Part 2

Mutta nuorukaisen mieli oli kiintynyt yksinomaan siihen salaperäiseen vieraaseen, joka oli hänen luokseen tullut. Kumma voima näillä rakkauden näkemyksillä, jotka olivat sielun pohjaan painuneet ja kuitenkin muodoltaan aivan epämääräiset. Pierre ei olisi voinut selittää kasvojen piirteitä tai silmien väriä tai huulten muotoa. Hänellä ei niistä ollut säilynyt muuta kuin oma liikutuksensa. Kaikki yritykset palauttaa mieleensä hänen kuvansa epäonnistuivat. Eikä luonnistanut paremmin, kun hän ryhtyi etsintään Pariisin kaduilla. Joka hetki luuli hän hänet näkevänsä. Sen aiheutti joku hymy, joku nuori valkoinen niska, joku katsahdus. Ja sydän alkoi tykyttää. Mutta ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään yhtäläisyyttä näiden vilahtelevien kuvien ja sen todellisen kuvan välillä, jota hän etsi ja jota hän luuli rakastavansa. Eikö hän sitten rakastanut? Rakasti varmasti; juuripa senvuoksi näki hän hänet kaikkialla ja kaikissa muodoissa. Sillä hän on itse hymy, itse valo, itse elämä. Kun hän itse löytyisi, tulisi tälle kaikelle kyllä raja. -- Mutta hän etsi tätä rajaa, saadakseen kiinni rakkauden ja omistaakseen sen.

Vaikkei nuorukainen enää milloinkaan näkisi häntä, niin tiesi hän, että hän oli hän, ja että hän oli pesä. Satama myrskyssä. Majakka yössä. _Stella Maris, Amor_. (Miehen tähti, rakkaus). Rakkaus, valvo yllämme kuoleman hetkellä!...

5.

Pierre kulki Seinen rannalla, pitkin Instituutin sivua, katsellen hajamielisesti erään vanhojen kirjain kauppiaan näytehyllyä, yhden niitä harvoja, jotka olivat jääneet uskollisesti paikalleen. Hän oli Pont des Arts-sillan portaiden kohdalla. Katsahtaessaan ylös näki hän sen tulevan, jota hän odotti. Piirustuskotelo käsivarrella astui tyttö portaita alas kuin nuori kauris. Pierre ei harkinnut sekunnin osaakaan; hän riensi tyttöä vastaan ja noustessaan ylös tätä kohti, joka oli alaspäin tulossa, kohtasivat heidän katseensa toisensa ensimmäistä kertaa ja tunkivat toisiinsa. Ja saavuttuaan tytön eteen hän pysähtyi ja punastui. Ja hämmästyneenä nähdessään Pierren punastuvan punastui tyttökin. Ennenkuin Pierre sai vedetyksi henkeään, oli kauriin pieni askel jo mennyt ohi. Kun Pierre sai voimansa takaisin ja saattoi kääntyä, katosi tytön hame Seinen rannalle antavaan pylväikköön. Pierre ei yrittänyt häntä seurata. Nojautuen sillan kaidetta vasten katseli hän omaa katsettansa vierivän virran kalvossa. Hänen sydämellään oli kotvaksi aikaa uutta ravintoa... (Oi rakkaat, tuhmat nuorukaiset)

Viikkoa jälkeenpäin Pierre käveli Luxembourgin puistossa, jonka aurinko täytti kultaisella sulollaan. Tänä surullisena vuonna säteilevä helmikuu! Unelmoiden silmät auki ja enää tietämättä oikein sitäkö hän unelmoi mitä näki, vai näkikö sitä mitä unelmoi, raukeudestaan nauttien, salaperäisen onnellisena, onnettomana, rakastavana, täynnänsä hellyyttä yhtä paljon kuin aurinkoa hän hymyili kävellessään, katse hajamielisenä ja huulet tietämättään hymisten erästä laulua, sen sanojen mennessä sikin sokin. Hän katsoi hiekkaa; ja, kuin ohilentävän kyyhkysen siiven suhahduksen, sai äkkiä vaikutelman, että joku hymy oli kulkenut ohi. Hän kääntyi ja näki, että he juuri olivat kulkeneet sivu toistensa, hän ja se tyttö. Ja juuri tällä hetkellä, kuitenkaan herkeämättä kävelemästä, käänsi tyttö päätään, hymyten katsoakseen häntä. Silloin Pierre ei enää epäröinyt, vaan riensi tytön luo, kädet miltei oikoisina, niin nuorekkaalla ja lapsellisella innolla, että tyttö vaistomaisesti jäi häntä odottamaan. Pierre ei pyytänyt anteeksi. Heillä ei ollut mitään ujostelemista. Hän näytti jatkavan alkanutta keskustelua.

