Part 1

KAKSI RAKASTAVAISTA

Kirj.

ROMAIN ROLLAND

Ranskankielestä suomentanut

Eino Voionmaa

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1921.

Amori Rakkaudelle

Pacis amor deus -- Rauhan rakkaus jumala

(Propertius)

1.

Pierre hävisi maanalaiseen. Raakaa, kuumeista väkeä. Lähellä ovea seisten, puristuneena ihmisolioita täynnä olevaa penkkiä vasten ja hengittäen näiden suun kautta kulkenutta huonoa ilmaa katseli hän, heitä näkemättä, mustia ja jyliseviä holveja, joita pitkin junan kiiluvat valot liukuivat. Hänen mielessään oli sama synkkyys, sama tuike, ankara ja väräjävä. Palttoon kaulus pystyssä, sen sisään tukehtumassa, käsivarret pitkin ruumista ja huulet yhteenpusertuneina, otsa nihkeänä hiestä, ja vähänväliä, kun ovi avattiin, kylmänä ilman vedosta, koetti hän olla näkemättä, hengittämättä, ajattelematta, koetti olla elämättä. Nuoren kahdeksantoistavuotiaan pojan sydän, melkein lapsen vielä, oli täynnä synkeätä epätoivoa. Hänen yllään, tämän pimeän holviverhon, tämän rotankolon yllä, jossa ihmistoukkia kihisevä metallihirviö vilisti -- oli Pariisi, lumi, tammikuun kylmä yö, elämän ja kuoleman painajainen, -- sota.

Sota. Siitä oli neljä vuotta, kun se oli alkanut. Se oli painanut hänen nuorukaisikäänsä. Se oli yllättänyt hänet sinä murroskautena, jolloin nuorukainen levottomana aistiensa heräämisestä huomaa säikähtyneenä petomaiset, sokeat, murskaavat voimat elämässä, jonka raadeltavaksi hän on joutunut, vaikka ei ollut pyytänyt elämään päästä. Ja jos hän on helläluontoinen, herkkäsydäminen, hentoruumiinen, kuten Pierre, niin tuntee hän tympäisyä, kauhua, jota hän ei uskalla tunnustaa muille rehevän ja raatelevan luonnon tylyyden, saastan, mielettömyyden vuoksi -- tämän viruvan emäsian vuoksi, joka syö sikiönsä. -- Jokaisessa kuusitoista-, kahdeksantoistavuotiaassa nuorukaisessa on hiukan Hamletin sielua. Älkää vaatiko häntä ymmärtämään sotaa! (Hyvä teille, vakaantuneet miehet!) On yllinkyllin, jos saa hänet ymmärtämään elämää ja siihen sopeutumaan. Tavallisesti hän hautautuu unelmiin ja taiteeseen, kunnes hän on tottunut uuteen hahmoonsa ja kotelo on suorittanut ahdistavan kulkunsa toukasta hyönteiseksi. Rauhaa ja ymmärtämystä hän tarvitsee näinä elämän kypsymisen utuisina huhtikuun-päivinä! Mutta hänet etsitään piilopaikkansa perältä, raastetaan esiin varjosta, uuden keden arimmillaan ollessa, heitetään julmalle näkymölle, tylyyn ihmisjoukkoon, jonka hurjuus ja viha hänen täytyy hetipaikalla omaksua, niitä ymmärtämättä ja saattamatta sovittaa.

Pierre oli ikäluokkansa, kahdeksantoista-vuotiasten lasten, mukana kutsuntavuorossa. Kuuden kuukauden kuluttua tarvitsi isänmaa hänen lihaansa. Sota vaati häntä. Kuusi kuukautta hengähdyksen aikaa. Kuusi kuukautta. Jos edes voisi sen ajan olla ajattelematta! Jäädä tähän maanalaiseen! Näkemättä enää julmaa päivänvaloa!...

Hän painautui varjoon kiitävän junan mukana ja sulki silmänsä...

Kun hän jälleen ne avasi -- oli muutaman askeleen päässä hänestä, kahden vieraan ihmisen erottamana, nuori tyttö, joka juuri oli noussut junaan. Aluksi ei hän nähnyt tytöstä muuta kuin hienon profiilin hatun varjossa, vaalean suortuvan laihahkolla poskella, viehkeälle poskipäälle sattuvan valon, nenän ja ylähuulen veikeän piirteen ja puoliksi avoimen suun, joka vielä värisi kiireisestä juoksusta. Tyttö astui hänen silmiensä portin kautta hänen sydämeensä, astui kokonansa, ja portti sulkeutui. Ulkoa kuuluva melu vaikeni. Hiljaisuus. Rauha. Hän oli siellä.

