Part 2

"En usko", vastasi hän, "katsokaapa vain näitä kasvoja; mutta ajatpa ovatkin muuttuneet. Yhteiskunnallisen aseman ja rikkauden tuottama erilaisuus on näkyvissä vielä tänäpäivänä. Mutta siihen on yhä enemmän totuttu, kaikki käyköön kuten Jumala tahtoo, ja sellainen ylenpalttinen rakkaus -- missä löytääkään sellaista enää meidän päivinämme?"

"Minun kylässäni ei ainakaan löydy Ferdinandia eikä Louise'a", vastasi mies hienolla myhäilyllä. "Mutta mitä minä olen kaupungeista lukenut tai kuullut -- ajatelkaapa vain sanomalehtien rikosjuttuja, puhumattakaan keksityistä romaaneista -- ei ihmiskunta parissa tuhannessa vuodessa ole juuri yhtään muuttunut. Mutta se on liian pitkä puheenaine väliajalle."

Molemmat vaikenivat ja katselivat taas vallan välinpitämättömästi kukin suunnalleen. Mutta ei mieskään voinut olla ajattelematta kaikenlaista naapuristaan. Hän huomasi naisen kasvot kaikkea muuta kuin kauneiksi, mutta hänen tukkansa väri ja runsaus pisti hänelle silmiin ja samoin kullankiiltoiset kulmakarvat. Suu oli hänen vaietessaan nuorekas, melkeinpä ihastuttava, mutta kun hän rupesi puhumaan, rumensi sen edellämainittu jyrkkä uurre huolimatta moitteettoman valkeista hampaista. Hänen kylässään, jossa ei mikään erityisen kaunis naistyyppi vetänyt huomiota, oli hän kuitenkin joskus mieltynyt joihinkin terveisiin, täyteläisiin kasvoihin, mutta mitään syvempää tunnetta herättämättä. Mistä se johtui, että hän täällä, jossa ei nuoruus eikä sulo voinut koitua hänelle vaaralliseksi, tunsi jonkunlaista salaista vetovoimaa? Oliko se hänen naapurinsa äänen sointu vai hänen sanojensa sisällys, joka antoi aavistaa kieltäymyksiä täynnä olevasta elämästä, kuten hänen itsensäkin? Tai oliko runoilijan teoksesta tuleva hehku viskannut kaikenlaatuisia kipinöitä hänen sisimpäänsä, jotka vaikuttivat sen, että hän katseli nyt kaikkea ympärillään lämpimämmin sykkivällä sydämellä?

Hän oli tottunut paljon ajattelemaan kuten kaikki, jotka elävät ahtaissa ja ala-arvoisissa oloissa. Niin hän jatkoi sen vaikutuksen selvittämistä, jonka vieras nainen oli häneen tehnyt, ja sillävälin kun nainen hänen äänettömyydestään päätti, että hän oli väsynyt tähän omituiseen seurusteluun, kertasi mies ääneti muistossaan kaiken, minkä nainen oli puhunut ja koetti siten saada puhutusta käsityskannan.

Vihdoin hän taas kiintyi kappaleeseen. Hänen kasvoiltaan voi selvästi lukea kaikki mielentilan vaihdokset, jotka runoelmassa seurasivat toisiaan: pelon, osanoton, intohimoisen harmin, halveksimisen, vihan ja ihastuksen. Hänen otsansa punertui, hänen huulensa henkivät äänekkäästi, sieramet värisivät ja lopulla kyyneltyivät hänen seposelällään olevat silmänsä, hiljaa pursuivat pisarat ja vierivät hänen huomaamattaan voimakkaita, kalpeita poskia pitkin.

Kaiken tämän näki hänen naapurinsa. Hän ei voinut mitenkään torjua yhä kasvavaa mieltymystä tähän ihmeelliseen alottelijaan, vaikkakin ensimäinen epämieluisa vaikutus, joka etupäässä johtui hänen tukastaan, yhä pysyikin hänen sielussaan. Niinpä hän heti, kun esirippu laskeutui viimeisen kerran, kiiruhti nousemaan, veti harson kasvoilleen, tervehti miestä lyhyesti ja äänettömästi ja laittautui lähtemään.

