Part 3

Kuka on siis Sunkreini? Hän on pitäjään mestari, konstin-oppinut, kunniallinen suutari, Joel Sunkreini, ijältään 37 ajastaikaa; 3 kuukautta ja 21 päivää. Ei se tosin ole iso ikä miehen iäksi, vaan tosi kyllin iso tuottamaan hänelle vanhan nuorenmiehen karahteerin. Hän osaa lukea ja kirjoittaa. Kirjoittaa? Se taito oli pari, kolme vuosikymmentä sitten sangen harvinainen. Mutta kirjoittaa hän osasi. Tosi on, että hän ks:n sijasta täytti x:ää, ja kirjoitti k:n sijasta aina kun c seurasi g; mutta ajatus oli selvä -- etu, joka monelta oikokirjoittajalta usein puuttuu. Jo isällänsä opissa ollessaan oli hän ollut, kuten sanottiin, tarkka kakara. Liidun palasella hän oli kotona parkittuun anturanahkaan usein piirrellyt latinaisia kirjaimia; Viipurilaisesta aapisesta oli hän oppinut kirjoituspuustavit; ja siitä sitte kehittyi Sunkreinin taidollisuus yhä enemmän. Olipa hän ollut oikein ahne kirjoitukselle; "Huutavan äänen" etu- ja taka-lehden vieläpä kannetkin oli hän kirjoittanut täyteen sananlaskuja ja omiakin ajatuksiaan. Lukumies hän oli, luki harvaan ja painokkaasti, vaan selvään -- etu, joka monelta lukijalta tähänkin aikaan puuttuu. Niin sitä luettaman pitää, oli seurakunnan vakava kirkkoherra viime lukusijoissa hänelle lausunut -- ja sen minä sanomattakin tiesin, oli Sunkreini kotiin tultuansa sanonut. Sunkreinilla oli kirjoja viljalta: Raamattu, Möllerin katekismus, Wigeliuksen postilla, Virsikirja, Huutavan ääni, vanhan Sunkreini-vainaan perintö, Neuvokirja nuorisolle y.m. pienempiä kirjoja. Mutta sitä paitse oli hänellä kirjoitettuja suomennoksia mainion ammattiveljensä Jaakko Böhmen kirjoista. Ne oli hän hiljattain saanut eräältä vanhalta kristityltä, jolle taas eräs sananpalvelija Pohjanmaalta oli ne suomentanut. Niitä säilytettiin pienessä tuohikontissa, joka neulomusmatkoilla oli kätkettynä erääsen lestipussin sivuosastoon. -- Sen verran Sunkreinin menneestä historiasta. Näöltään oli hän jo tässä ijässään vanhanpuoleinen. Alituinen istumatyö oli taivuttanut niskan kymäräksi, kaartanut hänen leveän selkänsä ja vaivuttanut rinnan sisäänpäin. Kaarevan otsan alta näkyivät silmät puolihaaveksivaisesti katselevan tämän maailman "luomuksia". Useimmin ne aivan kuin lepäsivät, erittäin silloin, kun Sunkreini luki kirjojaan ja puheli, miten sielun on vaipuminen korkeimman, ainokaisen olennon makeutta ja karvautta maistamaan.

Kun nyt Pynnölän pirtissä miehet olivat partansa ajaneet, illallinen oli syöty ja muut välttämättömimmät lauvantaipuuhat suorittaa ehditty, niin virkki Saksmanni:

-- Veisataan nyt pari ehtoovirttä pyhä-illan kunniaksi!

-- Ja sydämmiemme hartaudeksi, myönsi Sunkreini.

-- Niin kyllä, onhan se sopivaa, lausui siihen isäntä.