Hän ei katsahtanut Pierreen. Ei edes tiennyt vielä, että hän oli olemassakaan. Ja oli kuitenkin hänen sisässään! Pierre piti hänen sanatonta, sykkyräistä kuvaansa sylissään eikä uskaltanut hengittää, pelosta että hänen henkäyksensä haihduttaisi sen...

Seuraavalla asemalla sekasortoinen tungos. Kirkuen syöksyi ihmisiä jo täyteen vaunuun. Pierre tunsi ihmisaallon työntävän, kantavan häntä. Holvin yllä, ylhäällä Kaupungissa ankaria pamahduksia. Juna lähti taas. Tällä hetkellä syöksi asemanportaita alas huumaantunut mies, joka peitti kasvojaan käsillään ja kaatui maahan. Ehti juuri nähdä, että hänen sormiensa välistä pursui verta... Taas tunneli ja yö... Vaunussa kauhun huutoja: "goottilaiset ovat tulleet!..." Yleisessä jännityksessä, joka sulatti nämä yhteensulloutuneet oliot yhdeksi, oli Pierren käsi tarttunut käteen, joka hipaisi häntä. Ja avatessaan silmänsä näki hän, että se oli Hän.

Tyttö ei vetänyt kättään pois. Pierren sormien puristukseen vastasivat sormet levottomina, vähän hermostuneina ja jäivät sitten suloisina, polttavina paikalleen, hievahtamatta. Näin seisoivat he sitten suojelevassa varjossa, kädet niinkuin kaksi samassa pesässä hykertelevää lintua; ja heidän sydämensä veri juoksi yhtenä ainoana virtana kätten lämmön kautta. He eivät sanoneet sanaakaan. Eivät tehneet pienintäkään liikettä. Hänen suunsa melkein hipaisi suortuvaa poskella ja korvan reunaa. Tyttö ei katsonut häntä. Kahden asemavälin perästä irroitti hän itsensä Pierrestä, joka ei häntä pidättänyt, solui tungoksen välistä ulos ja meni menoansa Pierreä näkemättä.

Tytön lähdettyä ajatteli Pierre seurata häntä... Liian myöhään. Juna oli liikkeessä. Seuraavalla pysäkillä astui hän ulos ja nousi pinnalle. Hän tapasi taas yöllisen ilman, muutamien lumihiutaleiden näkymättömän hipaisun ja pelästyneen ja pelostaan huvitetun Kaupungin, jonka yllä sangen korkealla liitelivät sotalinnut. Mutta hän ei nähnyt muuta kuin sen, joka oli hänen sisässään; ja hän palasi kotiansa, pitäen tuntemattoman kättä.

2.

Pierre Aubier asui vanhempainsa luona lähellä Clunyn puistikkoa. Hänen isänsä oli virkamies; hänen kuutta vuotta vanhempi veljensä oli ollut rintamalla sodan alusta saakka. Hyvä, porvarillinen, aitoranskalainen perhe, herttaisia ja sävyisiä kunnon ihmisiä, jotka eivät milloinkaan olleet uskaltaneet ajatella itse ja hyvin luultavasti eivät edes epäilleet semmoista mahdolliseksikaan. Peräti rehellisenä, virkansa velvollisuuksia korkeasti kunnioittavana olisi presidentti Aubier suuttunut ja mitä suurimpana loukkauksena torjunut epäilyn, että hänen arvosteluunsa olisi saattanut vaikuttaa muut näkökohdat kuin oikeudenmukaisuuden ja hänen omantuntonsa ääni. Mutta hänen omantuntonsa ääni ei ollut koskaan puhunut (tai sanoisimmeko: edes kuiskannut) hallitusta vastaan. Se oli syntyperäisin virkahenkinen. Se ajatteli vaihtelevasti, mutta varmasti Valtion toiminnan mukaan. Olemassa oleva valtiovalta oli hänestä pyhitetty selviö. Hän ihaili hartaasti entisaikojen teräksisiä luonteita, vapaita ja taipumattomia suuria virkamiehiä; ja uskoi kukaties salassa kuuluvansa heidän riviinsä. -- Rouva Aubier taas oli yhtä hyvä kristitty kuin hänen puolisonsa oli hyvä tasavaltalainen. Yhtä hartaasti ja rehellisesti kuin mies asettui valtiovallan kuuliaiseksi välineeksi kaikkea vapautta vastaan, joka ei ollut virallinen, liitti vaimo rukouksensa, täydellisessä sydämen puhtaudessa, niihin miesmurhan pyyntöihin, joita sotaa varten sommittelivat Euroopan kaikissa maissa katoliset papit, protestanttiset pastorit, rabbiinit ja poopat, tämän ajan lehdet ja oikein ajattelevat ihmiset. -- Ja molemmat, isä ja äiti, jumaloivat lapsiansa, tunsivat oikeina ranskalaisina heitä kohtaan vain syvää, järkkymätöntä rakkautta, olisivat uhranneet heille kaikki ja, tehdäkseen niinkuin muutkin, uhrasivat heidät epäröimättä. Kenelle? Tuntemattomalle jumalalle. Kaikkina aikoina on Abraham vienyt Iisakin polttoroviolle. Ja hänen kunnioitettu kiihkonsa on vieläkin esikuvana kurjalle ihmiskunnalle.