-- Te nauratte minulle, sanoi hän; ja siihen onkin täysi oikeus!

-- Enkä naura. -- (Hänen äänensä oli, niinkuin askelkin, eloisa ja sulava.) -- Te hymyilitte yksinänne; ja minä hymyilin; kun näin teidät.

-- Hymyilinkö todellakin?

-- Te hymyilette vielä nytkin.

-- Nyt tiedän minkä vuoksi.

Tyttö ei häneltä sitä kysynyt. He kävelivät yhdessä. He olivat onnelliset.

-- Herttaisen kaunis päivä! sanoi tyttö,

-- Uudestisyntynyt kevät!

-- Sillekö te äsken hymyilitte?

-- En yksin sille. Ehkä enemmän teille.

-- Viekastelija! Ilkiö! Tehän ette tunne minua.

-- Kaikkia te puhutte! Mehän olemme nähneet toisemme jo en tiedä kuinka monta kertaa!

-- Kolme, kun tämä lasketaan.

-- Ah! Te muistatte!... Näette nyt, että me olemme vanhoja tuttavia.

-- Puhutaan siitä!

-- Mielelläni. Sitähän minä vain tahdon!... Oo, istutaan tuonne! Hetkiseksi, eikö niin? Siinä on niin hyvä, veden reunalla!

(He olivat lähellä Galatéen suihkukaivoa, jonka ylle muurarit rakensivat suojusta pommeja vastaan.)

-- Minä en voi, minä myöhästyn raitiovaunusta...

Tyttö ilmoitti ajan. Pierre osoitti että oli lähes puoli tuntia aikaa.

Vaikka, mutta hänen piti ensin mennä ostamaan välipalansa Racine-kadun kulmasta, missä on hyviä sämpylöitä. Pierre otti sämpylän taskustaan.

-- Ei parempia kuin tämä... Ettekö tahdo?...

Tyttö nauroi ja epäröi. Pierre pani sen hänen käteensä eikä laskenutkaan kättä irti.

-- Te tekisitte minulle niin suuren ilon! Tulkaa, tulkaa istumaan...

Hän vei tytön eräälle penkille suihkulähteen allasta reunustavan käytävän keskipaikoille.

-- Minulla on vielä muutakin...

Hän veti taskustaan palan suklaata.

-- Herkkusuu!... Ja mitä vielä?...

-- En tiedä kehtaanko... se ei ole paperissa.

-- Antakaa, antakaa!... Nythän on sota.

Pierre katseli kun tyttö pureksi.

-- Ensimmäistä kertaa kai, sanoi hän, minä tulen ajatelleeksi, että sodasta on mitään hyvää.

-- Oi, ei puhuta siitä! Se on niin kauhean kamalaa!

-- Niin, vastasi Pierre innostuneena, me emme puhu siitä koskaan.

(Ilma tuntui äkkiä kevyemmältä.)

-- Katsokaa noita varpusia, sanoi tyttö, jotka tulevat kylpemään.

(Hän näytti varpusia, jotka siivosivat itseänsä altaan reunalla.)

-- Mutta sittenhän te sinä iltana (Pierre seurasi omaa ajatustaan), sinä iltana junassa, sanokaa, te siis näitte minut.

-- Tietysti.

-- Mutta te ette kertaakaan katsahtanut minun puolelleni... Te seisoitte koko ajan kääntyneenä toisaanne päin!... Nähkää, niinkuin nyt...

