Part 1

KAKSI VANKIA

Novelli

Kirj.

PAUL HEYSE

Suomentanut H. T.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1907.

Raitiovaunusta, joka kuljetti matkustajia rautatie-asemalta "Kolmen kypärän" ravintolaan, poistui yksi ainoa henkilö. Vain hetkiseksi näyttäytyi eteisessä lihava yliviinuri, joka tänään oli puettu komeaan juhlapukuun ja heitti nopean, ihmistuntevan silmäyksen matkustajaan. Mutta kun hän huomasi, että tulokas, joka matkalaukku käsivarrella jäi kynnykselle ääneti ja nähtävästi neuvottomana seisomaan, ei ollut mikään nuori, kaunis eikä komea nainen, huusi hän veltosti esiin vetelehtivälle rengille jonkun huoneen numeron ja nousi sitten, oikaisten valkoista kaulahuiviansa, arvokkaasti jälleen rappusia.

Tämä vähemmän kohtelias vastaanotto ei jäänyt yksinäiseltä naiselta huomaamatta. Jonkunlaisella äänen terävyydellä hän senvuoksi käski rengin noutaa matkalaukun vaunuista ja viedä sen johonkin huoneeseen, jossa olisi hiljaista, eikä liian kuuma. (Oli näet sydänkesä). Häntä nimittäin vaivasi unettomuus, ja hän olisi ehkä pakoitettu jäämään tänne viikon ajaksi. Sitten nainen itse otti päivänvarjon ja hattulippaan ja kulki, odottamatta opastajaa, rappusia kohti.

Tilavassa eteisessä oli pimeätä ja kylmää. Oli sentähden vaikeata, tullessa kirkkaasta auringonpaisteesta, erottaa askelmia, ja vielä lisäksi oli lattialla kaikenlaatuisia esineitä, jotka tekivät askeleet epävarmoiksi. Vasta sillä askelmalla, joka sai valoa pihanpuoleisesta ikkunasta, matkustaja huomasi, että rappusille oli siroteltu kukkia ja vihreitä lehviä.

"Häitäkö talossa vietetään?" kysyi hän rengiltä, joka nyt käveli hänen jälessään kantaen laukkua. Hän melkein jo voi tämän viininvärisistä kasvoista ja sunnuntaitakista, jota tämäkin käytti huolimatta arkipäivästä, arvata vastauksen. "Kutka täällä sitten ovat naimahommissa?" hän jatkoi jotakin sanoakseen, vaikka hän itse asiassa oli vallan välinpitämätön kuulemaan pari vierasta nimeä.

Mies selitti palvelusintoisesti, että nämä olivat komeat naimiskaupat; kaupungin rikkaimman kauppiaan tytär menee naimisiin oikeuspresidentin pojan kanssa. Tämä on hauska nuori mies, joka tosin on hieman huikentelevasi elänyt, mutta nyt hän on tullut järkeväksi, eikä hänen tarvitse enää pelätä velkojensa painoa. "Komea avioliitto tosiaankin neiti, ja hyvin loistavat häät. Samppanjapulloja ei ole edes edeltäpäin laskettukaan, kuten itarain pikkuvirkamiesten on tapana. Niistä on sulhanen pitänyt huolta. Ja hienoa samppanjaa, neiti, parasta lajia."

Mies siristi pieniä veteliä silmiään ja maiskutti kielellään.

Neiti ei virkkanut mitään; hän kiiruhti vain nousemaan rappusia, eikä hän astunut ainoallekaan maassa makaavalle kukalle, vaikk'ei niistä yksikään ollut jäänyt ehjäksi; ei hän edes katsahtanut hääjoukkoon, kulkiessaan avonaisen ruokasalin ohi. Vasta kun hän oli saapunut toiseen kerrokseen, pysähtyi hän. jälleen.

"Menemmekö vielä korkeammalle?"

