Part 2

Näin sanoessaan osoitti hän sormellaan kahta punaista pylvästä, jotka olivat yksi kummallakin puolen tietä ja joista toinen osoitti, että tähän päättyi virsta, toinen taas että tämä päätynyt virsta oli neljäs viime pylväs parista lukien. Tässä siis virstantolppa ja penikulmantolppa. Lyhyyden vuoksi kai kansa niitä nimitti penikulmantolpiksi. Silloin katsoi Pujoniemi kumppaniinsa sumean moittivaisesti ja virkki: Piisaishan pilkka vähempikin.

-- Tuoss' ovat tolpat, sanoi Laasmanni, mutta ääni jolla hän sen lausui, oli melkein katuvainen.

Silloin välähti kelmeän miehen silmä, kurjuuden itsetietoisuus, petetyn toivon vararikko kuvautui siinä. Kiivaasti iski hän pitkät laihat sormensa Laasmannin kurkkuun, toinen käsi tavoitteli tuppea, joka riippui monisolkisessa "pislaivyössä". Mutta silloin teki Laasmanni rotevan liikkeen; kevyesti sai hän kurkkunsa pihdistä pois ja samassa hyppäsi hän voimakkaalla potkauksella re'estä kauas tien oheen. Juosten metsään, huusi hän äänellä, josta katumus oli kadonnut: "Terve tuloa uuteen tolppaasi, tivis se on ja luja, tottahan se lämpimän pitää!"

Liikkumatta tuijotti torppari hänen jälkeensä, vaan nosti vihdoin päätänsä ja huusi lumiseen metsään: vielä ennen pitkää tolpassa olet ja lämpimäsi saat, jos et itse, niin ainakin poikasi.

Ja Pujoniemi käänsi kimon ympäri; pari lumen kirpaletta oli hyytynyt hänen silmäinsä alle, ne hän pyhkäsi nuttunsa hialla pois, ja lähti ajamaan kotia päin. -- -- --

VI.

Nyt on meidän siirryttävä ajassa noin puolen toista vuosikymmentä eteenpäin. Rautalassa ei enää ole entistä palvelusväkeä muuta kuin Teemu ja entinen pikku Matti. Teemu on ollut naimisissa jo aikaa Maijan kanssa ja on Rautalassa muonamiehenä; pikku Matista on tullut varsinainen myllymatti, joka istuu kahnalla ja muistelee menneitä aikoja. Kun hän katselee myllyn pyörimistä, muistuu hänen mieleensä Laasmannin ajat ja oman nuoruutensa ajat. Nyt hän on liki kolmenkymmenen vanha, ja silloin oli hän neljäntoista; hei, kuin ne ajat kuluvat! Onkohan Laasmanni jo kuollut, kosk'ei enää pariin vuoteen ole hänestä mitään kuulunut? Merkillinen oli kelmeän torpparin ennustus, mutta tuskin se enää toteutuu! Näin muistelee Matti menneitä, istuessaan myllyssä. Syystuuli kieputtaa kiivaasti siipiä, jauhattaminen käy hyvin. Matti antaa ajatuksensa mennä tulevaisuuteen; toiveet risteilevät hänen povessansa. Hänen toiveensa eivät kuitenkaan liene aivan hattaran takaisia, eikä hänen tulevaisuuden unelmiansa juuri tuulen tupiin saata verrata, sillä se aineellinen piste, johon hänen harrastuksensa toisiaan yhä lähenevät viivat yhtyvät, on pieni torppa tuolla Tarimaskosken rannalla ja siihen kuuluva vähäläntä vesimylly. Torppa, oma koti, jossa itse saa olla isäntänä ja Eeva emäntänä, ja jossa nuot pikku Matit ja Eevat saavat kenenkään yrmimättä teuhata ja peuhata, tällainen oma koti -- se, se on ollut aina ja on oleva renkimiehen ihanne. Kodin liedellä on lumousvoima jokaiseen sydämmeen, jos se sitten sykkii rohtimisen mekon tahi kullatun univormun alla. Näistä unelmista herättää Matin kuitenkin ilman kylmä viima, jota ei myllyn lautaseinät estä häntä kohtaamasta. Hyy, kylmä täällä on jokseenkin! Entä jos menisin vähän pirttiin lämmittelemään, mutta tuuli tuntuu yltyvän; ei auta jättää myllyä. Hei, oikeinhan portit viuhkuvat ilmaa halkaistessansa! Matti alensi vähän toria, jotta enemmän jyviä juoksisi napaan. Mutta kovasti se tuuli kulta nyt käykin! Hammasratas ryskyy hirveästi, trälli vilistää kuin tarapaappa, voi yhdeksän sitä menoa! Mattia melkein kamottaa. On kuin mylly kieppuisi itsekin ja hyppelisi pystyyn kuin raivostunut. Yht'äkkiä vavahtaa se kuin vauhko hevonen ja silmänräpäyksen on kaikki aivan hiljaa, ei hammasratas rysky, ei trälli vilistä; ei kuulu ääntä muuta kuin tuulen vinkuna, se kun puhuu lautaseinän ja laudan syrjän löydettyänsä ja viheltäen soittaa yksi sävelistä nuottiaan. -- -- --

