Part 3

"Ajatelkaapa kauhuani, kun isäni eräänä aamuna ilmoitti minulle, että kapteeni oli eilis-iltana, poltettuaan viidennen piipullisensa, pyytänyt kättäni.

"Tavallisesti hän poltteli kolme piippua tupakkaa. Mutta tuona päivänä oli hänen taloudenhoitajattarensa, joka ei varmaankaan kauemmin voinut sietää oloaan ankaran ja häijyn miehen luona, pyytänyt eronsa; silloin oli kapteeni tullut ajatelleeksi, että hänen täytyi huolehtia seuraajasta, joka ei niin helposti koska tahansa voisi lähteä palveluksesta.

"Minä selitin hetkeäkään arvelematta, että en koskaan tulisi menemään tälle epäilyttävälle miehelle. Ensin koetti isäni, joka hyvin tunsi luonteeni ja tiesi, ett'ei mitään ollut saavutettavissa väkivallalla, suostuttaa minua hyvällä puheella. Kapteeni oli muka hyvinvoipa ja hän voisi muuttaa elämämme paremmaksi. Kun minä pysyin lujasti päätöksessäni, joutui hän sellaiseen raivoon, että lausui sanoja, jotka iäksi päiväksi irroittivat sydämeni hänestä, niin heikot kun ne siteet olivat olleetkin, jotka siihen saakka olivat kiinnittäneet meidät toisiimme. Muun muassa hän soimasi minua siitä, että niin kauan olin ollut hänen rasituksenaan, muiden tyttöjen jo siinä iässä ollessa isänsä turvana. Turhaan sanoin hänelle, että usein olin pyytänyt päästä kotoa, mutta ett'ei hän ollut päästänyt minua. Hän oli liian kiihdyksissä kuullakseen mitään vastaväitteitä.

"Tuona yönä olin vähällä lähteä maailmasta. Luulen, ett'ei edes usko Jumalaan olisi voinut pidättää minua tarttumasta ensimäiseen kyökkiveitseen työntääkseni sen rintaani; mutta minulla ei ollut rohkeutta. Helpompia kuolemantuottajia, myrkkyä tai ampuma-asetta ei ollut saatavissa.

"Kun seuraavana aamuna taas astuin isäni luo, selitin, ett'en enää koskaan tulisi ottamaan häneltä vastaan leipäpalasta tai rahakolikkoa, ja että vain juorujen ehkäisemiseksi jäisin hänen kattonsa alle, mutta siitäkin maksaisin vuokran. Siitä päivästä alkain aloin järjestää kouluani. Aina olin ensin vakaasti ajatellut lähteä seudulta kokonaan pois, mieluimmin Amerikkaan, mutta minua pidätti sääli ajatellessani siskoani.

"Myöskin hän pelkäsi kapteenia, joka oli niin kohtelias. Että kapteeni oli mieluummin pyytänyt minun kättäni kuin hänen, voin ainoastaan siten selittää, että hän ei oikein luottanut 'kauniin' vaatimattomuuteen ja uhrautuvaisuuteen, jota hän vaati orjattareltaan. Lapsiparka olikin hieman hajamielinen ja kotona hän teki paljon nurinkurista, jota minä sitten sain oikaista. Kun minä olin antanut kapteenille rukkaset, näytti hän aikovan viedä nuoremman kotiinsa; sisko ei luullut voivansa pysyä rohkeana ja välttää tuota vihattua avioliittoa, ell'en minä jäisi kotiin tukemaan häntä isää vastaan.

"Minä olin vihdoin saanut isäni melkein pelkäämään itseäni. Hän ei enää puhutellut minua, antoi minun avata kouluni ja oli katsovinaan muualle, kun minä ensi kerran asetin määräämäni vuokrasumman hänen kaapilleen. Minä käytin yhä vielä joka päivä tunnin ajan lukeakseni hänelle kuten ennenkin, mutta me emme ole vaihtaneet turhia sanoja kahteen vuoteen.

