Part 11

Kirkonkellot soivat, osakunta lippuineen kokoontuu, tuttavat tulevat pitkänä, mustana saattona. Kuinka monasti hän hengissä on elänyt läpi tämän kaiken, vaikkei hän ole voinut kuvitella sitä näin vaikeaksi.

Kauheinta on, kun arkku on laskettu hautaan ja multa alkaa sen peittää. Elina tahtoisi heittäytyä perässä. Hän ei voi jäädä maan päälle yksin. Hautaan, hautaan Yrjön kanssa!

Mutta hän jää haudan partaalle, Agnes pitelee hänestä kiinni ja he vievät hänet autioon kotiin. Siellä saa hän itkunarmolahjan, hän itkee, itkee. Nyt tajuaa hän koko totuuden: hän on jäänyt orvoksi, kuolemakaan ei tahdo häntä armahtaa.

Vasta syksyllä hän saa tietää, että Agnesin ja Vitoldin kihlaus on purettu.

Sisarukset ovat lähteneet metsään poimimaan sieniä ennenkuin hallayöt alkavat. On märkä syyspäivä, sataa taivaan täydeltä ja tuuli ruhjoo kellastuneita puita. Taivas on raskaassa pilvessä, ei missään näy valonsädettä, yksin kivet kukoistavat kauneimmillaan, sillä sammalpeite kukkii, ja katajapensaat heloittavat hopeankarvaisessa hohteessa.

Agnes on jäänyt seisomaan puun juurelle ja Elina on heittäytynyt kivelle hänen viereensä. Sammal on märkää ja vettä varisee puista, mutta he eivät siitä välitä, sillä ovathan he jo ennestään kastuneet.

Äkkiä sattuu Elinan katse Agnesin käteen, joka ympäröi kopan sankaa.

-- Missä sinun sormuksesi on? kysyy hän hajamielisesti.

Agnes vaikenee hetkisen ja vastaa sitten hiljaa.

-- Nyt vastako sen huomaat? Eihän minulla enää moneen aikaan ole ollut sormusta.

-- Moneen aikaan ollut sormusta? toistaa Elina ja tuijottaa sisareensa ikäänkuin ei hän häntä käsittäisi.

-- Sinä päivänä, jatkaa Agnes surumielisesti, -- jolloin sinun sähkösanomasi Yrjön kuolemasta tuli, tunnusti Vitold minulle, että hän rakasti toista...

-- Rakasti toista? ääntelee Elina itsekseen.

Äkkiä hän herää kuin unesta. Hänelle selvenee, miksi hänen sisarensa poski on niin kalpea ja laihtunut. Kuinka hän onkin voinut kulkea silmät ummessa kokonaisia viikkoja, kuukausia, ajattelematta muuta kuin itseään ja omia huoliaan?

Tai hän ei oikeastaan ole ajatellut mitään, hän on vain vaistomaisesti tuntenut, vuoroin äärettömän tuskan ja hyljättyyden tunnetta, vuoroin täydellistä lepoa, unohdusta, tylsyyttä.

Sanattomana tuijottaa hän Agnesiin pitkän aikaa, sitten tarttuu hän molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin palauttaakseen järkeään.

-- Voi minua onnetonta, mitä minä olen tehnyt! pääsee häneltä vihdoin kolkkona huudahduksena.

Sade valelee hänen kasvojaan ja mustaa pukua, joka väljänä sujuu hänen ympärillään.

-- Voi minua, voi minua! toistelee hän lakkaamatta ja vääntelee käsiään. -- Miten voin enää elää maan päällä, kun olen syössyt niin monen ihmisen onnettomuuteen!... Agnes, älä hyväile minua, sinulla olisi syytä minut kirota, sillä minä hänet sinulta ryöstin. Etkö tiedä sitä?

-- Tiedän, mutta sinä olet saanut kärsiä niin paljon!

Ja Agnes sulkee hänet syliinsä ja hyväilee häntä kuin sairasta lasta.

