Part 5

Antoine Naudé oli myöskin sodan puolella. Mutta vain senvuoksi, ettei voinut tehdä toisin. Tämä hyvä, kookas, nuori porvarispoika, punaposkinen, tyyni ja hieno, joka hengitti lyhyeen ja sorautteli r:äänsä keskimaakuntain herttaisella tavalla, katseli tyynesti hymyillen ystävä Séen kaunopuheista innostusta; taikka saattoi, kun sattui, sopivalla sanankäänteellä panna hänet nousemaan puuhun; -- mutta oli itse liian laiska kiipeämään perässä! Miksikä kiivastua myötä tai vastaan semmoisessa, joka ei riipu meistä? Ainoastaan teatterissa nähdään sankarillista ristiriitaa ja jaaritellaan velvollisuudesta ja mielivallasta. Kun ei ole vara valita, tekee mitä täytyy, jaarittelematta. Ei siinä ole sen kummempaa! Naudé ei ihmetellyt eikä syyttänyt. Terve järki sanoi hänelle, että niin pian kuin kerran juna on liikkeellä tai sota käymässä, täytyy seurata mukana; ei ole muuta neuvoa. Vastuunalaisuuden etsiminen on ajan heittämistä hukkaan. Kun minun on pakko tapella, on ihan joutavaa ajatella että olisin voinut olla tappelematta, jos asiat olisivat olleet... niinkuin ne eivät ole olleet!

Vastuunalaisuus! Bernard Saisset'n mielestä se juuri oli pääkysymys; hän koetti innokkaasti selvittää tätä käärmeiden kiemuraa; tai paremminkin heilutteli niitä päänsä päällä kuin muinainen Raivotar. Hintelä poika, hienostunut, kiihkeä, sangen hermostunut, ylen vilkasta aivojen herkkyyttä hehkuva, rikasta porvaristoa, vanhaa tasavaltalaista sukua, ja joskin tämän jäseniä oli Valtion korkeimmissa viroissa, julisti hän päinvastoin äärimmäisen kumouksellista kantaa. Hän oli nähnyt päivän valtiaat ja heidän sakkinsa liian likeltä. Hän syytti kaikkia hallituksia -- omaansa olletikin. Hän puhui vain kommunisteista ja bolshevikeista; hän oli tehnyt heidän tuttavuuttaan ja veljeili heidän kanssaan, ikäänkuin olisivat olleet lapsuudentovereita. Hän näki parannuksen -- tietämättä juuri minkä -- ainoastaan yhteiskunnan täydellisessä mullistuksessa. Hän vihasi sotaa; mutta hän olisi mielellään uhrautunut luokkien sodassa -- sodassa omaa luokkaansa, omaa itseänsä vastaan.

Neljäs joukosta, Claude Puget, otti osaa tähän sanojen peitseilyyn kylmän ja hiukan halveksivan tarkkaavasti. Hän oli köyhää pikkuporvaristoa; satunnainen tarkastaja, joka oli huomannut hänen älykkäisyytensä, oli toimittanut hänet pois maaseudulta; näin jouduttuaan ennenaikaisesti irti perheen keskuudesta eli tämä lyseon vapaaoppilas, joka oli tottunut luottamaan vain itseensä ja elämään itsekseen ja itseänsä varten, vain itsestään ja itseänsä varten. Itsekkyysfilosofina, harrastaen sielun erittelyä, syventyneenä sen katselmukseen, niinkuin suuri kerälle kääriytynyt kissa, ei häntä toisten innostus liikuttanut. Nuo kolme keskenään erimielistä ystävää pani hän samaan säkkiin -- he olivat "kansantajuisia". Eivätkö he kaikki kolme alentaneet itseänsä asettumalla joukon kannalle? Totta puhuen oli joukko itsekunkin käsityksessä erilainen. Mutta Puget'n mielestä oli joukko, olipa se mikä joukko tahansa, aina väärässä. Joukko oli vihollinen. Järjen tulee pysyä yksinään, ja seurata omia ainokaisia lakejansa, ja perustaa erillään rahvaasta ja Valtiosta ajatuksen suljettu valtakunta.

