Part 6

Hän pysähtyi, hänen oli vaikea saada esiin sanat:

-- Mitä äitinne sanoisi jos tietäisi, että minä olen olemassa?

Dargis tarttui hänen käteensä ja puristi sitä kovasti.

-- Hän kai itkisi niinkuin hän voisi iloita, jos morsiamenani saisin viedä teidät mukaani.

Elina kävi molemmin käsin kiinni päähänsä.

-- Elina rouva, oletteko kipeä? huudahti Dargis levottomana. -- Suokaa anteeksi, minä pelästytän teidät kuoliaaksi!... Kuinka te hymyilette kauniisti!... Ei! huudahti hän samassa, kädet pusertuivat nyrkeiksi ja hän astui pari askelta eteenpäin ennenkuin taasen tyyntyneempänä saattoi jatkaa: -- muistan kuinka äitini itki, kun kihlatultani sain kirjeen, ettei hän minua enää rakasta.

Elinan hämmästynyt silmäys katkaisi hänen sanansa. Hetkisen vaikenivat molemmat.

-- Oletteko ollut kihloissa?

-- Olen.

Elina elostui äkkiä ja alkoi kiihkeästi kuiskata:

-- Älkää kertoko, älkää kertoko! Antakaa minun sanoa, kummoiseksi häntä kuvittelen... Vaalea, pehmeä, iloinen, kaunis tyttö, hiukan kevyt ja kevytmielinen...

-- Mistä saatoitte sen arvata? kysyi Dargis kummastuneena.

-- Jollei hän olisi ollut sellainen, niin olisitte tietysti nyt naimisissa!

-- Niin, sellainen hän oli, kotikyläni kaunein tyttö. Menimme liian aikaiseen kihloihin, hän ei jaksanut minua odottaa, kun olin poissa yliopistossa. Kotiin palattua sain hänen kirjeensä. Äitini suri! Minulle koitti vaikea aika, kadotin luottamuksen itseeni ja maailmaan, tulin lopulta aivan tylsäksi, luulin etten ikinä enää voisi rakastaa. Uskokaa minua: se tila oli pahempi epätoivoa. Te, Elina rouva, vasta minut siitä herätitte. Nyt tiedän, että sydämeni vielä elää.

Elina oli peittänyt kasvot käsillään.

-- Voi teitä, voi minua, voi äiti raukkaanne!

Hän lyyhistyi maahan. Dargis nosti hänet ylös ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.

-- Nyt teidän täytyy herättää Yrjö, virkkoi hän. -- Hyvästi Elina rouva.

* * * * *

Elina ei mennyt saattamaan häntä junalle. Yrjö meni yksin ja toi häneltä terveisiä.

Elinasta tuntui siltä kuin elämä olisi seisahtunut, kuin koko hänen olemassaolonsa tästälähin olisi ollut tyhjää. Vaivoin sai hän aamiaispöydässä säilytetyksi näennäisen levollisuutensa, koneentapaisesti soitti hän tavanmukaiset sormiharjoituksensa. Sitten kävi hänelle sietämättömäksi näytellä ja hän otti ylleen päällysvaatteet ja riensi kadulle.

Oli harmaa hämärä päivä. Pilvet näyttivät riippuvan tavallista likempänä maata, kuivaa lunta tulla tuhuutti tiheään. Tuontuostakin puhalsi vihuri, pannen lumen liikkumaan kauniissa kiehkuroissa.

Kadut olivat melkein tyhjät. Joku myöhästynyt, virsikirja kädessä, kiirehti vielä kirkkoon; kapakan eteen oli pysähtynyt joukko miehiä, ja siistinnäköinen käsityöläisperhe sunnuntaitamineissaan kammersi lapsilaumoineen eteenpäin kadun yli käytävälle.