Päät kampattuina, valkeat paidat yllä ja virsikirjat kädessä asettuivat he, Saksmanni edellä ja muut hänen mukanansa, loimottavan päreen ympärille. Pulleaposket. jotka muurin päällä nuhisivat, saivat pontevan käskyn olemaan koreasti ja kuuntelemaan. Siinä sitä veisattiin ehtoovirsiä useampiakin. Räätäli Saksmanni, jonka laululahjoja yleensä koko pitäjäässä kiitettiin, alotti; siihen yhtyi Sunkreini huononpuoleisella äänellänsä, isäntä ja vihdoin emäntäkin ynnä helevä-ääninen Johanna piika. Renkipojat istuivat sänkyjensä laidalla, mutta kellähtivät jo ennen ensimmäisen virren loppua pitkäkseen. Oli se tosin yksi-ääninen laulukunta; vaan sitä yksimielisemmästi veisasivat kaikki. Lapset kuuntelivat uskollisesti, sillä siihen oli heitä opetettu. Pirttikunnan laulu muutti heidän korvissaan yhä laatuaan; se kävi yhä hienommaksi, yhä taivaallisemmaksi; ja vähitellen vaipuivat lapset, yksi toisensa perään, unen helmoihin. Laulu kuului varmaankin unessaan hymyilemän pienokaisen korvaan, kuni hiljainen soitto Onnelan siniharmaan kunnaan takaa. Niinhän se on? Todistathan sen sinäkin, joka itse lapsena olet nukkunut äitisi hartaasen veisuun? Niinpä niin, jotakin "takasin saadusta paratiisista" tuntui tänä lauvantai-iltana olevan himmeänvaloisessa, nokisessa pirtissä. Kerupiimi miekkoineen oli tällä kertaa paratiisin portilta paennut. Jo menivät vaimoväetkin levolle, Omituisen värisevästi kuului vielä miesten suusta:

"Kanss' lasten ja myös perheen, Lepään rauhass'; sill' murheen Kyll' Herra pitää meist'."

Mutta ei miehet vielä juuri maata menneet. Mehevää viisasta puhetta herui vielä tuokion aikaa Sunkreinin huulilta; leikkipuheita lasketteli Saksmanni, vakavia muistutuksia teki isäntä, väliin myöntäen, väliin eväten. Hän näki kuitenkin paraaksi mennä levolle. "Laarattuaan vielä itselleen nukkupiipun", meni hän sänkyynsä, ja kun hän oli kirmahuttanut muutaman siniharmaan savun nahkavarrestaan, pudota kolahti piippu lattiaan; hän oli nukkumatin matkoilla. Yhteen kuorsausnuottiin yhtyi hän perheväkensä kanssa. -- He makaavat vanhurskaan unta, sanoi Sunkreini.

-- Kyllä ne makaavat ahkerasti, ei ihme jos aamulla onkin hiki hatussa, sanoi Saksmanni leikillisesti.

Siinä nyt istuivat miehet taas vähän aikaa. Oli kuin heillä olisi ollut toisilleen jotakin sanottavaa, joka ei oikein tahtonut ottaa suusta lähteäksensä.

Siitä sitten nimesi Sunkreini:

-- Kyllä me sentään, velikulta, olemme kuin kaksi mädännyttä kantoa!

-- Kyllä, kyllä, erittäin minä, huokasi Saksmanni ja lausui seuraavan värsyn eräästä huolilaulusta:

"Kuinkas poika taitaa Olla nyt iloissans', Kuin kumppanians' kaipaa Vetisen silmän kanss'?"

-- Se värsy, jatkoi hän, sopii niin hyvin minulle, sillä usein muistelen Saaravainaata. Ihminen hän oli, mutta siellä hän nyt lepää, ja levätköön vahvass' rauhass'!

-- Niin, kuolo kaikki tasoittaa, lisäsi suutari.

-- Ja siltä rauhan raukka saa, runoili räätäli ja jatkoi: Miks'ette ole jo katsonut itsellenne kumppania?

-- Hm, hm, sanoi suutari, lahjat ovat moninaiset. Toisella on naimattomuuden lahja, toisella joku muu lahjansa.

-- Niin minäkin ennen aattelin, mutta muijani kun kuoli, murhe mulle tuli ja huoli!

-- Aina sinä vaan teet kaikki lauluksi; etkö jo siihen väsy?