Tämän kotilieden piirissä oli, niinkuin usein on laita, paljon rakkautta, mutta avomielisyyttä ei vähääkään. Kuinka voisikaan ajatuksia vapaasti vaihtaa, kun kukin karttaa katsoa edes omansa pohjaan. Jos joku jotain tunteekin, niin hän tietää, että täytyy säilyttää määrätyt uskonkappaleet; ja jos asia on arkaluontoista jo silloinkin, kun uskonkappaleet pysyvät niille vedettyjen rajojen sisällä (kuten, ylimalkaan, on haudantakaista koskevien laita), mitä sanotaankaan, jos ne pyrkivät sekaantumaan elämään, sitä kerrassaan määräämään, niinkuin maalliset ja pakolliset uskonkappaleemme tekevät! Menkääpäs unohtamaan Isänmaan uskonkappale! Uusi uskonto taannutti meidät Vanhaan Testamenttiin. Se ei tyytynyt huulten tunnustuksiin ja lapsellisiin menoihin, terveydenhoidollisiin, naurettaviin, kuten uskontunnustukseen, perjantain paastoon, sunnuntain lepoon, jotka olivat haltioittaneet "filosofiemme" intoa niinä, aikoina, jolloin kansa oli vapaa -- kuninkaiden alla. Se vaati kaikki, se ei tyytynyt vähempään: ihmisen kaikkinensa, hänen ruumiinsa, hänen verensä, hänen elämänsä ja ajatuksensa. Varsinkin hänen verensä. Meksikon aztekkien jälkeen ei jumala milloinkaan ole ollut näin ahvattu. Olisi kovin kohtuutonta sanoa, että uskovaiset eivät siitä kärsineet. He kärsivät, mutta uskoivat. Voi raukat ihmisveljeni, joille kärsimyskin on jumalaisen todistus!... Hra ja rva Aubier kärsivät samoin kuin muut ja jumaloivat samoin kuin muut. Mutta eihän voinut vaatia nuorelta pojalta tätä sydämen, aistien ja terveen järjen kieltämistä. Pierre olisi tahtonut ymmärtää ainakin sen, mikä häntä ahdisti. Kuinka polttivatkaan häntä kysymykset, joita hän ei voinut tehdä! Sillä kaikkien ensimmäinen sana olisi ollut: "Mutta jos minä en siihen usko!" -- Jo se olisi herjaus. -- Ei, hän ei voinut puhua. He olisivat katseellaan ilmaisseet hämmästynyttä, paheksuvaa typertymystä, tuskaa, häpeää. Ja kun hän oli siinä plastillisessa iässä, jolloin sielu, iholtaan ylen ohuena, väreilee pienimmistäkin ulkoa tulevista henkäyksistä ja niiden salakähmäisissä sormissa vapisten muovautuu, tunsi hän itsensä ennakolta itse surulliseksi ja häpeäväksi. Ah! kuinka he kaikki uskoivat! (Mutta uskoivatko he, kaikki?) Mitenkä he sitten tekivät? -- Sitä ei uskaltanut kysyä. Uskottomana yksinänsä kaikkien keskessä, jotka uskovat, on kuin vailla jotakin elintä, ehkäpä tarpeetontakin, mutta joka kaikilla muilla on; ja punastuen peittää vajavainen alastomuutensa toisten silmiltä.