Pierre taas, istuen ikkunan ääressä, katseli hajamielisenä ulos ja uneksi. Tavallisesti otti hän innokkaasti osaa näihin nuorukaisväittelyihin. Mutta nyt ne olivat hänelle vain siivekkäiden sanojen suhinaa, jota hän kuuli kaukaa, hyvin kaukaa, puolihorroksissa, ikävystyneenä ja pilkallisena. Toiset eivät väittelynsä innossa pitkään aikaan huomanneet hänen vaiteliaisuuttaan. Mutta lopulta Saisset, joka oli tottunut saamaan Pierreitä kannatusta bolshevismissaan, oudostui, kun ei kuullut hänen mitään sanovan, ja kysyi.

Pierre, äkkiä heräten, punastui, hymyili ja sanoi:

-- Mistä te puhutte?

He närkästyivät.

-- Mutta etkö sinä ole kuullut?

-- Mitä sinä sitten ajattelit? kysyi Naudé. Pierre vastasi vähän hajamielisenä, vähän kärsimättömänä:

-- Kevättä. Se on tullut ilman teidän lupaanne. Ja menee menoansa ilman meitä.

Kaikki nujersivat hänet halveksumisellaan.

Naudé nimitti häntä "runoilijaksi". Ja Jacques Sée "teeskentelijäksi".

Vain Puget katsoi häntä uteliaasti ja leikkisänä, kylmät silmät sirrillään. Ja sanoi:

-- Siivekäs muurahainen!

-- Mikä? sanoi Pierre huvitettuna.

-- Varo siipiäsi! sanoi Puget. Se on lemmenlentoa. Se ei kestä kuin hetken.

-- Enempää ei elämäkään kestä, sanoi Pierre.

14.

Pääsiäisviikolla näkivät he toisensa joka päivä. Pierre tuli tapaamaan Lucea hänen yksinäiseen asuntoonsa. Laiha puutarha oli heräämässä eloon. He viettivät siellä iltapäivän. He tunsivat nyt vastenmielisyyttä Pariisia, joukkoa, elämää kohtaan. Sattuipa että henkinen väsähtyminen piti heitä pitkän kotvan äänettöminä, liikkumattomina, istumassa vierekkäin haluamatta hievahtaa. Outo tunne askarrutti heitä kumpaakin. He pelkäsivät. Pelkäsivät mikäli lähestyi päivä, jolloin heidän oli määrä toisilleen antautua -- pelkäsivät, rakkautensa ylenpalttisuudessa, sielunsa puhtaudessa, jota elämän rumuus, julmuus, häpeällisyys kammotti, ja joka intohimon ja alakuloisuuden huumiossa unelmoi olevansa niistä vapautettu. He eivät siitä puhuneet mitään.

Enimmän aikansa viettivät he juttelemalla levollisesti tulevasta asunnostaan, yhteisistä töistään, pienestä taloudestaan. He järjestivät ennakolta asumuksensa pienimpiä yksityiskohtia myöten, huonekalut, paperit, kunkin esineen paikan. Ja todellisena naisena liikuttui Luce näiden rakkaiden pikkuseikkojen, jokapäiväisen elämän sisäisten ja kodikkaiden kuvien ajattelemisesta kyyneleihin saakka. He nauttivat tulevan kotilietensä herkänhienoja pikkuiloja... He tiesivät että kaikesta siitä ei tulisi mitään -- Pierre synnynnäisen pessimismin vaistosta -- Luce rakkauden ennakkonäkemyksestä, joka tiesi avion käytännöllisesti mahdottomaksi... Sen vuoksi kiiruhtivat he sitä nauttimaan unelmassa. Ja kumpikin salasi toiseltaan varmuutensa että se ei tulisi olemaan muuta kuin unelmaa. Kumpikin luuli tämän salatiedon olevan yksin hänen ja vaali hellästi toisen kuvitelmaa.