Parin minuutin kuluttua on taas kaikki entisellään; mylly jauhaa kahta rajummin ja kuudes säkki on jo jauhoina: ja jos vaan Matti koko yön jauhattaa, niin kaikkein kymmenen pullean säkin sisällys on huomenna pienenä. Eikä Matti olekaan mikään "äskeisen teeren poika", ei hän pimeyttä eikä tuulta pelkää. -- -- --

Mutta siunatkoon, mikä vihellys tuolta myllyn ylähuipusta kuului? Johan tässä on piru merrassa, olihan se kuin laivan pilli! Ja taas kahta kauheammin! Ei se ollut tuulen vinkuna se! Mutta ei Matti vieläkään hätäile. Hän ottaa lyhdyn käteensä ja alkaa nousta rappusia myöten ylikertaan. Vaan tuskin on hän kolme, neljä askella astunut, kun lyhty putoo hänen kädestänsä pirstaleiksi. Samalla saa hän sellaisen täräyksen vasten kasvojansa, että silmät tulta iski. Matti, joka tästä täräyksestä pudota rotkahti myllyn permannolle, vaan jäi vapaaksi pahemmista seurauksista, tunsi vasten tahtoansakin kylmien väreitten selässänsä aaltoilevan. Kiireesti lähti hän alas myllystä, vaan pysähtyi heti ulkona, painaaksensa lakkinsa korviinsa, sillä tuulen kanssa valui rankka sade taivaasta. Itsekseen lausui hän: Herra siunaa, mikä siellä nyt enää onkaan?! Ja juuri tämän hurskaan kysymyksen lausuttuaan, tölmätään häntä niin hirmuisesti selkään, että hän on tasapainon menettämäisillään. Silloin lausuu Matti juhlallisesti: jos sinä olet vaikka myllyn haltija, niin älä kiukuttele, kyllä minä luuni korjaan, kun vaan olen saanut myllyn tuulesta pois. Mutta kun hän siinä aikomuksessa lähestyi myllyn häntää, niin kumma! Mylly ei enää ollutkaan tuulessa, vaan Matin huomaamatta oli se käännetty.

-- Sinä taidat olla itse pääpukari, mutisi Matti ja riensi taloon.

Nyt ajattelet kai, tuli aika hälinä ja sohina taloon? Vielä mitä. Matti oli käytännöllisesti oppinut neljännen käskyn, paljon hän mietti ja arvikoitsi, ennenkuin noin muka mitättömän asian tähden meni rystöllänsä isännän kamarin ovea koputtamaan. Mutta teki hän sen kumminkin. Isännän päätös oli, että mentäisiin myllyä katsomaan. Väki herätettiin ja muutamilla sanoilla selitettiin miehille asema. Kömsivät miehet sängystään. Teemu puolestaan soimaili Mattia pelkuriksi ja jutteli kummallisen kertomuksen Jaakosta, joka Kyröskosken poltissa oli ollut samallaisessa pulassa jauhovarkaan kanssa, vaan joka miehuullisesti oli puolensa pitänyt.

-- Kuka sen jutun totuuden takaa, kysäsi Matti loukattuna.

-- Malakias Kostiander, joka siitä asiasta on kirjan pränttäyttänyt.

-- Luulenpa Matin historian olevan samaa sorttia kuin Kyrön Jaakonkin, lausui isäntä.

-- Ottakaa edes virsikirja mukaanne, muistutti ruotumuori muurin takaa, älkää menkö pröystäten myllyyn, sillä kuka tietää, mitä siellä on.