Elina asteli kiireesti, hiljaa nyyhkyttäen itsekseen. Ulkoilma teki hyvää. Päästyään pois kaupungista istuutui hän penkille meren rannalla. Maa oli roudassa, lumi alkoi jo peittää sen pinnan, mutta meri aaltoili yhä vapaana, loiskuen laituria vastaan, joka oli paksun jääkuoren peitossa. Kivien väliin rannalle oli jäätynyt vaahtoa. Vastaisilta niemiltä ja saarilta näkyi alastonta metsää.

Elina veti turkkia kireämmälle ympärilleen.

-- Jää sinne kotimaahasi, Vitold, äänteli hän soinnuttomasti, -- äläkä koskaan palaa! Se on varmaan viisainta, siten säästät itseltäsi ja minulta paljon tuskaa ja paljon onnea. Kumpaakin! Mutta mikä on tämän kaiken tarkoitus? Vain kiduttaminenko ja kiusaaminen? Vai... olisitko sinä ikiviisas ja kaikkitietävä nähnyt, miten tulee käymään: että Yrjö kuolee...

Hän jatkoi kuin ulkopuolelta itseään, jonkun kaamean pakon alaisena:

-- Minä olen sitä aina pelännyt, nyt en pelkää...

-- Niin, hän kuolee. Tulee tuskan öitä niinkuin silloin, kun isä kuoli. Minun täytyy nähdä hänen kituvan ja kärsivän, kylmenevän. Minun täytyy nostaa hänet mustaan kirstuun ja kantaa hänet hautaan... Ruumisvaunu edellä, kirstu kukkien peitossa, ystävät ja tuttavat pitkässä jonossa, minä itse siinä ensimmäisenä, kalpeana, väsyneenä, suruharso ympärilläni... Kirstu hautaan ja siinä hän, joka sai ensi rakkauteni ja nuoruuteni. Hauta peittoon ja minä yksin autioon kotiin...

-- Niin veristä tietäkö minun onneni täytyy kulkea? Enkö voi saada häntä omakseni, jollei Yrjö, mieheni, hyvä mieheni, kuole? Hänen hautansa päällitsekö minun onneni täytyy kulkea?

-- Niin. Ei ole muuta keinoa. Vitold nostaa minut syliinsä ja vie minut kauas pois, isänmaahansa...

-- Mutta tulemmeko me onnellisiksi...?

-- Jumala, Jumala! Mistä nämä ajatukset? Nyt minä olen murhannut mieheni ja oman sieluni rauhan! Pois, murhaaja, elävien joukosta, sinä olet ihmiskunnalle vaarallinen!

Elina karkasi ylös istualtaan ja likeni laituria, joka oli jääkuoren peitossa. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet, hampaat pureutuivat toisiinsa ja silmät loistivat.

-- Tehdäkö loppu kaikesta ja viskautua tuonne kylmään veteen?

-- Jumala, varjele minua! Olen jo murhannut mieheni, tekisinkö vielä itsemurhan!

Hän pysähtyi päättäväisenä ja sivalsi kädellä otsaansa.

-- Ei, mieheni elää vielä. Minä Elina, minä palaan kotiin, minä tuhlaan hänelle hellyyttä -- vielä on aikaa sovittaa.

Hän alkoi tyyntyneempänä astua kaupunkia kohti. Lunta tuli yhä, maa oli pian valkeana. Johan olikin lumen aika, joulukuu jo käsissä.

Äkkiä kohtasi Elinan korvaa virrenveisuu ja kun hän nosti silmänsä, huomasi hän seisovansa kirkon edessä.

Niin, oli aika, jolloin hän kirkosta oli ammentanut voimaa ja viihdytystä. Se oli onnellinen aika, mielessä asui rauha ja omatunto oli puhdas... Kun saisikin sen takaisin!

Hän jäi yhä seisomaan ja kuunteli. Veisaaminen loppui, urut soivat hiljaa. Nyt siellä varmaan rukoiltiin.

Elina alkoi astua ylös portaita. Vaistomaisesti sulkeutuivat hänen kätensä ristiin.

-- Armahda vielä, nuoruuteni Jumala, kun repaleisena, särkyneenä, köyhänä astun temppeliisi!