(Pierre näki hänen profiilinsa, joka nakersi hänen leipäänsä katsoen eteensä silmät veitikkamaisina.)

-- ... Katsokaa minua hiukan!... Mitä te katselette?

Tyttö ei kääntänyt päätään. Pierre tarttui hänen oikeaan käteensä, jonka hansikkaan etusormi oli revennyt, niin että siitä näkyi sormen pää.

-- Mitäkö minä katselen?

-- Te katselette minun hansikastani... Antakaa olla repimättä sitä enempää!

(Pierre oli hajamielisesti suurentamassa reikää.)

-- Oo, anteeksi!... Mutta kuinka te voitte nähdä?

Tyttö ei vastannut; mutta veitikkamaisessa profiilissa näki Pierre hymyilevän silmän.

-- Ah! Viekas!

-- Se on aivan yksinkertaista. Kaikki tekevät niin.

-- Minä en voisi.

-- Koettakaa!... Katsotte vain kieroon.

-- Minä en koskaan voisi. Nähdäkseni täytyy minun katsoa ihan suoraan vasten naamaa.

-- Ei, ei noin vasten naamaa!

-- Mutta nythän minä näen teidän silmänne.

He katsoivat toisiaan herttaisesti nauraen.

-- Mikä teidän nimenne on?

-- Luce.

-- Se on kaunis nimi, kaunis kuin tämä päivä!

-- Entä teidän?

-- Pierre... Niin tavallinen.

-- Hyvä nimi, jolla on siivot ja kirkkaat silmät.

-- Niinkuin minun.

-- Kirkkaat ne kyllä on.

-- Kun näkevät Lucen.

-- Lucen!... Sanotaan: "Neiti".

-- Ei.

-- Eikö?

(Pierre pudisti päätään.)

-- Te ette ole "neiti". Te olette Luce ja minä olen Pierre.

He pitivät toisiaan kädestä; ja katsomatta toisiansa, silmät lehdettömien puiden oksien välitse taivaan hienossa sinessä, vaikenivat. Heidän kättensä kautta kulki ajatusten virta yhteen. Luce sanoi:

-- Sinä iltana me pelkäsimme molemmat.

-- Niin, sanoi Pierre, mutta tuntui niin hyvältä. (Myöhemmin he hymyilivät, että kumpikin oli lausunut, mitä toinen ajatteli.)

Tyttö irroitti kätensä ja nousi äkkiä, kuullessaan kellonsoiton.

-- Oh, minulla ei ole enää aikaa kuin...

He läksivät yhdessä kulkemaan lyhyttä juoksujalkaa, joka parisilaisilta käy niin sirosti ettei, nähdessään heidän juoksevan, tule ajatelleeksi vauhdin nopeutta, kun se näyttää niin vaivattomalta.

-- Kuljetteko te täällä usein?

-- Joka päivä. Mutta enimmäkseen toisella puolen pengertä. (Hän näytti puutarhaa, Watteaun puita.) Minä palaan Museosta.

(Pierre katsoi piirustuskoteloa.)

-- Maalariko? kysyi hän.

-- Ei, vastasi tyttö, se on liian suuri sana. Huono töhertäjä.

-- Mitä varten? Huvinko vuoksi?

-- Oo ei! Rahasta.

-- Rahasta!

-- Se on rumaa, eikö olekin? Harrastaa taidetta rahasta?

-- Ihmeellisintä on ansaita rahaa, jos ei osaa maalata.

-- Siinäpä se juuri on. Minä selitän, toisen kerran.

-- Toisen kerran, suihkukaivon luona syödään vielä.

-- Saa nähdä. Jos on kaunista.

-- Mutta tulettehan aikaisemmin? Eikö totta?... Sanokaa... Luce...

(He olivat pysäkillä. Tyttö hypähti vaunun astinlaudalle.)

-- Vastatkaa, sanokaa, päivänsäde...

Tyttö ei vastannut; mutta kun vaunu lähti, sanoi hän silmillään "tulen", ja vaikkei hän mitään puhunut, saattoi Pierre lukea hänen huuliltaan:

-- Minä tulen, Pierre.

