Part 1

Produced by Tapio Riikonen

KAKSI TOLPPAA; POHJALAIS-MAIJA

Muistelmia Hämeestä I-II

Kirj.

Kah [Gustaf Adolf Heman]

Hämeenlinnassa, Hämeen Sanomien Osake-Yhtiön kirjapainossa, 1883.

KAKSI TOLPPAA.

Muistelmia Hämeestä I.

I.

Oletko, lukijani, käynyt V:n pitäjäässä, tuolla Hameen ja Satakunnan rajoilla, missä lounaisen vesistön keskikehto läikyttelee laineitansa? Jos tiesi sinne on sattunut, niin olet varmaan havainnut useoissa paikoin pitkänlaisia niemekkeitä luikertelevain laksien välillä. Kessi-paikoilla pitäjästä on niitä oikein kosolta; näyttääpä vesistö olevan yhtenä ainoana, pitkänä, monimutkaisena lahtena. Jos on kesäinen aika, niin näet niemekkeillä rehottavia vainioita suorine sarka-ojineen, ja vainiolakeuden keskellä hohtaa tavallisesti sievä talo, joskus punaiseksi maalattu ja valkeoilla akkunanlaudoilla varustettu. Kun suvisydännä tuuletarten vaiettua lahden läike on muuttunut juhlalliseksi tyyneydeksi, niin kauniisti kuvastuu helevän vehreä vainio lahden pintaan; katsellessamme pitkin yhä lavenevaa vesilakeata näyttää, kuin olisi Ahtola vehreässä juhlapuvussa. Ja mikä elämä ja iloinen hälinä on silloin niemekkeillä talojen lähistössä! Parin virstankin päästä, toiselta puolen järveä kuulee selviä ääniä, naurua, joka todistaa iloakin olevan ihmissydämmissä, laulua, joka helakkaana kaikuu illan tyynessä. Ja siihen lisäksi tulee karjan kellojen kilinä, kumea kaiku, joka ilmoittaa jonkun hongan elävän viimeisiä hetkiänsä, koirajen haukunta ja senkin seitsemän kolinaa ja kalinaa. Elämää on kaikkialla. Kummeksivan totiselta näyttää tuo talon vieressä vähälännällä kummulla kohouva rakennus katselevan sitä elämää, joka häntä ympäröi. Se rakennus on tuulimylly, tuollainen "harakkamylly", jonka koko "konsvärkki" ainoastaan yhden miehen voimalla kääntyy sinne, mistä tuuli kulloinkin sen lautaporttisiin siipiin paraiten "kosee". Kulje niemen rannikkoa edemmä, kierrä veneelläsi lahden tyyntä pintaa aina kauemmaksi, niin tapaat tuollaisia jauhinkoneita yhä edelleen. Ne ovat Laasmannin eli, niinkuin häntä kansan keskuudessa nimitettiin, Laasmannin Hermannin muistopatsaita. Tosin on kiittämätön jälkimaailma jättänyt hänen hautaristittä. Tuolla kirkkomaalla suuren, puusta rakennetun ristikirkon juuressa, jossa niin paljon älyä ja tuhmuutta on mullan unhotukseen mylleröitty, ei ole pienintäkään merkkiä muistuttamassa kirkkomiehelle Laasmannin nimeä. Mutta sittenkään ei hän ole jäänyt muistotta. Kun vinha vihuri pyörittää harakkamyllyn lautasiipiä vihaisella vauhdilla, kun myllymies tarkastelee jauhamista ja myllynryskeen säestämänä vetää yksitoikkoisella nuotilla iltavirttänsä, niin silloin myllymies tuntee, ettei hän syysyön yksinäisyydessäkään ole yksin. Onhan tuo "konstvärkki" elävän olennon tapainen, se liikkuu ja tekee työtänsä aivan kuin henki sen konehistoa elähyttäisi. Tässä ei ole tuota vesi- ja höyrykoneiden yksitoikkoista konemaisuutta, joka viimeiseltä tuntuu yhtä väsyttävältä kuin tuo monen viisaan opettama maailman elämän ijankaikkinen kiertokulku; vaan tuulimylly on vaihtelevainen, oikullinen. Se milloin harvassa tahdissa laulelee levollisesti: jaahin, jaahin, liikkuen vakavasti ja arvokkaasti kuin mikä flegmaatiko (hidasluontoinen ihminen) tahansa; milloin taas se kiihtyy kiivaasen kiireesen, rätittää ja sätittää kuin suututettu akka, milloin ryskää ja jyskää kuin uljas kolerikko (kiivasluontoinen ihminen), vaipuakseen hetken päästä mietomieliseen alakuloisuuteen kuin impi, joka on jäänyt vanhaksi piiaksi.

