Part 6

-- Se on totta -- minä en tuota muistanutkaan, sanoi Jan. Muutaman minuutin kuluttua he olivat täydessä touhussa koettaessaan sitoa neljää salkoa yhteen liukkailla ja kankeilla pajuilla, mutta se ei ollutkaan helppo tehtävä. Ne piti sitoa hyvin tiukkaan, muutoin ne luistivat ja laukesivat kasaan heti, kun ne pystyynkin saatiin, ja lopulta näytti siltä, ettei pojilla ollut muuta neuvoa kuin turvautua rautalankaan, vaikka se olikin tyylin vastaista. Samalla he kuulivat hiljaisen rykäyksen ja kääntyessään katsomaan näkivät William Raftenin seisovan lähellään käsi selän takana, ikään kuin hän olisi jo tuntikausia heitä katsellut.

Pojat pelästyivät aika lailla. Kummallisen vaistonsa avulla Raften aina sattui ilmestymään kaikkialle, missä vain oli jotakin tekeillä. Hänellä oli tapana tarkastaa asiat perin pohjin, ja elleivät ne häntä miellyttäneet, lausua mielipiteensä muutamalla kirveltävällä pilkkasanalla, joita hänen irlantilaisessa murteessaan oli paljon ja hyviä. Pojat eivät osanneet aavistaa, mitä hän mietti katsellessaan heidän puuhiaan, ja odottivat sen vuoksi levottomina. Jos he olisivat tuhlanneet aikaa, joka olisi ollut käytettävä työhön, niin olisikin heidät arvelematta häpeällisesti lähetetty hyödyllisempiin toimiin, mutta nythän oli heidän laillinen vapaa-aikansa. Luotuaan heihin tutkistelevan silmäyksen Raften virkkoi hitaasti:

-- Pojat!

Sam hiukan tyyntyi todettuaan isänsä äänensävyn.

-- Mitä te siinä aikaanne haaskaatte (Janin rohkeus lannistui) ja koetatte pajun oksilla sitoa tuommoista? Ei siitä mitään tule. Hakekaa ladosta rautalankaa taikka nuoraa.

Pojat tunsivat suurta helpotusta, mutta saattoihan tämä ystävällinen alku olla vain teeskentelyä, jotta isku sitten tuntuisi sitä nasevammin. Sam oli ääneti. Jan sanoi sen vuoksi hetken päästä:

-- Ei ole lupa käyttää mitään muuta kuin mitä intiaaneilla oli taikka mitä he saattoivat metsästä saada.

-- Kuka kieltää?

-- Säännöt.

-- Ohhoo, sanoi William, ja häntä nauratti. -- Vai säännöt! Jopa nyt.

Hän astui metsään, katsoi suuntaan ja toiseen ja meni sitten matalan pensaikon luo.

-- Tiedätkö Jan, mitä nämä ovat?

-- En, herra Raften.

-- Tulepas koettamaan, onko sinussa miestä niitä taittamaan.

Jan koetti. Puu kyllä oli haurasta, mutta ohut, sileä ja taipuisa kuori oli sitkeää kuin nahka, eikä hän saanut kiskotuksi poikki kapeatakaan kaistaletta.

-- Se on nahkapuuta, sanoi Raften. -- Sitä intiaanit käyttävät; sitä täällä siirtokunnassakin alkuaikoina käytettiin.

Pojat olivat odottaneet nuhteita, mutta saivatkin sen sijaan apua. Kaikki johtui siitä, että tämä tapahtui leikkitunneilla. Lähtiessään Raften sanoi: -- Puolentoista tunnin kuluttua ruokitaan siat.

-- Näetkös nyt, ukko on hyvä, kun ei töitä vain unohdeta, sanoi Sam suojelevalla äänellä. -- Kumma kun en tullut itse ajatelleeksi tuota nahkapuuta. Olen usein kuullut, että siitä punottiin laukkuja ennen vanhaan, kun nuoraa oli vähän, ja intiaanit köyttivät sillä vankinsa. Eikös se olekin oikeata ainetta?

Sitä otettiin monta kaistaletta ja neljän salon latvapäät sidottiin niillä yhteen; sitten salot nostettiin pystyyn ja niiden tyvipuolet työnnettiin hajalle, jotta saatiin runko tiipiille -- taikka oikeammin wigwamille, koska se oli kuoresta tehtävä.