-- Jollen olisi ollut niin kehittymätön, niin olisin kyllä itsestänikin käsittänyt asiain tilan. Mutta minä olin lapsi. Vasta sitten avautuivat silmäni ja minulle selveni sinunkin käytöksesi täällä Arrakoskella viime suvena. Minä käsitin, miksi koski aina veti sinua puoleensa. Sillä sitten kun olin antanut pois sormukseni, syttyi minussakin halu seisoa kosken partaalla, jopa heittäytyä keskelle kuohua...

-- Niin, keskelle kosken kuohua! huudahtaa Elina äkkiä ja nousee. 523

Hän alkaa kiivaasti astella ylös kalliota, jonne Arrakoski näkyy. Leveänä, kohisevana, tulvillaan syyssateista vierii virta hänen edessään.

-- Lähdetään kotiin, sanoo Agnes, pelästyen ilmettä sisarensa kasvoissa.

Käsityksin astelevat he siltaa kohti, joka vie toiselle puolelle jokea.

-- Annatko sinä minulle todellakin anteeksi? kysyy Elina arasti.

-- Rakas sisko, tiedäthän sen. Minä niin mielelläni suon teille, sinulle ja hänelle, sen onnen.

Elina säpsähtää.

-- Sinä luulet, että onnesta minun ja hänen välillään vielä voisi jotakin tulla? Ei, ei, ei! ja tuhat kertaa ei! Minä en ole niitä naisia, jotka tekevät miehen onnelliseksi. Mistä minä tiedän, että eheästi voin rakastaa yhtä, minä, jolla on ollut kaksi rakkautta yhtaikaa! Ei, ei! Olen siksi rehellinen, etten enää tahdo pettää...!

-- Elina, rakas sisko, älä puhu tuolla tavalla! Te tulette onnellisiksi.

Mutta Elina karkaa hänen käsistään, juoksee sillan poikki ja seisahtuu vasta portaiden eteen. Hänen poskensa punoittavat ja hengitys kulkee sihisten.

Kuinka syksy jo onkin tehnyt tuhojaan! Märkinä, toisiinsa liimautuneina peittävät keltaiset lehdet käytävät, tuuli ruhjoo puita. Räikeänvärisinä kohoavat syyskukkaset lavoiltaan keskellä hävitystä. Kuinka harmaalta, laholta näyttää Arrakosken päärakennuskin kattoineen, joka kasvaa sammalta! Rääkyen nousee varisparvi kaurapellosta puiston aidan takana. Se on vielä kuhilailla, mutta ruisvainiolla nousee jo kaunis oraanalku.

-- Posti on tullut, ilmoittaa vanha palvelijatar hymyillen ovelta. -- Ja niin paljon kirjeitä!

Hän on viime aikoina näytellyt päivänpaistetta talossa. Muut kaikki ovat olleet sumuna ja sateena.

Veri Elinan suonissa alkaa äkkiä polttaa: hänelle on kirje Dargikselta!

Hänen sydämensä sykkii kiivaasti. Hän on hetkessä muuttunut nuoreksi tytöksi, joka pakenee ylisille lukemaan kallisarvoista kirjettään. Hänelle selviää, ettei Vitold enää ole kihloissa eikä hän naimisissa!

Ensinnä putoaa kirjeen kuoresta murattiköynnöksen lehti. Elina ottaa sen käteensä ja vie sen likemmä kasvojaan. Se vielä tuoksuaa. Sitten lukee hän kirjeen.

"Suonet minun kysyä, miten Arrakoskella jaksetaan.

Olen monasti aikonut kirjoittaa, mutta olen sen sitten jättänyt tekemättä.

Suuren ilon minulle valmistaisit, jos kirjoittaisit vaikkapa vain muutaman sanan.

Tuskinpa minun tarvitsee sinulle sanoa, että haluaisin sinua tavata. Saanko, Elina, tulla Suomeen, saanko?

Tämä lehti on äitini haudalta.

Tervehtien

V.D."

Elinan kasvoilla on kirkas hymy ja kiihkeästi vie hän kirjeen huulilleen.