Hän huomasi, että mies yhä jäi istumaan kuin lumottuna eikä vastannut tervehdykseen. Hän ei ymmärtänyt mitenkä kappale oli voinut tehdä sellaisen vaikutuksen. Hän tunsi kappaleen tarpeeksi tulematta siitä enää innostuneeksi, ja näytteleminen, erittäinkin Louisen osassa, oli näytös näytökseltä tuntunut yhä enemmän vääristellyltä, mauttomalta. Ulkona hän hengitti illan vilpoista ilmaa ja päästi helpotuksen huokauksen. Hän valitsi sen tien, jota oli tullut ja joka vei virran viertä; hän tahtoi karttaa keskikaupungin tukahduttavia katuja. Joitakuita tähtiä oli jo taivaalla, kalpea kuun reuna pilkisti puitten latvojen takaa esiin ja ympärillä vallitsi syvä hiljaisuus, jota vain jotkut sirkat ja sammakot häiritsivät.

Hän ei ollut vielä astunut kolmeakymmentä askeltakaan teatterilta, kun hän kuuli äänen takanaan:

"Aijotteko vielä kävellä huviksenne, neiti? Sallikaa minun saattaa itseänne kappaleen matkaa. Minun on mahdotonta nyt jo mennä kotiin -- tarkoitan, että tukehtuisin siellä."

Nainen vastasi tuskin huomattavalla päännyökkäyksellä. Tuntui miellyttävältä ja samalla epämieluisalta tämä seuraaminen. Mutta mitenkä hän hennoisi evätä hänen seuransa kun mies niin vaatimattomasti lähestyi?

Mies ei vielä ollut asettanut olkihattua päähänsä eikä hän juuri tehnyt edullista vaikutusta, kun hän tuossa seisoi, hattu saamattomasti toisessa kädessä ja hopeapäinen keppi heiluen toisessa, vaikka hänen pitkä, kookas vartalonsa ja pieni päänsä leveillä hartioilla olikin kävellessä vielä selvemmin havaittavissa. Silmät olivat suunnatut kohti kirkasta juovaa taivaalla, ja hänen kasvoillaan oli vieläkin ihastus nähtävissä.

"Kuinka onnellinen ihminen!" sanoi mies puol'ääneen. "Eikö Teidänkin mielestänne, neiti? Hän varmaankin tunsi tämän maallisen elämän painon kuten mekin, ja ehkä vielä raskaammin, sillä hän oli syntynytkin vapautta varten. Eikö jokaisen pitäisi itse saada kokea samaa vaikkapa vain katsojana ja ystävänä, jotta ei tarvittaisi kuvata tällaisia rakastavien sydäntäraastavia kohtaloita? Ja kuitenkin tuntuu aina kuin hän antaisi todistuksen korkeimmista piireistä, hengittäisi ilmapiirissä, jossa ei ole utua eikä hellettä, ikuisessa taivaallisessa vapaudessa, ja niin kauan kuin me olemme hänen läheisyydessään me vankiparat emme tunne kahleitamme. Luittemme ja ytimiemme läpi virtaa kuin pyhä tuli, luulottelemme voivamme tehdä uskomattomia urotöitä ja, kuten Ferdinand, vaatia maailman ja yhteiskunnan taisteluun ja mieluummin sortua kuin kauemmin hengittää niin ilettäviä usmia. Kun sitten esirippu lankee, olemme taas heikkoja ihmislapsia, jotka korkeintaan voimme siirtää kahleitamme paikasta toiseen, hetkeksi huojentaa niiden painoa."

Puhuja huokasi ja seisahtui äkkiä.