Totisina astuivat miehet myllylle, lyhty kädessä astui Teemu isännän rinnalla, perässä marssi Matti ja joku muu.

Kartellen ja varovaisesti astuivat he myllyyn. Kaikki oli siellä kuin olemankin piti, ainoastaan kolme jauhosäkkiä oli poissa.

-- Kyllä se, näemmä, oli sen vietävä myllyn haltija, virkkoi isäntä.

Teemu meni ylikertaan, tarkasteli visusti kaikkea, ja huomasikin vihdoin suureksi ihmeeksensä, että yksi lyhyt seinälauta tammen ylipuolella oli ainoastaan pienellä rautanaulan kärjellä kiinni. Olipa se sopivasti laitettu; kun vähän vain lautaa käänsi, ilmaantui aukko, josta tuuli kohisten tulvasi sisään, kun taas laudan paikoilleen käänsi, ei seinässä mitään erinomaista havainnut.

Alas astui Teemu, ilmoitti keksintönsä toisille ja sanoi kukistumattoman mielipiteensä olevan, että varas oli kiivennyt myllyn siipeä ylös ja tullut mainitusta aukosta sisälle.

-- Kuka ihminen sellaiseen työhön pystyisi näin kovalla tuulella pilkkopimeässä, kysyi isäntä.

-- Mutta mylly istahti kerran, selitti Matti, ruveten asiaa oivaltamaan.

-- Kyllä minä tiedän, kuka pystyy, sanoi Teemu painokkaasti, se, joka siinä siivessä yksitoista kertaa ympäri meni, hän sitä myöten ylöskin pääsee.

-- Laasmanni, sanoi isäntä ajattelevaisesti.

Tarkasteltiin sitten lyhdyn valossa myllyn ympärystää. Hännän kohdalla näkyi ruohossa ratasten jäljet. Ne veivät viertävää, tasaista tietä aina rantaan asti. Valkamalla oli elorattaat, joiden pohjalla näkyi taikinaksi kastunutta jauhontomua. Kolmihankainen nuottavene oli poissa; sillä oli varas paennut säkkinensä ja kulki nyt pois Aivolahden aaltoilevalla pinnalla. Pimeyden turvissa oli hän, ja näki epäilemättä tulen rannalla kiiluvan, josta arvasi takaa-ajamisen puuhassa oltavan.

Eihän siinä yön pimeydessä ollut sen enempää tehtävää. "Aamu on iltaa viisaampi", arveli Rautalan isäntä, ja miehet menivät pirttiin ja paneitsivat vielä vähäksi aikaa levolle.

Yö meni, päivän salu kuvastihe lahden pinnassa, jonka yöllinen tuuli oli painolain yksinomaiseen huostaan jättänyt. Uudet puuhat alkoivat Rautalassa yöllisten seikkain johdosta. Teemu oli kovin kärkäs aivan yksin menemään Tampereelle jauhosäkkejä tiedustelemaan. Pieni yksihankainen vene kuin tuokkonen kiiti pian syysaamun koittehessa pitkin lahden pintaa. Siinä alotti Teemu erään toisen miehen kanssa takaa-ajomatkansa.

Tämän matkan seuraus oli, että Laasmanni tuotiin sidottuna Rautalaan. Hän oli saatu kiini eräässä saaressa, jolle hän oli poikennut levähtämään. Kun miehet olivat saaneet Laasmannin kiini, niin oli tämä päästänyt kimakan vihellyksen; ja samassa oli saaren toiselta syrjältä lähtenyt vene, jota roteva keski-ikäinen nainen ja noin parinkymmenen vanha poika soutivat. Ja yhtä vauhtia laski se kohisevasta vuolteesta alas. Miehet liian myöhään olivat huomanneet sen olleen Rautalan kolmihankaisen.

-- Kovinhan on Laasmanni vanhentunut, tuumaili Matti.

Mutta raudasta näytti sittekin tuo mies olevan, ikä oli tehnyt raudan vain romuliaisemmaksi ja karkeammaksi.

-- Kuinka voititte Laasmannin, kysyi isäntä miehiltään, onpa hän vielä notkea ja voimakas.

-- Onhan minussakin miehen vastus, huomautti Teemu.

-- Enkä minäkään miestä pelkää, lisäsi Teemun toveri.