Agnes nukkuu kuin hyvä lapsi, hän on niin kaunis siinä tasaisesti hengittäessään, hiukset kultakehänä pään ympärillä, posket hehkuen, käsivarsi keveästi kiertyneenä niskan alle.

-- Sinä tulet vielä onnelliseksi, miettii Elina häntä katsellessaan. -- Noin nukkuu puhdas omatunto ja viaton mieli. Nuku, nuku, sinä enkelien sisar keskellä myrsky-yötä!

Yö on todella hirveä. Kaikki tuulet ovat irroillaan, taivaan vesisäiliöt valautuvat tulvimalla maata kohti. Jumala varjelkoon sellaisena yönä merenkulkijoita ja yksinäisiä, kodittomia, joiden täytyy olla tiellä. Sillä sellaiset yöt tuottavat paljon haaksirikkoja.

Elinan mielessäkin käyvät aallot korkeina. Hän likenee pöytää, jolla kynttilä seisoo, läähättäen ikkunasta tulevan vedon vaikutuksesta, ja alkaa lukea kirjettä, jonka vasta on kirjoittanut.

"Mikä sattuma, että juuri samana päivänä jolloin sain tietää, ettet enää ole kihloissa, kirjeesi tuli.

Minussa heräsivät eloon kaikki vanhat voimat. Minä olin kuin eläin, kun se nousee talviunestaan.

Ihmettelen itse, miten pian se kävi. Sillä minä olen ollut kuin kuollut, ruumis ilman sielua, joka on liikkunut maan päällä. En käsitä miten minä, toivoton, äkkiä rupesin toivomaan, miten musta maailma hetkessä avasi minulle valon lähteen. Niin, en käsitä. Ja kuitenkin: olenhan ennenkin nähnyt ihmeitä, ihmeitä sinun voimasi kautta, Vitold Dargis!

Minä rakastan sinua, mutta minä en vielä käsitä miten olisi mahdollista, että saisin sinut omistaa, ettei minun enää tarvitsisi vastustaa ja taistella. Jos olisin nuorempi, niin antautuisin taiteilijattareksi, mutta nyt se on myöhäistä. Sillä minua kammottaa mennä uuteen avioliittoon. Ja minä säälin sinua, ettet saisi nuorta tyttöä ja hänen ensi lempeään. Sinä tunnet minut: enhän ole hyvä, naisellinen nainen, enkä enää ole nuori.

Mutta toiselta puolen: tiedän, että kun sinut näen, niin nuoruuteni palaa!

Ajatukseni ovat niin sekaisin. Minun täytyy hetkeksi lähteä puistoon. Siellä on kolkko ilma, sataa ja tuulee. Kosken kohina kuuluu tänne saakka."

Elina avaa varovasti parvekkeelle vievää ovea, mutta tuuli riuhtaisee sen auki, karkottaen hänet takaisin huoneeseen. Hän kietaisee huivin hartioidensa ympäri ja hiipii hiljaa alas portaita. Kukaan ei kuule hänen askeliaan, sillä tänä yönä ryskii ja vonkuu kaikkialla, hirsillä on äänensä ja nurkilla nuottinsa.

-- Jumala, nuoruuteni Jumala, miksi heitit minut orvoksi maailmaan, miksi otit minulta mieheni, miksi johdatit minut tähän suureen kiusaukseen?

-- Miksi herätit minussa halun tulla taiteilijattareksi, miksi annoit minulle lahjoja, kun et antanut mahdollisuutta niiden kehittämiseen?

-- Miksi piti minun rakastua mieheen, jolle tulin uskottomaksi toisen tähden? Miksi näin tuon toisen vasta sitten, kun oli myöhäistä? Ja miksi, kun olin kaikkea koettanut uskollisuuteni säilyttämiseksi, minulta kuolee oma mieheni ja minä joudun kiusaukseen seurata luonnon kaikkivaltiasta ääntä?

-- Pitääkö minun taistella sitä vastaan, vai tuleeko minun sitä seurata?