Neuvoteltuaan he hakivat pitkän ja notkean, tuuman vahvuisen pajun ja taivuttaen sen lenkiksi sitoivat sen nahkapuulla kiinni kuhunkin paaluun vähän toista metriä korkealle maasta. Sitten he leikkasivat neljä lyhyttä keppiä, jotka ulottuivat maasta siihen. Näiden yläpää sidottiin pajuun kiinni, minkä jälkeen voitiin ruveta panemaan paikoilleen kuoren kappaleita. Pojat lähtivät jalavahirsien luo, ja tässä Samin erinomaisesta kirveenkäytöstä oli suurta apua. Hän viilsi kuoren auki pitkin hirren kylkeä. Kirveen terällä ja puuvaajoilla he sitten irrottivat suuren kuoritötterön, joka oli kahdeksan jalkaa pitkä ja neljä leveä. Heille oli iloinen yllätys, kun niin pienestä hirrestä saatiin niin mahtava kuorenkaistale.

Kolmesta suuresta hirrestä saatiin kolme oivaa isoa kuoren kaistaletta ja toisista mistä suurempia, mistä pienempiä. Isot kaistaleet asetettiin rungon päälle siten, että ne peittivät niin suuren alan kuin suinkin. Tietysti ne olivat yläpäästä liian leveät ja alapäästä liian kapeat, mutta aukot voitiin täyttää pienillä paloilla, kunhan vain keksittiin keino niiden kiinnittämiseksi paikoilleen.

Sam ehdotti, että ne naulattaisiin salkoihin, mutta Jan kauhistui naulain käyttämistä.

-- Ei intiaaneilla ole nauloja.

-- Mitä he sitten käyttäisivät? kysyi Sam.

-- Nahkarihmoja ja puuvaarnoja. Luulenpa, että ne kävisivät laatuun.

-- Mutta salot ovat kovaa puuta, väitti käytännöllinen Sam. -- Tamminen vaarna painuu mäntyyn, mutta kovaan puuhun ei saa puuvaarnaa painumaan, ellei ensin tee reikää. Minä menenkin hakemaan kairan.

-- Ei, Sam, yhtä hyvin voisit palkata nikkarin. -- Intiaanejahan meidän piti olla. Leikitään oikein. Kyllä me jonkin keinon keksimme. Emmeköhän saa niitä nahkapuulla sidotuksi.

Sam teki siis kirveellä terävän tammisen puikon, ja Jan pisteli sillä reikiä kuhunkin kuoren kappaleeseen, ja karkein ompeluksin he tuota pikaa saivat wigwamin näköjään hyvinkin kauniisti peitetyksi. Mutta kun he menivät sisästä tarkastamaan, odotti siellä ikävä yllätys, sillä reikiä näkyi kovin paljon. Niitä oli mahdoton kaikkia sulkea, kuori kun halkeili niin monesta paikasta, mutta pojat tukkivat kuitenkin pahimmat ja valmistautuivat sitten suureen pyhään toimitukseen -- tekemään tulen majan keskelle.

He kokosivat ison kasan kuivia polttoaineita, ja sitten Jan kaivoi taskustaan esille tulitikun.

-- Tuolla tavallako intiaanit tekevät? En minä luule intiaaneilla olevan tulitikkuja, virkkoi Sam venytellen arvostelevasti sanojaan.

-- No ei suinkaan, myönsi Jan nöyrästi. -- Mutta minulla ei ole piikiveä eikä tulirautaa, enkä osaa kalikastakaan tulta hieroa, niin että meidän täytyy käyttää tikkuja, _jos_ tahdomme tulta.

-- Tietysti meillä pitää olla tuli, enkä minä potki vastaan, sanoi Sam. -- Raapaise sinä vain vanhalla, reidestä syttyvällä rikkitikullasi. Leiri ilman tulta olisi melkein kuin viimevuotinen linnun pesä taikka katoton huone.

Jan raapaisi tikulla valkeata ja pani sen puun viereen. Tikku sammui. Hän raapaisi toisella -- sama tulos. Ja vielä seuraavallakin kerralla.

