Part 3

Pierre ymmärsi heti, sillä hän oli hiljaisuudessa huomannut samat salaperäiset merkit.

-- Otetaan, vastasi hän. Ei puhuta siitä.

-- Ainoastaan yksi asia. Sanokaa, milloin?

Hän sanoi:

-- Kuuden kuukauden päästä.

Luce huokasi.

Pierre sanoi:

-- Ei ajatella sitä enää. Mitä se hyödyttäisi? Luce sanoi:

-- Niin, mitäs?

He vetivät henkeä, karkoittaakseen ajatuksen. Sitten he uljaasti (vai pitäisikö sanoa päinvastoin arkamaisesti? Ratkaiskoon, joka tietää missä on todellinen uljuus!) pakottivat itsensä kumpikin puhumaan muista asioista. Vahakynttilöistä, jotka huurussa tuikkivat kuin tähdet. Alkavasta urkujen soitosta. Ohikulkevasta kirkonvahtimestarista. Siitä, mitä oli makeisrasiassa, jota Pierren sormet luvattomasti kopeloivat. He oikein koettivat saada hauskuutta tyhjästä. Ei kummallekaan lapsiraukoista pälkähtänyt päähän kaukaisintakaan ajatusta karttaa kohtaloa, joka tulisi heidät erottamaan. Vastustaa sotaa, uhmata kansan kulkua: yhtä hyvin nostaisi sijaltansa kirkon, jonka holvikaton alla he istuivat! Ainoa neuvo oli unohtaa, unohtaa aina viimeiseen sekuntiin saakka toivoen pohjimmalta, että tämä viimeinen sekunti ei tulisi koskaan. Siihen saakka olla onnellinen.

Kulkiessaan taas ulkona jutellen veti Luce Pierreä käsivarresta heittääkseen silmäyksen näyteikkunaan, jonka ohi he juuri olivat menneet. Jalkinekauppa. Pierre näki hänen katseensa hellästi hyväilevän erästä paria hienosta nahasta tehtyjä korkeavartisia nauhakenkiä.

-- Sirot! sanoi Pierre.

Luce vahvisti.

-- Kuin rakkaus!

Pierre nauroi tätä vertailua, ja Luce nauroi myöskin.

-- Eivätkö ne olisi liian suuret?

-- Ei, aivan sopivat.

-- Mitähän, jos ne siis ostaisi?

Luce puristi hänen käsivarttaan ja veti häntä pois, ettei rupeaisi semmoista ajattelemaan.

-- Jos rikkait' oltaisiin. (Hyräillen laulua: _Hei nunna, tanssikaamme..._) Mutta ne ei ole meitä varten!

-- Miksei? Hyvinhän Tuhkimuksen jalkaan sopi kultakenkä.

-- Siihen aikaan oli vielä haltiattaria.

-- Tähän aikaan on aina rakastavaisia.

Luce hyräili:

-- Ei, ei, ei näin, mun ystäväin!

-- Miksei, kun kerran olemme ystäviä?

-- Juuripa sen vuoksi.

-- Senkö vuoksi?

-- Niin, sillä ystävältä ei voi mitään ottaa.

-- Viholliseltako sitten?

-- Ennemmin joltakin vieraalta, esimerkiksi kauppiaaltani, jos se saituri antaisi hiukan etumaksua!

-- Mutta, Luce, tottahan minulla on oikeus, jos tahdon, tilata teiltä joku maalaus!

Luce seisahtui purskahtaen nauramaan.

-- Jaa tekö, maalausta minulta? Ystävä parka, mitä te sillä tekisitte? Se on teille jo sangen ansiokasta, että olette niitä katsonut. Minä tiedän hyvin, että ne ovat kelvottomia. Ne vain tarttuisivat teidän kurkkuunne.

-- Ei ensinkään. Niissä on sangen sieviä joukossa. Ja entä jos ne ovat minun makuni mukaisia?

-- Jopas nyt maku muuttui eilisestä.

-- Eikö ole sallittua muuttaa makua?

-- Ei, kun ollaan ystäviä.

-- Luce, maalatkaa minun kuvani!

-- Ohoh, vai hänen kuvansa!

-- Ei, ihan vakavasti. Tottahan minä sentään olen yhtä hyvä kuin ne murjaanit...

Luce puristi hänen käsivarttaan ja huudahti harkitsematta:

-- Rakas!