Kotia kulkiessaan ajatteli kumpainenkin:

-- Kumma, kuinka ihmiset ovat tyytyväisen näköisiä tänään.

Ja he hymyilivät tahtomatta tehdä itselleen tiliä siitä, mitä oli tapahtunut. He tiesivät vain että he olivat sen löytäneet, saaneet sen kiinni, ja että se oli heillä. Mikä? Ei mikään. He ovat rikkaita tänä iltana!... Kotia tultuaan katsoivat he itseään peilistä, niinkuin katsotaan ystävää, lempein silmin. He sanoivat itselleen: "Hän katseli sinua." Ja menivät levolle varhain, uupuneina, mistä siis? suloisesta väsymyksestä. Ja riisuutuessaan he ajattelivat:

-- On sentään hyvä, että on olemassa huomispäivä.

6.

Huomispäivä!... Meidän jälkeemme tulevien polvien on vaikea kuvitella, mitä nimetöntä epätoivoa, mitä määrätöntä tuskaa tämä sana herätti neljäntenä sotavuonna!... Mitä tympäisyä! Miten monesti olivatkaan toiveet pettäneet! Sadat huomiset seurasivat toisiaan eilisen ja tämänpäivän kaltaisina, aivan yhtäläisesti uhrattuina odotukseen ja tyhjään ja tyhjän odotukseen. Aika ei enää kulkenut. Vuosi oli kuin Tuonelan virta, joka mustamujuisin vesinsä saartaa elämän umpeen; jonka hämyiset laineet eivät liiku. Huomispäiväkö? Huomispäivä on kuollut.

Näiden kahden lapsen sydämissä oli Huomispäivä ylösnoussut.

Huomispäivä näki heidät uudelleen istumassa suihkulähteen luona. Ja seuraavat huomiset. Kaunis ilma suosi näitä ylen lyhyitä kohtauksia, jotka hiukan pitenivät joka päivä. Kumpikin toi mukanaan välipalansa, nautinnon vuoksi saada niitä vaihtaa. Pierre odotti nyt Museon portilla. Hän tahtoi nähdä Lucen töitä. Vaikka Luce ei ollut niistä ylpeä, näytti hän niitä estelemättä. Ne olivat pienoisjäljennöksiä kuuluisista tauluista tai taulujen osista, joku ryhmä, joku henkilö tai muu kohta. Eivät suorastaan epämiellyttäviä ensi silmäyksellä, mutta aivan arvottomia. Siellä täällä oikeita ja siroja otteita, mutta rinnalla oppilasvirheitä, jotka eivät ainoastaan ilmaisseet alkeellista tietämättömyyttä, vaan myös täydellistä huolettomuutta siitä, mitä niistä saattoi ajatella. -- "Joutavia! Kyllä se kelpaa näinkin!..." -- Luce mainitsi jäljennettyjen taulujen nimet. Pierre tunsi ne hyvin. Hänen teki pahaa. Luce tunsi, että hän ei ollut tyytyväinen; mutta näytti urhoollisesti kaikki -- ja vielä tämä... Paan!... kaikkein rumin! Hän yhä hymyili pilkallisesti, yhtä paljon itselleen kuin Pierrelle, mutta ei ollut vähääkään pahoillaan. Pierre puristi huuliansa ollakseen mitään sanomatta. Mutta lopulta tuli sentään liian paksua. Luce näytti hänelle jäljennöstä eräästä Raphaelin taulusta.

-- Mutta tässähän ei ole samoja värejäkään! sanoi Pierre.

-- Oo, se olisikin kumma! vastasi Luce. Minä en ole sitä nähnytkään. Minä olen tehnyt sen valokuvasta!

-- Eikö teille sanota mitään?

-- Kuka? Ostajatko? Ei nekään ole sitä nähneet... Ja jos olisivatkin, eivät he katso niin tarkkaan! Punainen, vihreä, sininen, niissä näkevät he vain tulta. Joskus minulla on värillinen malli, mutta minä muutan värit... Katsokaa, esimerkiksi tämä... (Eräs Murillon enkeli.)

-- Katsotteko te tätä paremmaksi?