Kun he olivat tyhjentäneet mahdottoman tulevaisuuden surulliset nautinnot, valtasi heidät väsymys, ikäänkuin olisivat eläneet. Silloin he levähtivät istuen kuivaneessa köynnöslehtimajassa, jonka hyytynyttä mahlaa aurinko sulatteli; ja, Pierren pää Lucen olkapäällä, kuuntelivat unelmoiden maan virkoamista. Allaan häilyvät pilvet leikki maaliskuun aurinko piilosilla-oloa, hymyili ja meni taas piiloon. Maassa vaihteli säteilevä kirkkaus ja tumma varjo, niinkuin sielussa riemu ja tuska.

-- Luce, sanoi Pierre äkkiä, etkö muista?... Siitä on kauan, kauan... Kun on oltu näin...

-- Niin, sanoi Luce, se on totta. Kaikki muistan, kaikki... Mutta, missä oltiinkaan?

He huvittelivat arvailemalla, missä olomuodoissa he jo olivat toisensa tunteneet. Vastako ihmisinä? Ehkä. Mutta varmaan silloin oli Pierre tyttö ja Luce rakastaja... Lintuinako ilmassa? Lucen äiti oli sanonut hänelle lapsena, että hän oli ollut pikkuinen villihanhi, joka oli pudonnut sisään savupiipusta: ah! hän oli varmaankin katkaissut siipensä!... Mutta varsinkin huvitti heitä ajatella kohdanneensa toisensa aikuisina häälyvinä aineina, jotka tunkevat läpi, tulevat ja menevät kuin unen tai huuman häile: valkoisina hattaroina taivaalla, leikkivinä laineina, maahan lankeavana sateena, kastehelminä ruohossa, voikukan höytyväkuplina, jotka tuutivat ilmassa... Mutta tuuli hajoittaa ne. Kunpa se ei rupeaisi uudelleen puhaltamaan, ettemme kadottaisi toisiamme koko iäisyydeksi!...

Mutta Pierre sanoi:

-- Minä en usko että milloinkaan on oltu erossa; me olimme yhdessä, niinkuin ollaan nyt, maaten toinen toisemme vierellä; on vain nukuttu ja nähty unta... Hetkeksi herätään... Tuskin... Minä tunnen sinun henkäyksesi, sinun poskesi omaani vastaan... Ponnistellaan; lähennämme huuliamme... Rauetaan takaisin uneen... Rakas kulta, minä olen tässä, pidän sinun kättäsi, älä jätä minua!... Ei ole ihan vielä aika, kevät näyttää vasta viluisen nenänsä päätä...

-- Niinkuin sinun, sanoi Luce.

-- Pian herätään kesän kauniiseen päivään...

-- Se tulee se kaunis kesäpäivä, sanoi Luce.

-- ... Lehmusten suloinen siimes, aurinko oksien välissä, mehiläiset surisemassa...

-- ... Persikka säleaidalla ja sen ihana tuoksu...

-- ... Leikkuuväen lepohetki ja heidän kultaiset lyhteensä...

-- Niityllä makaavaa karjaa märehtimässä...

-- ... Ja illalla auringon laskiessa on se kuin kukkalampi, riutuvan valon liukuessa sen pintaa pitkin...

-- ... Se tulee kaikki, sanoi Luce, kaikki mikä on hyvää ja suloista nähdä ja omistaa, suudella, syödä, koskea, hengittää... Muu jätetään noille, jatkoi hän viitaten kaupunkia ja sen savuja.

Hän nauroi, syleili sitten ystäväänsä, ja sanoi:

-- Se pikku duetti laulettiin hyvin! Mitä, ystäväni Pierrot?

-- Kyllä, Jessica, sanoi Pierre.

-- Pierrot raukkani, lausui taas Luce, me emme olleet oikein luotuja tätä maailmaa varten, missä ei osata laulaa muuta kuin _marseljeesia_!...

-- Jospa sitäkään osattaisiin laulaa! sanoi Pierre.