-- Mitä te sanoitte?

-- En mitään.

-- Minäpä kuulin hyvin.

-- Pitäkää sitten tietonanne!

-- En, enpäs pidä. Annan kaksin kerroin takaisin... Rakas!... Rakas!... Te teette minun kuvani, teettehän! Onko sovittu?

-- Onko teillä valokuvaa?

-- Ei, ei minulla ole.

-- No, miten sitten ajattelette? Enhän minä toki voi maalata teitä kadulla.

-- Tehän sanoitte minulle, että te olette kotonanne yksin melkein kaiket päivät.

-- Niin olen, niinä päivinä, joina äiti on tehtaassa... Mutta minä en uskalla...

-- Pelkäättekö, että meidät nähdään?

-- En, en sitä. Meillä ei ole naapureita.

-- No mutta, mitä sitten pelkäätte?

Luce ei vastannut.

He olivat saapuneet raitiovaunun pysäkille. Vaikka siinä oli heidän ympärillään muitakin odottajia, he tuskin niitä huomasivat, sumu kun edelleen eristi pikku parimme. Luce kaihti Pierren katsetta. Pierre tarttui hänen molempiin käsiinsä ja sanoi hellästi:

-- Rakas kulta, älkää pelätkö...

Luce avasi silmänsä, ja he katsoivat toisiaan. Heidän katseensa olivat vilpittömät.

-- Minä luotan, sanoi Luce.

Ja hän sulki silmänsä. Hän tunsi olevansa Pierrelle pyhä. He laskivat kätensä irti. Vaunu saapui. Pierre katsoi Luceen kysyvästi.

-- Minä päivänä? kysyi hän.

-- Keskiviikkona, vastasi Luce. Tulkaa noin kahden aikaan...

Lähdön hetkellä hän sai takaisin hilpeän hymynsä ja kuiskasi Pierren korvaan:

-- Ja tuokaa valokuvanne yhtäkaikki. En ole kyllin varma maalatakseni ilman valokuvaa... No, no, tiedänhän, että teillä niitä on, senkin vekkuli!

8.

Malakoffin takana. Kuoppaista tietä autiossa seudussa, ympärillä epäilyttävää aluetta, missä lankkuaitausten sisällä on lumppurien hökkeleitä. Harmaana ja himmeänä nukkuu taivas pitkin pituuttaan maan päällä, jonka laihat kupeet huuruavat sumua. Ilma on kohmeinen. Talo helppo löytää: tällä puolen tietä niitä on vain kolme. Viimeinen kolmesta; vastapäätä ei ole naapuria. Se on yksikerroksinen, edustalla pieni aidattu piha, siinä pari kolme vaivaista pensasta ja kyökkipuutarhantapainen, kaikki lumen alla.

Pierre oli tullut aivan hiljaa: lumi vaimensi hänen askeleensa. Mutta eteisen uutimet liikahtivat; ja kun hän saapui ovelle, aukeni se, ja Luce seisoi kynnyksellä. Eteisen puolihämärässä tervehtivät he toisiaan käheänpuoleisella äänellä; ja Luce saattoi vieraansa seuraavaan, ruokahuoneen vieressä olevaan kamariin. Täällä hän työskentelee; hänen maalaustelineensä on asetettu ikkunan lähelle. Aluksi he eivät tiedä mitä sanoa: he ovat ennakolta liian paljon ajatelleet tätä kohtausta; sanoista, jotka he ovat valmistaneet, ei ainoakaan tahdo tulla ulos; ja he puhuvat puolikuiskaten, vaikka talossa ei ole yhtään muuta ihmistä. -- Juuripa sen vuoksi. He jäävät istumaan pitkän matkan päähän toisistaan, käsivarret jäykkinä; Pierre ei ole edes kääntänyt palttoonkauluriaan alas. He puhuvat ilman kylmyydestä ja raitiovaunun kulkuajoista. He ovat onnettomia tuntiessaan itsensä näin noloiksi.

