Part 4

Vielä vähemmän kuin Pierre otti Luce selkoa uutisista. Sota ei herättänyt hänen mielenkiintoaan. Se oli uusi surkeus lisää kaikkien niiden surkeuksien lisäksi, joita yhteiskuntaelämä on täynnä. Ei siinä ole mitään kummastelemista muille kuin niille, jotka ovat elämän alastomuudelta turvassa. Ja pikku tyttö, joka varhaisesta kokemuksesta tunsi taistelun jokapäiväisestä leivästä -- (Jumala ei anna sitä ilmaiseksi) -- paljasti porvarisystävälleen murhaavan sodan, jota köyhiä ihmisiä ja varsinkin naisia vastaan salakavalasti ja ilman aselepoa käydään rauhan valheen alla. Hän ei kuitenkaan puhunut siitä paljoa, peläten surettavansa Pierreä: nähdessään kertomustensa järkyttävän vaikutuksen hän tunsi myötätuntoisuutta Pierren ylemmyyttä kohtaan. Niinkuin useimmat naiset ei Lucekaan tuntenut erinäisiä elämän rumuuksia kohtaan sitä ruumiillista ja henkistä inhoa, joka pöyristytti nuorukaista. Hänessä ei ollut mitään kapinallista. Pahemmissa oloissa olisi hän voinut ilman inhoa ottaa suorittaakseen inhoittavia tehtäviä ja eritä niistä tyynenä ja siistinä ilman vastenmielisyyttä. Sitä hän ei voinut enää nyt tultuaan tuntemaan Pierren, sillä hänen rakkautensa oli syövyttänyt häneen ystävänsä maun ja inhon; mutta se ei ollut hänen perusluontonsa. Hän oli tyyntä ja hymyilevää, ei ensinkään synkkäluontoista rotua. Alakuloisuus, elämän erinäiset rajuilmat eivät olleet hänen alaansa. Elämä on mikä se on. Suhtautukaamme siihen sen mukaan! Se olisi voinut olla pahempi. Aina, ja varsinkin sodan jälkeen epävarmaksi tuntemansa toimeentulokeinojen oikullisuus oli opettanut Lucen olemaan huolehtimatta huomisesta. Lisätkää, että tälle vapaalle pikku ranskattarelle oli kaikki ennaltahuolehtiminen haudantakaisesta elämästä vierasta. Elämä riitti hänelle. Lucen mielestä se oli suloista; mutta se riippui langasta ja sen langan katkeamiseen tarvitaan niin vähän, että ei tosiaankaan kannata ruveta huolestumaan tapahtuuko se huomenna. Silmäni, juokaa päivää, jossa te juuri nyt kylvette! Mitä sen jälkeen tulleekin, sydämeni, antaudu luottavaisesti hetken virran vietäviin!... Kun ei voi tehdä toisin!... Ja nyt kun rakastetaan, eikö se ole ihanaa? Luce tiesi hyvin, että se ei ollut pitkäaikaista. Mutta eipä hänen elämänsäkään ollut pitkäaikaista...

Hän oli aivan toisenlainen kuin se nuorukainen, joka häntä rakasti ja jota hän rakasti, hellä, palava ja hermostunut, onnellinen ja onneton, joka nautti, joka kärsi aina liioitellen, joka antautui, joka teki pystyn aina hurjasti, ja joka oli hänelle rakas juuri senvuoksi, että hän oli niin toisenmoinen. Mutta molemmille oli yhteistä mykkä tahto olla näkemättä tulevaisuutta: tytölle kohtaloonsa alistumista lirittävän katuojan huolettomuudesta; pojalle paheksumiskiihkosta, jonka vuoksi hän syöksyy nykyisyyden kuiluun eikä tahdo enää palata.

10.