Hän tuli kirkkoon, jossa juuri alettiin veisata loppuvirttä. Lämmin ilma ja haju märistä vaatteista lehahti häntä vastaan.

Hän vaipui penkin päähän ja heltyi hiljaa itkemään, tuontuostakin soperrellen: Jumala, armahda minua! Kun hän sitten katsoi ylös, näki hän pääkäytävän täynnä rippiväkeä ja kaksi pappia alttarilla. Ja urut alkoivat soittaa "oo Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnit".

Hän yhtyi kansanjoukkoon, joka likeni alttaria ja rukoili palavasti... Piti odottaa kunnes ensimmäinen pöytä tyhjentyisi. Lihava eukko tuuppasi häntä tieltään, hän joutui nuoren miehen viereen, joka oli risaisissa vaatteissa ja jonka huuli oli halki. Hän koetti vaistomaisesti päästä alttarin päätä kohti, josta luuli papin alkavan jakaa pyhää sakramenttia, mutta siellä ei enää ollut tilaa, hänen täytyi joutua tuon risaisen nuoren miehen viereen... Hän tunsi häntä kohtaan omituista vastenmielisyyttä. Ja sentään oli hänen repaleisuutensa aivan ulkonaista, Elina itse oli rikki sisältä... Hänen huulensa olivat rohtuneet ja ruvella. Ja hän juo kalkista ensin, Elina sitten... Elinan piti juuri polvistua, mutta samassa hän vielä epäröi. Silloin tuuppasi toinen hänet tieltään, hän hoippui alas käytävälle, kulki kansanjoukon läpi, jätti kirkon ja riensi kotiin.

Yrjöltä hänen piti pyytää anteeksi, Yrjöä vastaan hän oli rikkonut! Sitten soisi kyllä Jumalakin anteeksi...

Kotiin päästyään heittäytyi hän miehensä jalkain juureen ja itki epätoivoissaan.

-- Armaani, mikä sinun on? kyseli Yrjö levottomasti ja talutti hänet sohvalle lepäämään.

-- Minä kuvittelin, että sinä kuolit ja minun tuli niin vaikea olla, kun ajattelin, miten usein olen rikkonut sinua vastaan.

-- Ethän ole, Elinaiseni!

-- Olen, olen, enemmän kuin tiedät! Ajatuksilla, sanoilla, töillä! Voitko suoda anteeksi?

-- Tiedäthän sen! Kaikki mitä olet rikkonut ja mitä tulet rikkomaan, kaikki on unohdettua ja anteeksi annettua!

-- Yrjö, mutta voitko, vaikket tiedä mitä kaikkea olen tehnyt, antaa anteeksi?

-- Et voi tehdä niin suurta rikosta, etten antaisi sitä anteeksi.

Elina peitti hänen kätensä suudelmillaan ja nöyrä kiitollisuus täytti hänen sydämensä.

VIII

Oli kirkas, syksyinen päivä.

Kalpeana, väsyneenä, silmien alla tummat varjot, astui Dargis syntymäkotinsa kynnykselle. Hän hengitti siinä hetkisen raikasta, aurinkoista ilmaa ja asteli sitten läpi puutarhan, jonka nurmikot vilkkuivat keltaisen lehtipeiton alta ja jossa ruusupensaat tekivät nuppua, ikäänkuin kevättä odotellen. Syys oli aikoja sitten tullut ja syksyn kanssa kuolema majailemaan taloon.

Hän ei viikkokauteen ollut ummistanut silmiään, mutta hän ei tuntenut väsymystä. Hermot olivat yhä vieläkin pingoituksessa, rintaa painoi kuin vuoren raskaus, silmien lähteet tuntuivat kuivuneen.

Hän asteli kastanjoiden ohi, jotka surullisesti oikoivat oksiaan taivasta kohti, sivutse vanhan lahonneen ristin, joka tiepuolessa odotti kaatumistaan ja tuli rantaan, kirkkaan, juoksevan veden varrelle. Siinä hän riisuutui, heittäytyi veteen ja puhaltui uimaan keskelle jokea.