-- Kiittäkää onneanne, lisäsi Laasmanni huoletonna, että olin joutunut Pirunsaaressa vähän väärälle kantille, sillä oikealla kantilla olisin yskinyt vähän kovempaa.

-- Oliko siellä pyssy sinulla, kysäsi Teemu.

-- Konna mies aseetonna, murahti Laasmanni, sitten kääntyi hän isännän puoleen ja sanoi nöyrästi: "Tottahan vielä ripoo ryyppy Laasmannillekin, vanhan tutun vuoksi, jos ei muuten".

Ja isäntä toi Laasmannille ryypyn, jonka Matti avuliaasti kaatoi hänen suuhunsa, sillä itse hän sitä ei saattanut tehdä, kätensä kun olivat sidotut. Kun Matti tämän rakkauden työn oli saanut tehneeksi, vetäytyi hän oven suuhun ja kävi sänkyyn istumaan.

-- Ota nyt sinäkin Matti ryyppy, ettes "laakia" saa menneen-öisestä säikäyksestäsi, sanoi isäntä, täyttäen pöydällä olevan pikarin.

Mutta Matti on liialta nimeltä myöhäinen. Jospa koko olemisen sieluna lieneekin, kuten moni opettaa, sähkö, niin on Matin olemus luultavasti poikkeus tuosta olemisen yleisestä säännöstä. Niinpä Matti ei ollut isännän käskyä kuulevinaankaan, vaikka isäntä jo oli pulloinensa mennyt ulos pirtistä.

Laasmanni sitä vastaan hiipi kuin kärppä pöydän lähelle, kumartui pikaria kohden, avasi suunsa ja painoi sen pikarin ympärille, puristi huulensa kokoon, taivutti niskansa taaksepäin ja lumpsis! -- kirkas neste oli luiskahtanut sinne, missä se äskeisen toverinsa tapasi.

Hämäläinen ei ole julma; ei hän kiveä kuorman päälle heitä. Silmiänsä vain muljautti Mattikin nähdessään Laasmannin äskeisen tempun ja lausui: kyllä Laasmanni, näemmä, Laasmanni vieläkin on.

Nimismiehen luo Laasmanni sitten vietiin; ja sitten kuin asiat olivat kulkeneet määrätyn tiensä, tuomittiin hän korvaamaan varastettu tavara, saamaan raippavitsoja ja istumaan "kirkon pallissa" V:n emäseurakunnan kirkossa.

Maassamme käy lainkäynti hitaasti. Pari vuotta kului, ennenkuin rikkiviisas Laasmanni saatiin syyhyn. Rautalan isäntä olisi kaikki hänelle vanhan tuttavuuden takia anteeksi antanut, mutta asia oli tullut kruunun asiaksi, ja sitä paitsi oli Laasmanni muutakin pahaa tehnyt, jonka tähden kruunun käsi, hänet kerran saavutettuaan, ei häntä hevin laskenut.

VII.

Ajat muuttuvat ja me muutumme ajoissa. Aadolf Juhonpoika Pujoniemikin oli päässyt parempiin oloihin. Hänellä oli vähäinen uutistalo V:n takamaalla, ja Helena Kristiina oli oiva voinvalmistaja; ja karjallaan ansaitsi hän kauniit rahat. Vanhemmat lapset voivat jo auttaa töissä vanhempiansa ja hoitaa nuorempia. Siunaus oli tullut perheesen.

Oli keväinen sunnuntai-aamu. Entinen Pujoniemi meni kirkkoon metsäistä jalkapolkua, taluttaen yhdeksän vanhaa poikaansa käsikynästä. Hän kulki jalkasin, sillä takamaalle tehtiin vasta viime nälkävuosina maantie. -- Keväinen sunnuntai-aamu! nämät sanat ovat minusta sisältäneet yleiskäsitteen kaikesta siitä, mikä luonnossa on juhlallista ja ylevää. Ja tuo yhdeksän-vuotinen poika sai sinä sunnuntai-aamuna ensimmäisen aavistuksen sapatillisesta rauhan ja sopusoinnun elämästä, tuosta aatteen sisällisestä valtakunnasta, joka sulattaa ihmissydämmen samaan sopusointuun, mikä hiljaisena huminana maailmojen läpi käy, sopusointuun, joka on tuolta nimittämättömästä valtakunnasta, tuolta paikattomasta paikasta, missä "kauniist' kanteleet kajaavat ja urkuin uus' virsi pauhaa". -- Kirkkoon rientävät miehet paitahiasillaan, vaimot kengät kainalossa. Sininen, kirkas taivas kupuilee maiseman yli, nurmi kukkii, tuomi tuoksuu, metsä soi -- juhlallisina kumajavat kirkon kellot -- -- laksi vilisee veneistä -- vehreä (silmille suotuisa toivon väri) ruisvainio kuvautuu kaltevalta asemaltaan järven kirkkaasen peiliin. Onko tässä vain sokea voima ja älytön aine eikä mitään muuta?