Mies nyökkäsi. "Kaikki huoneet ovat väkeä täynnä, neiti, sillä herra oikeuspresidentin sukulaiset ovat saapuneet mieslukuisina ja asettuneet meille. He jäävät enää vain täksi yöksi; huomenna, jos neiti suvaitsisi... huone on muuten hyvin siisti ja aurinkokin paistaa sinne vain puolen tuntia aamusin."

Mies juoksi edellä ja aukaisi ylhäällä yksinkertaisesti kalkitun vinttikerroksen pitkän käytävän viimeisen oven, josta lehahti kylmä ja ummehtunut ilmavirta vastaan. Huone näytti harvoin asutulta, kun vain erityisissä tilaisuuksissa, juhla- ja markkinapäivinä matkustajatulva täytti kaikki "Kolmen kypärän" loukot. Kun molemmat ikkunat olivat avatut ja suuret yöperhoset liihotelleet pienen sohvan jouhipatjoilta, huomasi, että huone ei ollutkaan niin epämiellyttävä kuin se ensi silmäykseltä näytti. Talon pitkälle esiinpistävän katonreunan alapuolella näkyi tori, vanha kirkko ja etäämmällä pieni linna, joka sijaitsi kunnaalla korkeitten puitten välissä. Tänne ei kuulunut hääväen lasien kilinä eikä onnitteluhuudot; sai olla varma yörauhasta.

Renki huomasi hiljaisella tyytyväisyydellä, että matkustajalla ei ollut mitään muistutettavaa tätä majoitusta vastaan. Hän asetti laukun esille, katosi hetkeksi ja palasi, tuoden mukanaan raittiilla vedellä täytetyn ruukun, jonka hän asetti pienelle valkoiseksi maalatulle pesupöydälle.

Mies huomautti, että siivoojaneiti ei nyt juuri voinut saapua, sillä hänellä oli kovin kiire siistiessään ja pestessään, ja pian alkaisivat tanssijaiset. Ell'ei neidillä olisi enää mitään käskettävää, tahtoisi hänkin palata alas.

Tätä sanoessaan mies myhäili niin viekkaasti, että selvästi voi huomata erään noista samppanjapulloista, joita ei oltu edeltäpäin laskettu, ei olevan aivan tyhjän, vaan odottavan häntä alhaalla.

Vieras nyökkäsi vain päätään ja kääntyi sitten ikkunaan. Vielä senkin jälkeen, kun hän oli jäänyt yksin, ei hän näyttänyt aikovan riisua päästään pientä mustaa, vaalistuneella nauhalla ja rutistuneilla kukilla koristettua hattuaan, eikä vapauttaa käsiään harmaista, kudotuista rukkasista. Hänen katseensa pysyi kääntymättä tuossa pienessä linnassa kirkon katon takana, ja mitä kauemmin hän katseli kastanjien ja jalavien auringon kultaamia latvoja, sitä alakuloisemmaksi muuttui ilme hänen kasvoillaan, ja jyrkkä pieni ryppy ilmestyi toiseen suupieleen. Ihmistuntija voi siitä havaita, mitenkä usein ja kuinka uhoittelevalla halveksimisella nämä huulet olivat lausuneet hyvästit pettävälle toivolle ja tyhjään rauenneelle odotukselle.

Korkean kirkontornin kellohuoneesta vastapäätä kuului nyt kuusi hitaasti kumajavaa lyöntiä. Tuntui siltä kuin ne olisivat murtaneet sen lumouksen voiman, joka oli vallannut tuon yksinäisen naisen ikkunan luona. Hän kulki pari kertaa huoneen poikki ja astui sitten pienen pölyisen peilin eteen sillä välinpitämättömällä liikkeellä, joka on ominainen naisille, jotka tietävät ett'ei kukaan, joka näkee heidät, ajattele kasvojen kauneutta eikä rumuutta. Yksi niitä sananparsia, jotka ikuistuttavat jonkun vanhan erehdyksen, on myös se väite, että ruminkin viimein tottuu ulkomuotoonsa, ja ett'ei kukaan pidä omia kasvonpiirteitään epämiellyttävinä. Ja kuitenkin löytyy useita, etenkin yksin jääneitten naisten joukossa, joille ei mikään ole tuskastuttavampaa kuin silmäys peiliin.