-- Hei, en! Kun istun klasin pielessä ja neuloskelen, niin väliin tuntuu niin oudolta. Kun katson ulos ja näen kuinka muut ihmiset ovat ulkotöissä, ja kuulen lintujen laulavan sinisen taivaan alla, ja näen orvokkien kukoistavan niin merkillisen näköisinä, niin on oloni niin lystimäistä. Silloin tulee mieleeni aivan kuin itsestänsä semmoisia kaikellaisia lauluja. Ja kun nuori kansa niitä halukkaasti laulelee, niin laulan minä heille. Ei suinkaan se synti ole?

-- Puhtaille on kaikki puhdasta. Mutta etkös ole koskaan halannut itsellesi tunnon rauhaa, lujaa ja pysyväistä?

-- Kyllä, usein halaan rauhaa, ja silloin otan pelikommoni ja soitan pari laulua, ja sitten on taas olo parempi.

-- Hm, rauhakin on monenlaista, sanoi suutari käyden akkunaan katselemaan talvis-illan kimaltelevaa taivasta. Katso, puhui hän hiljaisesti, kuinka nyt on tähdessä, ja niinkuin selitetään "Jusun ja Enon kirjassa" (Sunkreini tarkoittaa epäilemättä 'Enon opetuksia luonnon asioissa'. Se kirja oli todella _kansantajuinen_.), ovat tähdet suuria palloja, niinkuin tää maakin, ja niitä on siellä epälukuisia ja niin pitkälle, kuin vaan ajatella jaksaa. Tuolla niitten keskellä lienee Rauhala, rauhan ja autuuden koti; sinne vetää näkymätöin voima ihmisen sydänkurjaa.

-- Kas tuota tähtee, kun lentään se lähtee, lentäisin minäkin, jos siivet olis mull' -- -- --, runoili Saksmanni, nähdessään komean tähden lennon.

-- Nyt on aika pakkanen, kirkas on taivas, ja pohjoinen palaa. Kuules, kuinka nurkissa paukkuu.

-- On kai lauhtumaan päin, arveli räätäli.

-- No ihmeellistä kolinaa, eihän se enää laitaa ole, sanoi suutari, nostaen päänsä tarkastelevaisesti.

Ja todella kuului erityistä kolinaa ulkoa. Miehet kuuntelivat tarkkaan ja tulivat sitten päätökseen, että joku oli porstuan ovea kolistamassa.

-- Täytyyhän sille arvata, sanoi Sunkreini, ja meni avaamaan ovea.

-- Kysykää, kuka se on, ennenkuin oven avaatte, muistutti Saksmanni varovaisesti.

-- Kuka siell' on, kysyi Sunkreini.

Ei kuulunut muuta, kuin kiihkeämpää kolkutusta. Ja kun suutari toisti kysymyksensä, niin valittavaa, epäselvää ääntä vaan kuului.

Ovi avattiin. Saksmanni näytti päresoihdulla valkeata pirtin ovella, että tulija saattoi pirttiin osata. Siinä hän nyt oli jo pirtissä. Se oli vaimoihminen, puettuna mustaan tröijyyn ja puoliskaiseen karttuunihameesen, -- todella omituinen puku paukkuvassa pakkasessa. Huoaten ja väsyneen näköisenä istahti hän "hyvää ehtoota" sanottuaan muuripenkille. Hetkisen perästä rupesi hän päästelemään vihnikkeitä, joissa näkyi joltinenkin taakka riippuvan. Siinä työssä meni Saksmanni taiteilijan huomaavaisuudella häntä auttamaan. Olipa nuot kasvot kai olleet kauniitkin aikanansa. Nyt ne olivat laihat ja kelmeät; mustat silmiripseet ja musta tukka teki kelmeyden vielä silmiin pistävämmäksi. Jopa vihnikkeet saatiin auki ja taakka purettiin; siinä oli villahameesen käärittynä lapsi. Se nyt otettiin erille, vaimo asetti hänet muuripenkille viereensä istumaan. Hän riisui sen yltä nutturepaleet, puhalteli sen hyppysiin ja jalkoihin; mutta pienokainen ei suutansa avannut.