-- Me olemme erehtyneet asemasta, me olemme nousseet junasta liian aikaisin.

-- Minä pelkään, sanoi Pierre, että seuraava asema olisi ollut vielä pahempi. Etkö näe, rakkaani, sitä vahakakkua, mikä meille luvataan tulevaisuuden yhteiskunnassa, missä ei kenelläkään ole oikeutta elää kuin mehiläisemoa -- kuningatarta -- tai tasavaltaa varten?

-- Munia aamusta iltaan kuin kuularuisku tai hautoa aamusta iltaan toisten munia... Kiitoksia paljon! sanoi Luce.

-- Oh, Luce, ilkimys, kuinka puhut rumasti, sanoi Pierre nauraen.

-- Niin, se on pahasti, tiedän sen. Minä en kelpaa mihinkään. Etkä sinäkään, ystäväni. Sinä olet yhtä huonosti luotu tappamaan tai ruhjomaan ihmisiä sodassa, kuin minä heitä ompelemaan niinkuin hevosraukkoja, joiden vatsa on puhkaistu härkätaistelussa, jotta heitä voitaisiin taas käyttää seuraavassa kahakassa. Me olemme hyödyttömiä, vaarallisia olentoja, joilla on naurettava, rikollinen vaatimus elää vain rakastaaksemme niitä, joita rakastamme, lemmityistäni, ystäviäni, hyviä ihmisiä ja pieniä lapsia, hyvää päivänvaloa ja myöskin hyvää valkoista leipää ja kaikkea mikä on kaunista ja maistuu hyvälle. Se on häpeä, se on häpeä! Punastu minun puolestani, Pierrot!... Mutta me saamme rangaistuksen! Meille ei anneta paikkaa siinä Valtion tehtaassa ilman lepoa ja välirauhaa, jommoinen maa pian tulee olemaan... Onneksi ei meitä silloin ole täällä!

-- Niin, mikä onni! sanoi Pierre...

"Jos tahdot, Pyhä Neitsyt, minut kuoloon kantaa, niin olen tyytyväinen: eihän suurempaa voi tässä maailmassa olla kunniaa, kuin Sua suudellen Sun huomaas sieluns' antaa..."

-- No, on sekin tapa, rakas ystäväni!

ROMAIN ROLLAND

-- On se ainakin aito ranskalainen. Se on Ronsardin, sanoi Pierre:

"... Ja sitten, sadan vuoden päästä vasta, Cassandra, saada kuolla helmahas -- niin vähät mainetöistä, kunniasta..."

-- Sadan vuoden päästä! huokasi Luce, se ei ole vaikeaa!...

"Vaikk' oisin, näät, kuin Caesar, mainehikas, niin onneks suuremmaksi sittenkin ma aina moisen kuolon katsoisin..."

-- Kelvoton katupoika, etkö häpeä! Tämmöisenä sankarien aikana!

-- Niitä on riittävästi, sanoi Pierre. Minä tahdon mieluummin olla pikku poika, joka rakastan, poikapahanen!

-- Pieni palleroinen, jonka huulilla on vielä maitoa minun rinnastani, sanoi Luce häntä syleillen. Minä pidän pienokaisestani!

15.

Näiden päivien jälkeen eloon jääneet, jotka sitten saivat nähdä onnen jyrkän käänteen, ovat epäilemättä unohtaneet sen synkän siiven uhkaavan, raskaan suhinan, joka tuona viikkona peitti Ile-de-Francen ja hipaisi varjollansa Pariisia. Riemu ei pidä lukua menneistä koettelemuksista. -- Saksalaisten rynnäkkö saavutti huippukohtansa Pääsiäismaanantain ja -keskiviikon välisenä aikana. Sommen yli oli tultu, Bapaume, Nesle, Guiscard, Roye, Noyon, Albert vallattu. Yksitoista sataa kanuunaa menetetty. Kuusikymmentä tuhatta vankia... Maan kauneuden tallaamisen merkkinä kuoli Pääsiäistiistaina ihana Debussy. Kanteleen kielet katkeavat... "Kuoleva pieni Kreikka parka!..." Mitä jäisi siitä? Muutamia taiteellisia uurnia, muutamia virheettömiä hautapatsaita, jotka ruoho valtaisi Hautakumpujen Tieltä. Hävitetyn Ateenan kuolemattomat rauniot...