Niinpä meidänkin naisemme tarkasti vain sivumennen vaatetustaan, ja hän näytti miettivän, ottaisiko kaupungille lähtiessään vaalistuneen hatun vai uuden hattulaatikosta. Mutta suupielessä olevan rypyn vavahdus näytti ilmaisevan, että hänen mielestään oli samantekevää missä puvussa hän täällä esiintyisi. Vain kasvot ja kädet hän virkisti raikkaalla vedellä ja lähti sitten huoneesta.

Olikohan se hajamielisyyden vai saamattomuuden vaikutuksesta -- hän erehtyi äskeisten rappusten suhteen, ja äkkiä hän huomasi olevansa käytävän päässä. Hänen täytyi kääntyä takaisin. Mutta nyt hän joutui eräille sivuportaille, ja ajatuksiin vaipuneena kun oli, asteli hän yhä alemmas luullen, että kaikki portaat johtaisivat ulkosalle. Pian hän kuitenkin huomasi eksyneensä eräälle parvekkeelle, joka oli rakennettu ruokasalin yhdelle seinämälle tanssimusiikkia varten. Nuottitelineet olivat jo oikeassa järjestyksessä. Suuri kontrabasso lepäsi kuin nukkuva jättiläinen kahdella tuolilla jahtitorvi päänalusena ja klarinetti poikkipuolin kasvoilla. Kukaan soittajista ei ollut vielä ilmaantunut ja alhaalla permannolla olevat pöydät olivat myöskin poistamatta, joten tanssijoillakaan ei ollut tilaa. Eksynyt vieras ei näinollen malttanut palata, vaan jäi seisomaan lasiovelle hetkeksi tarkastamaan alhaalla olevaa seuraa.

Tämä ei eronnut muista hääväestä päivällisen ja tanssin välillä. Siinä oli kylläisiä viininvärisiä isiä, joilla oli hankalata ahtaissa valkoisissa kauluksissaan; hyvinvoipia äitejä puettuina sinipunerviin silkkipukuihin ja suuriin silkkipitsimyssyihin, jotka olivat siirtyneet vinoon tai rypistyneet monissa syleilyissä. Suloisesti hymyilevät kapeaharteiset nuodeneidot kulkivat salissa edestakaisin paksut seppeleet päässä, milloin veitikkamaisesti milloin väsyneesti kuiskaten toistensa korviin. Monennäköiset tanssipukuiset nuorukaiset maistelivat hitaasti viimeistä samppanjalasia sikareittensa ohella, ja jos eivät sattumalta olleet rakastuneet, pitivät parempana olla tarjoamatta tanssitaitoaan näin kuumalla ja keskellä valoisaa päivää. Eräässä nurkassa remusi lapsiparvi jatkaen makeisten syöntiä ja laskien montako makupalaa oli tullut taskuun säästettyä. Liikutuksen kyyneleet ovat aikoja sitten ehtyneet, malja-esitysten juhlatunnelma on kadonnut ja kaikkea muuta kuin juhlallinen, ruo'ansulatuksesta johtuva väsymys on vallannut vieraat. Jokaisesta tuntuisi varmaankin suloisemmalta asettua johonkin hiljaiseen nurkkaan, jossa voisi, tarvitsematta olla kohtelias, nauttia ettonetta.