Mylly on myllymiehen toveri, niinkuin aalloilla keijuileva haaksi on merimiehen toveri; siinä näyttää olevan jonkunlaista henkeä, jonkunlaista salaperäistä itsetietoisuuden tapaista. Tuossa istuu jauhattaja kahnalla, laulaa laulamistaan, ja mylly säestää; jyvät juoksevat napaan milloin hiljaa ja hitaasti milloin taas ripeämmästi. Katsotaanpas jauhoja: ne menevät kädellä likistäissä kokkaroihin. Ei siis hätää! Pyöri mylly, hengi tuuli; pitkä on yö; ajatus kulkee, kiirii kauas aikoihin menneisin. Usea kymmenen vuotta on siitä, kuin Laasmanni oli täällä myllymestarina. Nuot kivet, tuon väkiraudan, trällin, hammasrattaan, kaikki asetti hän taitavalla kädellä paikoilleen; ja kun siivet oli ylös saatu, niin Hermanni oli mennyt siipeen, ja pohjoisen puhaltaessa meni hän mokomassa karusellissä 12 kertaa ympäri huimalla vauhdilla; ja olisi mennyt kukatiesi vielä toisenkin tusinan, ellei eräs työmies olisi käynyt häntään kiinni ja kääntänyt myllyä tuulesta. "Viina kortteli on minun, veto on voitettu", oli Laasmanni huutanut siivestä ales kiivetessänsä. Tuollaista tulee usein jauhattajan mieleen, hän kun himmeän lyhtynsä valossa istuu kahnalla ja valvoo. "Kun siis kaikki ympäri käy" -- sanoo ruotsalainen sananlasku; ja ympäri käymisen mahdollisuus on tässä sangen suuri -- kun siis kaikki käy ympäri, niin selvää on, että tässä ympäri käyvässä konehistossa pyörii -- Laasmannin henki. Älköön lukija kuitenkaan tässä vainutko jotain uusinta sielun vaellus-oppia, sillä sellaista ei kahnalla istuva "myllymatti" käsitä; mutta sen hän käsittää, että miehen taito, tieto ja etevyys ilmaantuu hänen teoissansa; ja jos taiteesta puhuessa sanotaan hengen olevan kylmässä, liikkumattomassa marmorissa tahi kankaalla, jolle on pantu maalinkia, niin tottahan myllymattikin saa ajatella Hermannin ilmaantuvan myllyn kolisevassa konehistossa, jos ei uutena painoksena, niin ainakin kuvana, satuna, muistona menneistä ajoista. Laasmanni ei ole siis jäänyt muistotta: ja sehän olikin todistettava.

Myllymatin suosiollisella avulla aiomme vähän tarkemmin esitellä, mitä Laasmannin satu sisältää. Eihän siinä suuria ole maailmalle julistettavana, sillä hän oli, niinkuin sinä ja minäkin, vesitippa vain, mutta vesitippa, joka pudotessaan heijasti ruusun kirkasta taivaan iltavaloa ja sitten vasta katosi tietämättömiin, meren helmaan.

II.