Pierre ja Luce näkivät, ikäänkuin kukkulan laelta, kaupunkia lähestyvän varjon. Vielä rakkautensa säteiden kehässä odottivat he ilman pelkoa lyhyen päivän loppua. Heitä olisi nyt kaksi yössä. Niinkuin kellojen soitto iltarukoukseen, johtui heidän mieleensä Debussyn kauniiden sävelten kiehtova surumielisyys, jota he olivat niin suuresti rakastaneet. Enemmän kuin milloinkaan ennen vastasi musiikki heidän sydäntensä tarvetta. Se oli ainoa taide, joka tuli vapautetun sielun ääneksi, muotojen esiripun takaa.

Pääsiäistorstaina kulkivat he, Luce Pierren kainalossa ja pitäen hänen kättään, sateen lioittamaa rautatien vartta. Tuulenpuuskat myllersivät vettynyttä maata. He eivät huomanneet sadetta, ei tuulta, ei seudun rumuutta eikä tien lokaa. He istahtivat erään puistikon matalalle muurille, jonka yksi sivu oli äskettäin sortunut. Pierren sateenvarjon alla, joka tuskin suojeli päätä ja hartioita, katseli Luce jalat riippuen, kädet märkinä, sadevaippa kosteana, veden putoilemista. Kun tuuli huiskutti oksia, sanoi pieni pisararykelmä: "klop! klop!" Luce oli vaitelias, hymyilevä, kuin kirkastettu. Syvä riemu vallitsi heissä.

-- Miksikähän me niin suuresti rakastamme? sanoi Pierre.

-- Ah! Pierre, sinä et rakasta minua niin suuresti, jos kysyt miksi.

-- Minä kysyn sitä, sanoi Pierre, saadakseni sinut sanomaan sen, minkä tiedän yhtä hyvin kuin sinä.

-- Tahdot, että sanoisin sinulle kohteliaisuuksia, sanoi Luce. Mutta sinä petyt. Sillä vaikka sinä tiedät, miksi rakastan sinua, niin en minä tiedä sitä itse.

-- Etkö sinä tiedä sitä? kysyi Pierre hämmästyneenä.

-- Enkä tiedä! (Hän nauroi salamyhkäisesti.) Eikä minulla ole vähintäkään tarvetta sitä tietää. Kun kysyy itseltään jostakin asiasta miksi, niin ei ole siitä varma tai ei asia ole hyvä. Niin pian kuin rakastan, ei ole enää kysymys, miksi! Ei mitään missä, milloin, koska, kuinka! Minun rakkauteni on, minun rakkauteni on. Muu olkoon, jos tahtoo.

He suutelivat toisiaan. Sade käytti sitä hyväkseen, hiipien vinoon menneen sateenvarjon alle hipaisemaan sormillaan heidän hiuksiansa ja poskiansa; joivatpa he huultensakin välistä pienen kylmän pisaran.

Pierre sanoi:

-- Entä muut?

-- Ketkä muut? kysyi Luce.

-- Köyhät, vastasi Pierre. Kaikki jotka eivät ole meitä?

-- Tehkööt niinkuin me! Rakastakoot!

-- Ja olkoot rakastettuja! Luce, koko maailma ei sitä voi.

-- Voi kyllä.

-- Ei voi. Sinä et tiedä sen lahjan arvoa, minkä olet minulle antanut.

-- Antaa sydämensä rakkaudelle, huulensa rakastetulle, se on: antaa silmänsä valolle. Se ei ole antamista, se on ottamista.

-- On sokeita.

-- Me emme heitä voi parantaa, Pierrot. Katsokaamme heidänkin puolestaan.