"Suokaa anteeksi, että vaivaan Teitä näin alakuloisilla mietteillä", sanoi hän koettaen hymyillä. "Mutta minähän olen jo Teille tunnustanut, ett'en enää koskaan tule teatteriin menemään; se vaikuttaa samalla lailla kuin lasillinen heikkoa viiniä ihmiseen, joka ei koskaan ole juonut; se nousee heti päähän, ja hän lörpöttelee kaikesta, mistä hänen sydämensä on täysi. Jos seurani on Teistä epämiellyttävä..."

"Ei vähääkään", vastasi nainen nopeasti ja siirsi taas harson sivulle. "Onhan aivan luonnollista, että tekee mieli puhua sellaisen vaikutuksen jälkeen. Minuun se vaikutti vähemmin voimakkaasti. Hyvä Jumala -- kertomus kiltistä haaveksivasta tytöstä, joka ei löydä tilaa maailmassa ja joka joutuu kovan kohtalon tallattavaksi kuin hauras ruoko, on niin jokapäiväinen ja voi meitä vähemmin liikuttaa kuin luomakunnan herroja, jotka useimmiten ovat syypäät siihen, ja jotka, kun sellaista tapahtuu, kumminkin vähän tuntevat katumusta."

"Voin vakuuttaa Teille", lausui mies hartaalla äänellä, "että minä en kuulu tuohon joukkoon. Minua liikutti tämän onnettoman ihmisparin suuret valtavat tunteet, jotka toiselta puolen palkitsivat heidän kärsimyksensä. Joka tuntee niin voimakasta intohimoa, hänessä täytyy olla väkevämpi elämäntunne kuin meissä muissa, joilta päivät kuluvat pääksytysten vieden velvollisuudesta toiseen; eivät milloinkaan tuo rajua onnenpuistatusta, ei milloinkaan ankaraa, polttavaa tuskaa. Oi, ja olla vielä lisäksi nuori ja varma siitä, että sitä jatkuu kunnes tukka tulee valkoiseksi ja polvet horjuviksi! Mutta Teillä siitä tuskin on käsitystä. Naisille opetetaan jo aikaisin, että he ovat luodut kärsimään ja palvelemaan."

"Kunpa vain voisi vastaanottaa jokaisen opetuksen nousematta vastarintaan!" sanoi nainen katkerasti ja työnsi kiihkeästi päivänvarjon kärjen käytävän valkeaan hiekkaan. "Mutta mistä tulisi jokaisen ihmisolennon rintaan, olkoonpa kumpaa sukupuolta tahansa, kaiho valoon ja ilmaan, vapauteen, onneen ja auringonpaisteeseen, kun eräitten Jumalan lapsipuolten kerran kaikkiaan täytyy luopua tämän odotuksen täyttymisestä? Tosin löytyy kasveja, jotka ovat itäneet varjossa ja joitten täytyy varjossa elää ja lakastuakin, mutta että ihmisen, jolla on terveet jäsenet ja voi liikkua paikasta toiseen, täytyisi pysyä hiljaa siinä paikassa, johon on istutettu, vain siitä syystä, että hän on liian tunnollinen astumaan niitten näkymättömien sulkujen ja aitojen yli, jotka hänelle on selitetty ylipääsemättömiksi -- ettekö Te äsken juuri sanonut, että me tunnemme itsemme vangeiksi sellaisen vapaudenrunoilijan läheisyydessä? Minun täytyy tunnustaa, että kadehdin jokaista todellista rangaistusvankia käsirautojen tähden. Kun kädet ja jalat ovat vapaat ja vankilan ovi on selällään, eikä kuitenkaan voi turhantarkan velvollisuudentunnon tähden paeta, eikö se ole vieläkin surkuteltavampaa, vieläkin masentavampaa?"

Mies ei heti vastannut. Nainen tunsi, että hän katseli häntä pitkään ja tutkivasti, ja kun mies taas alkoi puhua, kuului hänen äänensä entistä hellemmältä ja sydämellisemmältä.