-- En, mutta se huvitti minua... Ja sitten, se oli mukavampi... Ja, minullehan se on sama. Pääasia, että se menee kaupaksi...

Tämän viimeisen ylimielisyyden jälkeen hän lopetti, otti kuvat pois ja purskahti nauruun.

-- Hoh! Se on vielä rumempi kuin uskoittekaan?

Pierre sanoi huolestuneena:

-- Mutta miksikä, miksikä teette te semmoista?

Luce katseli hänen kauhistuneita kasvojansa, äidillisen pilan herttaisella hymyllä: tuo rakas pikku porvarispoika, jolle kaikki oli ollut niin huoletonta ja joka ei käsittänyt että täytyy tinkiä...

Pierre kysyi uudelleen:

-- Miksikä? Sanokaa, miksi!

(Hän oli aivan nolona, niinkuin hän itse olisi ollut töherrysten tekijä!... Poikakulta! Lucen olisi tehnyt mieli häntä suudella... vain varovasti, otsalle.)

Hän vastasi hiljaa:

-- Elääkseni!

Pierre oli aivan järkytetty. Sitä hän ei ollut ajatellut.

-- Elämä on mutkallinen juttu, jatkoi Luce keveällä ja hilpeällä sävyllä. Ensinnäkin täytyy syödä, ja syödä joka päivä. Illalla on aterioitu. Huomenna taas kaikki sama. Ja täytyy vaatettaa itsensä. Vaatettaa kaikki, ruumis, pää, kädet, jalat. Silloin vasta on puku. Ja sitten maksaa kaikesta. Elämä on maksamista.

Ensimmäistä kertaa näki Pierre, mitä hän rakkautensa lyhytnäköisyydessä ei ollut huomannut: Lucen vaatimattoman ja paikoitellen kahnautuneen puvun, hiukan kuluneet kengät, puutteen jälkiä, jotka pikku pariisittaren luontainen sirous saa unohtumaan. Ja hänen sydäntänsä kouristi.

-- Ah! Enkö minä ehkä, enkö minä voisi teitä auttaa?

Luce loittoni hiukan ja punastui:

-- Ei, ei, sanoi hän torjuen; se ei tule kysymykseen... Ei koskaan... Minä en tarvitse...

-- Mutta minä olisin niin onnellinen!

-- Ei... Siitä ei puhuta enää. Taikka ei olla enää ystäviä.

-- Ollaanko siis ystäviä?

-- Ollaan. Se on, jos te vielä olette, nähtyänne nämä hirviöt?

-- Totta kai! Eihän se ole teidän syynne.

-- Mutta se koskee teihin?

-- Noh, koskee kyllä.

Luce nauroi tyytyväisyydestä.

-- Ja sitä te nauratte, pahanilkinen!

-- Ei, ei se ole ilkeää. Te ette ymmärrä.

-- Miksi te sitten nauratte?

-- Sitä en teille sano.

(Hän ajatteli: "Rakkaus! Sinä olet ihana, kun sinuun koskee, jos minä teen jotakin rumaa!")

Luce sanoi:

-- Te olette hyvä. Kiitos!

(Pierre katsoi häntä ällistyneenä.)

-- Älkää yrittäkö ymmärtää, sanoi Luce, silittäen häntä hiljaa kädelle... Puhutaan muusta...

-- Olkoon... Yksi sana vielä... Minä tahtoisin kuitenkin tietää... Sanokaa minulle (älkää loukkaantuko!)... Oletteko te tällä hetkellä hiukan puutteessa?

-- En, en, minä mainitsin sen äsken sentähden, että joskus on ollut vaikeita hetkiä. Mutta nyt käy paremmin. Äiti on saanut paikan, josta hän saa hyvän palkan.

-- Onko äitinne työssä?

-- On, eräässä varustehtaassa. Siellä saa kaksitoista frangia päivässä. Sehän on jo omaisuus.

-- Varustehtaassa! Sotatehtaassa!

-- Niin.

-- Mutta sehän on kauheata!

-- Mitä vielä! Täytyy ottaa, mitä saa!