Pierre oli vaiti.

-- Mitä sinä ajattelet? sanoi Luce.

-- Minä ajattelen, että tänä päivänä, ehkä kaukana meistä, ehkä lähellä, kärsi kuoleman Se, joka tuli maan päälle parantamaan sokeita.

Luce tarttui hänen käteensä.

-- Uskotko sinä Häneen?

-- En, Luce, en usko. Mutta hän jää aina niiden ystäväksi, jotka hän kerran on vastaanottanut pöytäänsä. Entä sinä, tunnetko sinä hänet?

-- Tuskin, vastasi Luce. Minulle ei ole siitä koskaan puhuttu. Mutta tuntemattakin rakastan häntä... Sillä minä tiedän, että hän rakasti.

-- Ei niinkuin me.

-- Miksei? Meillä on pieni sydänparka, joka ei osaa rakastaa kuin sinua, kultaseni. Hän, hän rakasti meitä kaikkia. Mutta se on aina samaa rakkautta.

-- Tahdotko että menemme huomenna kirkkoon, kysyi Pierre liikutettuna, hänen kuolemansa vuoksi... Minulle on sanottu, että Saint-Gervais'ssa saa kuulla kaunista musiikkia...

-- Kyllä, menisin mielelläni kirkkoon sinun kanssasi sinä päivänä. Hän ottaa meidät hyvin vastaan, olen siitä varma. Olemalla häntä lähellä on toisiaan lähempänä.

He vaikenevat... Sataa, sataa, sataa. Sade lankeaa. Ilta laskee.

-- Tällä hetkellä huomenna, sanoi Luce, me olemme siellä.

Ilma tuli sumuiseksi. Lucea vähän värisytti.

-- Rakas, onko sinun kylmä? kysyi Pierre levottomana.

Luce nousi:

-- Ei, ei. Kaikki on minulle rakkautta. Minä rakastan kaikkea, ja kaikki rakastaa minua. Sade rakastaa minua, tuuli rakastaa minua, harmaa ja kylmä taivas -- ja oma pikku kullannupukkani.

16.

Taivas oli Pitkänäperjantaina yhä harmaiden huntujen peittämänä; mutta ilma oli lauha ja tyyni. Kaduilla nähtiin kukkia, keltanarsisseja, kultalakkoja. Pierre osti niitä muutamia ja Luce piti kädessään. He kävelivät Orfevresin rauhaisaa rantatietä ja kulkivat puhtaan Notre-Damen ohi. Hillittyyn valoon verhotun vanhan Pariisin viehkeys ympäröi heitä jalolla lempeydellään. Sain-Gervais'n torilla lenteli heidän jaloissaan kyyhkysiä. He seurasivat niitä silmillään; yksi linnuista asettui erään kuvapatsaan pään päälle. Temppelin edustan portailla, ollessaan sisään menossa, kääntyi Luce katsomaan taakseen ja näki muutaman askeleen päässä keskellä joukkoa kellervätukkaisen tytön, noin kaksitoistavuotiaan, joka molemmat käsivarret kohotettuina pään päälle, selkä pääoveen nojaten, katseli häntä. Hänellä oli hieno ja jotakin kirkon pientä muinaisaikaista veistokuvaa muistuttava vartalo ja arvoituksellinen, herttainen, viisas ja hellä hymy. Luce hymyili hänelle vastaan, näyttäen häntä Pierrelle. Mutta tytön katse suuntautui hänen ylitsensä, ja kauhistui äkkiä. Ja peittäen kasvojansa käsillään juoksi lapsi pois.

-- Mikä hänen on? kysyi Luce.

Mutta Pierre ei katsonut.

He astuivat sisään. Heidän päidensä yläpuolella kuhersi kyyhkynen. Se oli viimeinen ääni ulkoa. Pariisin äänet vaikenivat. Ulkoilma unohtui. Urkujen soitto, suuret holvit, kivien ja sävelten väliverho erotti heidät maailmasta.