-- Mistä vieras kotoisin on, kysäsi Sunkreini.

-- Tuolta pohjan puolelta, oli vastaus.

-- Mistä sieltä, jatkoi Saksmanni vilkkaasti.

-- Kappaleen toiselta puolen Vaasan, vastasi vaimo puolitukehtuneella äänellä.

Mutta siihen jo isäntäkin emäntinensä ennätti herätä. Viimemainittu nousi vuoteelta ja rupesi sijaa tekemään uusia yövieraita varten. Tarjosi hän heille myös ruokaa, vaimo sitä ei maistanut, vaan sen sijaan korjasi lapsi kuppinsa kyllä kiireesti.

-- Olen niin kipeä, vaikeroitsi vaimo, päätäni kivistää ja rintaani ahdistaa, tuolta kylästä asti olen kantanut Maria selässäni. Lahdella vajosin puolen kyynärää joka askeleella. Ja enempää puhumatta kallistui hän sijallensa ja vaikeni. Tyttö noin 5:n 6:n vanha, mustatukkainen lapsi, hän se kotvasen istui äitinsä vieressä ja katsella tuijotti ympärillensä.

-- Oikeinhan sen silmät tulta iskivät, sanoi isäntä hiljaa emännällensä.

-- Pane maata lapsukainen ja siunaa itsesi, sanoi Sunkreini ja sammutti palavan päreen pistämällä sen pesän edessä olevaan vesikiuluun.

-- Herra siunatkoon meitä ja kaikkia, jotka kulkevat elon teitä, erittäin tämmöisessä pakkasessa ja lumen paljoudessa, huokasi Saksmanni.

Ja pian oli äänettömyys pimeässä pirtissä, ei kuulunut muuta, kuin vanhan säijärin yksitoikkoinen tikutus, jota kotisirkka muurin takaa säesti. Vähitellen alkoi uudestaan kuulua pirttikunnan kuorsaus aina yleisempänä sen mukaan, kuin kukin oli ennättänyt unen päästä kiini saada.

II.

Neljäs sunnuntai Adventista.

Huikeasti oli jo useampia kertoja huutanut orreltansa Pynnölän punaharjainen, pramea-pukuinen kukko, kun isäntäväki rupeaa nouseskelemaan makuultansa ja heidän perässänsä perhe muukin. Isäntä renkinensä menee talliin, emäntä rupeaa piian kanssa suurukseksi "perunoita kaappimaan". Mestarit vielä venyvät vuoteella. Siinä vielä unen kohmelossa ovat pirtissä eläjät ani harvasanaisia. Vasta kun Saksmanni sulavan nuotikkaasti on veisannut: Herää sielun' ja mielen', vasta sitten näyttää noissa heränneissä ruumiissa sielutkin eloon heränneen.

-- Kuinkahan yövieras jaksaa, alotti emäntä kuiskaavasti; aamupuolella yötä, kun murheenani oli, ett'ei taikina vain olisi tiinusta maalle kuohunut, nousin ylös, ja kun kerran olin kollamustunut, niin valvelin try'in aikaa. Oikein minua kamotti sen puhe, sillä se oli niin outoa. Minä kysyin ensin: mikä teitin on, vieras, ottaisitteko juotavaa, sitten huomasin, että se olikin vaan taudin hourausta. Hän mutisi hammassalveesta epäselviä sanoja, mutta sen ymmärsin, että hän huusi kirousta ja kostoa jollekulle patroonalle, joka hänelle oli vääryyttä tehnyt. Oli hän myös puhuttelevinaan jotakuta hyvääkin ihmistä; sillä hän sanoi usein: te olette hyvä ja jalo, sen uskon, vaikka koko maailma teitä sanoisi pelkuriksi; te olette minun, ei teitä ota minulta muu kuin kuolema.

-- Ettekö enemmästä selkoa saanut, kysäsi Saksmanni.

-- En saanut, vastasi emäntä, sillä hän puhui niin kummallisen sekavasti, väliin hän sinutteli, väliin teititteli, ja pani aina joukkoon sellaisia outoja sanoja, että minua kauhisti.