-- Miksen saanut tulla mieheni hyväksi vaimoksi, lasteni ja hänen lastensa äidiksi?... Minulta on kun onkin jäänyt tuntematta elon kukkasen tuoksu, vaikka kerskailin sillä, että olin omistanut kaikki tunteet, sekä hyvät että pahat. Kaikki muut tosin olenkin tuntenut, yksinpä murhaajankin tunteet ja langenneiden naisten tunteet, mutta sitä yhtä ja ainoaa en koskaan kokenut. Enkä voi sanoa eläneeni, kun en ole tuntenut naisen täyttä, välitöntä ja alttiiksiantavaa tunnetta.

-- Vai vieläkö minua odottaa sen suuri, uhrautuva onni? Vieläkö saan tulla äidiksi, uuden polven jatkajaksi, vieläkö saan tuntea täydellistä eheyttä?

-- Vaikkapa sitten kuolisinkin, niinkuin etelän agavekasvi, joka vain kerran eläessään kukkii ja kukkimiseensa kuolee.

-- Olla lapsen äitinä! Antaa sille henkeni parhain, laulaa sen kehdon ääressä kauneimmat ajatukseni, jättää sille perinnöksi kaiken hyvän, mitä olen tahtonut tehdä, enkä voinut. Lapseni, lapseni, kirkassilmäinen, viaton lapseni, sinä olisit tullut hyväksi, kelpo ihmiseksi ja minä olisin sinun kehtosi ääressä oppinut unohtamaan itseni ja rukoilemaan. Mutta sinun kehtosi ei koskaan liekkunut autiossa kodissa, sinun hymysi ei koskaan valaissut pimeitä suojiamme. Pimeää siellä oli ja autiota!

Elina on seisahtunut laiturille kosken rannalla. Pärske kastelee hänen kasvojaan, sade valelee hänen vaatteitaan. Vesi on noussut niin korkealle, että silta sen päällä huojuu.

Hänen mieleensä muistuu Veera ja hänen valoisa kotinsa. Ja Veera on sentään toista kertaa avioliitossa. Eikö se ole synti? Eikö hän ole ollut uskoton ensimmäiselle rakkaudelleen? Se intialaisten vanha tapa oli niin kaunis. Miksei hän, Elina, saanut kuolla Yrjön kanssa? Hän olisi kuollut niin mielellään. Nyt ei hän enää tahdo. Nyt kutsuu elämä.

Kuinka lautta horjuu, ryskii, kuinka se narisee liitteissään! Puut rannalla huojuvat, tuuli vinkuu, koski pauhaa. On kuin suuri kuoro laulaisi tai kuin äärettömät urut soittaisivat.

Elina lankeaa polvilleen ja tuijottaa, kädet ristissä puitteita vastaan, koskeen. Niin valkeina, pehmeinä vyöryvät siinä vaahdot kuin olisivat ne patjoja, jotka tarjoavat lepoa, ikuista unta, ehkäpä ainaista unohdusta.

Entä jos hän löytäisikin surmansa niiden sylissä, kuolisi tänä yönä?

-- Jumala, Jumala, rukoilee Elina, painaen käsiänsä ristiin ja ummistaen silmiänsä, -- armahda minua!

Kuinka ympärillä pauhaa, ryskää, vonkuu! Hän kadottaa tajuntansa, hän ei muista missä on, hän vain kuuntelee tuota suurta laulua ja tuntee kiikkuvansa ikäänkuin hän astuisi aaltojen harjoilla.

Ei aaltojen harjoilla, vaan _hänen_ sylissään, hänen voimakkailla käsivarsillaan, silmä uponneena hänen silmänsä syvään.

Kuin paistavassa pilvessä näkee hän äkkiä edessään Vitoldin kuvan, mutta samassa hetkessä, jolloin hän silmänsä avaa, on kuva poissa.

-- Jumalani, kirkaisee Elina, -- pelasta minut Yrjölle, jos sinun tahtosi on, että pysyn hänelle uskollisena. Anna minun kuolla ja ole minulle armollinen! Isä meidän, joka olet taivaissa...