Siitä on jo kulunut monta vuotta, kun Laasmanni oli paikkakunnalla myllyjä rakentamassa. Tuolta oli hän tullut ulkopitäjäästä ensiksikin Rautalan rusthollin myllyä tekemään. Silloin oli hupainen aika. Ei ollut puutetta ruoasta eikä juomasta. Myllymatti muistaa ne ajat yhtä hyvin kuin eileisen päivän. Kyntöpoika hän silloin vielä oli, ei ryypännyt viinaa eikä pitänyt suussansa tupakkia, mutta sen hän huomasi, että paremmat olivat ajat silloin. Ei tarvinnut mennä jokaista viinan tilkkaa silloin kaupungista noutamaan; ei tarvinnut "puulaakia" perustella prännien edustalla, joista ei annettu vähempää kuin viisi kannua kerrassaan -- ikäänkuin ihmisen, saadakseen pisara vieraan varaa, olisi velvollisuus ostaa koko vuoden tarpeet yhdellä haavaa, tahi onnellisimmassa tapauksessa odotella tuntikaudet osakkaita puulaakiinsa! "Ei, heikkoja ovat herrojen meiningit", ajattelee Matti. Silloin antoi isäntä korttelin tahi puolen rengilleen, kun hän vaan pyysi, sillä viinaa, hopeankirkasta väkivettä keitettiin kotona. Totta oli, että isäntä lokakuun lopussa otti kamarinsa akkunan vuorilaudan välistä esiin "aarnakkansa" ja katseli sitä vähän aikaa sangen miettiväisenä. Siellä oli tavallisesti noin 30 t. 40 neulan kärjellä raapustettua viivaa ja koko joukko pieniä läpiä. Ja kun oli isäntä nämät yksinkertaiset "nuolenpääkirjoituksensa" lukenut, niin silloin renki parka sai tietää, että vuosipalkasta oli suuri osa mennyt kulkun kautta. Se ei ollut oikein hupaista. Mutta niin se oli. Ja ryypystä pääsi puhtaasti Laasmannikin, noin vaan purematta, katkaisematta -- hän kertoi viinahampaansa tapaturmassa taittuneen. Riemullinen oli meno Rautalassa erittäin iltasilla, kun mestari miehineen oli jättänyt myllyn mäelle parempia aikoja odottamaan. Aika suka vaan oli se mies! Rautalan pirtissä, jossa hänen tyyssijansa oli, ei kukaan saanut rauhaa hänen juoniltansa. Tavallisimpia kepposia oli se, että hän, kun joku juuri oli istua, sieppasi tuolin pois. Siitä mätkähti istuja "tasapohjin tantereesen"; ja yleinen nauru helskyi huoneessa, jotta nuoha orsista rapisi.

Kerrankin muutamana aamuna oli Maija piika, jo muutaman tunnin valvottuaan, heittäytynyt uudestaan vuoteelle, noin vain kuten sanotaan päivän tuliaisille. Mutta kuinkas kävikään hänen noustessaan? Hän nousee ja hieroo silmiään: mutta astuessaan lattialle seuraa häntä kiinteästi raiti, raidissa on kiinni peitto, peitossa raanu, raanussa Teenu-rengin liivit ja liivissä on sukkarihmalla sidottuna talon pulskea kissa. Ja kun Maija "kimpsuen, kiukutellen", päästäen aika rämäkän, hyppelee lattialla, niin tuli tuo pitkä "hinkhamppi" koko pirttikunnan nähtäväksi. Laasmanni sen oli tehnyt, neuloen Maijan kiini tuollaiseen seuraan.