"Rohkenenko kysyä, neitiseni, mitkä ne velvollisuudet ovat, jotka estävät Teitä muodostamasta elämäänne toivonne mukaiseksi."

Puhuteltu pudisti päätään.

"Mitä mielenkiintoa se teissä voisi herättää? Se on kokonainen elämäntarina, yhtä jokapäiväinen ja pitkäveteinen kuin tuhannet muutkin; joka sellaista paraillaan kokee, hän katsokoon mitenkä siitä pääsisi. Te varmaankin tarkoitatte hyvää kysymyksellänne", lisäsi hän, "mutta minä vakuutan, että Te ette mitään kadota, jos minä jään teille vastauksen velkaa. Auttaa minua te ette kuitenkaan voisi."

"Auttaa? Kenpä tietää, neiti hyvä. Joka päivä tapahtuu vieläkin ihmeitä."

Mies heilutti olkihattuaan saadakseen virrasta nousevaa kosteata ilmaa luokseen, ja hänen kasvonsa saivat äkkiä iloisen rohkean melkeimpä ylimielisen ilmeen, ikäänkuin hän olisi saanut jonkun hyvin onnellisen mielijohteen.

Nainen pysähtyi ja katseli häntä totisena.

"Luulen, että tahdotte tehdä minusta pilaa. Te ette tunne minua; minä sanon, että pidän tarpeettomana pitkästyttää Teitä persoonallisilla suhteillani ja Te puhutte minun auttamisestani."

"Suokaa anteeksi", sanoi mies, "tarkoitin täyttä totta lauseellani. Mutta Teillä on oikein; eihän löydy mitään parannuskeinoja taudeille, joita ei tunne. Mutta tunnustanpa rehellisesti mitenkä tulin tämän lausuneeksi: luulin ymmärtäväni, että Te ette voi paeta vankeudestanne, kuten sitä nimitätte, siitä syystä, että -- no niin, että Teiltä puuttui varoja, että Te ette rohkene tai voi kääntyä kenenkään puoleen, joka voisi olla tarvitsematta sen vertaa -- onhan niin paljon hätää ja avuttomuutta ihmisten joukossa, joka kaikki olisi poistettavissa pienellä rahasummalla! -- kuinka moni tyttö jättäisikään seudun, jossa elää ja etsisi itselleen toisaalta edullisemman paikan, jos hänellä olisi käytettävänään pienoinenkin summa. Ja katsokaahan, kun minä nyt juuri odottamattomalla tavalla olen tullut kapitalistiksi..."

"Hyvä herraseni...!"

"Ei, älkää panko pahaksenne, neitiseni. Tiedän hyvin, että useat ihmiset ottavat vierailta vastaan kaikkea muuta vaan ei rahaa. Jos Te nyt heittäytyisitte tuonne jokeen, ja minä panisin henkeni alttiiksi pelastaakseni Teidät, voisitteko Te empimättä ottaa vastaan tämän uhrin ja pitäisittekö sitä sopimattomana? Mutta ottaa vastaan pari tuhatta guldenia, jotka rohkenisin Teille tarjota, tuntuisi Teistä epähienolta, eikö totta? On omituista, mitkä ennakkoluulot vallitsevat ihmisten kesken rahasta. Ja juuri ne, joilla on sitä vähimmin ja joittenka sentähden pitäisi eniten rahaa halveksia, ovat tavallisesti kaikkein arimmat raha-asioihin nähden."

"Koska ylpeys on heidän ainoa rikkautensa."

"Tosiaankin vaivainen rikkaus -- älkää vain suuttuko minuun, neitiseni. Kaikista maallisista eduista on rahalla vähimmin tekemistä itsekunnioitukseni kanssa. Kahdeksan päivää sitten ei minulla ollut juuri enempää kuin kymmenen guldenia omaisuutta; silloin saan tietää, että eräs vanha serkkuni, joka elinaikanaan ei minusta vähääkään huolinut, on kuollut tässä kaupungissa ja tehnyt minut perillisekseen. Pääsin vasta eilen tänne tulemaan, ottaakseni vastaan perinnön, vanhanpojan laitokset, huonekaluja, vaatteita, vanhoja kuvia ja kolmen tai neljäntuhannen guldenin suuruisen puhtaan rahasumman.