Jo oltiin kirkon lähellä. Ihmetellen tämän maailman moninaisuutta tallusteli poika isänsä sivulla. Hän vilkasi taaksensa ja näki hevoismiehen ajavan täyttä ravia. Sitä kitinää, joka niiltä rattailta kuului! Jo ajoivat he ohitse. Kaksi miestä istui rattailla, toinen katsoa tuijotti alaspäin.

-- Isä, mikä noilla rattailla niin kilisi, kysyi poika. Ei vastannut tuokioon mitään isä, hän vain katsoi katsomistaan ohitse meneviä. Kun poika yksipäisesti toisti kysymyksensä, niin hän vastasi: ne olivat vanginraudat, häntä viedään kirkonpalliin.

-- Mikä se kirkonpalli on?

-- Se on häpeän tuoli, jolle pahantekijä Jumalan palveluksen ajaksi pannaan häpeämään.

Kirkon menot alkoivat. Pikku poika ihmetteli, että pappi, joka oli hopeaan ja kultaan puettu, sanoi olevansa vaivainen syntinen, hän, joka heti saarnatuoliin mentyänsä oli niin hirveän äkeä; ei suinkaan hän syntinen ollut. Paremmin olisi se nimitys sopinut tuolle miehelle, joka istui hyllyn muotoisella telineellä peräparven alla. Mutta saipa hänkin osansa: häneltä kysyttiin, tunnustiko hän syntinsä ja katuiko hän sitä, ja hän vastasi: tunnustan, kadun, ja oli niin kelmeä ja totinen.

Tuo vaivainen syntinen oli Laasmanni. Kohta oli hän saapa vapautensa takasin. Nyt oli hän vielä siltavoudin valvonnan alaisena. Mutta kun tämä korkean kruunun edustaja oli hyvällainen mies, niin salli hän Laasmannin kirkonmenon loputtua pysähtyä kirkon porstuaan. Laasmanni ojensi nyt lakkinsa kirkkoväelle ja puhui: muistakaa hyvät ystävät tätäkin lukkaria, pankaa vähän lippoon porstuassakin. Siihen pani, mikä kopeekan, mikä kaksi: mikä taas ärähti: vieläkö tekee mielesi myllynsiipeen kiipeämään? Mutta sellaisiin kysymyksiin ei Laasmanni vastannut mitään, hän vaan kurotti lakkiansa kansalle ja nyökkäsi ystävällisesti päätänsä antajille. Viimein kun väki harveni, astui entinen Pujoniemen Aadolfikin lähelle, kurottaen kättänsä lakkia kohden. Kädessä kiilsi "Kaisan rupla". Kun Laasmanni tämän uuden antajan äkkäsi, lensi hän kasvoiltansa punaiseksi, sitten vaaleaksi; ja viimein loi hän silmänsä alas, veti lakkinsa takasin sen odottavaisesta asennosta, kävi kiinni Aadolfin käteen ja sanoi: pahasti tein, velikulta, tuolla penikulman pylväillä, anna anteeksi!

-- Minkäs nyt on meininki mennä, missä muija ja lapset ovat, kysyi Aadolfi.

-- Maantiellä he ovat, maantie kai on minunkin kotini; lakissani on matkakassani, kun vaan saisin tämän kruunun pälsin hartioiltani, niin olisin tyytyväinen. --

-- Kun vapaa olet, niin tule kanssani, sanoi Aadolfi, ehkä Herra uhrin tuhrii.

Tulipa siihen vielä Teemu ja Mattikin, virsikirjat kainalossa.

-- Sovitaan pois oikein sydämmestä, Laasmanni, oli Teemun ensi sana.

-- Olen ollut sinulle, niinkuin kaikille muillekin, konna, sanoi Laasmanni.