"Te varmaankin olette saanut minusta huonon ajatuksen. Tunnustakaa vain suoraan: tytär, joka isänsä kanssa voi seurustella kuin puol'vieraan kanssa, on inhoittava, sydämetön ja luonnoton olento. Mutta olenko minä syypää siihen, että useat vieraat ihmiset ovat häntä paljoa lähempänä kuin hänen oma tyttärensä, ett'ei hän minua kaipaisi muuta kuin oman mukavuutensa vuoksi, jos esimerkiksi salama iskisi minuun tai jos jollakin muulla tavalla tulisin erotetuksi hänestä? Ei kukaan tunne paremmin kuin minä, kuinka surullista on, kun niinsanotut luonnolliset siteet painavat kuin kahleet; ja kaikkein surullisinta on se, ett'ei isä itse näy sitä ollenkaan tuntevan. Hän näkee minun tulevan ja menevän kuin palkollisen, ja minä ihmettelen usein, mitenkä ihmiset voivat arvostella niin korkeaksi sitä hyvinkin epäiltävää ansiotekoa, että ovat lahjoittaneet toisille elämän, ja sitten vaativat, että tämä hyvätyö on palkittava koko elämän uhraamisella.

"Sisareni on vielä onnellinen. Hänessä ei ole onnetonta taipumusta ajattelemaan kaikkea. Senjälkeen kuin kapteenin tuottama vaara oli kartettu -- hän nimittäin jäi joku aika takaperin kokonaan pois, kun häntä yhä vähemmin kunnioitettiin -- ei häneltä näytä mitään puuttuvan: ei onnea, ei vapautta, ei rakkautta, eipä edes vanhaa mainetta 'kaunis' Landolin. Te ymmärrätte, ett'ei minulla _siellä_ ole mitään pidäkettä eikä lohtua ja minun oppilaani -- Tehän tiedätte kai kokemuksesta, miten on laita lauseparren, joka sanoo että 'seurustelu nuorison kanssa pitää nuorena ja hilpeänä'.

"Mies ei vastannut. Yhä vielä hän seisoi liikkumatonna puhujan edessä ja luki tämän kasvoilta selityksen moneen asiaan, joka puheessa jäi hämäräksi. Yhä vieläkään ei hän voinut pitää noita kasvoja kauneina, ja vavahtava ryppy, joka kertomuksen loppupuolella kävi yhä jyrkemmäksi antoi hänen suulleen onnettoman katkeran ilmeen. Ja kuitenkin veti tuo olento häntä yhä kiinteämmin puoleensa. Puhujan kertomatapa, hänen äänensä ja pään liikkeet -- mies tunsi, että hän tässä oli löytänyt olennon, jolle voisi ilmaista kaikki salaisimmat ajatuksensa, avata vuosikausia suletun sisimpänsä. Hän pelkäsi vain alkamista; mitenkä voisi hän päästä loppuun ennen aamunkoittoa.

"Hänen yhä vielä mietiskellessään, mitä hänen tulisi lausua, nousi nainen äkkiä penkiltä.

"'On maatamenon aika', sanoi hän. 'Kuulkaahan? Kello lyöpi puolta yhtätoista. Minun täytyy palata ravintolaan; olemme ennen kuulumattomalla tavalla kuluttaneet aikaamme. Mutta minä olen teille sydämestäni kiitollinen, että olette niin kärsivällisesti kuunnellut minua. Ja eihän olekaan niin perin ihmeellistä, kuten näkyy, puhua ihmiselle, jonka ensi kerran näkee ja jota ei koskaan enää tule näkemään, asioita, joita ei millään hinnalla kertoisi lähimmälle tuttavalleen. Tuntuu kuin huutaisi tuskansa tuntemattomaan maailmaan, kuten rukoillessa, jolloin uskoo kaikki taivaallisen Isän haltuun, vaikka ei _häntäkään_ lähemmin tunne. Ja kun ei koskaan tiedä, tuleeko rukous todellakin kuulluksi, niin on vieras ihminen, joka ystävällisesti ja osaaottavasti kuuntelee, vaihteen vuoksi kuin todellinen hyvä ilmestys. Tulkaa; aijon suoraa päätä kotia.'

"Mies tarjosi hänelle ehdottomasti käsivartensa, sillä kuu peittyi pilveen ja maisema tuli äkkiä pimeäksi. Nainen tarttui siihen arvelematta ja he kulkivat reippaasti puiston läpi kaupunkia kohti. Naisesta tuntui suloiselta, että mies oli hyvinkin päätä pitempi, ja että hän huoletta, tarvitsematta pelätä, että rasittaisi, voi nojata tämän voimakkaaseen käsivarteen. Jonkunverran hän kuitenkin tunsi väsymystä päivän tavattomien ponnistusten ja mielenliikutusten johdosta.