Hän painaa päänsä kaidepuita vastaan, sulkee silmänsä ja kuvittelee, että lautta liikkuu... Se likenee jo putousta...

Mutta kun hän silmänsä aukaisee, on kaikki entisellään: hän elää ja hengittää, lautta on paikallaan ja myrsky pauhaa ympärillä.

Jumalan kiitos, että hän elää, että maaperä vielä kovana tuntuu hänen jalkainsa alla. Jumala varmaan ei tahdo hänen kuolemaansa.

Ja kun hän tämän käsittää, täyttää hänen rintansa ääretön riemu. Hän avaa käsivartensa ikäänkuin syleilläkseen koko maailmaa, ja alkaa kiirein askelin rientää taloa kohti. Astellessaan lavan ohi taittaa hän kukkasen ja kiinnittää sen rinnalleen.

Agnes nukkuu yhä rauhallisesti, kynttilä vielä läähättää kirjoituspöydällä. Siihen asettuu Elina ja jatkaa kirjettään:

"Turhaa on meidän taistella tutkainta vastaan: luonto ottaa omansa. Tule, tule, tule! Lähetän sinulle tässä kukkasessa suudelmani.

Elinasi."

XIV

Valkeissa vaatteissa, kukkaseppel hiuksillani riennän sinua vastaan, Vitold Dargis, sulhaseni, kaivattuni! Minä silitän tukkaasi, otsaasi, poskeasi, minä kiedon käsivarteni kaulaasi, minä upotan silmäni sinun silmiisi! Riennä aika, että pian saan kohdata oman armaani!

Elina ei saata panna levolle. Hän astelee edestakaisin oman huoneensa ja Agnesin huoneen väliä, seisahtuu tuontuostakin ikkunaan, heittäytyy sohvalle ja alkaa taaskin kävellä. Hänen rintansa on täyttänyt suuri riemu, sellainen joka on maassa, kun pitkien pimeiden jälkeen aurinko valaa sille kultiaan.

Mutta myrsky ulkona yhä kiihtyy. Se kiskoo kattoa niin että Elina odottaa sen minä hetkenä tahansa nousevan ilmaan. Mitäpä siitä! Raivotkoon vain tuuli, säestäköön se ihmisten riemulaulua, kiitäkööt pilvet, jouduttakoot ajan kulkua.

Mutta äkkiä Elina pysähtyy ja hänen ajatuksensakin tuntuu seisahtuvan. Sillä jostakin kuuluu kuin itkua.

Se ei voi olla mahdollista, sillä kuka itkisi tänä iloisena yönä? Se on kai myrsky, joka innoissaan vinkuu!

Ei! Se voi myöskin olla Agnes, hänen siskonsa.

Elina likenee hänen vuodettaan ja kuiskaa hänen nimeään.

-- Miksi olet vielä valveilla? saa hän Agnesilta vastaukseksi.

-- Miksi sinä itket? jatkaa Elina.

-- Näin pahaa unta.

Agnes kohoutuu istualleen ja sivaltaa kädellä otsaansa ja silmiään.

-- Siellä on niin hirveä myrsky, sanoo hän, -- peloittaako sinua nukkua?

Elina ei enää kuule hänen kysymystään. Hänen päähänsä on lentänyt ajatus, että ehkä Agneskin on ajatellut Vitoldia, ehkä hän hänestä on nähnyt unta, ehkä hän hänen tähtensä on itkenyt. Kirje, joka eilen tuli ja joka Elinan herätti talviunestaan, aukaisi tietysti Agnesinkin rinnassa arpeutuvaa haavaa. Kirje sai toisen sisaren itkemään, toisen iloitsemaan...

-- Mitä unta sinä näit? kysyy Elina kiihkeästi ja painuu sisarensa puoleen.

-- En mitään erityistä. Tämä myrsky tekee minut levottomaksi.

Elina luulee hänen äänestään voivansa päättää, että hän häneltä salaa ajatuksensa. Hän suutelee sisartaan poskelle, joka on polttavan kuuraa, ja lähtee levolle.