Vihdoin yrittää sitten Luce kysyä, onko Pierre tuonut valokuvia mukanaan; ja tuskin on Pierre ehtinyt kaivaa ne esille taskustaan, niin vilkastuvat molemmat. Nämä kuvat ovat välittäjiä, joiden päiden päitse puhutaan; ei olla enää ihan yksin; on silmiä, jotka teitä katsovat, eivätkä kuitenkaan häiritse. Pierren mieleen oli johtunut hyvä ajatus (sitä en sano pienimmälläkään pilkalla) ottaa mukaansa kaikki valokuvansa kolmivuotiaasta alkaen; niiden joukossa oli yksi, jossa hän vielä oli kolttu yllä. Luce nauroi huvitettuna; hän puheli valokuvalle lystillisiä lapsensanoja. Onko mitään suloisempaa naiselle, kuin nähdä rakastettunsa kuva, kun tämä on ollut vielä ihan pikkuruinen? Hän viihdyttää sitä mielessään, hän antaa sille rintaa; eipä paljoa puutu, ettei hän kuvittele sitä itse kantaneensa! Ja sitten (hän ei ole houkka), onhan niin mukavaa puhua pienelle, mitä ei voi sanoa suurelle. Kun Pierre kysyy, mikä valokuva hänen mielestään on paras, vastaa Luce empimättä:

-- Tämä herttainen pikkumies...

Kuinka vakaa hän on jo! Melkein vakaampi kuin nykyinen! Mutta jos Luce uskaltaisi (ja senpä hän juuri uskaltaa) vertauksen vuoksi katsoa nykyistä Pierreä, niin näkisi hän tämän silmissä lapsellisen antautumisen ja ilon ilmeen, jota ei ole lapsessa: sillä lapsen, tuon pienen, lasikuvun alle pannun porvarispojan, silmät ovat kuin häkkiin suljetun linnun, joilta puuttuu valoa; ja valo on tullut, eikö totta, Luce?... Pierre pyytää vuorostaan nähdä Lucen valokuvia. Tämä näyttää kuusivuotiaan tytön, jolla on suuri hiuspalmikko ja joka pitää sylissään pientä koiraa; ja kun hän näkee kuvansa, johtuu hänen mieleensä leikkisä ajatus, ettei hän rakastanut vähempää silloinkaan eikä toisella tavalla; kaiken sydämensä antoi silloiselle Pierrellensä, koiralleen; oikeastaan kuitenkin oli se annettu nykyiselle Pierrelle, hänen tulemistaan odottaessa. Hän näytti myöskin kolme- neljätoista vuotiaan pikkuneidin, joka keikisti kaulaansa keimeällä ja hiukan vaateliaalla tavalla; onneksi oli siinä sentään huultenpielessä pieni veitikkamainen hymynväre, joka näytti tahtovan sanoa:

-- Enhän minä näin tosissani ole; minä vain olen ollakseni...

He olivat kokonaan unohtaneet kömpelyytensä nyt.

Luce ryhtyi luonnostamaan kuvaa. Kun Pierre ei saanut hievahtaa eikä puhua, kuin huulilla hymisten, ylläpiti Luce yksin melkein koko keskustelun. Hänen vaistonsa käski häntä pelkäämään hiljaisuutta. Ja, niinkuin usein sattuu vilpittömille ihmisille, kun he joutuvat puhumaan hiukan pitemmälti, tuli hän sivumennen maininneeksi omastaan ja omaistensa elämästä arkaluontoisia seikkoja, joita hänen ei suinkaan ollut tarkoitus kertoa. Hämmästyen kuuli hän itsensä yhä puhuvan; mutta ei ollut peräytymisen varaa; jo Pierren äänettömyys oli kuin kallas, jonka vierrettä virta vietti...

Hän kertoi lapsuudestaan maaseudulla. Hän oli Tourainesta. Hänen äitinsä, varakkaasta hyvästä porvarisperheestä, oli rakastunut arentimiehen poikaan, joka oli kansakoulunopettaja. Porvarisperhe vastusti avioliittoa, mutta molemmat rakastavaiset olivat taipumattomia; nuori tyttö odotti, kunnes tuli lailliseen ikään voidakseen vanhemmilleen kirjallisesti ilmoittaa avioliittoaikomuksensa. Omaiset eivät, avioliiton jälkeen, enää tahtoneet häntä tuntea. Nuori pari eli muutamia vuosia rakkaudessa ja puutteessa. Mies rasittui; ja niin tuli sairaus. Rohkeana otti vaimo hartioilleen tämänkin taakan; teki työtä kahden edestä. Hänen loukattuun ylpeyteensä piintyneet sukulaisensa eivät tehneet mitään häntä auttaakseen. Muutamia kuukausia ennen sodan alkua oli sairas kuollut. Eivätkä kaksin jääneet naiset olleet yrittäneet yhteyteen äidin suvun kanssa. Se olisi suostunut vastaanottamaan orpotytön, jos hän olisi suostunut ehtoihin, jotka olisivat merkinneet anteeksipyyntöä äidin menettelystä. Mutta suku saa odottaa! Ennen vaikka syödään kiviä!