Ainoa, joka olisi voinut ymmärtää nuoren pojan ahdistusta, oli hänen vanhempi veljensä. Pierre tunsi Philippeä kohtaan sitä ihailua, joka pienemmillä usein on (mutta jonka he huolellisesti salaavat) vanhempaa kohtaan, veljeä tai sisarta, vierasta toveria, jopa joskus hetken haihtunutta näkemystä kohtaan -- joka heidän silmissään toteuttaa kaikki unelmat siitä, mitä he tahtoisivat olla ja mitä he tahtoisivat rakastaa: siveää ihailua ja sekavan nykyisyyden herättämää levottomuutta tulevaisuudesta. Iso veli oli huomannut tämän lapsellisen ihantelun ja oli siitä maireissaan. Vielä äskettäin oli hän koettanut lukea poikasen sydäntä ja hellävaroen sitä hänelle selittää: sillä, vaikka hän oli rotevampi, oli hän, samoin kuin poikanenkin, sitä hienoa laatua, joka parempain ihmisten lapsissa säilyttää hiukkasen naisellisuutta eikä sitä punastu. Mutta sota oli tullut ja temmannut hänet pois työstä, opinnoista, kaksikymmenvuotiaan unelmista, ja avomielisyydestä nuoren veljen kanssa. Hän oli jättänyt kaikki ensi hetken huumaavassa innostuksessa, niinkuin suuri hurja lintu, joka nousee avaruuteen mahtavin ja mielettömin kuvitelmin, että hänen nokkansa ja kyntensä tekevät lopun sodasta ja palauttavat maan päälle rauhan valtiuden. Sittemmin oli suuri lintu pari kertaa palannut pesään; ah! joka kerta yhä pahemmin siipisatona. Hän oli saanut tinkiä paljon kuvitelmistaan, mutta tunsi itsensä siitä liian masentuneeksi sitä sanoakseen. Häntä hävetti, että oli niihin uskonut. Tyhmyyttä, ettei osannut huomata elämää semmoiseksi kuin se on! Nyt pyrki hän kiihkeästi irtautumaan sen lumoista ja kylmästi katsomaan sitä siksi, mikä se on. Hän ei ruoskinut vain itseänsä; hänen pettymyksensä ajoi häntä ruoskimaan omia unelmiansa myöskin nuoren veljen sydämessä, jossa hän näki niiden uusiutuvan. Kun Pierre, hänen ensimmäistä kertaa palatessaan, oli sielunsa telkeämistä kuumeisena rientänyt hänen luokseen, oli häntä heti jäätänyt vanhemman veljen vastaanotto, herttainen tosin, kuten aina, mutta sävyssä jotakin nimettömän kitkerää ivaa. Kysymykset, jotka pursuivat hänen huulillaan, nielaisi hän samassa takaisin. Philippe näki niiden tulevan, mutta yhdellä sanalla ja katseella ehkäisi ne. Parin kolmen yrityksen jälkeen luopui Pierre kyselystä, sydän suruisena. Hän ei tuntenut enää veljeänsä.

Veli puolestaan tunsi hänet hyvin. Tunsi hänessä sen, mitä hän taannoin itse oli ollut eikä enää voinut olla. Mutta pani hänet maksamaan sen. Jälkeenpäin se häntä säälitti, mutta hän ei sitä näyttänyt ja teki sen uudelleen. Molemmat kärsivät; ja väärinkäsityksestä, joka sattuu hyvinkin usein, tämä heidän toinen toiselleen niin läheinen kärsimyksensä, jonka olisi pitänyt heitä yhdistää, loitonsi heitä. Ainoa ero heidän kärsimystensä välillä oli, että vanhempi tiesi sen läheiseksi, mutta Pierre luuli olevansa kärsimyksinensä yksin, ilman ketään, jolle voisi sen ilmaista.