He asettuivat erääseen sivuaitioon, toisen ja kolmannen alttariosaston väliin sisäänkäytävästä vasemmalle. He kyykistyivät erään pylvään nurkkaukseen istuutuen sen jalustalle, muulta joukolta kätköön. Istuen selkä kuoroon päin näkivät he kohottaessaan silmänsä alttarin harjan, erään sivukappelin ristin ja ikkunat. Vanhat kauniit sävelet itkivät hurskasta murhemieltä. He pitivät toisiaan kädestä, nämä kaksi pikku pakanaa, suuren Ystävän edessä, surua soivassa kirkossa. Ja molemmat kuiskivat matalalla äänellä yhtaikaa:

-- Suuri Ystävä,sinun edessäsi minä otan hänet. Yhdistä meidät. Sinä näet meidän sydämemme.

Ja heidän sormensa olivat toisiinsa ristiin yhtyneinä niinkuin punontakopan oljet. He olivat yksi liha, jonka läpi soiton aaltojen väreet kulkivat. He alkoivat uinailla kuin samalla vuoteella.

Luce näki ajatuksissaan sen kellervätukkaisen tytön. Ja hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi jo viime yönä nähnyt hänet unissaan. Hän ei saanut selville, oliko se todellakin totta, vai siirsikö hän äskeisen näkemyksensä menneeseen uneen. Väsähtäneenä tästä ponnistuksesta antoi hän ajatuksensa liidellä.

Pierre ajatteli menneen lyhyen elämänsä päiviä. Kiuru, joka kohoaa sumuisesta maasta etsimään aurinkoa... Kuinka se on kaukana! Kuinka se on korkealla! Saavuttaako hän sitä milloinkaan.... Sumu sakenee. Ei ole enää maata, ei ole taivaita. Ja voimat murtuvat... Äkkiä, kun kuoriholvin alla väreili eräs gregorianinen sävelsikermä, raikahti riemuinen laulu ja sumusta sukeltaa esiin kiurun pieni kohmettunut ruumis, joka ui auringon rannattomassa valomeressä...

Sormien puristus ilmoitti heille, että he liitelivät yhdessä. Ja he löysivät toisensa taas kirkon varjossa kiinteästi yhteenpuristuneina kuunnellen kauniita lauluja; heidän sydämensä, rakkautta täynnä, koskettivat puhtaimman riemun huippuja. Ja molemmat he palavasti toivoivat -- rukoilivat, ettei enää milloinkaan tarvitsisi laskeutua alas.

Tällä hetkellä Luce, joka juuri oli lempeä säteilevällä katseella suudellut rakasta kumppaniansa, -- (silmät puoliksi kiinni ja suu puoliksi auki näytti Pierre vaipuneen onnen hurmioon ja kohotti päätään kiitollisen riemun innossa sitä korkeinta Voimaa kohti, jota vaistomaisesti etsitään ylhäältä) -- Luce näki säikähtäen kappelin punaisessa ja kullatussa kuvaikkunassa kellervätukkaisen tytön, joka oli kirkon edustalla hymyillyt. Ja kun hän mykistyi hämmästyksestä jäätyen, näki hän uudelleen noilla oudoilla kasvoilla saman kauhun ja säälin ilmeen.

Ja samassa silmänräpäyksessä järähti suuri pylväs, jonka juurella he istuivat; ja koko kirkko tärisi perustuksiaan myöten. Ja Luce, jonka sydämen lyönnit vaimensivat hänessä räjähdyksen jyrinän ja joukon huudot, heittäytyi, ehtimättä pelästyä tai kärsiä, heittäytyi suojellakseen ruumiillansa, niinkuin kana poikasiansa, Pierren päälle, joka silmät kiinni hymyili onnesta. Äidillisellä liikkeellä puristi hän kaikella voimallaan rakasta päätä poveansa vastaan, ja kyyristyen hänen päälleen, suu hänen niskassaan, tekivät he itsensä ihan pieniksi.

Ja jykevä pylväs romahti äkkiä heidän päälleen.

Elokuussa 1918.