Pierre kummasteli näiden porvarissukulaisten sydämen kovuutta. Luce ei nähnyt siinä mitään tavatonta.

-- Ettekö te usko, että semmoisia ihmisiä on paljonkin? Ei ilkeitä. Ei, minä olen varma että isovanhempani eivät ole ilkeitä, vaan että heidän on ollut vaikeaa olla meille sanomatta: tulkaa takaisin! Mutta se olisi liiaksi nöyryyttänyt heidän itserakkauttaan. Ja niissä ihmisissä ei ole muuta suurta kuin se. Se on väkevämpi kuin kaikki muu. Kun heille on tehty vääryyttä, ei siinä ole ainoastaan se vääryys, joka heille on tehty, vaan siinä on itse _Vääryys_: sillä muut ovat väärässä ja he ovat oikeassa. Ja olematta ilkeitä -- (ei, todellakaan, he eivät ole ilkeitä) -- antaisivat he teidän kuolla viereensä vitkaan kiduttavaan tuleen, ennenkuin myöntäisivät, että he eivät ole oikeassa. Oo, he eivät ole ainoat. Niitä on paljon muita!... Sanokaa, erehdynkö? Eivätkö ne ole semmoisia?

Ja Pierre mietti. Ja oli liikutettu. Sillä hän ajatteli:

-- Ovat. Semmoisia ne ovat.

Hän näki äkkiä, nuoren tytön näkemyksen avulla, sen sydämen köyhyyden, sen aution hedelmättömyyden, joka vallitsee siinä porvarisluokassa, johon hän kuului. Kuiva ja kulutettu maa, joka vähitellen on juonut elämän kaikki mehut eikä niitä enää uudista, niinkuin ne Aasian seudut, joissa hedelmöittävät virrat ovat pisara pisaralta uponneet siementymättömän hiekan alle. Niitäkin, joita he luulevat rakastavansa, rakastavat he vain itsekkäästi; uhraavat ne itsekkyydelleen, itsepäiselle ylpeydelleen, ahtaalle ja umpikujaiselle ymmärryksellensä. Pierre ajatteli masentuvin mielin vanhempiansa ja itseänsä. Hän vaikeni. Kamarin ikkunat tärisivät kaukaisesta kanuunanjyrinästä. Ja Pierre ajatteli niitä, jotka kaatuivat, ja sanoi katkerasti:

-- Ja tuokin on niiden tekoa.

Niin, noiden kanuunain tänne kuuluvaan jyrinään, maailman sotaan, tähän summattomaan onnettomuudenkohtaukseen -- oli tämän turha- ja vähämielisen porvariston sydämen kuivuus ja epäinhimillisyys suureksi osaksi syyllinen. Ja nyt (ja se oli oikein) ei tämä irtipäästetty hirviö pysähtyisi, ennenkuin se on sen nielaissut.

Ja Luce sanoi:

-- Se on oikein.

Sillä hän seurasi aavistamattaan Pierren ajatusta. Pierre värisi kaikuna:

-- Niin, se on oikein, sanoi hän, oikein, kaikki mitä tulleekin. Tämä maailma oli liian vanha, sen täytyi, sen täytyy kuolla.

Ja Luce vahvisti painaen päänsä alas, murheellisena:

-- Niin täytyy.

Synkeitä, kohtalon kouristamia lapsia, joiden nuoret, huolen raskauttamat päät kantoivat näin kaamean lohduttomia ajatuksia...