Vanhempi veli oli palannut muutamien päivien lomalle. Jo ensimmäisenä iltana havaitsi hän perheen ilmapiirissä jotakin muuttuneen. Mitä? Hän ei osannut sanoa, mutta se häntä oudostutti. Vaistolla on tuntosarvia, jotka matkan päästä vainuavat, ennenkuin tietoisuus on voinut koskettaa esinettä. Ja itserakkauden tuntosarvet ovat hienoimmat. Philippen tuntosarvet toimivat, etsivät ja hämmästyivät: niiltä puuttui jotakin...

Olihan hänellä läheinen piirinsä, joka osoitti hänelle kunnioitustaan niinkuin ennenkin -- tarkkaavainen kuulijakunta, jolle hän säästeliäästi anneskeli kertomuksiansa -- vanhempansa, jotka peittivät hänet hellään ihailuunsa -- nuorempi veljensä?... Seis! Hänhän juuri puuttuikin nimihuudosta.

Hän oli tosin läsnä, mutta ei häärännyt ison veljen ympärillä; ei kärkkynyt, kuten tavallista, hänen luottamustansa, jonka kieltäminen toista juuri huvitti. Säälittävä itserakkaus! Philippe, joka edellisinä kertoina näytteli nuoremman veljensä kiihkeiden kyselyjen suhteen jonkinlaista suojelevaa ja pilkallista ylimielisyyttä, oli loukkaantunut, kun toinen ei niitä tällä kertaa tehnyt. Ja rupesi koettamaan houkutella niitä esille: kävi puheliaammaksi ja katsoi Pierreä ikäänkuin antaakseen tämän tuntea, että hänen kertomuksensa olivat vartavasten tälle kerrottuja. Ennen oli Pierre ilosta hytisten lennosta kaapannut hänelle nakatun pallin. Mutta hän jätti tyynesti Philippen leikittelemään sillä yksin, jos halutti. Philippe yritti loukkaantuneena ivaa. Sen sijaan että Pierre olisi hämmentynyt, vastasi hän säyseästi samalla välinpitämättömällä sävyllä. Philippe yritti väitellä, innostui, saarnasi. Muutamien minuuttien kuluttua huomasi hän saarnaavansa yksin. Pierre antoi hänen puhua ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:

-- Käy päälle, ystäväni! Jos se sinua huvittaa! Jatka! Minä kuuntelen...

Pieni ylimielinen hymy!... Osat olivat vaihtuneet.

Philippe vaikeni nöyryytettynä ja alkoi tarkkaavammin seurata nuorta veljeä, joka ei enää hänestä välittänyt. Kuinka suuresti muuttunut hän oli! Vanhemmat, jotka näkivät hänet joka päivä, eivät olleet huomanneet mitään; mutta Philippen tarkat ja päälle päätteeksi mustasukkaiset silmät huomasivat muutaman kuukauden eron jälkeen ilmeisen muutoksen. Pierre näytti olevan onnellinen, raukea, huumaantunut, untelo, ihmisistä välinpitämätön, asioita huomaamaton, tuntui uinuvan suloisen unelman ilmakehässä, niinkuin nuori tyttö. Ja Philippe huomasi, ettei hän ollut enää mitään nuoren veljen ajatuksissa.

Kun hän oli yhtä tottunut erittelemään kuin tekemään huomioita, oli hän nopeasti voittanut harminsa ja luopunut pilanteosta. Työntäen syrjään itserakkautensa seurasi hän mielenkiinnolla Pierreä ja etsi hänessä tapahtuneen muutoksen salaisuutta. Hän olisi tahtonut pyytää nuorukaisen luottamusta, mutta pyytelyihin hän ei ollut tottunut; ja muutoin ei pikkuveli näyttänyt tuntevan mitään tarvetta etsiä uskottua; huolettoman ja pilkallisen välinpitämättömänä näki hän Philippen kömpelösti ponnistelevan tullakseen hänelle avuksi; ja kädet taskuissa, hymyillen, mieli muualla, jotakin säveltä vihellellen, vastaili hän ylimalkaisesti, välittämättä oikein kuulla mitä kysyttiin -- ja meni sitten äkkiä omille teilleen. Hyvää yötä! Ja oli hävinnyt. Livahtanut käsistä. -- Ja Philippe tunsi nyt, niinkuin hylätty rakastaja, kadottamansa sydämen arvon ja joutui salaisuuden vetovoiman pauloihin.