"'Kuinka kauaksi aikaa aijotte jäädä tänne, neiti?' kysyi mies.

"'Minä en tiedä vielä itsekään. Minulla on täällä asia ajettavana, jonka ehkä jo huomenna voin toimittaa tehdessäni erään vieraissakäynnin, mutta se voi pidättää minua joitakuita päiviäkin. Kun kerran olette kuullut pitkän otteen elämästäni, niin kerronpa vieläkin. Kuten jo sanoin Teille, kuoli tuon linnan vanha kreivi joitakuita kuukausia sitten. Niin kauvan kuin hän eli, voi isäni olla varma eläkerahastaan. Nyt minun pitää huomenna persoonallisesti mennä tapaamaan nuorta kreiviä ja antaa hänelle anomuskirja, jonka isäni on kirjoittanut, ja samalla suullisesti koettaa saada kreivi taipuvaiseksi myöntämään tuon mainitun eläkesumman. Todellakin kaunis tehtävä minunlaiselleni, kuten arvaattekin. Olisin tahtonut, että sisareni olisi ryhtynyt tähän diplomaattiseen toimeen. Mutta kun hän ei enää ole kyllin 'kaunis' voidakseen ulkomuodollaan vaikuttaa ja kun muutenkaan, mitä viisauteen ja kestävyyteen tulee, isä ei oikein luota häneen -- hän on vielä yhä 'lapsi', ja isä antaisi hänen vieläkin kulkea lyhyessä hameessa -- sain minä taas uhrata itseni. Se ei tosin ollut mikään raskas uhri. Pari päivää vapautta, toisia kasvoja -- ikäänkuin kahlekoiraparka, joka kerrankin pääsee vapaana juoksemaan metsiä ja ketoja. Minulla ei senvuoksi olisi mitään sitä vastaan, vaikka nuori kreivillinen herrasväki, kuten matkalla rautatiellä kuulin, nykyään olisikin hallintokaupungissa ja vasta muutamien päivien perästä olisi odotettavissa. Saisinpa silloin kerrankin juopua raittiista ilmasta ja vapaudesta, juosta itseni väsyksiin omin päin täällä, jossa tunnen jokaisen polun ja tien ja unohtaa, kuinka paljon vettä on virrannut tuossa virrassa kaupungin ohi senjälkeen kuin viimeksi olin siinä uimassa.

"'Te olette tullut hyvin vaiteliaaksi. Olen ehkä liiaksi laverrellut. Mutta te olette itse syypää jaloine tarjoumuksinenne auttaa minua. Jos _minä_ olisin saanut perintönne, mitä minä sillä nyt tekisin? Kymmenen vuotta sitten olisi pelastuminen ollut mahdollista.'

"'Ja mitä Te silloin olisitte tehnyt rahalla?'

"Toisen puoliskon olisin antanut isälleni ja toisella olisin päässyt lähtemään Ranskaan, Italiaan tai vaikkapa yli merenkin. Olisin silloin ollut kyllin nuori luodakseni itselleni inhimillisemmän elämän kuin meidän nurkkakunnassamme on mahdollista. Jos minulla olisi ollut hieman vapautta ja henkistä toimintapiiriä ja ennen kaikkea jonkun verran rahaa, olisin minä ollut kyllin kaunis lopultakin löytääkseni sopivan miehen ja onnelliseksi olisin hänet kylläkin tehnyt. Minussa on vähän avuja, mutta vielä vähemmän vikoja. Se joka minusta pitää, voi hyvin kanssani elää. Useilla naisilla heidän kehuttu rakastettavuutensa ei ole muuta kuin että heillä on, mitä toivovat; he olisivatkin todella paholaisia, jos he sittekin olisivat tyytymättömiä ja kiittämättömiä.

"Kuinka olisinkaan tahtonut tehdä perheelle, joka olisi ollut omani, kaikki miellyttäväksi ja kodikkaaksi! Mutta nyt ei sellainen olisi ajateltavissakaan kaiken maailman aarteillakaan; sentähden voin niin rauhallisesti puhua kaikesta minkä olisin tehnyt. Jos Jumala on kyllin julma pitääkseen minut yhtä terveenä kuin tähänkin saakka, tulen pian viettämään 25-vuotista opettajariemujuhlaani. Silloin vanhemmat kunnioittavat minua jollakin lahjalla, ja oppilaani tulevat äsken pestyissä rippivaatteissaan laulamaan jonkun virren ja lausumaan runon, ja kun sitten olen vielä kymmenen vuotta harjoittanut opettajatointa, kannetaan minut jonakin kauniina päivänä sinne, missä muutkin hyvät ihmiset lepäävät hukkaan menneestä elämästään. Ken sitten lukee puisesta rististä haudallani tuon kauniilta sointuvan nimen 'Klaara Landolin', ei varmaankaan aavista, mikä tyytymätön vanha neiti tämänkin kummun alla lepää, odottaen ylösnousemusta ja samalla elämänsä arvoituksen ratkaisua".