-- Se on kovin merkillistä, lausui Sunkreini miettivästi.

-- Kas kuinka se taas sairastaa, huomautti isäntä.

-- Pitää katsoa häntä, sanoi emäntä ja otti päresoihdun pihdistä käteensä. Toiset seurasivat esimerkkiä, ja pian seisoivat kaikki muuripenkin vieressä, katsellen vaaleata vaimoa. Marityttö oli kyyristynyt hänen viereensä ja piti molemmin käsin äitinsä kaulasta.

Kädellään kosketti Saksmanni vaimon otsaa; se oli melkein kylmä. Aivan henkitoreissansa oli vieras. Väsynyt, kiillotoin silmäys harhaili isännästä emäntään, emännästä Saksmanniin, Saksmannista Sunkreiniin, ja Sunkreiniin se jäi kummallisen terävästi katselemaan. Vielä vaimo osoitti hermottomalla viittauksella vieressään olevaa lasta ja sanoi silmä yhä kiinnitettynä Sunkreiniin:

-- Pitäkää huolta lapsestani, -- Mari, raukka, -- älköön hänestä tulko äitinsä lainen -- -- lukekaa siunaus -- -- väsymys tulee -- -- on niin helppo käydä, -- -- kenttä on aivan lumeton -- Akseli, sinä olet petetty -- on niin keveää ja raitista. -- Silloin alotti Saksmanni kuoleman virren, ja ennenkuin hän vielä oli ennättänyt viimeiseen värsyyn oli Pynnölän yövieras kuollut.

-- Se ihminen oli varmaan paljon kärsinyt, sanoi Sunkreini miettiväisesti.

-- Mutta nyt ne ovat loppuneet, jatkoi isäntä.

-- Mahdollista, myönsi Saksmanni.

Nyt oli ensi työksi otettava lapsi pois kuolleen vierestä; eihän sen siinä käynyt oleminen. Mutta se ei ollutkaan niin helppoa, sillä kovasti kietoi se käsivartensa äidin kylmän kaulan ympäri. Kummallisesti säihkyi hänen mustat silmänsä, kun isäntä lempeällä väkinäisyydellä tahtoi häntä kuolleesta eroittaa. Ja sellaista silmän-tuikeutta säikähti itse arvokas Pynnöläkin, hän sama, joka monta kertaa oli nähnyt suden tai karhun silmät kiiluttavan muutaman sylen päässä, ja kuitenkin levollisesti tähdännyt ja ampunut. Mutta Marin kanssa ei hän ruvennut kiistelemään. Ei ollut siihen halua muillakaan miehillä. Emäntä sitä vastaan, ollen käytöllinen ihminen, otti vehnävenkaleen ja sokuripalan korkeasta peräkaapista ja meni päättäväisesti tytön luo.

-- Tule pois piikaseni, tule, puhui hän, että äiti saa rauhassa olla, tule nyt saat nisukakkua ja sokeria. Tätä hellää kehotustaan auttoi hän samassa työllisestikin. Hän tarttui tyttöön; säihkyvin silmin, vaan kuitenkin vastustelematta hän antoi emännän menetellä tahtonsa mukaan. Ja hellästi, mutta päättäväisesti vei emäntä hänen peräsänkyyn istumaan.

Jo rupesi ääntänsä ilmoittamaan talon lapsiparvikin vuoteillansa. Nuoremmat kitisivät, vanhemmat lukivat aamurukoustansa. Suuresti kummastuivat he nähdessään muuripenkiltä liikkumattoman naisen ja vieläkin enemmän huomatessaan tummasilmäisen tytön istuvan peräsängyssä, pikimustat hiukset hajalla, ja ympyriäiset käsivarret paljaina.

-- Mikä tuo noin ruma tyttö on, kysyi pikku Santeri.

-- Se on vissiin mustalainen, kuiskasi Aatu, toinen veljeksistä.

-- Noin mustat hiuksetkin kuin mustavainaan häntäjouhet, arvosteli Katri, talon kymmenvuotias.