Sattuma antoi hänelle arvoituksen avaimen. Kun hän illalla palasi Montparnassen bulevardia pitkin, huomasi hän varjossa Pierren ja Lucen. Hän pelkäsi heidän nähneen hänet. Mutta he eivät pitäneet suurta lukua siitä, mitä ympärillä oli. Kiinteästi toisissaan kiinni, Pierre pitäen kainalossaan Lucen käsivartta ja kädessään hänen kättään sormet sormien lomassa kävelivät he verkalleen, olennossaan Eroksen ja Psyken ahnas ja saita hellyys. Heidän katseidensa syleily valoi heidät yhdeksi kuin vaha. Nojautuneena erästä puuta vasten näki Philippe heidän kulkevan, pysähtyvän, jatkavan, häviävän yöhön. Ja hänen sydämensä oli täynnä sääliä noita kahta lasta kohtaan. Hän ajatteli:

-- Minun elämäni on uhrattu. Olkoon! Mutta väärin on ottaa vielä noidenkin. Jos edes voisin omallani maksaa heidän onnensa!

Seuraavana päivänä huomasi Pierre hajamielisyydestään huolimatta epämääräisesti eikä suinkaan heti, vaan vasta harkinnan jälkeen, veljensä herttaisen sävyn hänen suhteensa. Ja puoliksi valveilla näki hän Philippen silmissä hyvyyttä, jota hän ei ollut enää tuntea. Philippe katsoi häntä niin selkeästi, että Pierre luuli tämän katseen häntä tutkivan ja riensi kömpelösti työntämään luukkua salaisuutensa eteen. Mutta Philippe hymyili, nousi ja, pannen kätensä hänen olalleen, ehdotti että lähtisivät kävelemään. Pierre ei voinut vastustaa tätä uutta luottamusta, jota hänelle tarjottiin; ja he lähtivät yhdessä läheiseen Luxembourgiin. Iso veli piti edelleen kättään nuoremman olalla; ja tämä tunsi itsensä ylpeäksi veljellisyyden palautumisesta. Hän puheli vapaasti. He juttelivat vilkkaasti henkisistä asioista, luvuistaan, mietteistään ihmisistä, uusista kokemuksistaan, kaikesta -- paitsi siitä, jota molemmat ajattelivat. Se oli kuin äänetön sopimus. He olivat onnellisia tuntiessaan olevansa taas niin likeisiä, salaisuus välillänsä. Kesken puheluansa ajatteli Pierre:

-- Tietääkö hän?... Mutta kuinka hän voisi tietää?...

Philippe katseli häntä hymyillen. Pierre pysähtyi kesken lausetta ja kysyi:

-- Mikä sinun on?

-- Ei mikään. Minä katselen sinua. Ja olen tyytyväinen.

He puristivat toistensa kättä. Kotiin palatessa lausui Philippe:

-- Ja sinä olet onnellinen?

Pierre vain nyökäytti päätään myöntävästi.

-- Olet oikeassa, poikani. Onni on ihanaa. Nauti sitä minunkin puolestani...

Ollakseen häntä surettamatta karttoi Philippe kotona olonsa aikana viitata Pierren ikäluokan läheiseen rintamalle-vientiin. Mutta lähtöpäivänään ei hän malttanut olla lausumatta huolestumistaan nuorukaisen joutumisesta koettelemuksiin, joita hän ei paljoa tuntenut. Nuoren rakastavaisen otsalla näkyi tuskin varjoakaan. Hän rypisti hiukan kulmiaan, siristi silmiään ikäänkuin karkoittaakseen ikävän ajatuksen ja sanoi:

-- Joutavia!... Siihen on vielä aikaa!... Kuka tietää?

-- Se tiedetään kyllä liiankin hyvin! sanoi Philippe.

-- Joka tapauksessa tiedän minä, sanoi Pierre, kiusaantuneena, kun toinen vastusti, että kun siellä olen, niin minä puolestani en tapa.