Tapahtuipa kerran Teemullekin seikka, jolla oli vähää suuremmat seuraukset kuin Maijan hinkhampilla. Eräänä talvi-aamuna, kun suurus oli syöty ja metsään-lähdön aika oli tullut, pukeuvat miehet nahkoihin ja "pussi-mekkoihin". Tämä viimeksi mainittu vaate oli tuommoinen rohtiminen, napiton, paidan tapainen, jossa oli ympyriäinen pään läpi, vaan joka muutoin oli aivan umpinainen. Kun sitten päivän sarastaessa talon 5 hevosinen ja 4 miehinen työvoima meni "takamaahan" halkoja noutamaan, niin Teemu, pitäen kiinni voudin asemasta muka edellä kävijänä, ajoi aivan ensimmäisenä. Hän seisoi re'essänsä ja laski laulun soimaan raikkaasen pakkas-ilmaan. Tyytyväisenä lauleli hän; hepo astui verkalleen kovaksi sotkettua tietä Alvolahden jäätyneellä pinnalla, reen jalas sujui sutevasti liukasta raitiota, silloin tällöin vähän nirskuen. Koko raikkaan rintansa ääni-voimalla lauloi Teemu:

"Pihlaja kasvaa punasia marjoja, Tuomi se kukoistelee. -- Eikä se oikia priiari ol', Joka kahta rakastelee.

Ilmat ne taitaa muuttua, Koska taivas se ruskottelee; Enkä minä plikka sinua nai, Ja vaikka ma uskottelen.

Talo kuin linna ja poika kuin herra Ja hevoinen kuin mäki; Herraksi kultan' luulikin, Kun hän ensi kerran näki".

Näin lauloi Teemu; reki vieri, tie lyheni, jotta pian jo oltiin päästy lahden poikki, ja eläen itse runon maailmassa arvelee tuo "herraksi luultu", litteänenäinen renki-vouti, tuo pussimekkoon puettu, reessään seisova, tanakka mies, että Herramme hänestä lienee aikonutkin jotakin parempaa kuin tavallista työmiestä. Sellaisilla laululahjoilla olisi hänestä saattanut tulla lukkari taikka ehkäpä pappikin. Teemu vaipuu todellisuudesta ihanteellisiin unelmiin. Hän tahtoo "preistata", kuinka messu käy. Kunnioitus kaikkea pyhää kohtaan tekee kuitenkin sen, että hän ryhtyy vain tuohon n.s. Prunkkaalan papin messuun. Juhlallisesti "oikealla nuotilla" ja puhtaalla tenooriäänellään vetää hän:

"Pyytäisin minä, hyvä seurakunta, teiltä housun paikkaa; miltä kyynärän, miltä kaksi, miltä korttelin kolmatta kyynärätä".

Siihen vastaa pikku Matti perässä tulevasta re'estä sortumattomalla, kimeällä äänellään:

"Hei, verkasen poika, johan siitä tulee koko roimahousuuu-u-ut".

Mutta nytpä tavaton nauru kuuluu jokaisesta re'estä. Vanha muonamies Jussikin kotkottaa nauraa paksulla paasiäänellään, niin että hopeahuurre puiden oksilta melkein varisee. Teemu itse taas hymyilee tyytyväisesti, arvellen messun niin suuresti seurakuntaa huvittaneen. Mutta toisille ajatuksille tulee hän, kun Aatu, rohkein joukosta, takimmaisesta re'estä huutaa: no, sun pahuus, täysi pappi mar sinä oletkin, kosk'on messukasukkakin hartioillasi! Eikä suinkaan messu oikein ilman käykään, häh?

Teemu kurkisti ja kurkisti, kääntyi ja katsoi, mutt'ei sen selvempää asiasta saanut. Vasta metsässä, kun mekko ja nahat ketteryyden saavuttamiseksi oli poisotettava, huomasi hän, että hänen valkean pussimekkonsa selkämystään on vedetty tervalla aika ristinvenkale, joka melkein ulottui kauluksesta liepeesen asti. Voi hyväinen aika! Olla koko matkan toisten pilkattavana! Pari järeää kirousta pääsi Teemun huulilta; nauru ja laulu oli kadonnut, sillä ne eivät kärsi aivan törkeää leikkiäkään.

Kun halkokuormat oli rekeen saatu, palaa Rautalan työvoima kotia, aamuhämärä oli kotoa lähdettäissä, iltahämärä sinne palatessa; mutta eihän joulunaikaisessa päivässä olekaan kuin kaksi hämärää.

III.