-- Se on paholainen, kuin silmätkin noin palavat, sanoi vanhin veli, Kalle, ratkaisevan päättäväisesti.

Arkeillaan alkoivat lapset siitä kysellä vanhemmiltaan asian laitaa. Mutta kun he eivät sanoneet tietävänsä muuta, kuin mitä toden mukaan tiesivät, niin kuiskailivat lapset epäilevästi toisilleen; he kyllä tiesivät mikä se semmoinen tyttö oli.

Ihmetellen katseli mustasilmäinenkin noita pienokaisia. Mutta hetkisen perästä loi hän silmänsä alas ja katsoa tirkisteli käsiinsä. Olipa aivan, kuin tytön mielestä ei yksikään noista pyöreöistä hämäläisnaamoista olisi hänen lähempää huomiotansa ansainnut.

Mitäs siinä olikaan muuta tehtävää, kuin ruveta kuollutta korjaamaan. Renkipojista meni toinen, vikkelä Miinan Janne Priski-Heikin Liisaa ja kuppari-Kaisaa hakemaan. Eikä kulunut puoltakaan tuntia kuin muijakset olivat tulleet Pynnölään, sillä heidän asuntonsa oli aivan lähellä, varsin hakavainion takana. Heille annettiin toimeksi ruumiin peseminen; ja sen toimensa he hyvin tekivätkin. Paikkakunnan tavan mukaan tuli heidän palkaksensa saada ne vaatteet, jotka vainajan yllä kuollessa olivat olleet. Eivätkä ne monenkertaiset toki olleet. Karttuuni hameen sai Priskin-Liisa ja lastinkitröijyn kuppari-Kaisa. Ruumis puettiin liinavaatteisin, jotka emäntä empimättä antoi hyvin varustetusta arkustansa; ja siinä lepäsi yövieras leveällä hartija-laudalla, vaikka "venytysvaate" peittonaan. Hänen rintaansa teki kukin nyt vuorostansa ristin merkin, vieläpä lapsetkin saivat käskyn mennä siunaamaan vainajata.

Ja sitten kun se toimi oli tehty, alkoi Saksmanni kuoleman virren, ja laulun kaikuessa ensin pirtissä sekä sitten ulkona adventti-aamun talvisessa raikkaudessa, kantoivat miehet kuolleen erääseen tyhjään aittaan.

Kaikkea tuota menettelyä oli Mari katsellut miltei välinpitämättömästi. Olipa hän toisten lasten mukaan mennä sujahuttanut äitinsä luo ja laskenut kätensä hänen rinnalleen. Mutta kun äitiä ulos vietiin, niin silloin hän huusi ja paiskasi itseään kuin vimmattu, ja tahtoi väeltä väkisin mennä ulos. Ainoastaan emännän maltillinen puhe ja estos sai hänet pysymään huoneessa. Sitten asettui hän istumaan, ja katseli käsihinsä. Kolkko oli nyt olento, kuin kuoleman jälkeen ainakin, Pynnölän pirtissä. Muun työn puutteessa alkoi Kaisa koetella lastinki tröijyä yllensä. Mainiosti se sopikin. Mutta kyllä se "parempia" ihmisiä varten onkin tehty, näkeehän sen napeista ja kaikista. Mutta mikä kova se siellä rinnan puolella on? No ihme, lastinkitröijyssä on povitasku, ja taskussa pieni ympyriäinen rasia.

-- Tästähän saan hyvän nuuskarasian, iloitsi Kaisa, vanha tuohitoosani onkin jo rikki, ja päästää löylyn nuuskaa lauhduttamaan. Mutta, hyvät ihmiset, eihän se aukekaan. Koittakaa isäntä te, onko teillä kovemmat kourat.

-- Oikeinhan tämä on varvattu ja kaupungin tekoa, sanoi isäntä, ja koetti vääntää sitä auki. Ja aukenihan se sentään, vaikka vaivalla, kun isäntä huomasi vääntää vasta päivää.

-- Mitähän tämä merkitsee, lausui hän katsellen rasian sisustaan.