Miksei hän sitten kääntynyt ikäistensä, koulutoveriensa puoleeni Olisihan luullut näiden nuorukaisten voivan liittyä yhteen ja olla toinen toisensa tukena. Mutta siitä ei tullut mitään. Paha sattuma piti heitä päinvastoin erillään, hajaantuneina pieniin ryhmiin, vieläpä näiden pikkuruisten ryhmienkin keskuudessa erillisinä ja sulkeutuneina. Typerimmät olivat silmät kiinni sukeltaneet pää edellä sotakuulumiin. Useimmat pidättyivät siitä eivätkä tunteneet mitään yhteisyyttä edellisten miespolvien kanssa; he eivät missään suhteessa tunteneet niiden intoa, toivoa ja vihaa; he katselivat tätä raivopeliä, niinkuin raittiit ihmiset katsovat juopuneita. Mutta mitä mahtoivat he tuolle metelille? Monet olivat perustaneet pieniä viikkolehtiä, joiden elämä sammui ensimmäisiin numeroihin ilman puutteesta; sensuuri poisti ilman; kaikki Ranskan ajatus oli ilmatiiviin kuvun alla. Etevimmät nuorista miehistä tiesivät ennakolta joutuvansa laskemaan niskansa sodan kirveen katkaistavaksi, mutta olivat liian heikkoja nousemaan kapinaan ja liian ylpeitä ruikuttamaan. Odottaessaan teurastusvuoroansa katselivat ja arvostelivat he hiljaisuudessa, kukin kohdaltaan, muutamat välinpitämättömän ylenkatseellisina, enimmät ivallisina. Halveksuvasta vastarinnasta laumakantaa vastaan olivat he heittäytyneet jonkinlaiseen henkiseen ja taiteelliseen yksilöisyyteen, aatteelliseen aistimusoppiin, jossa ahtaalle ajettu personallisuus vaati oikeuksiansa ihmisten yhteistyttämistä vastaan. Mainio yhteistyttäminen, joka näiden nuorukaisten mielestä ilmeni ainoastaan siinä, että pantiin yhdessä nipussa murhattavaksi! Varhainen kokemus oli kuihduttanut heidän kuvitelmiansa: he olivat nähneet, mitä nämä kuvitelmat merkitsivät heitä vanhemmille ja että he, jotka eivät niihin uskoneet, saivat kuitenkin ne maksaa hengellänsä. Heidän luottamuksensa oli sammunut ikäisiinsäkin nähden, ihmisiin ylimalkaan. Tähän aikaan ei kannattanut luottaa kehenkään! Joka päivä toi julki jonkun ajatusten, yksityiskeskustelun ilmiannon, jonka oli tehnyt joku isänmaallinen urkkija, jonka intoa hallitus palkitsi ja kannusti. Niinpä nuorukaisetkaan -- pettymyksestä, halveksumisesta, varovaisuudesta, oman ajatuksensa yksinäisyyden tunteesta -- eivät hevin ilmaisseet ajatuksiaan toinen toisellensa.

Pierre ei voinut heidän joukostaan löytää Horatiota, jota kahdeksantoistavuotiaat pikku Hamletit hakevat. Kun hänen ajatuksensa poikkeaminen yleisestä mielipiteestä (tuosta portosta) häntä kammoksutti, tunsi hän tarvetta yhtyä vapaasti oman valintansa mukaisiin sieluihin. Hän oli liian hento voidakseen tyytyä itseensä. Hän kärsi yleistä kärsimystä. Se musersi hänet surunsa summalla, jota hän suurenteli: -- sillä kun ihmiskunta sitä kaikesta huolimatta sietää, niin sillä on paksumpi nahka kuin heiveröisen nuorukaisen herkkä iho. -- Mutta se, mitä hän ei suurennellut ja mikä sattui häneen vielä kipeämmin kuin maailman kärsimys, oli sen typeryys.

Mitäs on kärsiä, mitä kuollakaan, kun näkee sen tarpeellisuuden. Uhri on hyvä, kun ymmärtää minkä vuoksi. Mutta mitä järkeä on maailmalla ja sen repelemisellä nuorukaisen mielestä? Mitenkä, jos hän on vilpitön ja puhdas, saattaa hän ottaa osaa kiihtyneiden kansojen sekavaan tappeluun, jotka ovat kuin typerät pässit kuilun partaalla, jonne he kaikki kierähtävät? Olihan tie kuitenkin kyllin leveä kaikille. Miksikä siis tämä raivo ruveta itseänsä raatelemaani Miksikä näitä korskuvia isänmaita, näitä rosvoavia valtioita, näitä kansoja, joille opetetaan murhaamista velvollisuudeksi! Miksikä varsinkaan ihmisten tappamista? Miksikä pitää maailman syödä itsensä? Miksikä tämä kaamea, hirvittävä ja koskaan loppumaton ketju, jonka jokainen rengas upottaa hampaansa toisen niskaan, syö sen lihaa, iloitsee sen surusta ja elää sen kuolemasta? Miksikä taistelua ja miksikä surua? Miksikä kuolemaa? Miksikä elämää? Miksikä? Miksikä?...