Tämän kaiken lausui puhuja vallan hilpeällä äänellä; hänen silmänsä loistivat ikäänkuin hän olisi kertonut hauskimpia juttuja, ja ryppykään suupielessä ei vavahtanut tässä epätoivon huumorissa, joka hänestä virtasi.

Mies arveli, että hänellä mahtoi olla erinomaisen voimakas ja tavaton sielu, joka niin rauhallisesti voi katsella kohtaloaan kasvoihin. Vaistomaisesti hän veti hänen käsivartensa lujemmin itseensä, ikäänkuin hän olisi tahtonut vakuuttaa veljellistä myötätuntoaan. Nainen ei näkynyt tätä ollenkaan huomaavan.

"Tulee vielä levoton yö", jatkoi hän hetken kuluttua. "Jos me olisimme kumpikin juhlapuvussa, esittäisin, että lähtisimme häätanssiaisiin 'Kolmeen Kypärään'. Musiikki tietysti kuuluu koko talossa, ja ainahan järjestetään pienet tilapäiset sivutanssijaiset. Tällaiset häät -- luulisin sortuvani mieluummin! Olen nähnyt morsiusparin; yksi noita tavallisia rahanaimakauppoja, jossa ahnas hauki armosta nielasee ruman kultakalaraukan, syötyään jo sitä ennen useita muita ja ollen nyt jo enemmän kuin puol'kylläinen. Kuinka usein olenkaan ylistänyt itseäni onnelliseksi köyhyydessäni! Tytölle ei mikään ole alentavampaa kuin joutua naimisiin rahan tähden. Vastakohta, että esimerkiksi miljoonan omistaja ostaa köyhän kaunottaren, ei ole puoliksikaan niin häpeällistä. Silloin mies kuitenkin osottaa, että naisen persoona on hänelle arvokas, vaikkapa naisella olisikin jotain vastaansanomista. Kaikkein paras on kuitenkin olla, kun ei ole rikas eikä kaunis; silloin ainakin on vapaa kiusauksista ja voi huoletta tanssia toisten häissä."

Mies tunnusti, ettei hän ollut koskaan oppinut tanssimaan. Senjälkeen he puhuivat hetkisen naimisesta, ja nainen kysyi, eikö hän aikonut panna lehtiin seuraavanlaista ilmotusta: nuori mies, jolla on kolmen-, neljäntuhannen guldenin omaisuus, etsii elämänkumppania, joka on sen- ja senkaltainen. Mutta mies tuli äkkiä vakavaksi ja äänettömäksi; hän ei tiennyt mitenkä oli häntä loukannut; hän moitti kuitenkin itseään siitä, että oli niin ylimielisesti puhellut. Nyt he kumpikin kävelivät äänettöminä, nainen nojaten miehen käsivarteen.

He saapuivat ravintolaan. Täällä olivat ikkunat valaistut, kaikissa huoneissa näytti ilo olevan ylimmillään. He kuulivat tanssimusiikin vyöryvän portaita ja ikkunat vapisivat kiertävien parien poljennasta. Heitä vastaan lehahti huonon punssin, tuoreitten leivosten ja kuihtuneiden kukkien imelä tuoksu. Katu talon edustalla oli aivan autio ja pimeä.

"Tässä on minun ottaminen jäähyväiset", sanoi neiti. "Kiitos ystävällisestä saattamisestanne ja siitä, että Te olette osottanut vieraalle ihmiselle niin paljon kärsivällisyyttä ja harrastusta. Me tuskin enää tapaamme toisiamme; muistelkaa kuitenkin joskus kaukaista virkasisartanne".