Huoneessa alkoi olla hämärä. Eikä ollut juuri lämmin. Kädet kohmettuneina lopetti Luce työnsä, jota hän ei sallinut Pierren nähdä. He astuivat ikkunan ääreen ja katselivat synkkään lakeuteen ja metsäisille kummuille laskeutuvaa iltaa. Sinervät metsät muodostivat puoliympyrän vihreällä, kalvasta ruskoa kajastavalla taivaalla. Oli kuin olisi tuntunut Puvis de Chavannesin henkeä. Muudan Lucen luonteva huomautus osoitti, että hän osasi lukea tätä salaperäistä sopusuhtaisuutta. Pierre sitä melkein hätkähti. Luce ei siitä oudostunut, vaan sanoi, että mille ei löydäkään ilmaisukeinoja, sen voi kuitenkin tuntea. Jos hän maalasikin huonosti, ei se ollut kokonaan hänen syynsä. Ehkäpä väärästä säästäväisyydestä oli hän jättänyt täydentämättä kouluutuksensa taideakatemiassa. Muuten ainoastaan köyhyys oli saattanut hänet maalaamaan. Miksikä muuten maalata ilman sisäistä täytymystä. Eikö Pierrekin katsonut, että melkein kaikki taiteilijat tekevät työtänsä ilman todellista pakkoa, turhuudesta, vain jotakin tehdäkseen tai kun alussa luulevat täytymykseksi eivätkä sitten tahdo tunnustaa erehtyneensä? Taiteilijaksi ei pitäisi ruveta muutoin kuin jos ei voi pitää sisässään mitä tuntee, kun sitä on liikaa. Mutta hänellä, sanoi Luce, oli sitä juuri riittävästi yhtä varten. Hän oikaisi:

-- Ei, kahta varten.

(Kun Pierre oli nyrpistänyt naamaansa.)

Taivaan kaunis kultakajaste himmeni. Autio seutu verhoutui jälleen synkeään asuunsa. Pierre kysyi Lucelta, eikö hän pelännyt tässä yksinäisyydessä.

-- En.

-- Silloinkaan kun palaatte myöhään?

-- Ei täällä ole vaaraa. Apaashit eivät tule tänne. Heillä on totuntatapansa. He ovat myöskin porvareita. Ja sitten meillä on tuolla naapurina vanha lumppu-ukko ja hänen koiransa. Ja yleensä, minä en pelkää. Oo, en minä sitä kersku! Ei siinä ole minulla mitään ansiota. En minä ole urhoollinen. Mutta en ole vielä vain sattunut kohtaamaan todellista pelkoa. Ehkäpä sen kohdatessani olisin suurikin pelkuri. Tietääkö kukaan koskaan, mikä hän on?

-- Minä tiedän ainakin, mikä te olette, sanoi Pierre.

-- Ah, se on paljoa helpompaa. Tiedän minäkin... mikä te olette. Toisesta tietää aina paremmin.

Illan kostea kylmyys tunkeutui suljetun ikkunan läpi. Pierreä hiukan vilutti. Luce, joka heti huomasi sen hänen niskastaan, riensi valmistamaan kupin suklaata, jonka hän lämmitti väkiviinalampullaan. He söivät välipalan. Luce oli äidillisesti levittänyt saalinsa Pierren hartioille; ja Pierre antoi sen tapahtua, niinkuin kissa, joka nauttii peitteen lämpimyydestä. Heidän ajatustensa kulku johti heidät uudelleen Lucen keskeyttämään kertomukseen. Pierre sanoi:

-- Kun te molemmat olette niin yksinäisiä, äitinne ja te, niin mahdatte olla syvälti toisiinne kiintyneitä?

-- Niin, sanoi Luce. Niin oltiin.

-- _Oltiin_? toisti Pierre.

-- Oo, me rakastamme toisiamme vieläkin, sanoi Luce, vähän hämillään vahingossa livahtaneesta sanasta. (Miksikä tulikin hän aina sanoneeksi Pierrelle enemmän kuin aikoi? Ja kuitenkaan Pierre ei kysynyt, ei rohjennut kysyä. Mutta Luce näki, että hänen sydämensä kysyi. Ja tuntuu niin hyvältä olla avomielinen, kun ei ole koskaan ennen voinut olla. Talon hiljaisuus, huoneen puolihämärä edistivät vielä hänen antautumistaan.) Hän sanoi:

-- Eihän koskaan tiedä mitä tapahtuu, sellaisia ovat olleet nämä neljä viime vuotta. Kaikki on muuttunut.

-- Tahdotteko sanoa, että äitinne tai te olette muuttuneet.

-- Kaikki, toisti Luce.

-- Missä suhteessa?