Vieras tuolla ylhäällä soittoparvekkeella oli kyllin usein ollut läsnä hyvien ystävättärien häissä -- vuosi vuodelta yhä maltillisemmalla mielellä, kuten pitääkin, jos tahtoo panna merkille toisten heikkouksia -- huomatakseen sen salatun ikävystymisen, joka piilossa palttinanenäliinan takana ilmeni. Nytkin taas alkoi yllämainittu ryppy suupielessä vavahtaa, eikä hän olisi enää viittä minuuttiakaan jäänyt katselemaan tätä väsyttävää näytelmää, ell'ei hän olisi huomannut nuorikkoparia, joka ei käyttäytynyt aivan tavallisella tavalla.

Morsian nimittäin oli, sillä aikaa kun vieraat nousivat syömästä, jäänyt paikalleen pitkän pöydän ääreen, ikäänkuin hänen olisi täytynyt vaalia sen lihavan vanhan herran päivällisunta, joka lepäsi liivit avoinna hänen oikealla puolellaan suuressa nojatuolissa. Nukkuva oli luultavasti hänen appensa, joka täten soi itselleen levon laakereillaan huolehtiessaan niin hyvin pojastaan. Myrttiseppeleen alla olevat kasvot eivät suinkaan olleet kauniit, eikä tuo mitättömän näköinen pikku olento voinut hopeaisen harsokankaan ja morsiushunnunkaan suojassa salata, että toinen olkapää oli korkeammalla toista. Mutta sensijaan olivat hänen kaulakoristeensa ja rannerenkaittensa kivet kyllin suuret ja säteilevät, ohjatakseen katseet tällaisista pikkupuutteellisuuksista. Nuoren morsiamen silmät loistivat viinin punertamien silmäluomien alta niin hellästi ja luottavasti, ett'ei silti vastenmielisesti tarkastellut hänen kasvojaan. Alakuloisuus, joka niissä ilmeni, ei näyttänyt johtuvan yksinomaan painostavasta häätunnelmasta. Morsian oli vetänyt luokseen pienen tyttösen, joka varmaankin oli hänen siskonsa, ja puheli hiljaa ja innokkaasti tämän kanssa. Aika ajottain hän pusersi itkettyneet silmänsä pienokaisen pehmyttä tukkaa ja ruususeppelettä vastaan, mutta kukaan ei näyttänyt siitä huolivan, kaikkein vähimmin se, jota nämä salaiset kyyneleet koskivat. Tuo pitkä, moitteettomasti puettu nuori mies, jolla oli hieman ohutta vaaleata tukkaa päälaella, oli varmaankin sulhanen. Hän käyttäytyi, leväten oikonaan sohvalla, sikari valkoisten hampaitten välissä, mahdollisimman kylmällä, suosiollisella alentuvaisuudella paria pikkukaupunkilais-serkkua kohtaan, jotka seisoivat hänen edessään kunnioittaen jokaista hänen kokkapuhettaan kohtuuttomalla naurulla. Sillävälin haukotteli heidän ihailunsa esine aivan ujostelematta ja vihdoin hän esitti, että he lähtisivät erääseen sivuhuoneeseen pelaamaan tarok'ia.

Vasta vanhemman serkun, nuoremman keksiessä sanan "kapitaali", lausuttua arvelun, että vanhemmat naiset ehkä voisivat panna enemmän pahakseen tämän lähdön kuin nuoret, luopui sulhanen oikustaan. Sensijaan hän selitti, ettei hänestä tänään kumminkaan olisi tanssijaksi; hän oli muka liian pitkä pienelle rouvalleen ja tanssi ylipäätänsä vain _vierasten_ naisten kanssa.

Outo tuolla soittoparvekkeella ei luonnollisesti tästä puheesta ymmärtänyt mitään, mutta sanoja seuraavat kasvojen ilmeet sanoivat hänelle kylliksi. Hän ei voinut enää kauemmaksi jäädä tähystyspaikalleen; hän lähti siis hiljaa kuten oli tullutkin, hapuili monia ahtaita pimeitä portaita ja huoneita ja saapui vihdoin onnellisesti eräälle ovelle, joka aukeni puutarhaan.