Hän ojensi kätensä miehelle ja odotti, että tämä lausuisi jotain. Mutta mies näytti niin hajamieliseltä, että hän jo aikoi ilman kädenpuristusta ja hyvänyön toivotusta jättää tämän merkillisen saattajansa kadulle, kun hän äkkiä tunsi miehen käden vyötäisillään ja kiihkeän suudelman huulillaan.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän työntänyt miehen syrjään ja kiiruhtanut eteiseen. "Neiti! armahin neiti!" kuuli hän miehen huutavan takanaan. Mutta hän ei katsonut taakseen eikä pysähtynyt ennenkuin hän oli saapunut ensimäisen kerroksen rappusten luo. Siellä valoisassa eteisessä, vastapäätä tanssin sekamelskaa, joka näkyi avoimesta kaksoisovesta hän nojasi vasten käsinojaa hengähtääkseen ja toipuakseen pelästyksestään.

Mitenkä se oli voinut olla mahdollista? Tuo totinen, kunnioittavainen, hieman saamaton ihminen -- mikä oli häneen mennyt, että hän niin oli voinut unohtaa itsensä? Ja mitä merkitsi tuo suudelma? Olikohan se muuta kuin omituinen vahvistus heidän harvinaiselle kohtaamiselleen, joka oli niin veljellisesti tarkoitettu kuin muukin, minkä hän oli sanonut? Tai pitiköhän hän mahdollisesti tätä öistä keskustelua onnistuneena seikkailuna, joka ei voisi päättyä paljaaseen kädenpuristukseen?

Hänellä oli niin vähän kokemusta! Miehensuu ei vuosikausiin ollut koskettanut hänen huuliaan. Mitenkä voisi hän erottaa veljellisen ja rakastajan suutelon? Tosin oli -- kun hän tarkkaan muisteli -- raju hehku koskettanut hänen kasvojaan; noitten huulten puristus oli ollut intohimoisempi ja halukkaampi kuin hyvien kumppanien, kärsimystoverien ja virkaveljien. Hän tunsi, mitenkä häpeän puna hehkui poskipäillä -- ja samalla toisenkin tunteen, jota hän itsekään ei uskaltanut myöntää. Hän ei siis vielä ollut liian vanha ollakseen nuorelle miehelle, joka oli häntä lähemmin oppinut tuntemaan, kevytmielisen toivomuksen arvoinen? Ehkä se oli ollut jonkunlainen leimaus, ehkä mies nyt häpesi innostustaan; mutta se _oli tapahtunut, se oli voinut tapahtua!_ Hän tunsi sekavaa autuuden ahdistusta ja salaista riemua, joka oli vieläkin suloisempaa kuin mitä kukoistava nuori tyttö tuntee, vetäytyessään yksinäisyyteen saatuaan ensi suudelman. Hän näki oven läpi hääväen vyöryvän ohitseen pari parittain, ja kontrabasso jyrisi niin kovaa, että aluslaudat tärisivät. Sulhanen ja morsian näyttivät jo lähteneen. Nuoret serkut kuljettivat morsiusneitoja ympäri salia; miesten sirosti käherretyt kiharat olivat jo epäjärjestyksessä ja naisten kukkalaitteet arveluttavasti liehuneet rikki, mutta samppanja näytti yhä pitävän iloa yllä. Sanomattoman välinpitämättömällä, melkeinpä halveksivalla katseella antoi yksinäinen vieras tuolla ulkona joukon kuhista ohitseen. Hänen mielestään tuntui kuin hänessä yksin olisi varsinainen juhlatunnelma, ja yksinäisyydestä huolimatta hän piti itseään onnellisempana kuin nuo tanssijais-kaunottaret. Hän oli köyhä; hän ei ollut nuori, kaunis, ei edes hyvästi puettukaan, ja kuitenkin oli hän valmistamatta, aivan tietämättään ja tahtomattaan valloittanut ihmisen, joka varmasti miellyttäväisyydellään vei voiton näistä nuorista, koristelluista keikareista.

Pieni renki, joka nyt oli vielä epävarmempi jaloiltaan kuin äsken, nousi juuri täytetty punssimalja kädessä rappusia ja häiritsi häntä haaveissaan. Mies kysyi tutunomaisesti, eikö hän tahtoisi maistaa "tavaraa"; hän muka voi sitä suositella. Nainen kiitti lyhyesti ja pyysi miehen tuoda lasillisen teetä huoneeseen. Sitten nainen nousi hitaasti ylimpään kerrokseen ja astui etäiseen kamariinsa.