Tänä iltana, kun lapsi tuli kotiin, oli miksikä vaiennut.

3.

Kaikki oli oikeastaan ennallaan. Hän oli papereita ja kirjoja täynnä olevassa huoneessaan. Ympärillä tavallista kotiliikettä. Kadulta ilmoitti torvensoitto, että vaaran uhka oli ohi. Portailla tyydytti jaarittelu kellareista palaavien talonasukkaiden uteliaisuutta. Kerrosta ylempänä käveli itsepintaisesti edestakaisin vanha naapuri, joka yhä odotti jo kuukausimääriä sitten kadonneeksi ilmoitettua poikaansa. -- Mutta hänen huoneessaan ei ollut enää niitä huolia, jotka olivat jääneet sinne väijyksiin.

* * * * *

Sattuu joskus, että mielessä soi jokin soraääninen sävel; se häiritsee, kunnes siihen liittyy toinen ja joku sattuma soinnuttaa ne yhteen, vaikka ehkä ovat aivan vastakkaisia ja keskenään kylmän vieraita, niinkuin vieraissakävijät, jotka eivät tunne toisiaan ja odottavat esittelyä. Sen tapahduttua on jää murrettu ja molemmissa viriää sopusointu. Tämän kemiallisen muutoksen hänen mielessään oli tuo arka ja salainen kosketus aikaansaanut. Pierre ei ollut tämän muutoksen syystä tietoinen; hän ei ajatellut sen erittelyä. Mutta hän tunsi että ulkomaailman tavallinen tympäisy oli äkkiä haihtunut. Vihlova päänkivistys on vaivannut teitä tuntikausia; äkkiä te huomaatte, että se on poissa; miten se on tapahtunut? Ohimonne saattavat vielä tykyttää sen muistosta... Pierre oli epäluuloinen tämän uuden rauhan suhteen. Hän epäili sen vain lyhyen aselevon varjoon kätkevän hengähtämään asettuneen vaivan julmempaa palausta. Hän tunsi jo taiteen suomat levonhetket. Kun meidän, silmiimme tunkeutuu piirteiden ja värien jumalainen sopusuhta, tai viulun vienosti soidessa väräjää hajaantuvien ja kokoontuvien sävelten vaihteleva kaunis leikintä sointujen sovun lakien mukaan, niin syntyy meissä rauha ja ailahtaa ilo. Mutta se on säteilyä, joka tulee meille ulkopuolelta; voisi puhua auringosta, jonka kaukainen valo tenhoaa ja nostaa meidät oman elämämme yläpuolelle. Sitä kestää vain hetken; ja sitten me putoamme takaisin. Taide ei milloinkaan ole muuta kuin todellisuuden ohimenevä unohdus. Pelokkaana odotti Pierre samaa pettymystä? -- Mutta säteily olikin tällä kertaa sisäistä. Ei kerrassaan mitään ollut unohdettu. Mutta kaikki oli sopusoinnussa. Muistot, uudet ajatukset. Jopa esineetkin, kirjat, paperit huoneessa saivat eloa ja herättivät mielenkiintoa, jonka ne olivat menettäneet.

Jo kuukausia oli hänen henkinen kasvantansa ollut surkastuneena, niinkuin nuori puu, jota kesken kukinta-aikaa hyytää jäinen halla. Hän ei ollut niitä käytännöllisiä poikia, jotka käyttivät hyväkseen kutsuntaan joutuville ikäluokille myönnettyjä yliopistollisia helpotuksia kahmaistakseen itselleen kiireesti diploomin tutkijain armahtavaisesti katsellessa sormien läpi. Ei hän myöskään tuntenut niiden nuorten miesten epätoivoista intoa, jotka, nähdessään läheisen kuoleman, syövät kaksinkertaisia suupaloja ja ahmivat tietoja, joita he eivät voi koskaan käyttää elämässä. Alituinen lopullisen tyhjyyden tunne, tyhjyyden, joka piili kaikkialla, maailman julman ja mielettömän välkyttelyn alla -- masensi kaiken hänen intonsa. Hän tarttui johonkin kirjaan, johonkin ajatukseen, -- mutta luopui sitten masentuneena. Mihinkä se johtaa? Mitä varten opiskella! Miksikä rikastua, jos täytyy kaikki menettää, kaikki jättää, jos ei mikään teille kuulu? Jotta toiminnalla, jotta tiedolla olisi jotakin tarkoitusta, täytyy elämällä olla tarkoitus. Mutta ei mikään järjen ponnistus, ei mikään sydämen rukous saanut siihen tarkoitusta. -- Ja kas nyt, se oli tullut ihan itsestään... Elämällä oli jokin tarkoitus...