Pian hän oli varjoisalla syrjäkadulla, ja nyt hän näytti olevan tutulla alueella. Vielä pari katua ja kujaa ja hän saapui jalkatielle, joka kiersi pienen puiston viertä ja jota nuoret akaasiapuut varjostivat. Täällä oli herttaista ja hiljaista; lapsenhoitajattaria istui penkeillä, ja heidän vieressään uinailivat hoidokkaat vaunuissa, suurempien lasten leikkiessä nurmella. Aurinko laskeutui jo, ja läheni kukkuloita, ja puitten pitkien varjojen vaeltaessa pitkin ketoja ja joentöyräitä loisti ylhäällä kunnaalla linnanen heleässä illanruskossa salamoivin ikkunoin, ympärillä kasvavien puitten latvojen kylpiessä lämpimässä hehkussa.

Kaikki tämä näytti olevan vieraalle tuttua, sillä hän jatkoi nopeasti kulkuaan katsahdettuaan ensin nopeasti ympärilleen, ikäänkuin vaihtelevan suloinen seutu olisi ollut toisarvoinen mieltä virkistävän kuljeskelun rinnalla. Hän hengitti usein täysin siemauksin, pysähtyi silloin tällöin, sulki silmänsä ja heilutti omituisesti molempia käsiään ilmassa, kuten lintu, joka paettuaan häkistä koettelee siipiään, ennenkuin antautuu vapaitten tuulien tuuditettavaksi.

Niin saapui hän vihdoin joelle, joka rauhallisesti tasaisin lainein virtasi pensaita kasvavien töyräitten lomi. Hirsilautta kulki paraillaan laaksoa kohti. Toinen lauttamies oli peräsimessä, jota hänen tuskin tarvitsi liikuttaa, ja toinen loikoi peitteellä, hehkuva piippunysä huolimattomasti suussa. Hän oli juuri nukkumaisillaan, sillä hän tunsi olevansa niin huoleton tällä seudulla näin tyynenä iltana. Yksinäinen nainen rannalla epäröi hetken nähdessään ohi lipovan lautan, huutaisiko perämiehelle, että tämä pysähtyisi ja ottaisi hänet mukaansa. Niin hän pääsisi jokea alaspäin -- suureen virtaan, johon joki laskee -- ja merelle -- yhä kauemmas kohti tuntemattomuutta ja rajattomuutta. --

Lautturit olivat jo aikoja sitten liukuneet lauttoineen ohi, kun hän irtautui haaveiluistaan; hän jatkoi kulkuansa. Tie johti kivisillalle ja sieltä kaupunkiin. Hän kulki ohi puutarhojen ja maatalojen, jotka hän kaikki tunsi ja hän tarkkasi kaikkia muutoksia, jotka viime aikoina olivat seudulla tapahtuneet. Vihdoin hänen katseensa pysähtyivät erääseen suurempaan rakennukseen, joka oli aivan äskettäin rakennettu.

Siinä oli pylväskäytävä, jossa oli kuusi hentoa kauniisti marmorin tapaiseksi maalattua puupylvästä. Pylväitten yläpuolella oli laakea kreikkalainen pääty, jonka kärjessä oli jonkunlainen vertauskuvallinen olento, jonka selkään oli pistetty tukea varten luja rautakanki, mutta jonka valitettavasti huomasi molemmin puolin. Leveässä arkkitradissa pylväitten yläpuolella oli piirretty äskettäin kullatuin kirjaimin päällekirjoitus: "Teatteri". Pari paperiliuskaa molemmissa äärimmäisissä pylväissä ilmoitti, että tänään illalla tulisi esitettäväksi kansallisrunoilijamme Fr. von Schillerin klassillinen murhenäytelmä "Kavaluus ja rakkaus".