Ja Philippe vastaansanomatta hymyili vain surullisesti, tietäen että lauman taipumaton voima masensi yksilöt tahtonsa alaisiksi.

11.

Maaliskuu oli menossa, valoa kesti kauemmin ja ensimmäiset lintujen laulut kuuluivat. Mutta päivien valoisuuden suurenemisen ohella suureni sodan kaamea roihu. Ilma oli kevään ja maanmullistuksen odotuksesta kuumeinen. Julman jyrinän kuultiin suurentuvan, miljoonien, kuukausmääriä juoksuhautoihin kasattujen ja niistä hyökyaaltona yli Ile-de-Francen ja vanhan Pariisin syöksymään valmistautuvien vihollisten aseiden kalskahtelevan. Kauhistavia kertomuksia kulki vitsauksen edellä: uskomatonta huhua kaasun muodossa ilmaan levitettävästä myrkystä, jonka sanottiin kaatavan maahan ja kuolettavan kaikki niinkuin Peeleusvuoren tukahduttava sauhu. Ja lentokoneiden yhä likempää tapahtuvat hyökkäilyt ylläpitivät harkitusti Pariisin hermostuneisuutta.

Pierre ja Luce eivät yhäkään tahtoneet tietää mitään siitä, mikä heitä ympäröi; mutta kuume, jota he tietämättään hengittivät tässä uhan painamassa ilmassa, kiihoitti kaipuuta, joka piili heidän nuorteissa ruumiissaan. Pitkät sotavuodet olivat Euroopassa edistäneet siveellistä höltymistä, joka valtasi häveliäimmätkin. Eikä näillä kahdella lapsella kummallakaan ollut uskonnollista vakaumusta. Mutta heitä suojeli heidän sydämensä hienotunteisuus, heidän vaistomainen häveliäisyytensä. Salaisesti olivat he kuitenkin päättäneet kumpikin antautua toisilleen, ennenkuin ihmisten sokea julmuus heidät erottaisi. He eivät vielä olleet sanoneet sitä toisilleen. Tänä iltana he sen sanoivat.

Kerran tai kahdesti viikossa jäi Lucen äiti tehtaaseen yötyöhön. Näinä öinä nukkui Luce, jotta ei jäisi yksin autioon asuntoonsa, Pariisissa erään ystävättärensä luona. Häntä ei vartioitu. Molemmat rakastavaiset käyttivät hyväkseen tätä vapautta viettääkseen osan iltaa yhdessä; ja joskus söivät he vaatimattoman illallisen eräässä pienessä ravintolassa. Tänä iltana maaliskuun puolivälissä kuulivat he lähdettyään ravintolasta hälyytysmerkkejä. He riensivät läheisimpään suojapaikkaan, niinkuin rankkasateessa, ja huvittelivat itseään jonkun aikaa tekemällä huomioita satunnaisista kumppaneistaan. Mutta kun vaara näytti kaukaiselta tai ohimenneeltä, vaikka hyökkäystä ei vielä ollut ilmoitettu päättyneeksi, lähtivät Pierre ja Luce, jotka eivät tahtoneet viipyä kovin myöhään, kävelemään iloisesti jutellen. He kulkivat erästä vanhaa ja ahdasta katua lähellä Saint-Sulpicea. He olivat juuri kulkeneet erään ajoportin kohdalla odottavan ajurin ohi, joka torkkui samoin kuin hevonenkin. He olivat noin kahdenkymmenen askeleen päässä toisella katukäytävällä, kun kaikki heidän ympärillään tärisi: punainen huikaisu, ukkosen jyrinä, tiilinpalasten ja lasisirpaleiden raekuuro. Erään talon syvennyksessä, joka teki terävän mutkan katuun, painautuivat he seinää vasten toisiinsa kietoutuneina. Räjähdyksen valossa olivat he nähneet toistensa rakkautta ja säikähdystä täynnä olevat silmät. Ja pimeyden palattua rukoili Lucen ääni:

-- Ei! Minä en tahdo vielä!...