Mikä sitten? -- Ja etsiessään, mistä tämä sisäinen hymyily tuli, näki hän puoliavoimen suun, jota vastaan hän palavasti olisi painanut omansa.

4.

Tavallisena aikana ei tämä hiljainen haltioituminen luultavastikaan olisi kestänyt. Sinä nuoruuden kautena, jolloin ensin alkaa kaivata rakkautta, näkee sitä kaikissa silmissä; halukas ja häälyvä sydän poimii hunajaa kaikkialta; eikä mikään kiiruhda kiintymään yhteen kohti; sen päivä on vasta alussa.

Mutta tämänpäiväinen päivä on lyhyt: täytyi kiiruhtaa.

Nuorukaisen sydän kiiruhti sitä enemmän, se kun oli myöhästynyt. Suuret kaupungit, jotka kaukaa katsoen näyttävät aistillisuuden savuavilta tulikivipesäkkeiltä, suojelevat sielun ja ruumiin puhtautta ja viattomuutta. Kuinka uskomattoman paljon niissä onkaan nuorukaisia ja neitoja, jotka kunnioittavat rakkautta ja säilyttävät aistimensa koskemattomina avioliittoon saakka. Jopa hienostuneissakin piireissä, missä uteliaisuus näissä asioissa on keskenkasvuisissa herännyt, miten hämmästyttävää tietämättömyyttä peitteleekään usein vapailla puheillansa nuori maailmannaisenalku tai ylioppilas, joka tuntee kaikki eikä tiedä mitään. Pariisin sydämessä on viattomuuden keitaita, pyhiä luostarilehtoja, puhtaita lähteensilmiä. Pariisi ei anna kirjallisuutensa pettää itseänsä. Sen nimessä puhuvat usein vain saastaisimmat. Ja tiedetäänhän muuten hyvin, että väärä ihmispelko estää monestikin puhtaita tunnustamasta viattomuuttaan. -- Pierre ei tuntenut vielä rakkautta; ja sen ensimmäinen kutsu kiehtoi hänet.

Hänen ajatuksensa lumoukseen tuli lisäksi vielä se, että rakkaus oli syntynyt kuoleman siiven alla. Sinä säikähdyksen hetkenä, jona he tunsivat päidensä yllä pommien vaaran, jona haavoittuneen miehen verinen näky kouristi heidän sydäntään, olivat heidän kätensä etsineet toisiansa; ja molemmat olivat siinä tunteneet pelosta johtuneen värinän ohella tuntemattoman ystävän hyvänsuopaa lohdutusta. Hetkellinen kädenpuristus! Toinen käsistä, miehen, sanoi: "Turvaa minuun!" -- Ja toinen karkoitti äidillisenä oman pelkonsa sanoakseen: "Pikkuruiseni!"

Mitään kaikesta tästä ei sanottu eikä kuultu. Mutta nämä sisäiset mielteet ilmaisi sielu paremmin kuin sanat, tuo koristeverho, joka peittää ajatuksen. Pierre tuudittautui tähän tunnelmaan. Kuin olemassaolon valohämyssä väikkyvän kulta-ampiaisen surinaan. Hänen päivänsä untuivat hänen uuteen raukeuteensa. Yksinäinen ja alaston sydän unelmoi pesän lämpimyyttä.

Näinä helmikuun alkuviikkoina laski Pariisi viimeisen lentorynnäkön raunioita ja nuoleskeli haavojansa. Koirakoppiin suljettu sanomalehdistö ärhenteli kostotoimia. Mutta "Kahlehtivan miehen" sanan mukaan kävi hallitus sotaa -- ranskalaisia vastaan. Alkoi kavallusjuttujen kausi. Eräs kurja, joka puolusti päätään, jota yleinen syyttäjä ankarasti vaati, jännitti koko Pariisia, jonka teatterihalu ei ollut saanut kylläkseen neljästä sotavuodesta ja kymmenestä miljoonasta kulisseihin kaatuneesta kuolleesta.