Mutta hänen riemunsa on poissa ja sijaan on tullut levottomuus. Agnesin kyyneleet ovat silmänräpäyksessä hänelle paljastaneet, kuka hän on: hän ei ole onnellinen morsian, joka valkeissa vaatteissa, kukkaseppel hiuksillaan saattaa mennä ylkäänsä vastaan -- hän on leski, jonka mies vasta kolme kuukautta on nukkunut turpeen alla!

Yrjö, hänen hyvä miehensä, joka ei koskaan kohdellut häntä kuin suurimmalla hellyydellä, jonka hän petti, jonka hän jo ajatuksissaan surmasi, ennenkuin kuolema oli ehtinyt korjata hänet pois tieltä! Ehkä hän nyt korkeudestaan katselee tänne maailmaan, näkee vaimonsa mustan sielun ja itkee. Ja toinen, joka siellä valoisassa taivaassa hänen tähtensä suree, on Vitoldin äiti...!

Elina heittelee vuoteellaan, hänet on vallannut epätoivon tuska. Hän näkee taasen selvästi edessään Yrjön ruumiin, nuo kellertävät kasvot ulkonevine luineen ja silmien lasisen, katkenneen ilmeen. Ja ruumiin taakse ilmestyy mies, joka on kaunis katsoa kuin itse elämä. Hän avaa häntä vastaan sylinsä ja kutsuu hymysuin morsiantaan. Elina unohtaa kaiken, onhan hän tuota syliä niin kauan ikävöinyt. Sinne, sinne!

Mutta heidän välillään on ruumis, jonka lasittunut katse kytkee Elinan paikalle...

Hän karkaa ylös vuoteelta ja sytyttää tulta. Tuo pimeä ja myrsky tekevät ihmisen hulluksi! Mistä tämä kaikki nyt tuli, hän kun jo oli saavuttanut sellaisen rauhan? Hän oli tyyni ja tylsä, ajatukseton, tunteeton. Vitoldin kirje toi onnen ja tuskan, Vitoldhan ennenkin oli nostanut hänen ajatuksiinsa myrskyn. Luopuako hänestä, voittaako sillä lailla takaisin sielunsa rauhan? Mutta mitä silloin jää, mitä tehdä, mihin ryhtyä, millä täyttää elämän sanomaton tyhjyys? Miksei koski häntä niellyt, kun hän äsken tarjoutui sen kuohujen omaksi?

Jos hän heti aamulla kirjoittaisi Vitoldille toisen kirjeen ja kieltäisi häntä tulemasta, tekisikö hän sitten oikein, pääsisikö hän rauhaan? Hän päättää koettaa, ja liittäen kädet ristiin nukkuu hän itkuunsa.

Mutta aamulla on mieliala toinen. Myrsky on lakannut ja aurinko kultaa kirjavia metsiä. Maailma näyttää niin kauniilta, niin sopusointuisalta. Elina avaa oven parvekkeelle ja seisoo siinä pitkän aikaa, antaen viileän ilman hivellä kasvojaan.

Hänen on sanomattoman ikävä. Hänen täytyy saada rakastaa, hän ei ilman rakkautta saata elää. Ja Vitold, yksin Vitold hänen ikävänsä voi viihdyttää.

Kirjoittaako hänelle kirje, ettei hänen pidä tulla? Mutta mistä saa Elina voimaa työntää luotaan ainoan, kauan kaihotun onnensa?

Hän astuu kirjoituspöydän luo ja alkaa etsiä kirjettä, jonka eilen kirjoitti. Hän muistaa jättäneensä sen esille, aivan päällimmäiseksi pöydälle, mutta nyt ei sitä löydy. Hän ei tahdo kysyä Agnesilta, vaan jatkaa etsimistään, vääntää nurin laatikot ja hakee joka paikan moneen kertaan. Vihdoin hänen täytyy kysyä sisareltaan.

Agnes on lähettänyt kirjeen postinkuljettajalle, kun tämä aamulla ajoi Arrakosken tiehaaran sivu!