-- Taitaa olla oikein enkelskan nuuskaa ja kaitapuun öljyllä kastettua, arveli Kaisa toivehikkaasti.

-- Eipä sentään, vaan katsokaas, sanoi isäntä, ja veti esille pienen metaljongin ja moneen kertaan käärityn hienon paperiliuskan. Olipa siellä pieni sormuskin, jonka kupeella kimalteli pieni lasihelmi.

-- Ne ovat tietysti minun, väitteli Kaisa.

-- Ne ovat tytön perintö, sanoi isäntä. Kaisan oli määrä saada tröijy, vaan ei sitä, mitä on sen taskussa, lisäsi hän, ja siihen päätökseen yhtyivät muutkin. Katsottiin noita kapineita tarkemmin ja tutkittiin.

Sormus oli kultaa, sillä olihan siinä "kissankäpälät" ja muut "kontrollit" kaikki laillisessa järjestyksessä, niinkuin räätäli selitti.

-- Mutta mikä kello tuo messinkinen on, tuumasi vaimoväki. Aukeni sekin, ja sen sisällä oli nuorenpuolisen miehen kuva. Ei se vaimoväen mielestä oikein kaunis ollut, sillä siksi oli sillä liian suuri parta; silmät tosin olivat lempeät ja herttaiset.

-- Hyvästi nyt taas, sanoi kuppari-Kaisa ja lähti pois. Ja ennen iltaa tiesi koko kulmakunta, että Pynnölään oli tullut Turkin kuninkaan puoliso, joka oli hovista pois ajettu maan kulkijaksi. Tuollainen kova onni oli häntä Kaisan käsityksen mukaan kohdannut sen takia, että hän kolmantena iltana lapsensa syntymisen jälkeen oli unhoittanut sitä siunata, ja että paholainen tuollaisen laimiinlyönnin takia oli ottanut hänen valkoverisen, vaaleahiuksisen tyttärensä kätkyestä, ja pannut puupölkyn sijaan; tuon pölkyn oli hän noennut ja piinnyt, ja sentähden oli tyttö niin musta sekä silmiltään että hiuksiltaan -- ja tietysti myös sielultaan. Avattiin viimein tuo hieno paperikäärykin. Siinä oli kirjoitusta. Ja Sunkreini meni akkunan ääreen, josta päivä yhä runsaammin rupesi pirttiin tulvaamaan; hän luki paperista seuraavaa:

_Rakas Aatelaite_. Meidän täytyy erota; pahat henget ovat kaikki irrallaan. Huommenna olen onnettomin mies maailmassa. Älä tuomitse minua aivan ankarasti. Jumala siunatkoon sinua kallihini ja pikku Mariaani. Ikuisesti sinua muistan.

Akseli.

-- Tytöllä on siis isäkin, sanoi suutari.

-- Preivistä päättäen, tietomiehiä, lisäsi räätäli.

-- Ihmeellistä tosin on tämä kaikki, lausui isäntä, mutta niinkuin se on, niin se on; mennään nyt suurukselle. Ja väki keräytyi honkapöydän ympärille; lapset saivat osansa suurehkolle tuolille laitetuksi. Mari taas sai ruokaa käteensä. -- Ja niin se adventtiaamu Pynnöläisille valkeni.

Nyt aamiaisen päätyttyä oli enempiin toimiin ryhdyttävä. Päätökseksi tuli, että rovastille oli kuolon sanoma vietävä ja vaivaishoidolle tytöstä ilmoitettava. Mutta kukapa puoltatoista peninkulmaa näin huonolla kelillä, tuiskujen seassa, polttavassa pakkasessa ottaisi mennäksensä? Kukas muu, kuin vanha pyssymies ja suksiniekka räätäli? Ja hän sen tekikin, pian seisoi hän sivakoilla suksillaan ja laski kinosten poikki seurakunnan kirkkoa kohden. Muassa oli hänellä tuo rasia sisällyksineen. Tuskin vielä oli talvis-ilta hämärällään ennättänyt pari hetkeä leikityttää Pohjolan lapsille "lymysillä olemista", kun räätäli jo oli hikisenä ja punottavana Pynnölän pirtissä. Hän ei ollut sellaisia räätäliä, joissa ei ole kuin luu ja nahka sekä ulospäin pistävät poskiluut, hän oli terveennäköinen ukontynkä, joka usein liikkui ulko-ilmassa, kesällä kalanpyydyksineen, talvella pyssyineen.