Pitkälle esiinpistävä katon reuna ei päästänyt kuunsäteitä välittömästi huoneeseen, mutta kirkkaan taivaan kajastus heitti suuren huoneen keskilattialle saakka hieman valoa, niin että selvästi voi erottaa kaikki esineet.

Sisääntulija viskasi päivänvarjon pöydälle ja astui heti kuvastimen eteen, joka oli molempien ikkunain välissä. Pari tuntia sitten hän oli katsellut siihen välinpitämättömästi, mutta nyt näytti siltä, kuin hän olisi unohtanut koko ulkomuotonsa ja täytyisi uudestaan oppia se tuntemaan. Ensi kerran eivät kasvot tuntuneet hänestä epämiellyttäviltä. Hän koki hymyillä ja huomasi, että hampaat olivat vielä kaikki valkoiset ja huulet tavallista punaisemmat. Hän otti hatun päästään ja joitakuita neuloja tukasta; palmikot pääsivät täten vapaasti riippumaan. Ei minulla toki ole valetukkaa, hän ajatteli. Kuinkahan moni morsiusneidoista tuolla alempana voi samaa sanoa itsestään? -- Hän ravisti päätään. Kun annan riippua tukan valtoinaan, olen ainakin kuusi vuotta nuorempi näöltäni. Mutta lapset pilkkaisivat minua. Vaan suurkaupungeissa saa pukeutua mielensä mukaan.

Tämän jälkeen hän istuutui tuolille ikkunan ääreen ja katseli kuun valaisemaa toria ja noita pieniä ikkunoita ylhäällä korkeissa päätyrakennuksissa, joissa siellä täällä yksinäinen lamppu tuikki ja joissa joku perhe tai yksinäinen vielä valvoi. Nyt heillä on taas päivä kulunut, hän ajatteli. Olikohan sekin vaivan arvoinen? Ja huomenna he taas nousevat jatkaakseen saman vähäpätöisen jokapäiväisen kohtalonsa harmaan langan punomista; vihdoin se katkeaa, ja naapuri jatkaa oman lankansa kehräämistä, ikäänkuin se olisi pysyväisempi, tai ikäänkuin siihen punottaisi puhtaita helmiä. Niin jatkuu lukemattomia vuosia, vuossatoja -- ja tuhansia. Maailman Herra kai tarvitsee nämä langat suureen kutomukseensa, jotta kirjavat tuotteet vaikuttaisivat sitä enemmän vasten väritöntä taustaa. Mitä hyötyä on sillä, joka joutuu täytteeksi tähän taiteelliseen kutomukseen?...

Sillävälin kaikui tanssimusiikki yhä hänen luokseen, mutta hän ei ollut tyytymätön talossa vallitsevaan hälinään. Hän ei muutenkaan olisi niin pian ryhtynyt ajattelemaan maatamenoa. Hän riisui ahtaan puvun päältään ja kietoi paljaalle kaulalleen kevyen vaatteen, käsivarret vain jäivät paljaiksi. Hän hieroi niitä ikäänkuin olisi tahtonut niitä hyväillä. Vartalo ei ollut niinkään kuihtunut; käsivarret eivät tosin olleet pulleat, mutta ne olivat kauniisti muodostuneet ja hyvin valkoiset. Niin hän kulki edes takaisin pitkässä huoneessa puoliksi tanssimalla soiton tahdissa ja sydän löi harvinaisella elämäntunteella äkkinäisen salaisen ilon johdosta, joka hänet valtasi.

Hän tunsi olevansa hieman nälkäinen. Hän aikoi tilata jotain illallisekseen, mutta huomasi, että kellonnuora oven luona oli katkaistu. Vaan mitäpä se olisi hyödyttänyt, lohduttihe hän. Ei kukaan olisi minua kuitenkaan kuullut tanssin hälinässä. Kun mies tuo teen, voin häneltä vielä tilata.

Matkalaukussa oli kappale leipää ja hieman makeisia, jotka sisko oli hänen mukaansa työntänyt tälle kahdentunnin matkalle. Ne hän otti esiin ja aikoi juuri ruveta syömään, kun hän kuuli kolkutusta, ovella.