"Kuinka kiitollinen olisin ollutkaan kelpo serkulleni, jos minulla olisi ollut nämä rahat kymmenen vuotta sitten! Minä olisin voinut lueskella jotakin toista ja olisin nyt -- toinen ihminen. Mitä auttaa rikkaus minua nykyään, kun istun, -- pysyäksemme äskeisessä vertauksessa -- kiinnikahlehdittuna vankikoppiini elinijäksi? Pitääkö paremman viinilasin ja hienomman sikarin korvata kaiken menetetyn onneni? Ja jos minä nyt -- koska rikkailla on omat oikkunsa -- löytäisin jonkun, joka tämän summan avulla olisi lunastettavissa vankeudesta, selittäisittekö Te sen hienotunteisuuden puutteeksi, jos kysyisin, eikö hän mahdollisesti voisi vapauttaa minut tästä hyödyttömästä aarteesta?"

Molemmat olivat pysähtyneet ja seisoivat jonkun silmänräpäyksen äänettöminä toistensa vieressä katsoen virtaan, jonka sileätä vuota kuun loisto juuri alkoi hopeoida.

"Herraseni", lausui nainen vihdoin, "kaikki, mitä Te minulle puhutte, kuuluu niin inhimilliseltä, jalolta ja vaatimattomalta, että häpeen, kun en heti älynnyt mielenlaatuanne enkä kiittänyt Teitä. Mutta vaikkapa voisinkin pakottaa itseni vastaanottamaan Teidän harvinaisen tarjouksenne, niin olisi nyt kuitenkin myöhäistä, sillä raha ei voi tehdä minua enää onnelliseksi. Että minulta _aikaisemmin_ sitä puuttui, on tietysti myöskin osaltaan vaikuttanut kadonneeseen elämääni. Mutta se ei ole enää korjattavissa."

Puhuja teki nopean liikkeen, ikäänkuin hän olisi aikonut lähteä. Mutta kun mies jäi lyhyen kunnioittavan kumarruksen tehtyään paikalleen ja katsoi häneen malttavin rauhallisin kasvoin, ei hän raaskinut työntää luotaan tätä omituisen avosydämistä ihmistä, kuten ensi vastaantulijan, joka valmistamatta olisi tarjonnut hänelle palvelustaan. Hän astui jälleen miehen luo ja sanoi ystävällisellä äänellä:

"En ymmärrä, mistä se johtuu, herrani, että Te panette niin suuren luottamuksen minuun, ja heti muutamien vaihdettujen sanojen jälkeen asetatte omaisuutenne minun käytettäväkseni. Joka tapauksessa olisi kiittämätöntä, jos noin ilman muuta lausuisin Teille hyvästit, etenkin kun meillä, kuten luulen, ei ole ainoastaan samanlainen kohtalo, vaan myöskin suoraan sanoen samanlainen työala. En luule erehtyväni, jos pidän Teidät koulunopettajana, jolle kyläkoulunsa on liian ahdas. Nähkääs, minäkin olen opettaja, ja vaikka minun vähäiset tietoni tekisivät minut kykeneväksi korkeampaankin vaikutuspiiriin, niin tietäisin toki jotakin hauskempaakin kuin opettaa tusinalle tyttöjä ranskankielen kielioppia ja käsitöitä."

Mies oli tuskin huomattavalla päännyökkäyksellä vastannut kysymykseen ammatistansa; mutta kysyjä ei odottanutkaan selvempää vastausta, sillä hän luuli olevansa varma asiastaan.

"Onko Teillä virka jossakin yleisessä oppilaitoksessa?" kysyi mies kotvasen kuluttua heidän jatkaessaan hidasta kulkua joenvartta pitkin.