Ja Pierre tunsi huulillaan intohimoiset huulet ja hampaat. He jäivät värjöttämään kadun pimeyteen. Muutamien askelten päässä hääräsi taloista tulleita ihmisiä murskaantuneiden ajopelien säpäleiden keskessä nostaen ylös kuolevan kuskin; he kulkivat aivan heidän ohitseen kantaen onnetonta, jonka veri tippui, Luce ja Pierre seisoivat kivettyneinä, niin kiinteästi toisiinsa kietoutuneina, että kun he jälleen tulivat tajuihinsa, tuntui heistä kuin he olisivat syleilleet toisiaan alastomina. He irroittivat toisiinsa kaivautuneet kädet ja huulet, jotka joivat rakastettua olentoa kuin juuret. Ja molemmat alkoivat väristä.

-- Mennään pois! sanoi Luce, pyhän väristyksen vallassa.

Hän veti Pierreä tulemaan.

-- Luce, ethän anna minun lähteä tästä elämästä, ennenkuin...?

-- Hyvä Jumala! sanoi Luce puristaen hänen käsivarttaan, se ajatus olisi pahempi kuin kuolema.

-- Rakkaani, sanoivat kumpikin.

He olivat uudelleen pysähtyneet.

-- Milloin olen minä sinun? sanoi Pierre.

(Hän ei olisi uskaltanut kysyä: "Milloin olet sinä minun?")

Luce huomasi sen ja oli siitä liikutettu.

-- Ihana mies! sanoi hän... Pian! Eihän meillä ole kiirettä! Sinä et voi haluta sitä hartaammin kuin minä haluan... Ollaan vielä näin vähän aikaa... Se on kaunista!... Tämä kuu vielä loppuun saakka!...

-- Pääsiäiseenkö asti? kysyi Pierre. (Pääsiäinen tuli tänä vuonna maaliskuun viimeisenä päivänä.)

-- Niin, Ylösnousemuksen päivään.

-- Ah! sanoi Pierre, ennen ylösnousemista on kuolema....

-- Hiljaa! sanoi Luce sulkien kädellään hänen suunsa.

He irtautuivat.

-- Nyt on meidän kihlajaisemme, sanoi Pierre. Toisiinsa nojaten verkalleen astellen varjossa he itkivät hellyydestä. Maa heidän jalkainsa alla narskui lasinsirpaleista ja katukäytävä oli veressä. Heidän rakkautensa ympärillä lymysi kuolema ja yö. Mutta heidän päidensä päällä, korkealla ahtaan kadun mustien muurien yläpuolella tykytti, niinkuin taikalyhdyn liekki, taivaan povesta erään tähden sydän...

Ja katso! Kellot alkavat soida, valot syttyvät jälleen, ja kadut vilkastuvat! Ilma on vapaa vihollisista. Pariisi hengittää. Kuolema on paennut.

12.

Oli Palmusunnuntain aatto. He tapasivat toisensa joka päivä määräaikoina eivätkä koettaneetkaan piileksiä. Heillä ei ollut mitään tilitettävää maailmalle. He olivat siinä kiinni niin hienoilla, niin helposti katkeavilla langoilla! -- Kahta päivää ennen oli saksalaisten suuri rynnistys alkanut. Lähes sadan kilometrin levyisenä vyörysi aalto. Yhtämittaiset järkytykset värisyttivät kaupunkia: -- Courneuven räjähdys, joka oli tuntunut Pariisissa kuin maanjäristys; lakkaamattomat hälyytykset, jotka keskeyttivät unen ja kuluttivat hermoja. Ja tänä lauantai-aamuna heräsivät kaikki, jotka yön levottomuuden vuoksi olivat voineet sulkea silmänsä vasta sangen myöhään, sen kaukana piilevän kanuunan jyrinään, joka Sommen toiselta puolelta, ikäänkuin toisesta planeetasta hapuillen syöksi kuolemaa. -- Ensimmäisten räjähdysten aikana, joiden arveltiin johtuneen lentäjien palauksesta, oli riennetty kellareihin; mutta kauan kestävä vaara tulee tavaksi, johon elämä mukautuu; saattaapa melkein löytää siitä viehätystäkin, kun sama uhka on kaikilla eikä vaara ylen suuri. Muuten, oli kaunis ilma, oli sääli elävänä haudata itsensä: aamupäivällä oltiin yleisesti ulkosalla; ja kadut, puistot, kahviloiden parvekkeet olivat säteilevän, lämpöisen iltapäivän aikana saaneet kuin juhlaleiman.