Luullen, että se oli renki, joka oli teetä tuomassa, huusi hän "sisään" laittaen samalla huivinsa huolellisempaan kuntoon. Ovi aukeni verkalleen, mutta heti kun sisääntulija oli astunut kynnyksen yli, paiskasi hän sen kuin kuumeentapaisessa tuskassa kiinni jälkeensä ja astui nopeasti huoneen asujamen luo, joka huudahti hiljaa ja perääntyi pari askelta, ikäänkuin olisi tahtonut varustautua pöydän taakse sohvan luona.

Hän tunsi sisääntulijan ensi silmäykseltä, vaalean kesäpuvun, olkihatun, kalpeat pyöreät kasvot. Mies ei ensi aluksi puhunut mitään; hän ojensi kätensä pyytävällä eleellä hänen puoleensa, ja silmät etsivät rukoilevasti hänen silmiään. Myös naiselta oli tämä äkkinäinen ilmestyminen vienyt puhelahjan. Vapisevin käsin hän kopeloi pöydältä tulitikkuja sytyttääkseen kynttilän. Mutta sitten hän muistikin, ettei hän ollut täysin puettu, ja näinollen olisi siis parasta pysyä hämärässä. Polvet kieltäytyivät palvelemasta, ja hän vaipui sohvalle. Vihdoin hän äärimmäisellä ponnistuksella sai ensi sanan esiin.

"Herraseni... tuo ei ole puolustettavissa... minä en ymmärrä..."

"Neitiseni", sammalsi mies, "pyydän vakaisimmin anteeksi -- vain viisi minuuttia -- mitä minulla on Teille sanomista, on niin tärkeätä ja pakottavaa laatua..."

Nainen kohottaihe. Taas hän etsi sytytysvehkeitä ja nyt leimahti todellakin heidän välilleen tulitikun pieni sininen lieska, ja heti senjälkeen paloi kynttilä.

"En voi muuta luulla, kuin että Tekin asutte tässä ravintolassa ja että olette erehtynyt huoneestanne", sanoi nainen nyt aivan tyynenä ja pontevalla äänellä. "Huomenna on kyllä aikaa jos Teillä on minulle vielä jotakin sanottavaa."

Hän odotti, että mies anteeksi pyytäen nyt lähtisi. Mutta tämän epävarma käytös oli äkkiä kadonneet. Vain yhden askeleen hän perääntyi ja jäi sitten rauhallisesti seisomaan, nojaten erään suuren kaapin ovea vastaan ja lausui kunnioittavasti, mutta samalla vakaasti kuten ihminen, joka ei hevillä ai'o luopua päätöksestään:

"Hetki on tavaton, neitiseni, tiedän sen hyvin, mutta mitä minulla on Teille puhuttavaa, on vielä tavattomampaa; toinen asia saa siis puolustaa toista. Viivytys voisi ehkä tuottaa vaaraa; ken tietää, mitä huomenna tapahtuu? Jos vaan kohtaan yhdenkään vartijoistani, tulen taas raahatuksi koppiini, ja pelastus on kenties ikuisiksi ajoiksi päässyt pujahtamaan käsistä.

"Älkää pelästykö; puhun vain kuvaannollisesti. Minä en ole karannut rangaistusvanki, kuten ehkä hetken olette luullut. Vain samassa merkityksessä kuin itsekin nimitätte itseänne vangiksi, olen minäkin kahlehdittu käsistä ja jaloista, mutta vieläkin lujemmin ja kovemmin kuin Te, sillä minun kahleeni viiltäytyvät lihaan. Kahleitani voin viilata, vaan en kokonaan viskata menemään.

"Istuutukaahan, neiti, muuten pelkään vielä enemmän väsyttäväni Teitä, -- vaikka koitankin olla lyhytsanainen. Toivoakseni on meillä vielä myöhemminkin aikaa kertoa laveammin koetuista kärsimyksistämme. Kallein neitiseni, suokaa anteeksi, että olen rohjennut... kunpa tietäisitte, mitä minussa liikkuu... nämä myrskyt... nämä tukahdetut tuskat ja samalla olla tyyni muodoltaan ja jakaa toisille lohdutusta, jotka eivät useinkaan ole puoliksikaan niin onnettomia..."

Nainen katseli häntä tutkivasti kasvoihin, ikäänkuin vasta ensikerran niitä katsoisi.

"Herraseni, Te ette ole sitä, miltä näytätte. Nämä vaatteet eivät ole Teidän -- Te olette -- _pappi!_"

Mies antoi vastauksen asemesta päänsä vaipua rinnalle ja tuijotti kynttilän liekkiin.