"Ei ole. Minä olen itse omin päin perustanut pienen koulun, kun huomasin, että siellä meidän nurkkakunnallamme puuttui jatkokurssia kansakoulun käyneiltä puol'kasvuisilta tytöiltä. Itse olen nauttinut enemmän satunnaista opetusta äitini johdolla, joka oli suurkaupungista kotoisin; kirkkoherra opetti minulle hieman historiaa, kun vielä asuimme _täällä_. Teidän tulee nimittäin tietää, että minun isäni oli tuon linnan hoitajana tuolla vuorella vanhan kreivin eläissä; tämä kuoli neljännesvuotta sitten.

"Näettekö noita molempia ikkunoita tuolla ylhäällä sivurakennuksessa aivan lähellä kulmatornia, nuo, jotka juuri loistavat kuunvalossa? Siellä olen minä viettänyt lapsuuteni kolmanteentoista ikävuoteeni saakka; tuo oli vanhempieni asuinhuone. Siellä olen usein leikiskellyt pikku kreivittären kanssa, enkä minä silloin olisi voinut uneksiakaan, että monta vuotta myöhemmin tulisin täällä alhaalla muukalaisena kulkemaan yöllä. Senjälkeen sai isäni, joka kerran öisessä tulipalossa oli liiaksi ponnistanut ja äkkinäisesti kylmettynyt, leinin jalkoihinsa, ja oltuaan puolen vuotta vuoteen omana, täytyi hänen pyytää eronsa, kun ei enää voinut hoitaa virkaansa. Hän ei vielä ollut palvellut tarpeeksi saadakseen suuren eläkkeen. Mitä kreivi hänelle myönsi, riitti juuri sen verran, että hän voi vielä pienemmässä kaupungissa -- kaksituntisen rautatiematkan päässä täältä -- tulla hädin-tuskin toimeen. Siihen aikaan eli vielä äitini; ainoa sisareni oli neljä vuotta minua nuorempi. Me koetimme rajoittaa tarpeemme äärimmäisimpään, eikä meillä sittenkään vielä olisi ollut valittamista, ell'ei isäni mielentila olisi katkeroittanut hänen omaa ja meidän elämäämme. Hän oli sitä mieltä, että hän aina oli tahtonut ja yhä eteenkinpäin tahtoi meidän, parastamme katsoa, mutta että hän yksin oli syypää kaiken rauhan ja kaikkien toiveitten murtumiseen. Hän luulotteli, oltuaan ennen linnanhoitajana, olevansa korkeammassa asemassa kuin nuo poroporvarit, korkeintaan lukuunottamatta pormestaria ja piirilääkäriä, ja näinollen emme saaneet seurustella kenenkään kanssa. Että me naurettavassa ylpeydessämme useinkin kadehdimme naapurimme, erään suutariperheen lihapataa, ei voinut luonnollisestikaan ajanpitkään pysyä salassa. Ja kuitenkaan emme saaneet tehdä töitä toisille, jott'emme saattaisi häpeätä säädyllemme kuten hänen oli tapana sanoa. Me kyllä teimme työtä salaa hyvän äitimme johdolla, kirjailimme, kudoimme ja ompelimme liinavaatteita, joita sitten annoimme myödä hallituskaupungissa. Mutta se oli surullista ansiota. Päiväkaudet istui isä vaatteisiin käärittyine jalkoineen nojatuolissa, tupakoi ja sadatteli, ja minun täytyi lukea hänelle milloin sanomalehteä milloin paria sidettä vanhaa maailmanhistoriaa. Tätä kesti kahdenteenkymmenenteen ikävuoteeni asti. Silloin kuoli äitini. Nyt ei mitenkään, ollut ajateltavissa panna toimeen aiettani, jota usein olin ajatellut murheellisina öinä: lähteä pois; ansaitsemaan leipäni jossakin maailmalla, yhdentekevää missä. En olisi pitänyt itseäni liian hyvänä palvelemaankaan. Mutta nyt minun täytyi jäädä. Siskoni oli juuri päässyt tyttövuosistaan; mitenkä hän olisi voinut hoitaa emännyyttä, hoivata isää ja vielä lisäksi tehdä työtä, saadakseen hieman raha-apua kyökkiä varten?