Mieli virkistyi, voimat tuntuivat palaavan. Tyyntyneempänä tuli hän kotiin, jossa kuolema vieraili.

Siellä oli niin hiljaista, sisar asteli äänetönnä ja keittiössäkin askarreltiin melkein kuulumattomasti. Hän jäi hetkeksi hyväilemään sisarensa itkettyneitä kasvoja, meni sitten huoneeseensa ja vaipui raskaaseen vaitioloon. "Kun voisit edes itkeä, se keventäisi", oli sisar sanonut. Mutta hän ei voinut itkeä, hän ei koskaan ollut sitä voinut.

Syntymäkoti oli tyhjänä, isä poissa, äiti poissa, sisaret ja veljet hajalla maailmalla.

Vähitellen muistui hänen mieleensä Suomi, jonne hän oli luvannut kirjoittaa. Nyt hän päätti sen tehdä. Tähän asti ei ollut aikaa eikä mieltä mihinkään.

Olisipa hän nyt ollut täällä, ollut hänen morsiamenaan! Pehmeät kädet olisivat silitelleet otsaa, ehkäpä hän olisi voinut itkeäkin, pää painuneena hänen rintaansa vastaan!

Nyt muistui hänen mieleensä mustakantinen vihko, päiväkirja, joka vielä oli lukematta. Hän otti sen laatikosta, jonne tullessaan oli laskenut matkatavaransa, istuutui ikkunan ääreen ja avasi vihon.

Käsiala oli selvää, siroa tytön käsialaa, sellaista joka täydellisesti tyydyttää kaunokirjoitusopettajattaren vaatimukset.

-- -- --

Arrakoskella 3 p. heinäkuuta.

Eilen oli isän syntymäpäivä. Se oli hyvin valoisa päivä, en tahdo sitä unohtaa, en koskaan.

Akselin toverit Gunnar Segerskjöld ja Carl von Holt saapuivat jo viikko sitten. Kauniita nuoria poikia ja niin hienoja! Minä ensin heitä hiukan ujostelin ja täti piti meitä silmällä, sen huomasin. Hän tuli esimerkiksi aina verannalle istumaan, kun me kävelimme puistossa ja lähetti usein Agnesin minua hakemaan, jos hetkeksi istuuduimme huvihuoneeseen ja siten katosimme hänen näkyvistään. Mutta ratsastusretkillemme ei hän jaksanut seurata eikä hän myöskään tullut koskenniskaan, kun menimme onkimaan lohia. Ja varmaan hän myöskin huomasi, ettei ollut niin vaarallista jättää meitä yksin, tai ehkäpä valmistukset isän syntymäpäiväksi veivät hänen aikansa, mutta loppuviikosta emme enää häntä nähneet muulloin kuin aterioiden aikana. Tätä en sano hyvälle tädilleni miksikään moitteeksi! Päinvastoin tiedän, että hän pelkästä rakkaudesta meitä vartioitsee. Mutta enhän minä olisi nuori tyttö, eikä hän vanha täti, jollen minä siinä suhteessa koettaisi häntä hiukan harmittaa ja hän minua vartioida!

Koko viikko kului ihanana humuna. Olimme päättäneet viettää isän syntymäpäivän niin juhlallisesti kuin suinkin. Pojat kirjoittivat runon ja minä sävelsin sen. Viimeisenä yönä emme ensinkään nukkuneet. Me vain koristimme pihaa ja puistoa, jotta kaikki olisi valmiina, kun isä heräisi. Olen varma siitä, että hän kyllä kuuli, kuinka me puuhasimme, mutta hienotunteisuudessaan ei hän sanonut mitään, piti vain uutimiaan alhaalla ja oli nukkuvinaan.