Näytäntö oli jo puoli tuntia aikaisemmin alkanut ja kassanhoitaja aikoi juuri sulkea lippuluukun ja laskea tämänpäiväiset tulot, kun vieras nainen saapui ja pyysi saada piletin permannolle. Etsiessään rahaa laukusta näytti nainen äkkiä häpeävän kudottuja käsineitään ja muutakin pukuaan. Mutta hän oli jo ottanut lipun vastaan, ja kun siinä oli korkea numero, voi hän luottaa siihen, että hän täydessä huoneessa pääsisi huomaamatta sekaantumaan ihmisjoukkoon.

Ei kukaan todellakaan huomannut, että keskellä ensi näytöksen loppukuvaelmaa ovi permannolle vielä kerran avattiin ja että vaatimaton nainen kuulumattomasti otti paikkansa viimeisellä penkillä. Heti senjälkeen kajahti käsien paukuttelemisesta ja esiinhuudoista johtuva huumaava melu; innostus näytti jo olevan hyvin korkealla ja yleisö erinomaisen tyytyväinen taiteilijoihin.

Väli-ajalla nousivat kaikki paikoiltaan osaksi saadakseen hieman hengähtää vapaudessa tai tervehtiä tuttavia ympärillä. Täällä luonnollisesti kaikki tunsivat toisensa. Vieras nainen oli jo sisäänastuessaan laskenut hunnun kasvoilleen, ja nyt hän syventyi hartaasti lukemaan teatterilippua, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että joku olisi hänet tuntenut. Vain naapuriaan hän salaa tarkasti ja huomasi hämmästyksellä, että tämä teki kuten hän itsekin: istui katsomatta ympärilleen ja tervehtimättä tuttavia ylemmillä riveillä. Huomasi ilmeisesti, että mies tunsi olonsa epämukavalta.

Hän oli varmaankin outo täällä, kuten hän itsekin. Näytelmän lopussa ei hän liikuttanut kättään, vaikka hänen kukoistavat, nuoret kasvonsa olivatkin suunnatut suurella jännityksellä näyttämöä kohti. Muutenkin oli hänessä paljon kummallista. Hänen suuret, voimakkaat jäsenensä olivat kesäpuvun peittämät, joka yltyleensä oli hänelle liian ahdas ja lyhyt. Sininen silkkinen kaulahuivi oli solmittu kömpelösti hänen kaulalleen. Olkihattu lepäsi polvilla ja kädessä oli hopeapäinen keppi. Mutta ihmeellisintä hänessä oli, huolimatta muhkeasta ja terveestä ulkomuodosta -- hän ei varmaankaan ollut yli kahdenkymmenen seitsemän ikävuoden -- että hänellä oli tekotukka, ja vielä lisäksi semmoinen, joka ei väriltään ollut hänen oman tukkansa kaltainen, vaan vivahdukselta vaaleampi eikä oikein sopinut päähänkään.

Kaikki tämä pisti naapurin silmiin permannon hämärässä, mutta kun mies istui viimeisellä penkillä ei kukaan muu sitä huomannut. Ensimäinen suosiollinen vaikutus, jonka tuntemattoman nuorekkaan voimakkaat kasvot ja hänen puoliksi aatteelliset ja puoliksi naivit ilmeensä tekivät, katosi, kun nainen huomasi kaikki nämät omituisuudet, ja hän oli iloinen, että mies osotti yhtävähän halua puhelun alkamiseen kuin hän itsekin. Mikä hän on? Mikä asema ja virka hänellä on? Nämät kysymykset panivat naisen hiljaisuudessa arvelemaan, vieläpä seuraavan näytöksen ensi kuvaelman aikanakin, kunnes kappale kokonaan veti hänen ajatuksensa puoleensa.