Äkäisenä ajoi Teemu pihaan. Hevoisen talliin vietyään ja sille silppua tehtyään, hän astui pirttiin, paiskasi "kännelmöityt rasansa" (tumput, joihin kämmenen puolelle on neulottu nahkaa tahi vahvaa kangasta) muurin otsalle, heitti vihatun virkapukunsa, tuon "ristityn" mekon muuripenkille, hiipi sitten "ahen taka" (s.o. sille osalle permantoa, joka on uunin ja sivuseinän välillä), muutti siellä kuivat, lämpimät tallukat jalkaansa ja meni vihdoin toisten kanssa päivälliselle. Laasmanni oli jo ennen atrioinnut isännän kanssa ja ojentelihe nyt peräsängyssä, polteskellen kotikasvuisia piipussansa. Siitä ei tahtonut tulla puhetta väen kesken juuri minkään päiväistä. Laasmanni löyhytti savun suustansa, sylkäsi sängyn pään kohdalle sellaisella läjäyksellä, että eräs talon viidestä kanasta, joka juuri odotti Maijalta osaansa, säikähtyi ja riekahtaen juoksi sängyn alle. Tämän tärkeän, valmistavan toimen tehtyään Laasmanni lausui:

Mitä kuuluu miehet?

-- Kunniaa kuin puuroa, tokasi Aatu, vieden höyryävän lusikallisen viimeksimainittua ainetta suuhunsa -- hän kenties tahtoi havaita "ex analogia", yhtäläisyydestä, minkälaista tuo "kuuluva kunnia" oikeastaan oli.

Taas oli vähän aikaa äänettömyyttä, jonka kuluessa lusikat tekivät totista työtänsä; suolatut särjet ja ahvenet saivat kyytinsä välipaloiksi kahdeksan hammasparin välissä, joita saattoi mitä kaunotar tahansa kadehtia, sillä ei viinihappo eikä karamellit olleet niiden norsunluista kiiltoa pilanneet.

Mutta äänettömyys näytti tuskastuttavan Laasmannia. Hän kysäsi:

Onko Teemu kipeä, kun on ääneti kuin ahven kivellä?

-- Kipeä tahi makea, vähän se sinuun koskee, oli vastaus.

-- Lupa kysyä, vaikk'ei vara ostaa; ja siksi toiseksi: olenko minä sinä sinun edessäsi?

-- Sinä Jumalakin on.

-- Minä olenkin arkkipispa, lausui Laasmanni puoleksi leppeällä, puoleksi ivallisella äänen soinnulla.

-- Taikka maarian mun korttipispa. Et osaa edes laulaa, sitä vähemmän arkkia kokoon panna. Olet niin viisas kuin oletkin, te'es vaan semmoinenkin laulu kuin -- -- kuinka se alkaakaan, Maija, sen Emman laulu.

-- Sen ihanaisen Emman saan nyt nähdä suloisimman...

-- Niin, jatkoi Teemu, saatuansa pyydetyn avun, te'es edes semmoinen laulu.

-- No, mitä niistä, rauhoitti Laasmanni, mutta tiedätkö, mikä arkkipispa on?

-- Se on se pispa, joka arkkia tekee, tiemmäkin; eihän virsikirja- eikä katkismus-pispat semmoisiin joudu. Mutta kukas tietää, mikä se korttipelipispa on? se on se, joka -- -- niin se on yksi kulkevainen matkamies ijäistä kotoa kohden: Juhan Herman Laasman.

-- Voi, mies parka, olisit Turussa ollut, niin tietäisit: arkkipispa panee kasukat kaikkien pappien hartioille -- -- ja -- -- ja Mikkolan Janne, joka käy Tampereella papinkoulua, on puhunut joskus ristiretkistä; tiedätkö, mitä ne ovat?

-- Onko ristiretki sama kuin halkoretki? kysäsi pikku Matti ilkkuen.

Teemu ei viimeistä kysymystä kelpoon kuullutkaan, Laasmannille hän vaan tiuskasi äreästi: älä tuiki mies, olenko minä sinun pilkkasi, hää?