-- Ei voi sanoa. Tuntee kaikkialla, että suhteet läheistenkään ihmisten kesken, perheissäkään, eivät enää ole samat. Ei ole enää varma mistään, täytyy aamulla sanoa: "mitähän illalla nähnen? Tuntenenko sitä enää?" On kuin laudan päällä vedessä kumoonmenossa.

-- Mitä sitten on tapahtunut?

-- En tiedä, sanoi Luce, en osaa selittää. Mutta se on tullut sodan jälkeen, On jotakin ilmassa.

Kaikki on sekaisin. Omaisetkin, jotka eivät voineet tulla toimeen ilman toisiansa, menevät erilleen, kukin taholleen. Ja jokainen juoksee kuin juopuneena nenä jälkiä haistaen.

-- Mihin sitten?

-- En tiedä. Eivätkä luullakseni hekään. Mihin sattuma ja halu vie. Vaimot ottavat rakastajia. Miehet jättävät vaimonsa. Kunnollisetkin ihmiset, jotka yleensä näyttivät tyyniltä ja vakaantuneilta! Kaikkialla kuulee puhuttavan eronneista pariskunnista. Sama on vanhempain ja lasten laita. Äitini...

Hän pysähtyi, mutta jatkoi sitten:

-- Äidillä on oma elämänsä.

Hän pysähtyi vielä:

-- Oo, sehän on luonnollista! Hän on vielä nuori, ja äitiparalla ei ole ollut paljoa onnea: hän ei ole kuluttanut lemmenvaraansa. Hänellä on oikeus rakentaa itselleen jälleen elämää.

Pierre kysyi:

-- Meneekö hän uusiin naimisiin?

Luce pudisti päätään. Ei tiedä varmaan.

Pierre ei rohjennut udella.

-- Hän rakastaa minua kyllä kuitenkin. Mutta olo ei ole enää niinkuin ennen. Nyt voidaan tulla toimeen ilman minua... Äiti parka! Hän masentuisi, jos tietäisi, ettei hänen rakkautensa minuun enää ole hänen sydämessään ensimmäinen! Hän ei milloinkaan siihen sopeutuisi...

Kuinka omituista elämä on!

Luce hymyili lempeästi, suruisasti ja taas kuin pilkallisesti. Pierre pani hellästi kätensä hänen pöytään nojaavien kättensä päälle ja istui liikahtamatta.

-- Me ihmisparat, sanoi hän.

Luce virkkoi hetken kuluttua:

-- Ollaan me tyyniä!... Toisilla on kuume. Sota. Tehtaat. Riennetään. Riennetään. Tehdä työtä, elää, nauttia...

-- Niin, sanoi Pierre, aika on lyhyt.

-- Sitä enemmän syytä olla juoksematta! sanoi Luce. Tulee liian aikaisin perille. Kävellään hiljaa.

-- Mutta aika rientää, sanoi Pierre. Muistetaan se.

-- Minä muistan, -- muistan, sanoi Luce, tarttuen häntä käteen.

Näin he, vuorotellen hellästi ja vakavasti, keskustelivat niinkuin vanhat hyvät ystävät, Mutta he pitivät tarkan vaarin, että pöytä aina oli heidän välillään.

Sitten huomasivat he äkkiä, että yö oli jo tullut huoneeseen. Pierre nousi kiireesti. Luce ei häntä pidätellyt. Lyhyt hetki oli kulunut. He pelkäsivät sitä, mikä saattoi tulla. He sanoivat hyvästi samalla väkinäisyydellä, yhtä matalalla ja käheällä äänellä kuin Pierren saapuessa. Kynnykselläkin he tuskin uskalsivat antaa toisilleen kättä.

Mutta kun ovi oli suljettu ja Pierre jo oli poistumassa puutarhasta ja käänsi päätään ikkunaa kohti, näki hän iltaruskon viimeisessä hämärän heijasteessa ikkunassa Lucen, joka huumaantunut ilme kasvoilla seurasi hänen hämyssä häämöttävää menoansa. Ja palaten ikkunan luo sovitti Pierre suunsa suljettua ikkunaruutua vasten. Huulet lasiseinän erottamina suutelivat he toisiansa. Sitten poistui Luce kamarin pimeyteen ja esirippu laski.

9.