-- Olen kostanut sinulle mekkoni ja haukkumanimeni takia: ja vaikka laki oli puolellani, niin olen katunut, että sinua lähdin takaa ajamaan, sillä sydämmessäni asui 15 vuotta kytenyt viha.

-- Niin, nälkä vaatii mua huiskimaan ja joka nurkkaa nuuskimaan, lausui Laasmanni.

-- Veisaamme kirkkovirressä, lisäsi Teemu.

-- Ja myllynsiipeen kiipeemään, jatkoi Matti, joka nyt ensikerran puuttui puheesen, ja lisäsi vielä: voi, teittiä, mies parka!

-- Niin, sovitaan sydämmestämme, alotti Teemu; tuoss' on vähän huushollin alkua, virkkoi hän vielä, pistäessään 50 kopeekkaa Laasmannin kouraan.

-- Antakaa anteeksi, pyysi Laasmanni, antakaa anteeksi kaikin minulle, ehkä minusta vielä mies tulee. Minä eriän kunniallisten ihmisten parista, menen metsän korpeen katumaan ja rukoilemaan.

-- Tule luokseni, kun vain olet vapaa. Minä olen, Jumala kiitos, jo päässyt vähän alkuun, minulla on uutistalo ja maata kyllin kyllä; rakenna siellä itsellesi torppa ja ruvetaan uutta elämää elämään.

-- Sinäkö minulle, änkytti Laasmanni, annat torpan -- -- minä konna -- -- etkä sanallakaan minua siitä muistuta. Jumal'auta, parempaa miestä kuin sinä ja suurempaa lurjusta kuin minä ei ole taivaan kannen alla; minä olin raaka kuin turkkilainen; en tiennyt puutteesta enkä köyhyydestä mitään, mutta nyt ne tunnen.

-- Me olemme kaikki vaivaisia syntisiä, sanoi Matti, hartaasti asettaen kätensä ristiin.

-- Mutta synti annetaan anteeksi niille, jotka katuvat ja parannuksen tekevät, sanoa tokasi pikku poika, osoittaen siten ottaneensa onkeen jotain siitä, mitä kirkossa puhuttiin. Silloin tahtoi unilukkari eli suntio panna kirkon ovet kiinni, ja siltavoutikin oli jo tullut kärsimättömäksi. Hänen kanssaan läksi Laasmanni menemään, otettuaan harvasanaiset, vaan teeskentelemättömät jäähyväiset Rautalan miehiltä.

Loppu.

POHJALAIS-MAIJA

Muistelmia Hämeestä II.

I.

Lauvantai-ilta Pynnölässä.

-- Ahhah, se oli terveellistä!

-- Juu, se priskaa päätä ja niskaa.

-- Mitähän tästä maailmasta viimein tulee?

-- Kuinka niin?

-- Kun ihmisiä aina vaan syntyy ja niin harvoin kuolee.

-- Entä sitte?

-- Mihin ne kaikki mahtunevatkin?

-- Jaa.

-- Aina melkein sanotaan uudenvuoden päivänä kirkossa, että syntyneitä on enempi, kuin kuolleita.

-- Niin, ihmiset lisääntyvät maan päällä.

-- Mitä siitä peräksi tullee?

-- Se on, ja olkoon, luulen ma, meiltä peräti salattu. Tuommoinen keskustelu tapahtui kahden viisaan miehen välillä Pynnölän pirtissä, tuolla pitäjään takamaalla, missä nykyään jo on uutistaloja ja torppia taajassa todistamassa viljelyksen valloittamaa voimaa. Toinen keskustelijoista oli pitäjän mestari, kunniallinen suutari Joel Sunkreini, ja toinen oli yhtä etevä-arvoinen ja samaten "hyvin konstins' oppinut" pitäjän räätäli, Isak Malakias Saksmanni.

Eräänä talvis-iltana -- se oli lauvantai neljättä adventtisunnuntaita vastaan -- niin, silloin istuivat nuo mestarit Pynnölän pirtissä, toinen perä-, toinen ovensuu sängyn laidalla. Molemmat olivat paratiisin puvussa, sillä he olivat juuri tulleet kylpemästä. Talon uudessa saunassa oli kuppari-Kaisan sanan mukaan sinä iltana ollut erinomaisen hedelmällistä löylyä.