Pierre ja Luce olivat valinneet tämän iltapäivän mennäkseen kauas joukosta, Chavillen puistoon. He olivat eläneet jo kymmenen päivää kiihtyneessä tyyneydessä. Syvä rauha sydämessä ja hermot väristen. Kun seisoo pienellä saarella, jonka ympärillä pauhaa kuohuva koski, niin sekä näön että kuulon huumaus alkaa viedä. Mutta silmäripset kiinni, kädet korvilla, kun oven eteen on pantu salpa, tuntuu äkkiä mielen pohjalla hiljaisuus, hivelevä hiljaisuus, kesän iäinen päivä, missä näkymätön Riemu, tuo salalintu, laulaa lauluansa, sulaa ja raikasta kuin puron solina. Oi Riemu! tenhon laulaja, onnen kanteleen soittaja! Minä tiedän hyvin, että riittää rako ripsien välissä tai että sormeni hetkeksi lakkaa painamasta korvaa, jotta kosken kuohu ja kohu palajaa. Heiverö salpa! Tietäessään sen niin heiveröksi yltyy vain Riemu, jonka tiedän uhatuksi. Rauha ja hiljaisuuskin saavat kiihkeän sävyn!...

Saavuttuaan metsään he kulkivat käsi kädessä. Kevään ensimmäiset päivät ovat uutta viiniä, joka nousee päähän. Nuori päivä juovuttaa puhtaiden rypäleidensä mehulla. Valo asuu vielä lehdettömien puiden yllä; ja alastomien oksien läpi huumaa ja uuvuttaa taivaan sininen silmä järjen... He yrittivät tuskin vaihtaa muutamaakaan sanaa. Heidän kielensä kieltäytyi jatkamasta alettua lausetta. Heidän säärensä olivat veltot ja kulkivat vastahakoisesti. He hoippuivat auringon ja metsän hiljaisuuden välillä. Maa veti heitä puoleensa. Laskeutumaan pitkälleen tielle. Antautumaan kaiken maailman valtapyörän kehän vietäviin...

He kapusivat ylös tienviertä, menivät viidakkoon ja panivat vierekkäin pitkäkseen kahiseville lehdille, joiden välistä pisti esiin orvokinsilmiä. Lintujen ensimmäiset liverrykset ja tykkien kaukainen jyske sekaantuivat kylien kellojen soittoon, jotka ilmoittivat huomista juhlaa. Autereisessa ilmassa väreili toivoa, uskoa, rakkautta, kuolemaa. Huolimatta yksinäisyydestä puhuivat he puoliääneen. Heidän sydämensä oli ahdistettu: onnestako? vaiko tuskasta? He eivät olisi osanneet sitä sanoa. He olivat unelmiinsa uponneet. Luce, joka makasi liikkumattomana pitkällään, käsivarret pitkin kylkiä, silmät auki, miettiväisenä ja taivasta katsellen, tunsi itsessään nousevan salatun tuskan, jota hän aamusta alkaen oli koettanut torjua tyköänsä, ollakseen päivän riemua rumentamatta. Pierre pani päänsä Lucen polville, hänen hameensa poimuihin, niinkuin lapsi, joka nukkuu, polvet kyyryssä. Ja Luce hyväili äänettömästi käsillänsä lemmityisen korvia, silmiä, nenää, huulia. Rakkaat älykkäät kädet, joilla, kuten sadun haltiattarella, näytti olevan pieni suu joka sormen päässä! Ja Pierre, joka oli herkkä pianonsoittaja, arvasi pienistä sormien alla kulkevista aaltoiluista ystävättären sielussa ailahtelevat liikunnot. Hän kuuli hänen huokaavan ennenkuin hän huokasikaan. Luce oli noussut, vartalo eteenpäin kumarassa ja voi vahti raskaasti hengähtäen:

-- Oi, Pierre!