-- Et, et, vastasi Laasmanni, älä leikistä suutu. Ja jo loppui atria, ja loppuipa miesten sanasotakin, kun pirttiin astui isäntä. Hän oli vanhanpuoleinen mies, jonka päähän oli eksynyt joku ennen aikainen harmaa karva. Puettuna viheriäiseen ihotröijyyn ja kapulaisiin housuihin, näytti hän kunnioitettavalta, arvonsa tuntevalta isäntämieheltä. Hänelle sanoi Laasmanni:

Antakaas, isäntä, taaskin korttelin verta! Vakavasti astui isäntä kamariin ja pian oli hän tuonut pyreilevän korttelin pöydän kulmalle; ja pian oli sen sisällys neljän miehen väljäin kulkkuin kautta osannut tiensä vihoviimeisiin tislauskoneisin. Sovinto ja suosio oli miesten keskuudessa täydellinen. Mutta siitä päivästä oli Teemun liikana nimenä halkopappi, jonka toisintona kuitenkin usein oli Prunkkaalan pappi. Jospa siis Teemu olisikin unhottanut uuden mekkonsa, niin hänen uusi nimensä oli unohtumaton.

IV.

Samana talvena ajoi eräänä iltana, kun myllyntyö jo oli melkein päätetty, Rautalan pihaan muuan laiha, kelmeä mies kimolla hevosella. Ajaja ja ajettava näyttivät kilpailevan siitä, kumpi heistä laihempi olisi -- tuskin kadehdittava etu tosiaan. Hän sai ruokaa kuin kulkevainen ainakin -- silloin ei asetukset kulkureista suinkaan olleet niin ankarat kuin nyt! Hän oli puhelias, milt'ei leikillinen mies. Surullisella hymyllä osoitti hän housujensa vahvuutta, jonka ne alinomaisella paikkauksella olivat saavuttaneet; niissä oli, sanoi mies, "paikka paikan päällä". Hänestä ja Laasmannista tuli pian hyvät ystävät. Saatiinpa selvälle, että mies haki tölliä itselleen, eli niinkuin hän kotipaikkansa murteella lausui: "hän haki tolppaa". Laasmanni, rikkiviisas, sanoi tietävänsä kaksikin tolppaa, ja oikein hyvää. Ja luottaen Laasmannin lupaukseen ihastui miesparka ikihyväksi, ja ryyppy ryypyn perään naukattiin tuon kunnon tolpan toimittajan kanssa.

Tiedätkö, lukijani, mitä varten torppari iloitsee kuullessaan saavansa _hyvän_ torpan? Siksi, että hän kokemuksesta tietää, millainen _huono_ on.