-- Luce, mutta jos te, jos te, jos teille tarjottaisiin?...

-- Minä, näettehän että minä töhertelen... Siinähän näette, että teen oikein, kun tuhrin näitä töherryksiä!

-- Mutta jos täytyisi ansaita eikä olisi muuta neuvoa kuin mennä tehtaaseen, joka tekee ammuksia, menisittekö te?

-- Jos täytyisi ansaita, eikä olisi muuta neuvoa?... Menisin tietysti! Juoksisin!

-- Luce! Ajatteletteko, mitä siellä tehdään?

-- En, sitä en ajattele.

-- Semmoista, mikä tuottaa kärsimystä, kuolemaa, mikä raatelee, polttaa, kiduttaa semmoisia olioita kuin te, kuin minä...

Luce pani kätensä suulleen antaakseen hänelle merkin olla vaiti.

-- Minä tiedän, tiedän kaiken tuon, mutta en tahdo sitä ajatella.

-- Ette tahdo sitä ajatella?

-- En.

Ja hetken perästä lisäsi Luce:

-- Täytyy elää... Jos rupeaa ajattelemaan, ei voi enää elää... Minä tahdon elää, tahdon elää. Jos minua pakotetaan elääkseni tekemään tuota tai tätä, rupeanko minä kiduttamaan itseäni tuon tai tämän vuoksi? Se ei minulle kuulu, minähän en sitä tahdo. Jos se on pahaa, eihän se ole minun syyni. Se, mitä minä tahdon, ei ole pahaa.

-- Mitä te tahdotte?

-- Ensinnäkin tahdon elää.

-- Rakastatteko elämää?

-- Rakastan. Onko se väärin?

-- Oi, ei! On niin hyvä, että te elätte...

-- Entä te, ettekö te sitä rakasta?

-- En rakastanut, kunnes...

-- Kunnes?

(Kysymys ei vaatinut vastausta. He tiesivät sen molemmat.) Seuraten ajatustaan sanoi Pierre:

-- Te sanoitte: "ensinnäkin"... "Ensinnäkin tahdon elää"... Ja mitä sitten? Mitä muuta tahdotte!

-- En tiedä.

-- Tiedätte kyllä.

-- Te olette sangen tungetteleva.

-- Olen, sangen.

-- Minua ujostuttaa sanoa sitä teille...

-- Sanokaa se minulle korvaan. Niin ei kukaan kuule.

Luce hymyili:

-- Minä tahtoisin... (hän epäröi). Minä tahtoisin _pikkuhiukkasen_ onnea...

(He olivat aivan lähellä toisiaan.)

Luce jatkoi:

-- Onko se liikaa pyydetty?... Minulle on usein sanottu, että se on itsekästä, mutta minä olen joskus miettinyt: "mihinkä ihmisellä on oikeus?..." Kun näkee niin paljon kurjuutta, niin paljon kärsimyksiä ympärillään, ei uskalla vaatia... Mutta, kaikesta huolimatta, minun sydämeni vaatii ja huutaa: "On, minulla on oikeus, minulla on oikeus pieneen, pieneen onnen muruseen..." Sanokaa minulle ihan suoraan: onko se itsekästä? Pidättekö sitä pahana?

Pierre tunsi sanomatonta sääliä. Tämä sydämen huuto, tämä vaatimaton, pieni, lapsellinen huudahdus riipaisi häntä sydämen pohjasta. Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Istuen ihan kiinni toisissaan penkillä tunsivat he toistensa lämpöä. Pierre olisi tahtonut kääntyä, ottaa hänet syliinsä. Mutta ei uskaltanut liikahtaa pelosta, ettei voisi enää liikutustaan hillitä. He katsoivat hievahtamatta eteensä, jalkoihinsa. Nopeasti, lämpimällä ja matalalla äänellä, melkein huuliaan liikuttamatta, sanoi Pierre:

-- Voi rakas pikkuruiseni! Sydänkäpyni! Minä tahtoisin pitää pieniä jalkojanne käsissäni, suullani, minä tahtoisin syödä teidät kokonaan...