Kahteen viikkoon eivät he tienneet mitään, mitä maailmassa tapahtui. Pariisissa saatettiin vangita ja tuomita kuinka paljon tahansa. Saksa saattoi täyttää tai jättää täyttämättä tekemänsä sitoumukset. Hallitukset saattoivat valehdella, sanomalehdistö herjata ja armeijat tappaa. He eivät lukeneet sanomalehtiä. He tiesivät että oli sota, jossakin, aivan ympärillä, niinkuin on nuhakuume tai muu kulkutauti; mutta se ei heitä liikuttanut; he eivät tahtoneet sitä ajatella.

Tänä yönä se kuitenkin muistutti itsestään heitä. He olivat jo makuulla (he antoivat niin paljon sydämistään päivällä, että olivat illalla väsyneitä). He kuulivat hälyytyksen, kumpikin asunnossaan, mutta eivät nousseet ylös. He painoivat päänsä vuoteeseen peittojen alle, niinkuin lapsi myrskyn aikana -- ei ensinkään pelosta (he olivat vannoja ettei heille voisi mitään tapahtua), -- unelmoidakseen. Kuullessaan ilman jyrisevän yössä ajatteli Luce:

-- Hänen sylissään olisi suloista kuulla myrskyn raivontaa!

Pierre sulki korvansa. Ettei mikään häiritsisi hänen ajatuksiaan! Hän palautteli muistinsa näppäimistöllä mieleensä päivän laulua, hetkien sointuvaa kulkua, ensimmäisestä minuutista alkaen kun hän oli astunut Lucen kotiin, hänen äänensä ja liikkeidensä pienimpiä vivahduksia, koko kuvien sarjaa, mikä hänen silmäinsä edessä oli vilahdellut -- erästä varjoa silmissä, erästä liikutuksen aaltoa ihon alla, joka kulki kuin väre veden kalvossa, päivänsäteenä huulilla kukkinutta hymyä ja kauniita paljaita käsivarsia vastaan nojautuvaa povea -- kaikkia kallisarvoisia siruja, joista rakkauden loihtiva mielikuvitus koetti jälleen punoa yhtä yhtenäistä kokonaisuutta. Hän ei sallinut ulkoa kuuluvan melun tulla sisään. Se oli häiritsevä vieras... Sotako? Tiedän, tiedän. Tuollako se on? Odottakoon!... Ja sota odotti ovella kärsivällisesti. Se tiesi vuoronsa tulevan. Hän tiesi sen myöskin, senvuoksi hän ei hävennyt itsekkyyttään. Kuoleman aalto tulee kuitenkin hänet tempaamaan. Ennakolta ei hän siis ollut sille mitään velkaa. Ei mitään. Tulkoon kuolema määräpäivänänsä! Siihen saakka olkoon vaiti! Ah! siihen mennessä ei hän tahtonut ainakaan menettää mitään tästä ihmeellisestä ajasta, joka sekunti oli kultamuru, ja hän oli saituri, joka hyväilee aarteitansa. Se on minun, minun omani. Älkää koskeko minun rauhaani, minun rakkauteeni! Se on minun, siihen hetkeen saakka... Ja milloin se hetki tulee? -- Ehkei tule ensinkään. Tapahtuisiko ihme!... Miksei...?

Odottaessa jatkoi tuntien ja päivien virta vierimistään. Joka uusi mutka vei lähemmäksi kohisevaa putousta. Maaten veneessään Pierre ja Luce sen ymmärsivät. Mutta he eivät enää sitä pelänneet. Tämäkin jylinä vain tuuditti heidän lemmen-uinailuansa kuin urkujen bassoääni. Kun pyörteen kohta tulee, pannaan silmät kiinni, puristaudutaan lujemmin yhteen, ja kaikki on lopussa yhtäkkiä. Pyörre säästi vaivan ajatella elämää, joka olisi tai voisi olla jälkeenpäin neuvotonta tulevaisuutta. Sillä Luce tunsi ennakolta esteet, jotka kohtaisivat Pierreä, kun hän tahtoisi mennä hänen kanssaan naimisiin; ja Pierre uumoili niitä myöskin, vaikka epäselvemmin. Älkäämme katsoko niin kauaksi! Pyörteen jälkeinen elämä oli niinkuin se "toinen elämä", josta kirkossa puhutaan. Sanotaan, että siellä toisella puolen tapaa toisensa; mutta ei olla ihan varmoja. Yksi ainoa asia on varma: nykyisyys. Meidän nykyisyytemme. Pysykäämme siinä tekemättä laskelmia osuudestamme iankaikkisuudessa!