Tuolla se oli n.s. Nälkäniemen kulmalla, P:n pitäjäässä, Pujoniemen torppa, jonka asujana oli äsken mainittu, Rautalaan saapunut, kelmeä mies. Siellä hän oli oleskellut jo puolikymmentä vuotta, jopa viime Maariasta ruveten päällekin. Vaimo hänellä oli ja viisi lasta. Lieneekö hän viime mainittuja pitänyt "Herran lahjoina", emme tiedä; Leena-muija niitä, pahinta uskoen, piti synnin rangaistuksena. Jos joskus olet matkustama Poriin menevää tietä, niin katsahda oikealle, kun hevosesi hiljalleen astuu pieneltä sillalta vähäistä mäkeä, ahdetta ylös. Näet pienen torpan. Ei se juuri kaksiselta näytä, peräseinässä on lauta-ikkuna, joka suuruudessa kilpailee oven päällä olevan räppänän kanssa; sivuseinässä näet oikean lasi-akkunan, joka on melkein neliökyynärän suuruinen, eli paikkakunnan murteella sanoen kyynärä kunnakkin. Leipää tuollakin syödään, ajattelet ehkä. Niin vainen! käy siellä majassa murheen peikot ja joskus ilon enkelitkin. Siinä majassa on leipään sekoitettu kerta-, vehka- tahi pettujauhoja, joilla taikina aina "vastattiin". Tuli tosin eräänä syksynä aivan kuin ihmeen kautta rukiita koko 5 tynnyriä, kun vuosi oli hyvä, saatiin 4, koko hyvänä vuonna 3, useimmiten 2, ja viime vuonna puurokset päälle siemenen. Ja viljeltävänä oli pelto, lähteensilmäinen, halla-arka, ja "taksvärkki" oli taloon tehtävä. 2 päivää viikossa omalla ruoalla, hevosen kanssa, 12 apupäivää, 2 matkareisua, kehrättävä taloon leiviskä rohtimia ja 5 naulaa pellavia, -- niin sanoo kontrahdissa, jonka seurakunnan kanttori oli kirjoittanut ja johon Aadolf Juhonpoika Pujomäki omasta ja vaimonsa Helena Kristiina Kustaantyttären puolesta oli puumerkkinsä pistänyt. Olihan siinä jo "tienestiä" ainakin ruistynnyrin ja puurosten verolta, melkein liiaksikin. Ensimmäisenä torpan pitonsa vuonna oli Pujoniemeläisillä ollut, kuten muuan kadehtija lausui, "hevoinen kuin tukki, kaks lehmää kuin härkää, porsas ja 8 lammasta", mutta ennen kuin viides vuosi umpeen ehti, oli porsas mennyt tielle tietämättömille, lampaat vähentyneet kahdeksi huonovillaiseksi karitsaksi, lehmät syöty leipänä, tukin tapainen rautio muuttunut laihaksi kimoksi, jota muuan naapuri osavasti vertasi pellavaloukkuun. Olipa vielä mennyt kaupaksi Helena Kristiinan "piikuuden" aikaiset hameetkin, paitsi tuo "keisarinraitainen", joka vielä teki pintapuolista virkaansa, kun sen omistaja meni Herran temppeliin sisällistä alastomuuttansa verhoamaan.

-- Mitähän tästä peräksi tullee? virkki mies eräänä sunnuntai-aamuna, ottaen tervatut, paksuanturaiset tallukkaansa piittahirreltä ja sovittaen niitä jalkaansa.

-- Tuomaan päivästä ylössanomus, Maarian päivästä pois, vastasi vaimo.

-- Niin, kyllähän se niin on, mutta suo siellä, vetelä täällä, ei kuivaa kussaan.

-- Mutta eihän kokematon tiedä onnestansa, menisit edes koittamaan; sanoihan Klasi-Kustaa, tuo kaiken maailman viisas, olevan tolpanpaikkoja yltäkyllin P:n pitäjään takamaalla, jossa tolpparit ovat paljaatta rahaverolla ja elävät kuin "pränssit".

-- Se kulkukin on niin ilkeää.

-- Mutta sinähän mies olet, et suinkaan ämmiä pane semmoiseen matkaan? Tuossa, niinkuin tiedät, ovat leipämme loput, nuot 5 kyrsää ja karpio aitassa, paramatta tröijyni ja trälliklänninkini hinta. --

-- Hm, syömättä on vielä kimo, lammaskaritsa, kissa ja kana.

-- Menisit nyt johonkin taikka jonnekin, ei Herra meille ikkunasta syömistä pirttiin tuo, vaikka tuomiopäivään asti kädet ristissä leukasillas olisit ikkunassa.

-- On noita lapsiakin niin paljo.

-- Ei se ainakaan minun syyni ole.

-- Sen "tästin" olen kuullut jo monesti, esipuheet, kolleseetat ja kaikki, jos kerrankin jo tulisi hyvästi siunaus!