"Isä ei koskaan huolehtinut. Hän oli varma siitä, että vielä koittaisi onnen päivä, ellei muuten, niin nuoremman tyttären kautta. Hän saisi viettää elämänsä ehtoon silkkisessä yötakissa ja lähteä ajelulle rikkaan vävypoikansa ajoneuvoissa. Hänelle ei nähtävästi juolahtanut mieleenkään, että minä kerran voisin mennä naimisiin; tuskinpa hän asiaa ajattelikaan. Minä en ole koskaan ollut kaunis, enkä minä myöskään ollut mikään edullinen naimasyötti, vaikka minulle olikin enemmän järkeä ja sydäntä kuin yleensä meidän sukupuolessamme, Kuka siitä välitti? Ei kukaan ainakaan meidän seudullamme. Minä olin kalpea ja vähäverinen, kun en koskaan saanut ravintoa kylliksi, ja aina sain olla huonosti puettuna. Tosin oli kerran aika, jolloin minäkin olisin voinut miellyttää miestä, jos olisin ollut paremmassa asemassa ja onnellisempi. Olen verrannut itseäni useaan, jotka ovat olleet rumemmat ja vähemmän järkevät kuin minä, ja kuitenkin ovat he saaneet kelpo miehen ja tuvan täyden armaita lapsukaisia, koska heidän ei ole tarvinnut istuskella kuin kirkonrotat ja jyrsiä leivänmurusia. Mutta minua, koska kerran oli puhe minusta ja sisarestani, kutsuttiin yksinkertaisesti Klaaraksi, kun sitävastoin siskoani mainittiin 'kauniiksi' neiti Landolin'iksi -- se oli perheemme nimi. Jumala tietää, etten kadehtinut etuoikeutettua siskoani. Kuinka kernaasti olisin suonut hänen pääsevän hyviin naimisiin! Sillä eihän hänellekään tehnyt hyvää istua niin varjossa ja olla nauttimatta yhtävähän kastetta kuin auringonpaistetta. Kieltäymykset ja surut ovat huonoja kaunistuskeinoja. Nyt on jo aikoja kulunut siitä kun joku puhui 'kauniista' Landolinista. Meidän naapureittemme nuoret miehet, jotka pienissä tanssitilaisuuksissa antoivat hänelle kukkia ja lausuivat kohteliaisuuksia, olivat kaikki liian hyviä laskijoita; he kääntyivät muualle etsimään itselleen rouvaa. Nykyään on tuo olentoparka surkuteltavammassa asemassa kuin minä, sillä hän suree pettyneitä toiveitaan; minä taas en alusta pitäinkään ole antanut johtaa itseäni harhaan."

He olivat saapuneet erään penkin luokse, joka oli aivan joen partaalla tuuhean saarnipuun alla. Tässä puhuja istuutui, sillä innokas puhelu näytti häntä väsyttäneen. Mies sitävastoin jäi seisomaan hänen eteensä, selkä käännettynä kohti kuun valaisemaa hiljaista kunnasta ja silmät rauhallisesti kiintyneinä istuvan maahanluotuihin silmäripsiin.

"Kuinka surullista onkaan kaikki, mitä Te olette minulle tunnustanut!" sanoi mies. "Mutta Te ainakin näytte säilyneen kaikkein katkerimmalta elämässä -- toivottomalta intohimolta."