Hievahtamatta ja sangen nopeaan ja hiljaa niinkuin Pierrekin sanoi Luce, aivan hämmentyneenä:

-- Hullu! Mieletön... Hiljaa!... Minä pyydän teitä...

Eräs vanha herra käveli hitaasti heidän ohitseen. He tunsivat kumpikin ruumiinsa riutuvan hellyydestä...

Käytävällä ei ollut enää ketään. Pörröinen varpunen pyristeli hiekassa. Suihkukaivo rapisutteli pieniä kirkkaita pisaroitaan. Arasti kääntyivät heidän kasvonsa toisiaan vasten; ja tuskin olivat heidän katseensa koskettaneet toisiaan, kun heidän huulensa yhtyivät, niinkuin lintuset, pelokkaina ja arkoina, ja sitten lennähtivät taas erilleen. Luce hypähti ylös lähteäkseen. Pierre oli myöskin noussut. Luce sanoi hänelle: "Jääkää tänne."

He eivät enää uskaltaneet katsoa toisiinsa. Pierre mutisi:

-- Luce... Se pikkuhiukkanen... Se pieni onnen murunen... sanokaa, nythän se meillä on!

7.

Sää keskeytti välipala-ateriat varpusten lähteen luona. Usva oli peittänyt helmikuun auringon. Mutta se ei voinut sumentaa aurinkoa, joka paistoi heidän sydämessään. Tulkoon mikä sää tahansa: pakkanen, helle, sade, tuuli, pyry tai päivänpaiste! Se olisi aina sangen hyvä. Aina entistä parempi. Sillä kun onni on kasvamisen iässä, on kaunein kaikista päivistä kunakin kertana käsissä oleva päivä.

Usva tuli heille mieluisaksi aiheeksi olla toisiaan jättämättä osaksi päivää. Oli vähemmän vaaraa tulla nähdyksi. -- Pierre lähti aamulla odottamaan häntä raitiopysäkille ja saattoi häntä hänen juoksuillaan läpi Pariisin. Hän kulki palttoon kaulus pystyssä. Lucella oli pyöreä karvalakki, puuhka lämpimästi kierrettynä leukaan asti, hyvin tiheä harso, johon hänen huulensa tekivät pyöreän kupuran. Mutta paras harso oli suojelevan sumun kostea verkko. Se oli kuin tiheää, harmaata, vähän kellervänhohtoista tuhkaa. Ei nähnyt kymmentä askelta eteensä. Se sakeni sitä mukaa kuin tultiin alas Seineä vastaan kohtisuorassa olevia vanhoja katuja. Ystävällinen sumu, jossa unelma uinuu hyisten palleiden välissä ja hytisee nautinnosta. He olivat niinkuin sydän hedelmän kotelossa tai liekki salalyhdyn kätkössä. Pierre piti kainalossaan Lucen vasenta käsivartta; he astuivat samaa jalkaa, samoin uumentenheilahduksin, puoliääneen livertelevä Luce pikkuista pitempänä, vartalot aivan toisissaan kiinni: Pierre olisi tahtonut suudella harson pientä kosteaa kupuraa.

Luce oli matkalla myymään "nauriitaan" ja "rediisejään" "vääräin-vanhojen"-kauppiaalle, joka niitä häneltä tilasi. Heillä ei koskaan ollut kovaa kiirettä saapua perille, ja tekemättä sitä muka tahallaan (niin he ainakin vakuuttivat) kulkivat pisintä tietä, siirtäen erehdyksensä sumun laskuun. Kun lopuksi kuitenkin määräpaikka tuli, huolimatta kaikista heidän yrityksistään sitä kiertää, jäi Pierre vähän matkan päähän ulkopuolelle. Luce meni puotiin. Pierre odotti kadunkulmassa. Hän odotti kauan, eikä hänellä ollut erikoisen lämmin. Mutta hän nautti odottamisesta, vilusta, jopa pitkästymisestäkin, se kun näet tapahtui Lucen vuoksi. Vihdoin tuli Luce ulos, ja riensi ripeästi luokse, hymyillen, hellänä, levottomana, ettei Pierre vain ollut kylmettynyt. Pierre näki hänen silmistään, milloin kauppa oli onnistunut, ja iloitsi siitä ikäänkuin hän itse olisi kaupanteosta ansainnut. Mutta useimmiten palasi Luce tyhjin käsin; piti tulla takaisin kahden tai kolmen päivän päästä maksua saamaan. Onnellisena jo, jos ei annettu tilausta takaisin ja moitittu! Tänään, esimerkiksi, oli nostettu melu eräästä valokuvan mukaan tehdystä pienoismaalauksesta kuolleesta miehestä, jota hän ei ollut koskaan nähnyt. Perhe suuttui, ettei silmien ja hiusten väri ollut oikea. Täytyi tehdä uudestaan. Kun Luce oli taipuvainen katsomaan ennemminkin vastoinkäymistensä koomillista puolta, nauroi hän urhoollisesti. Mutta Pierre ei nauranut. Hän oli raivostunut.