Ihmeellinen näytelmä! Ainoa laatuaan. Missä löytyy niin paljon nuoruuden haaveilua, niin paljon kiihtynyttä, intohimoista elämän vasta-alkajan tunnetta yhdistettynä niin kypsään taiteelliseen voimaan, niin mestarilliseen vaikutuksen herruuteen yhdessä ja samassa teoksessa? Ei ennen eikä jälkeenkään ole ilmestynyt vertaista tälle hengelle, ja sillä välin kun hänen muut luomansa onnistuvat ilmieläviksi näyttämöllä vain onnellisissa olosuhteissa, voivat tämän nuoruusteoksen henkilöt pienen maaseututeatterin kurjimmassakin esityksessä olla varmat valtavasta vaikutuksesta; ne vetävät hajamielisimmän ja välinpitämättömimmänkin katselijan vastustamattomasti piiriinsä.

Niin tapahtui täälläkin. Ferdinandin esittäjä oli hoikka nuorukainen, jolla oli ohut, kimeä ääni; hänen Louisensa oli kellervä pieni olento kivettynyt tuskanilme kasvoissaan, joka pikemmin näytti olevan hammassärkyä kuin lemmenkaihoa. Lady Milfordilla oli kaula-ajoksen alkua, jota leveä musta samettinauha ei täysin voinut peittää, mutta kuitenkin seurasi yleisö hartaana hengitystä pidätellen, ja matkustava neiti viimeisellä penkillä oli kokonaan unohtanut epämieluisan vaikutuksen, jonka naapuri oli häneen tehnyt, kun tämä seuraavalla väliajalla äkkiä kääntyi hänen puoleensa ja lausui hiljaisella, kauniisti sointuvalla äänellä arvelunsa kappaleesta ja sen esityksestä.

Hänen tapansa lausua sanottavansa ilmaisi harvinaista, melkeinpä oppinutta sivistystä, ja kuitenkin hän heti ensi sanoissaan tunnusti, ett'ei hän ollut koskaan ennen nähnyt tätä kappaletta; hän tunsi runoilijan yleensä vain lukematta. Nainen taas ilmaisi että hänkin oli ollut teatterille melkein vieras, sillä hän asuu pienessä kaupungissa, jonne tuskin koskaan matkailevat teatteriseurueet löytävät tiensä. Hänen aikaisemmassa nuoruudessaan, jonka hän on täällä elänyt, ei täällä ollut varsinaista paikallista teatteria, puhumattakaan omasta teatteritalosta. Vain silloin tällöin oli hän nähnyt huvinäytelmiä esitettävän "Kolmen kypärän" ravintolan suuressa salissa, jossa hänkin kerran tai pari oli ollut mukana.

"Minulta puuttuu sellaisiakin nuoruudenmuistoja", lausui mies kaihomielisesti hymyillen, joka antoi hänen täyteläiselle suulleen ominaisen sulon. "Minä olen kasvanut suorastaan maan alla; minulla ei sentähden ole ollut maailmasta tai niistä taiteista, jotka sitä esittävät, mitään elävää käsitystä. Kun sitten olin täysi-ikäinen ja minun piti ruveta elämään, oli se maailma, joka oli määrätty minun toimintapiirikseni, kylä. Ihmisten kohtalot ovat ihmeelliset. Onneksi löytyy toki korkeampi viisaus, joka ymmärtää kaiken, mikä meille on käsittämätöntä ja mikä meistä tuntuu epäoikeutetulta."

"Te uskotte sen siis myös!" puuttui nainen nopeasti puheeseen, heittäen harson sivulle, sillä hänen tuli lämmin. "Se on tosi; ell'ei olisi mitään oikeutta harrastavaa maailman johtoa, joka on meille lopullisesti säästänyt korvauksen ja sovituksen paremmassa elämässä, ei tämä elämämme komedia olisi sisäänpääsynkään arvoinen. Minunkin, vaikka olen aina elänyt kaupungeissa ja kyllä olisin voinut matkustaa, jos niin olisin tahtonut, on kohtalo pakottanut elämään kuin 'maan alla'. Olen usein kysynyt itseltäni miksi en minä ole saanut hieman kevytmielisyyttä osalleni kuten muutkin, jotka vain ajattelevat itseään, muodostaakseen elämänsä tarpeittensa ja toivonsa mukaiseksi ja joilla ei kuitenkaan ole omantunnonvaivoja. Mutta vaikka minusta usein tuntuu, kuin olisin tukehtua ahtauteen, niin en kuitenkaan ole voinut pakottaa itseäni särkemään ruutua suletusta ikkunastani. Pienissä olosuhteissa tulee niin pikkumaiseksi."