Kello viiden aikana herätimme hänet laululla. Silloin oli kaikki järjestyksessä: kukkia pöydillä, äidin kuvan ympärillä isän työhuoneessa valkea seppele, kahvipöytä ruokasalissa katettuna ja koristettuna, kyökkikamari järjestettynä väen kestittämistä varten, ja avoimista ikkunoista virtaili sisään ihana kesäinen ilma, löyhytellen uutimia. Puiston käytäviin oli ripustettu kirjavia lyhtyjä, verannan pilarit olivat köynnöksillä koristetut ja yhteen kulmaan olimme sammaleista tehneet mättään, jonka vihreään olimme pistäneet kukkia muodostamaan isän nimikirjaimet.

Emme olleet päässeet laulumme loppuun, kun hän astui ulos huoneestaan, valmiiksi puettuna. (Varmaan hän jo oli alkanut pukeutua ennenkuin rupesimme laulamaan, vaikkei hän sitä myöntänyt.) Hän sulki meidät kaikki syliinsä ja me joimme kahvia mitä iloisimman mielialan vallitessa. Mutta kun isä sitten oli mennyt huoneeseensa ja minä hiivin sinne hänelle sanomaan, että väki jo on kokoontunut kyökkikamariin, niin tapasin hänet seisomassa äidin kuvan edessä ja hänen huulensa vavahtelivat. Minä tulin hämilleni, sillä en ollut tottunut näkemään isää mielenliikutuksissa, ja aioin juuri livahtaa tieheni, kun hän kutsui minua.

-- Tule hänen kaltaisekseen, sanoi hän. -- Hän oli hyvä ihminen.

Isän ääni oli niin juhlallinen että kyyneleet tulivat silmiini. Olisin tahtonut heittäytyä hänen syliinsä, sillä hän oli niin kaunis, tuo roteva, ryhdikäs mies harmaine hapsineen, loistavine silmineen. Mutta tiesin, ettei isä pidä sellaisesta ja sanattomina me astuimme kyökkikamariin, jossa rengit ja piiat juhlapukuisina, kukkia käsissä, odottivat.

Vihdoin tuli ilta. Minulla oli yllä valkea puku ja valkea helminauha kaulassa. Koristin pukuni vaaleanpunaisilla ruusuilla ja pistin pari nuppua hiuksiini.

Vieraita saapui paljon enemmän kuin olimme voineet odottaakaan. Gunnar ja Carl olivat jo edeltäkäsin pyytäneet minua franseeseihin, molemmat olisivat tahtoneet toiseen, mutta tietysti en voinut luvata sitä kuin yhdelle ja Carl joka oli ensiksi pyytänyt, sen sai ja Gunnarin kanssa tanssin ensimmäisen.

Oli hauskaa, äärettömän hauskaa. En ole koskaan tanssinut niin paljon. Tietysti piti minun välillä soittaa. Valitsin Chopinin ass-dur valssin ja valoin koko sieluni sormieni päihin. Tiesin että soitin hyvin. Kuinka en olisi tehnyt sitä, tunsinhan nuorten sydänten ympärilläni sykkivän lempeä ja avoimista ikkunoista virtaavan sisään kesäyön tuoksuvan viileyden paljaalle kaulalleni ja käsivarsilleni. Minä hurmaannuin itse ja minä hurmasin muut. Minun piti soittaa yhä enemmän ja enemmän ja kun vihdoin päivän koitto alkoi voittaa lamppujen valon ja minä nousin ja kohtasin kuulijoitteni katseet, niin tuntui siltä kuin en olisi astellut täällä maailmassa, vaan liidellyt kukkatarhoissa, hellien käsien nostellessa kukasta kukkaan.

Vanha kenraali Blume, joka paljon on oleskellut Parisissa ja Pietarissa tuli erityisesti minua kiittämään ja kysyi missä olin saanut musikaalisen kasvatukseni. Kerroin hänelle, että kun äiti sairaana oleskeli kylpypaikassa Dresdenin likellä, minä olin hänen mukanaan ja silloin nautin erään erittäin eteväksi tunnetun opettajan johtoa.