Hän se nytkin oli vain pilanpäiten kiitänyt kolme peninkulmaa ja toi tietoja kirkolta sanoen: Terveisiä kirkosta.

-- Kiitoksia, kiitoksia, kuului monesta suusta, ja emäntä lisäsi:

-- Mitäs kirkkoon kuului?

-- Hyvää vaan, maisteri oli saarnassa.

-- Mikäs oli tästi, kysyi suutari.

-- Kukas olet? vastasi kirkkomies.

-- Oliko uusia morsiamia, tutkaili Maijastiina piika.

-- Olihan niitä pari paria. -- Mäkelän Loviisakin taitaa jo miehen saada.

-- Kenenkä hän sitten saa, kysyi Miinan Janne.

-- Häppölän Villen.

-- Keitäs toiset olivat, uteli toinen renki, jota tavallisesti Leenan Kustaaksi puhuteltiin, vaikk'ei hän siitä nimityksestä oikein "tykännyt".

-- Sarkkilan Manu ja Pussinsuun Helviiki.

-- Olikos kuolleita, kysyi isäntä.

-- Ei muita, paitse eräs vaimo-ihminen Pohjanmaalta, jonka kuolema tapasi Halkipohjan Pynnölässä.

-- Vai teetit jo hänestäkin kiitokset?

-- Teetin.

-- Mitäs rovasti hänestä meinasi, jatkoi isäntä.

-- Mitäs se meinasi, kun minä selitin asian, niin huomasi hän paraaksi, että ruumis haudataan kristillisesti. Kyllähän se jutteli ensin, että tarvitseisi kirjoittaa hänen kotiseurakuntaansa; mutta koska siitä oli mahdoton tietoa saada, niin antaa olla, arveli rovasti, asian sillänsä. Tyttö taas luvattiin panna vaivaishoitoon.

-- Paras lieneekin, koska näyttää niin kesyttömältä, tuumasi isäntä, jospa vaan joutuisi säällisten ihmisten heituviin.

Pirtissä oli väkeä muutakin, paitse tuttavamme. Sinne oli kokoontunut naapureita joltinenkin joukko Pynnölän kummallisia vieraita katsomaan. Kaikin kävivät he aitassa ruumiin luona, ja hartaasti teki jokainen ristin merkin sen rintaan. Mutta kummallisinta oli katsella tuota vaihetettua "tyttöriepua", joka arkana ja samalla huiman näköisenä istui sängyn jaloissa, "puhumatta pukahtamatta", silloin tällöin vain luoden tulisen silmäyksen johonkuhun läsnä olevaan.

-- Ei se ole laita kakara, kuiskasi Kokkolan Karoliina naapurilleen.

-- Kyllä kai se "parempien ihmisten" lapsia on, nuhisi Nikkarin Eveliina; hän oli, näet, kaupungissa ennen ollut palveluksessa, ja siellä saanut nähdä noita "parempia".

-- Minä en sano mitään, mutisi kuppari-Kaisa, joka myös oli hätähätää illan kuluksi Pynnölään juossut, minä en sano mitään -- -- --

-- Paras se olisikin, myödytti isäntä.

-- Minä en sano mitään, alkoi Kaisa uudestaan, vaan sen minä sanon, ett'ei keisarin kuva suotta ollut sen nuuskatoosassa, ja se kivi sitten sormuksessa -- ja preivit ja paperit -- minä tiedän, mitä mä tiedän.

-- Sen mekin tiedämme, ilkkui Koiramaan Eriika.

-- Niin aina niin, hyvästi vaan ja kiitoksia paljo puhui Kaisa ja meni ovesta ulos.