"No", sanoi mies omituisella juhlallisuudella, joka ei oikein näyttänyt sopivan hänen nuoruudelleen, "kenpä tietää, eikö Teillekin joskus suoda pääsyä vapauteen. Onhan Teillä nyt jo ilo nähdä nuoruutenne kaupunkeja, ilo, joka ei koskaan voi tulla minun osakseni, sillä sitä seutua, jossa minä olin nuori, en minä ajattele ikävöiden enkä kaipaillen."

Nainen vaikeni hetkisen.

"Mistä Te tiedätte, että minä olen tullut tänne mielelläni?" kysyi hän sitten. "Toimitettava asia sai minut tänne. Minulla ei ole ystäviä, tuskinpa enää tuttaviakaan tässä kaupungissa, ja kun minä ajattelen, millä lapsellisilla tunteilla vuosia sitten täällä kuljeskelin, mitenkä kuvittelin tulevaisuutta, kun pienenä tyttösenä leikittelin tuolla joen partaalla ja juostessani linnanvuorelle, ja kuinka kaikki on nyt niin toiseksi muuttunut..."

Esiripun kohoaminen aiheutti sen, että hän pidätti lauseen loppuosan. Hän huomasi, mitenkä hänen naapurinsa heti taas syventyi kappaleen juoneen ja kokonaan näytti unohtaneen hänen läsnäolonsa. Hänelle itselleen oli vaikeata kääntää ajatuksiaan katkenneesta keskustelusta. Hänestä tuntui aivan uskomattomalta ja hyvin sopimattomalta, että hän oli niin äkkiä tuon vieraan kanssa vaihtanut syvimpiä tunteitaan. Nähtävästi ei hän voinut herättää naapurissa mitään mielenkiintoa. Vierashan se oikeastaan oli alkanut tämän luottavan keskustelun ja itse lausunut ensimäiset sanat persoonallisista suhteista, mutta hänen olisi pitänyt vastata varovaisemmin ja olla johtamatta puhetta heti niin syvälle. Hän päättikin käyttäytyä ensi väliajalla malttavammin, ja jos puhe kääntyisi äskeisille laduille, katkaisisi hän puheen tai jättäisi teatterin. Mutta hän ei mitenkään voinut jättää naapuria ajatuksistaan. Mitä tämä oli lausunut, kaikui niin surulliselta ja alistuvalta, ja hänen rauhalliset kasvonsa mustine silmineen kuvastuivat yhä hänen mielessään, vaikka hän osasikin pidättäytyä katsomasta miestä sivulta. Mikähän tuo olento lie ja kuinka hän sietää elää kylässä? Hän on varmaankin koulunopettaja, joka on kasvanut seminaarissa, köyhien ihmisten lapsi. Ja kuitenkin oli hänen olennossaan jotain, joka ei oikein sopinut tähän otaksumaan.

Kun nyt kolmaskin näytös oli lopussa, kääntyi nainen tahallaan poispäin niin että selkä melkein kääntyi mieheen. Juuri silloin kuuli hän miehen sanovan:

"Lämpenettekö Tekin runoudesta niin, että mielellänne lähtisitte teatterista voidaksenne tehdä tai kokea jotakin hyvin suurenmoista, jotakin, jossa voipi panna elämänsä alttiiksi menettääkseen vähän liikaa verta. Voi olla, että vain minusta niin tuntuu, mutta ehkä se on siksi, ett'en ole tottunut tällaiseen; mutta minä arvelisin, että jokaisen täytyisi tuntea samoin."

Nainen ei voinut olla kääntymättä puhujaan.