-- Se kuuluu kyllä, sanoi vanha herra, -- sinun pitäisi vain päästä sinne takaisin. Vastaapa nyt vielä kysymykseen, jota tosin ei pitäisi naisille tehdä, mutta joka ei sinulle vielä liene vastenmielinen: kuinka vanha olet?

-- Kuudentoista.

-- Lapsi vielä! sanoi hän taas hymyillen. -- Soita vielä pari vuotta ja sinä hurmaat maailman.

Ja hän meni suoraan isän luo ja minä näin, että he keskustelivat minusta.

Mutta minä tanssin, tanssin. Kun toinen heitti, niin toinen otti. Minä liitelin kevyenä kuin höyhen. Väki läksi jo päivätyöhönsä, kun vielä neljännen franseesin promenaadi tapahtui puutarhan kasteisilla käytävillä.

Kun osa vieraista oli lähtenyt ja toiset olivat panneet levolle, seisoin vielä kauan verannalla, katsellen puiston käytäviä ja kuunnellen kosken kohinaa. Olin itsekin varma siitä että todella olin taiteilijattareksi luotu, maailmaa hurmaamaan.

7.7. illalla.

Tänään keskustelimme Gunnarin kanssa musiikista, sillä Gunnar on musikaalinen. Hän on jo kolme vuotta käynyt musiikkiopistoa, vahinko vain, ettei hänen viulunsa ole mukana. Hän kysyi minulta, mistä säveltäjästä enimmän pidän. "Beethovenista", vastasin empimättä. Hän sanoi pitävänsä Wagnerista.

Kuinka minä voisin pitää Wagnerista, kun en häntä tunne! Enhän ole kuullut häntä kuin muutaman kerran ja silloin en häntä ymmärtänyt. Ei, Beethoven on minun säveltäjäni, minun puolijumalani! Ja hänen ciss-moll-sonaattinsa maailman musiikin mestarituote, samalla tavalla kuin Göthen Faust kirjallisuudessa.

Suuresti rakastan myöskin Schumannia. Hänessä ei ole Beethovenin voimaa, mutta hänessä on enemmän intohimoa, tuskaa. Minä tunnen, kun häntä soitan, että hän on mahtanut paljon kärsiä, ehkä enemmän kuin kukaan muu säveltäjä. Minun täytyy usein itkeä hänen kanssaan, niin ääretön ahdistus ilmenee hänen sävellyksissään. Monesti minun on täytynyt lakata häntä soittamasta ja siirtyä Bachiin. Se oli kuin viileä kylpy kesäkuumalla tai kuin laskentotunti rendez-vous'n jälkeen.

Mendelssohn mahtoi elää onnellisena ihmisenä täällä maan päällä, siltä minusta tuntuu. Mutta Chopin, Chopin!

Jos saisin astua sävelmestarien olympoon, niin Chopiniin ensinnä rakastuisin. Olen varma siitä, ettei kukaan niin välittömästi, niin tulisesti kuin hän voisi painaa minua rintaansa vastaan. Mutta pelkään, että hän pian minut unohtaisi ja rakastuisi toiseen. Mutta se joka rakkaudelleen pysyisi uskollisena, olisi Schumann. Hänen kanssaan tahtoisin elää ja kärsiä!... Bachin tahtoisin mielelläni isäkseni ja Schubertista tahtoisin ylpeillä veljenäni. Mendelssohnin haluaisin hyväksi kummisedäkseni, joka tuontuostakin antaisi minulle kauniin lahjan.

Ajattelen Beethovenin musiikin ciss-mollissa, Bach käy f- tai b-duurissa, Mendelssohn e-mollissa, Weber e-duurissa. Mutta tästä kaikesta minun pitää puhua Gunnarin kanssa. Tahdon tietää, kuinka hän on ajatellut asiat.

Flyygelini mahtaa pian tulla mustasukkaiseksi päiväkirjalleni, sillä minua hämmästyttää tuontuostakin kirjoittamisen halu. Mutta olenhan tänään viettänyt kuusi tuntia soittokoneeni ääressä ja syksystä, kun pääsen ulkomaille, uhraan musiikille kaiken aikani. Niin, sinne ei ole pitkä aika enää!