-- Senkin pöllöt ja pölkkypäät!

Kun Luce näytti hänelle valokuvia, joista hänen oli tehtävä värillinen jäljennös, salamoi Pierre raivosta -- (ah! kuinka Luce nautti hänen koomillisesta raivostaan) -- näitä typeriä valokuvahymyyn virnistyneitä naamoja kohtaan. Että Lucen rakkaiden silmien piti mukautua heijastamaan, hänen kättensä jäljentämään näiden murjaanien kuvia, oli Pierrestä pyhyyden herjausta. Ei, se oli järkyttävää! Museokopioiminen oli sittenkin parempaa. Mutta niitä ei käynyt enää ajatteleminen. Viimeisetkin museot suljettiin, eivätkä ostajat enää niitä kuvia tilanneet. Nyt ei ollut enää Neitsyen ja enkelien, vaan sotapoikain aika. Jokaisella perheellä oli omansa, kuollut tai elossa oleva, tavallisesti kuollut, ja jokainen tahtoi ikuistuttaa hänen piirteensä. Rikkaimmat värillisinä; se oli hyvin maksettua työtä, jota kuitenkin sai vain harvoin; eikä auttanut olla nirso. Sen puutteessa oli turvauduttava vain valokuvien suurentamiseen naurettavasta maksusta.

Selvä seuraus tästä oli, ettei Lucella enää ollut syytä viipyä Pariisissa, kun ei ollut museojäljennöksiä; oli vain käytävä taidekauppiaan konttorissa vastaanottamassa ja viemässä tilauksia joka toinen tai kolmas päivä; työn saattoi suorittaa kotona. Mutta tämä ei suuresti huolettanut näitä kahta lasta. He jatkoivat harhailuaan kaduilla saamatta päättäneeksi lähteä asemalle.

Kun he tunsivat itsensä väsyneiksi ja sumun kalseus vilutti heitä, menivät he johonkin kirkkoon; ja istuutuen siellä varovasti jonkun kappeliosaston nurkkaan puhelivat hiljaisella äänellä elämänsä jokapäiväisistä pikkuasioista, katsellen ikkunamaalauksia. Silloin tällöin he sitten vaikenivat; ja heidän sielunsa, jättäen sanat (heidän mieltänsä ei kiinnittänyt sanojen ajatus, vaan niiden elämänhenkäys, kuin värisevien tuntosarvien salakosketus), heidän sielunsa jatkoi toista keskustelua, vakaampaa ja syvempää. Ikkunamaalausten unelma, pylväiden varjo, virrenveisuun hyrinä sekaantui heidän uneensa, loihti esiin elämän surullisuuden, jonka he tahtoivat unohtaa, ja iankaikkisuuden lohduttavan kaipuun. Juuri kun kello oli lähes yksitoista, täytti kellertävä hämy kirkonlaivan, niinkuin pyhän alttariastian öljy. Korkealta, sangen kaukaa sattui ikkunan tummaan purppuraan, mustien rautapuitteiden välissä oleviin kuvioihin outoja välähdyksiä. Yön pimeyden turvin kävi valon suku iskemässä haavaa...

Äkkiä sanoi Luce:

-- Otetaanko teidät?