Elina jää seisomaan ikäänkuin ukkosen nuoli olisi häneen sattunut. Vasta on hän epäillyt, miten menetellä, mutta nyt hänelle äkkiä on selvennyt, ettei kirjettä olisi pitänyt lähettää. Kun Vitold saa kirjeen, niin hän noudattaa kutsua ja tulee Arrakoskelle. Hänen ei pitäisi saapua sillä hänestä ja Elinasta ei koskaan voi tulla mies ja vaimo: heidän välillään on tapahtunut rikos!

Elina purskahtaa rajuun itkuun ja vaipuu lattialle.

-- Siskoni, rakkaani, pyytää Agnes, silitellen hänen hiuksiaan ja koettaen nostaa häntä ylös, -- miksi sinä itket, mikä sinun on? Usko toki minulle surusi, olenhan oma sisaresi!

-- Voi Agnes, pääsee Elinalta vihdoin, -- sitä kirjettä ei olisi pitänyt lähettää.

-- Eikö? pelästyy Agnes. -- En minä saattanut aavistaa muuta kuin että se oli lähetettävä, se kun niin valmiina oli siinä pöydällä, postimerkkikin kuoressa.

-- Hän tulee, kun saa sen kirjeen!

-- Mutta sittenhän kaikki on hyvin! sanoo Agnes ja hymy valuu hänen huulilleen.

-- Ei, ei, hän ei saa tulla!

-- Minä ymmärrän sinut, virkkaa Agnes rauhoittaen, -- sinä et tahtoisi antaa hänen tulla tänne, sillä sinä pelkäät, että se minuun koskisi. Mutta tiedätkö, minun suunnitelmani on jo valmis. Minä lähden siksi aikaa sedän luo, sillä minulla on sedälle tärkeää asiaa... Sinä katsot minuun niin kummastuneena, jatkaa hän nauraen, -- mutta minulla on päässäni erinomaisia aikomuksia: minä aion tässä ruveta oikein pitämään taloa. Ja sedän täytyy auttaa ja opettaa minua.

Elina on lakannut itkemästä ja katselee häneen pitkään.

-- Koska sinun päähäsi tuli tuo ajatus? puhuu hän kiihkeästi. -- Myönnä, että vasta Vitoldin kirje sen toi. Sentähden sinä yölläkin itkit!

Agnes punastuu ikäänkuin hänet olisi saatu kiinni rikoksesta.

-- No niin, myöntää hän, -- tulin ajatelleeksi aikaa, jolloin minun täytyy sinusta erota... Minun pitää hankkia itselleni työtä, sillä muutoin... Minunkin elämälläni täytyy olla päämäärä.

-- Koska sinä sitten minusta eroat? kysyy Elina ja luo sisareensa kummastuneen katseen.

Agnesin täytyy nauraa, niin omituisesti Elina häneen katsoo.

-- Tietysti sitten, kun lähdet pois, Liettuaan.

-- Niin tosiaan, huomaa Elina vihdoin, ikäänkuin hän nyt vasta käsittäisi sisarensa ajatusten juoksun. -- Ja minkä sinä sitten aiot asettaa elämäsi päämääräksi?

Agnes johdattaa Elinan sohvaan viereensä. Koko hänen olentonsa on hymynä, hän näyttää täydellisen onnelliselta ja hänen äänessään on salaperäinen sointu, kun hän puhuu.

-- Minä aion jäädä tänne Arrakoskelle ja pyhittää koko elämäni isäni maatilan hoidolle.

-- Ja sinä luulet osaavasi?

-- Setä saa auttaa minua. Kyllä minä opin.

-- No niin, kunnes menet naimisiin.

Agnes painaa hetkeksi silmänsä maahan ja vastaa hiukan väkinäisesti hymyillen:

-- En mene!

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Tiedänhän minä! Olenhan jo kerran rakastanut. Mutta emme enää puhu siitä. Kuule nyt eteenpäin... Minä laitan kuntoon puiston ja pellot ja kun te sitten tulette tänne käymään, niin on kaikki sinua ottamassa vastaan samassa kunnossa kuin isän aikana...