Minun on koko päivän pitänyt ajatella äitiä, sillä onhan tänään hänen kuolinpäivänsä.

Että ihminen voi olla niin hyvä kuin hän oli! En muista kertaakaan, jolloin hän olisi kiivastunut tai lausunut kenellekään pahaa sanaa! Aina tuo taivaallisen tyyni hymy huulilla, aina lempeänä, valmiina auttamaan, rakastamaan jokaista kanssaihmistä, aina valmiina sovittamaan ja ymmärtämään. Enkä muista hänen koskaan valittaneen, vaikka hän kaksi vuotta vietti vuoteen omana. Vain joskus hämärän hetkenä, kun luuli olevansa yksin, hän itki. Minähän tuotin hänelle välistä kyyneliä.

-- Lapseni, sanoi hän kerran, -- sinulla on kova luonto, sinä saat vielä paljon kärsiä maailmassa!

En luule, että äiti pitäisi siitä, että tulen taiteilijattareksi, vaikka hän kyllä itse toimitti minut tuon hyvän opettajan johdettavaksi. Hän tarkoitti, että soittaisin vain kodin iloksi.

Äiti armas, minkä minä sille mahdan, että olen niin toisenlainen kuin sinä! Minä olen kiihkeä, nautinnonhimoinen, ilkeä olento, isäni tytär. Agnesista ehkä tulee äidin tyttö, ainakin vanha Leena niin sanoo. Mutta minulla on "kova luonto". Saanen ehkä todellakin kärsiä maailmassa!

21.7.

Välistä tulen sille tuulelle, että näen kaikki sävelissä: järven läikyntä, koski joka pauhaa, metsä, linnut, vuoret, laaksot, kaikki on minulle musiikkia. Toisen kerran taas kuulen kaikki äänilajeissa: portti joka narahtaa, lammas joka määkii, koira joka haukahtaa, metallipala joka kolahtaa kiveen, kaikki narisee, määkii, haukkuu ja kolahtaa korvissani eri äänilajeissa ja kun menen pianon ääreen koettamaan, onko korvani ollut oikeassa, niin ei se ole erehtynyt hiuskarvankaan vertaa.

Edellinen tunne on suloinen, mutta jälkimmäinen kiduttaa. Olisipa hauska tietää, tuntevatko kaikki ihmiset tällä tavalla, vai onko tämä sekä onni että onnettomuus erityisesti annettu minulle.

25.7.

Minä tiedän aivan hyvin, että he kaikki ylpeilevät minusta, alkaen isästä, joka sentään koettaa sitä huolellisesti peittää, jotten tulisi itserakkaaksi. Aina kun on vieraita ja muut jo ovat kokoontuneet salonkiin, eikä minua kuulu, lähettää hän Agnesin minua noutamaan ja minä näen hänen katseestaan, kun astun sisään, että hän olisi valmis jokaiselle selittämään: "tämä on tyttäreni, Elinani, Arrakosken ja koko suvun helmi".

Minun hyvä, minun uljas isäni, kuinka häntä rakastan! Enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

Niin, isä ylpeilee minusta, mutta hänellä on muitakin tarkoituksia, kun hän minulle antaa niin huolellisen kasvatuksen. Hän on suomenmielinen ja hän tahtoo vaikuttaa siihen suuntaan, että suomenmielisestä intelligensistä tulisi oikea hienosto. Siinä se on. Siksi on Arrakoskelle nyt perustettu oma kansakoulu ja siksi aikoo isä ruveta seurustelemaan talonpoikaisnuorison kanssa, jotta se oppisi ihmisten tapoja. Olen melkein iloissani, että joudun pois, sillä... Se on väärin, minä sen tiedän, mutta minkä sille mahdan, etten voi tuosta puolivillasta pitää!