Pierre katsoi häneen liikutettuna.

-- Oi Pierre! Mitä me olemme?... Mitä meistä tahdotaan?... Mitä tahdomme itse?...

Mitä meissä tapahtuu?... Tuo tykki, nuo linnut, tämä sota, tämä rakkaus... nuo kädet, tuo ruumis, nuo silmät... Missä minä olen? ja mitä minä olen?...

Pierre, jolle tällainen kiihtymyksen ilmaus Lucen puolelta oli outoa, yritti ottaa hänet syliinsä. Mutta Luce työnsi pois:

-- Ei! Ei!...

Ja peittäen kasvonsa käsillään hän painoi kätensä ja kasvonsa maahan. Pierre rukoili hämmentyneenä:

-- Luce!...

Hän pani päänsä aivan Lucen pään viereen.

-- Luce! toisti hän. Mikä sinun on?... Onko se minua vastaan?...

Luce nosti päätänsä:

-- Ei!

Ja Pierre näki kyyneleitä hänen silmissään.

-- Onko sinulla huolia?

-- On.

-- Minkävuoksi?'

-- En tiedä.

-- Sano minulle...

-- Ah! sanoi hän, minua hävettää...

-- Mikä hävettää?

-- Kaikki.

Hän vaikeni.

Aamusta alkaen oli häntä ahdistanut surullinen, kiusallinen ja nöyryyttävä näky: hänen äitinsä, sen myrskyn hullauttamana, joka kuohusi irstauden ja murhan tehtaiden sekamelskassa, näissä ihmissaastan sammioissa, ei enää säilyttänyt pidättyväisyyttä. Hän oli kotonaan pannut toimeen raivoisan mustasukkaisuuden kohtauksen rakastajansa kanssa huolimatta siitä, että hänen tyttärensä oli kuulemassa; ja Luce oli kuullut, että hänen äitinsä oli raskaana. Se oli ollut hänelle kuin ruoskiminen, joka oli häntä häväissyt, joka oli saastuttanut kaiken rakkauden, hänen rakkautensa Pierreen. Senvuoksi oli hän, kun Pierre yritti häntä lähestyä, työntänyt hänet pois: hän häpesi itseänsä ja Pierreä... Pierreäkö? Pierre-parka!...

Pierre jäi alalleen nöyryytettynä eikä uskaltanut hievahtaa. Luce alkoi moittia itseään, hymyili kyyneltensä keskellä ja nojaten päänsä Pierren polviin, sanoi:

-- Minä vuorostani!

Pierre, vielä levottomana, silitteli hänen hiuksiansa niinkuin hyväillään kissaa. Hän kysyi hiljaa:

-- Luce, mitä se oli? Sano minulle!...

-- Ei mitään, sanoi Luce, minä olen nähnyt surullisia seikkoja.

Pierre oli liian arkatuntoinen udellakseen. Mutta Luce jatkoi hetken kuluttua:

-- Ah! on hetkiä... jolloin hävettää, että on ihminen...

Pierreä värisytti.

-- Niin, sanoi hän.

Ja hetken vaiettuaan kääntyi hän toiseen asentoon ja sanoi hiljaa:

-- Anna anteeksi!

Luce nousi ylös äkisti, heittäytyi Pierren kaulaan ja toisti:

-- Anna sinä anteeksi minulle!

Ja he suutelivat.

Kummallakin lapsella oli tarve lohduttaa toistansa. Sitä sanoiksi pukematta ajatteli kumpikin:

-- On toki onni, että kuollaan!... Hirvittävintä olisi tulla yhdeksi noita ihmisiä, jotka ovat niin ylpeitä siitä, että ovat ihmisiä, että ovat hävittäneet, huonontaneet...