Senpä takia miesten punertava iho niin huimasti höyrysikin. Siinä he nyt istuivat, paita polvilla. Pihdissä keinui puoliväliin palanut päre, joka melkein keskupaikalta oli sen rautaleukojen välissä. Se paloi omia aikojaan, ja tulen puoleinen pää, kadottaen painoansa, nousi yhä enemmän pystyyn. Mutta mestarit eivät valkeasta välittäneet. Puoli pimeässä he ajelivat partaansa yllä kerrotun keskustelun ajalla, peilittä, saippuatta sujui tuo hengelle vaarallinen työ tottuneilta mestareilta; vieläpä oli aikaa keskustellakin.

-- Niin, maailma tulee täyteen ihmisiä, jatkoi Sunkreini, niitä on kuin Ekyhtin sirkkoja.

-- En oikein käsitä, valitteli Saksmanni, sinun ajatustesi päämeininkiä.

-- En käsitä sitä minäkään; sen vaan luulen ymmärtäväni, että paljon on, jota et sinä, enkä minä ymmärrä.

-- Niin, näitäpä viisaat tutkivat, nämät ovat tutkimattomat, huokasi Saksmanni.

Tätä viisaustieteellistä keskustelua olisi kai jatkettu pidemmälle, ja meillä olisi säilytettävänä jälkimaailmalle uusi filosoofinen keskustelu, dialoogi käsityöläisiltämme, ellei ajatuksen vuolle olisi toiselle uralle joutunut siitä syystä, että yhä uutta väkeä tuli saunasta pirttiin. Kun vihdoin kaikki ovat sijoittuneet pitkin laveata, honkaseinäistä pirttiä, niin katsahtakaamme vähän ympärillemme. Tuossa istuu pöydän päässä talon oivallinen isäntä, tanakka, ymmärtäväisen näköinen mies. Hänen kasvonsa ovat tyynet ja levolliset, niinkuin sopiikin olla miehen semmoisen, joka korpeen, kontion asumasijoille on jykevän uutistalon rakentanut, ja tyhjästä alettuaan on voimiinsa päässyt. Illallisen toimihin rupee emäntä, ja pian on hänen toimellaan ilmaantunut oivallinen ateria leveälle, yksipuiselle honkapöydälle. Tuolla kiistelee muurin takana lapsiparvi, ja nuot viisi pulleaa poskiparia osottavat, että niiden omistajilla on ollut tapana syötäessä kotona olla. Onpa tuvassa myös talon itsellinen, tuo tukeva, hartiakas Priski-Heikki; hän asuu Pynnölän maalla, pienessä mökissä, Linnaniemen niityn takana; mutta koska hänen oma saunatoppisensa vasta on "tasakerrassa", niin hän on ollut Pynnölässä kylpömässä. Hän on lähtemäisillään kotiansa kohden tallustelemaan, odottaa vain eukko kultaansa Liisaa, pitkää, laihanpuolista naista, joka muuripenkillä istuen tallukoita jalkaansa kiskoo. Mutta he karsivatkin jo matkoihinsa, kiittävät hyvästä löylystä ja sanovat Jumalan haltuun. Heistä ei siis sen enempää. Vielä näemme pirtissä pari puolikasvuista renkipoikaa ja piikatytön.

Viimemainittu on erittäin vilkkaassa puuhassa. Hän pöyhii vuoteita, laittaa sängyn oljet köyhkeöiksi, asettelee kauniisti raamit suoraan ja päänaluisten kohdalle puhtaat aivinaraidit. Kun hän vielä laskee peräsänkyyn -- se oli haltijoiden sänky -- kukitetun ryijyn, ja muihin lämpimät vällyt, niin silloin ovat sijat valmiit. Luulenpa unen niillä maistuvan ainakin yhtä makealta, kuin hienossa makuukammiossa, uutimien takana, höyhen-patjoilla, kahden raidin välissä, kunpa vaan nukkujalla on puhdas omatunto.

Siinä nyt on taas yksi pirttikunta lukijalle esitettynä -- olen saanut sen kunnian! Mutta jos herrat Sunkreini ja Saksmanni, nuot tietoviisaat V:n takamaalla, eivät vielä ole sinua pelästyttäneet, niin jatketaan tuttavuutta! Enpä luulisi olevan häpeämistä, vaikka veljen kaupat tekisit heidän kanssansa; sillä sattuu niitä saamaan maailman matkoilla huonompiakin.