-- Niin kai, niin, aina se on pahaa, mitä minä -- -- -- Kalle, mitäs sitä kissaa kyyttäät, annakkos olla, taikka ma niin klivahutan tuolla, tuolla -- -- taikina kaukalolla. -- --

Tämä, ainakin mitä aseesen tulee, mahdoton uhkaus lausuttiin pienelle paitaressulle, joka pesän edessä olevasta padasta oli saanut kauhan kouraansa. Sillä poika häili ja säikytteli kirjavaa kissaa, joka peloissaan pakeni nuorta vainoojaansa aina päreorsille saakka ja sieltä pani toimeen vallankumouksen niin, että päreet ja kuivamassa olevat puut ja kaikellaista muuta tavaraa putosivat kolisten alas. Ja tuosta mäläkästä tyrehtyi vainoojan into, nostettu kauha putosi hervottomasta kädestä lattialle, ja äidin jättiläisuhkaus muuttui helliksi kysymyksiksi, oliko lapsiparkaa sattunut. Unohtunut oli aviopuolisoiden kina; eikä siihen useinkaan paljoa tarvita; joku satunnainen tapaus vaan, pieni seikka, joka tempaisee ajatuksen pois sen onnettomalta uralta, niin Aatamin pala kurkusta painuu alas ja katkeruus on löytänyt viemäri-ojan.

Niinpä nyt lähtö tuli kuin tulikin, Aadolf Pujoniemi lähti matkaan. Kolme leipää, keitetyitä perunoita ja suolaa rasiaan vaimo nyt sääli eväiksi. Kimo pantiin työre'en eteen: mutta työre'essä lepäsi anturoillansa perheen kirkkoreki, sama reki, jonka Reki-Aapo oli maalannut tervalla ja punamullalla, vaan josta hän vakuuttavaisesti ja kirjakieltä mukailemalla oli lausunut: piräis sen kiiltää. Kirkkoreki sai nyt toisella tavalla kuin ennen auttaa omistajaansa eteenpäin. Rikas Rintalan Toppo sen osti ja hinta oli 75 kopeekkaa hopeassa. Ja ilman erityisittä seikkailuitta saapui Aadolf Juhonpoika Pujoniemi, niinkuin jo puhe on ollut, maanantai-iltana Rautalaan.

V.

Jo oli keskiviikko-ilta käsissä ja Pujoniemen matkarahat olivat menneet Laasmannin ja kumppanien kulkuista alas, vaan "tolpan" haenta ei tahtonut onnistua. Kuitenkin piti Leenastiinan muisto Aadolfia jonkunlaisessa levottomuudessa, ja sentähden ei hän antanutkaan Laasmannille rauhaa pahaakaan, ennenkuin lähdettiin tolppia katsomaan. Mitä muuta kuin kimo valjaisin! Synkkämielisellä tavallaan kömpii se Alvolahden jäätä myöten minkäänlaista kiirettä pitämättä, huolimatta isäntänsä innostavista kehoituksista. Saavuttiin vihdoin "ylitteelle", se on toiselle puolen järveä, jossa oli osa niemeläisten peltoja ja niittyjä; jopa vihdoin valtamaantiellekin. Siinä sitä oli leveä, aurattu kruunun sarka, joka vei kehuttuja "tolppia" kohden.

Pakistessa siinä kaikellaisia virkkoi Pujoniemi: Eivätkö ne tolpat jo kohta tule?

-- Ei, vastasi Laasmanni, paikallaan ne aina ovat olleet.

-- Pitkähän on tämä matka, sanoi Pujoniemi alakuloisesti.

-- Johan tolpat näkyvät, lohdutti Laasmanni. Pujoniemi koetti katsoa, vaan ei nähnyt tolppaa missään. Tuuhea kuusimetsähän tuossa viheriöitsi vasemmalla puolen tietä, oikealla taas kasvoi katajikko ja lehvätön lepistö.

-- Etkös näe; jo punottaa, sanoi Laasmanni.

-- Eihän näy sen taivaallista minun syntisiin silmiini, valitti Pujoniemi.

-- Tuossahan ne ovat, sanoi Laasmanni äänellä, jonka hän koetti tehdä ivalliseksi, vaan jossa iva tuntui vähän puserretulta; tuossa on kaksi tolppaa, ota, kumman haluat.