Huulet huulia vastassa, silmäripset ripsiä sipaisten upottivat he katseensa toisiinsa, hymyillen, herkkää sääliä täynnä. Eivätkä kyllästyneet tähän jumalaiseen tunnelmaan, joka on rakkauden puhtain muoto. Vihdoin irtautuivat he mietelmiinsä; ja Luce, jälleen seessilmäisenä, näki taivaan, uudelleen virkoavien puiden ja kukkien nousun sulouden.

-- Kuinka tämä on kaunista! sanoi hän.

Hän ajatteli:

-- Miksikä kaikki on niin kaunista? Ja me vain niin surkeita, keskinkertaisia, rumia!... (Niin, et sinä, rakkaani, tietenkään et sinä!...)

Hän katsoi uudelleen Pierreä:

-- Ah! mitä minä muista välitän?

Ja, rakkauden suurenmoisessa järkeilemättömyydessä purskahti hän nauruun, hyppäsi pystyyn, juoksi metsään ja huusi:

-- Ota kiinni!

He leikkivät kuin lapset lopun päivää. Ja kun he olivat lopen väsyneitä, palasivat he, vitkaan kävellen, laaksoa kohti, joka oli iltaruskoa täynnä kuin rehukoppa. Kaikki tuntui heistä uudelta, kun he nauttivat sitä yhdellä sydämellä kahden asemesta, kahdella ruumiilla yhden.

13.

Heitä oli koolla viisi samanikäistä nuorukaista erään kotona, viisi nuorta opintotoveria, jotka eräänlainen älyn yhtäläisyys, ensimmäinen ajatusten valikointi oli ryhmittänyt erilleen muista. Eikä heidän joukossaan kuitenkaan ollut kahta, jotka olisivat ajatelleet samoin. Neljänkymmenen miljonan ranskalaisen väitetyn yksimielisyyden katon alla on neljäkymmentä miljonaa päätä, jotka kukin ovat omaa mieltänsä. Ranskan ajatus on samanlainen kuin sen maakin, pikkutilojen alue. Omalta palstaltaan toiselle koettivat nuo viisi ystävystä aidan yli vaihtaa aatteitansa. Mutta he täten vain varmensivat ne päättävämmin kukin itselleen. Kaikki olivat muuten vapaamielisiä, ja elleivätkään kaikki tasavaltalaisia, niin ainakin taantumuksen, takaisin palaamisen vihollisia.

Jaqques Sée oli innokkain sodan kannattaja. Tämä nuori jalomielinen juutalainen oli omaksunut Ranskan hengen kaiken innon. Kautta koko Euroopan omaksuivat hänen serkkunsa Israelissa, kuten hänkin, ottoisänmaansa asian ja aatteet. Vieläpä oli heillä tapansa mukaan taipumus liioitteluun kaikessa, minkä omaksuvat. Tämä kaunis poika, säännöllinen ja selväpiirteinen kasvoiltaan kuin kuparipiirros, ääni ja katse tulisena ja raskaanlaisena, oli vakuutteluissaan todistelevampi kuin tarpeellista ja vastaansanoessaan kiihkeä. Hänen mukaansa oli kysymys kansanvaltaisuuden ristiretkestä kansojen vapauttamiseksi ja sodan tappamiseksi. Neljä vuotta kestänyt ihmisystävällinen teurastus ei ollut hänen vakaumustaan muuttanut. Hän oli niitä, jotka eivät hyväksy tosiasiain vastaväitteitä. Hänellä oli kaksinainen itsetunto: salainen oman rotunsa, jota hän tahtoi nostattaa, ja mieskohtainen, joka tahtoi olla oikeassa. Tahtoi sitä enemmän, kun ei ollut siitä varma. Hänen harras idealisminsa oli suojeluksena vaateliaille, liian kauan masennetuille vaistoille, taistelun ja uhkayritysten halulle, joka ei ollut vähemmän harras.