Varmaan kuitenkin kerran koittaa aika, jolloin koko Suomen kansa on kulttuurin läpitunkema ja jolloin meillä on hienosto, joka vetää vertoja Euroopan sivistyskansojen hienostolle. Silloin jalostuvat täällä meilläkin tavat ja sivistys lyö leimansa yksin kasvonpiirteisiinkin. Eikä suomalainen enää ole tshudi ulospistävine poskipäineen, vaan eurooppalainen.

Aksel on kielikysymyksessä aivan toista mieltä kuin isä. Hän on esi-isiensä poika, ruotsinmielinen. Tiedän että isä sitä suree, sillä Aksel on kyky, joka suomalaisuuden asian hyväksi voisi tehdä paljon.

Jota likemmä lähtöaika tulee, sitä vaikeampi minun on erota Arrakoskesta. Nyt vasta käsitän, miten rakas tämä koti minulle on.

Minä rakastan tätä satavuotista, sammaltunutta rakennusta taitettuine kattoineen, pienine ikkunoineen ja mataloine huoneineen, rakastan puiston käytäviä ja huvihuoneita, rakastan koskea, jonka kohinaan olen nukkunut nuoruuteni öinä.

Mutta ei! Tämä ala, tunteen ala kuuluu soittokoneelleni. Johan päiväkirja, järkevä ystäväni, nauraisi, jos täyttäisin sen sivut ikävälläni.

1.9.

Tänään tuli taloon kummallinen kirje. Minä sen otin vastaan muun postin mukana, mutta en huomannut, että siinä olisi ollut mitään merkillistä, suuri sinetti vain takana. Olin soittamassa, kun isä astui sisään ja kysyi Akselia. Minä pelästyin, sellainen ilme oli isän kasvoissa. Karkasin hänen luokseen, tahdoin kysyä... Hän keskeytti minut sanoilla:

-- Minun pitää paikalla lähteä kaupunkiin. Pyydä tätiä toimittamaan matkalaukku kuntoon. Voin vielä ehtiä junaan.

Ja hän läksi, lausumatta sanaakaan selitykseksi. Seisoin yläkerran parvekkeella ja katselin hänen jälkeensä. Kerran hän kääntyi, rengin avatessa väliporttia. En tiedä, näkikö hän minut, mutta luulen että hän näki.

Olen niin levoton, tuntuu niin painostavalta. En tiedä, mitä uskoa. Sanomalehdistäkö hän luki jotakin, joka määräsi hänen matkansa, vai se kirjekö tämän teki? Ruokasalissa istuu täti itkemässä, hän pelkää, että tämä kaikki tietää pahaa, hän on muka nähnyt unta käärmeistä ja päivänpaisteisista kentistä.

Miksei edes Akselia kuulu kotiin?

Ja tämän piti tapahtua juuri nyt, kun lähtöni on käsissä...

6.9.

Että maailma vielä seisoo paikallaan, että elämää vielä jatkuu, että minä vielä olen olemassa, että voin ajatella! Sitä ihmettelen kaiken sen perästä, mitä on tapahtunut.

En voi soittaa, sillä en tahdo häiritä hänen untaan. Hän nukkuu tuolla työhuoneessaan, kuusten keskellä, jäiden ympäröimänä.

Isäni, isäni, isäni poissa, kuollut!

Jospa saisin kuolla minäkin!

15.9.

Kaikki on ohi. Hän on poissa talostaan, haudassa. Siitä on jo kokonainen viikko, mutta en ole kyennyt mihinkään. Soittokone on seisonut mykkänä ja mykkänä on ollut oma sydämeni. Toivoin jo, että olisin tullut tylsäksi, tunnottomaksi. Mutta huomaan että vielä elän, että voin tuntea ja ajatella. Soittaa en saata enää koskaan, en hymyillä, en iloita. Olen kadottanut kaikki, paitsi kykyni kärsiä. Olisinpa menettänyt senkin! Mutta nyt ensi tylsyyden mentyä tulevat takaisin muistot ja minä saan kärsiä kaikki uudestaan.