-- Agnes, virkkaa Elina pelästyneenä, -- mutta sinä olet nuori, sinä et voi viihtyä täällä!

Agnes käy äkkiä vakavaksi.

-- Minun täytyy ruveta tekemään työtä, olla niin ahkera, etten ehdi ajatella itseäni. Sillä sitä olen tähän asti tehnyt, olen ollut hyvin itsekäs... Mutta nyt, lisää hän hiljaa -- tahdon koettaa elää niinkuin Kristus eli, tahdon rakastaa kaikkia ihmisiä, auttaa köyhiä, sairaita...

Kyyneleet ovat väkisinkin tunkeneet hänen silmiinsä, hän pyyhkii ne kiireesti pois.

-- Mutta Agnes, virkkaa Elina, -- sinustahan tulee tuollainen äreä, katkera nainen, jommoisia pitäjä jo on täynnä.

-- Ei, Jumalan avulla minusta ei tule äreä eikä katkera!

Hetkisen vaikenevat he molemmat. Agnes seisoo hymyillen keskellä kirkasta auringonpaistetta, Elina tuijottaa synkästi eteensä.

-- No, virkkaa Agnes, etkö luule, että tulen onnelliseksi? Vieläkö kadut, että lähetit kirjeen?

-- Agnes, Agnes, parkaisee Elina ja tarttuu rukoillen hänen käsiinsä. -- Ota minut mukaasi, anna minun astella rinnallasi, älä päästä minua pois täältä! Minä en Vitoldin vaimona voi tulla onnelliseksi enkä tehdä häntä onnelliseksi. Meidän välillämme on tapahtunut rikos ja minkä ihminen kylvää, sen hän myös saa niittää. Minä en voi elää työttömyydessä enkä ajatellen yksin itseäni. Sinä olet osoittanut minulle oikean tien, anna minun kulkea sitä kanssasi, auta minua, että oppisin unohtamaan itseni!

Agnes on sulkenut hänet syliinsä ja silittää rauhoittaen hänen polttavaa otsaansa.

-- Jumala yksin voi sen tehdä, sanoo hän hiljaa. -- Etsikäämme häntä ja me olemme hänet löytävät!

* * * * *

Silloin oli ilta, kaikki uinaili salaperäisessä hämärässä, lumi peitti pehmeänä maat.

Nyt on aamu, ensi hallan kääriliina lepää nurmikoilla, kallioilla, teillä, joille lehto on varistellut vaatteitaan. Koivujen kelta, mäntyjen vihreä ja pihlajain puna kertautuu lammen pinnalla, jota pitkin sumu vaappuu, sinertävänä kuin savu. Ei ääntä, ei liikettä, ei edes huokausta metsästä tai järveltä.

Dargis on seisahtunut saman kestikievarin portaille, jossa hän kerran viime talvena Elinan kanssa odotti hevosta. Hän on tullut junalla, matkustanut läpi yön ja aikoo nyt Arrakoskelle. Sähkösanomalla on hän ilmoittanut Elinalle tulonsa.

-- Voiko isäntä taas antaa minulle naimahevosensa? sanoo hän, pistäen kättä isännälle, joka piippu hampaissa astuu pihan poikki. -- Vieläkö isäntä minut muistaa?

-- Muistanpa kyllä. Viime talvenahan maisteri tästä matkusti Arrakosken rouvan kanssa. Siltäkin on mies sitten kuollut. Sinne kuoli ulkomaille. Vai kaiketi maisteri siitä jo on kuullut.

-- Olen kyllä. Kai talossa on hevosia kotosalla?

-- Kaikkihan ne nyt ovat tallissa, mutta jos silti antaisin valkean, koska kerran sillä viime talvenakin kuljitte, ja poikakin jo osaa sitä ajaa.

-- Vai jo osaa poika!

-- Osaa kyllä. Vuos vanhan vanhentaa, kaks lapsen kasvattaa.

Pian oli hevonen valjaissa ja hyvää kyytiä lähdetään ajamaan.