"Onko se jotakin niin surullista?" kysyi nainen. "Minä en, totta puhuen ja niin kummalta kuin kuuluukin, ole koskaan kokenut sitä, mitä kutsutaan rakkaudeksi, en edes mieltymystä. Kehen minun olisi pitänyt rakastua? Kauppamatkustajat, jotka säännöllisesti saapuivat meidänkin seudullemme, eivät kertaakaan käyneet tervehdyksellä ikkunani alla, vielä vähemmin he lyöttäytyivät seuraani, kun kävin sisareni tähden hienoissa 'kasinotanssiaisissamme'. Silloin miellytti 'kaunis' Landolin heitä enemmän. Itse lohduttaihe helposti. Hankin itselleni useita miellyttäviä kirjoja; tapahtuipa joskus, että solmin hartaan ystävyyden jonkun keksityn henkilön kanssa tai vieläpä kirjantekijänkin. Toivottomat nämä intohimot luonnollisesti olivat jo alusta pitäin. Mutta ne olivat kuitenkin lohduttavammat kuin tuo harmaa, kylmä välinpitämättömyys, joka vallitsi ympärilläni, ja minä toivoin usein sydäntäsärkevää onnettomuutta, kaunista punaista haavaa. Kun sitten lämmin veri tihkuu esiin, ajattelin, tuntee toki, että verta on suonissa, ja vaikkapa elämä itse virtaisi pois, niin mitäpä tuosta? Eikö sellainen kuolema olisi parempi kuin kuolo ikävään ja vanhuudenheikkouteen, jolloin ei tietäisi eläneensäkään?"

"Teillä voi olla oikein, neiti hyvä. Ja kuitenkin -- Te ette ole vielä kokenut mitenkä eräät tuskat voivat raastaa ja polttaa. Mitä itse siitä tiedän on alkuisin jo aikoja sitten kuluneilta ajoilta. On hyvin luultavaa, ett'en minä enää voisi niitä sortumatta kestää.

"Kunpa kaikki päättyisi samalla lailla kuin tämänpäiväisessä murhenäytelmässä ja jokainen Ferdinand löytäisi Louisensa ja pääsisi yhdessä hänen kanssaan maailmasta! Mutta elää siten, että toinen on siellä, toinen täällä; toinen yksinään ja toinen -- mutta miksi ajatella sellaisia! Minä katkaisin Teidät elämäkertanne kertomisessa."

"Olette kovin hyväntahtoinen kutsuessanne kertomukseksi sellaista, jossa ei mitään tapahdu, jossa yksi luku on yhtä väritön kuin toinenkin, muste vain yhä vaaleampaa, mitä useampi lehti tulee kirjoitetuksi. Vaan ei, tulipa kerran jännittävä käänne. Kerronpa sen, jott'en tekisi tuntemattomalle tekijälle vääryyttä:

"Eräs viraton kapteeni oli jo useampia vuosia sitten asettanut meidän kaupunkiimme, juuri vastapäiseen taloon. Kerrottiin, että hän oli ollut pakotettu ottamaan eron, koska kohteli väkeään huonosti. Toiset taas väittivät, että se oli tapahtunut kaikenlaisten rumien raha-asioitten tähden. Kylliksi tästä. Meidän rehellisten porvariperheittemme ja kapteenin välillä ei voinut syntyä minkäänlaista luottamusta. Kun kapteeni huomasi tämän, kiintyi hän innokkaasti isääni, joka oli hyvinkin tyytyväinen, kun sai seurustella upseerin ja samalla sivistyneen miehen kanssa; hän sulki korvansa kaikilta pahoilta juoruilta. Uusi naapuri tuli täst'lähin joka ehtoopuoli luoksemme, poltteli piipullisen toisensa jälkeen sairaan tuolin ääressä, pelasi yhden 'sechsundsechzig'-pelin toisensa perästä ja miellytteli leikillä sisartani. Kapteeni oli ehkä kolmekymmentä vuotta vanhempi tätä. Minusta ei hän näyttänyt tuskin yhtään välittävän, mikä olikin mieluista minulle, sillä vihasin häntä jo ensi hetkestä saakka, mutta minun täytyi pakottaa itseäni olemaan kohtelias hänelle.