Sam huomautti:

-- Minusta näyttää, ettet sinä paljonkaan tiedä tulen tekemisestä. Annas kun minä näytän. Annas kun valkoinen metsämies vähän opettaa intiaanille eräasioita, hän tuhahti ilkikurinen välke silmissään.

Sam otti kirveen ja leikkasi kuivasta männynjuuresta muutamia pirstaleita. Sitten hän puukollaan vuoli pitkiä kipertyviä lastuja, jotka jätti törröttämään tikun toiseen päähän.

-- Olenhan minä nähnyt kuvan, jossa intiaani vuolee tuollaisia. Nimittävät niitä rukoustikuiksi, sanoi Jan.

-- Niin kai, mutta nämä rukoustikutpa ovat niitä parhaita sytykkeitä, vastasi toinen. Hän raapaisi tulitikulla valkeata, ja tuota pikaa oli keskellä wigwamia loimuava tuli.

-- Vanha de Neuvillen mummo, noita-akka -- se tietää metsästä vaikka mitä, ja villitty Jimmy tekee runoa kaikesta mitä hän sanoo. Jimmy väittää hänen sanovan, että kun tahdot tehdä metsään tulen, niin tee näin:

"Ota koivuntuohta palanen, niin kuivaa kuin mahdollista, joku kuiva karahka ota puista kasvavista. Jokunen männynoksa vielä, jotta kattilan kiehumaan saat, niin oiva sulla on nuotio ja valossa hohtaa maat."

-- Kuka on Neuvillen mummo?

-- Kah, se vanha noita-akka, joka asuu alhaalla puron mutkassa.

-- Mitä? Onko hänellä tyttärentytär, jonka nimi on Biddy? kysyi Jan äkkiä muistaen, että hänen muinainen liittolaisensa oli kotoisin tästä osasta Sangeria.

-- Hohoh! Tottakai on! Ja aika lunttu onkin -- juo kuin kala ja puhuu joka ihmisen puolikuolleeksi kertoen siitä ajasta, jonka hän oli Bonnertonissa. Saa joka postissa kirjeen, jossa häntä vaaditaan tulemaan takaisin ja kyläilemään vähän kauemmin.

-- Eikös tämä ole somaa, sanoi Jan istuessaan wigwamissa kuusenoksakimpulla.

-- Ei paremmasta väliä, tuumi Sam istuimeltaan tulen toiselta puolelta. -- Mutta kuules, Jan, älä lisää puita tuleen; täällä alkaa olla jo hieman lämmin, ja tuossa savutorvessa näyttää olevan vähän vikaa -- taitaa olla nuohoamisen tarpeessa. Sitä ei varmaan ole äskettäin nuohottukaan -- ainakaan minun muistini aikana.

Tuli leimusi ja savua karttui. Vähän siitä ensin meni mäellekin majan huipussa olevasta savureiästä, mutta sitten tuntui savu päättelevän, että koko savureikä oli sulaa erehdystä, eikä sen koommin suostunut sitä ensinkään käyttämään. Osa pyrki pihalle raoista, ja ovesta sitä tuprutti ulos vahvalti, mutta suurin osa näytti tyytyvän jäämään wigwamin sisään, niin että minuutin kuluttua ja pikemminkin pojat hyökkäsivät ulos. Silmistä tihkui savukyyneliä, ja he olivat hyvin masentuneita ja noloja.

-- Minusta näyttää, huomautti Sam, -- että sekoitimme reiät. Ovi olisi pitänyt olla yläpäässä, koska savu mieluummin menee siitä. Sitten ehkä olisimme saaneet olla siltä rauhassa.

-- Intiaanit saavat sen vetämään, sanoi Jan. -- Pitäisipä valkoisen metsästäjänkin siis osata se taito.

-- Nyt onkin intiaanin vuoro, sanoi Sam. -- Ehkä ovi pitää sulkea, sitten savun täytyy paeta ulos oikeasta reiästä.

Ajatusta koetettiinkin soveltaa käytäntöön, ja tietenkin osan savusta täytyi nyt mennä ulos savureiästä. Mutta sen se teki vasta kauan sen jälkeen, kun poikien oli ollut pakko pötkiä mäelle.

-- Näyttää siltä, että senkin, mikä menee raoista ulos, tämä hieno savutorvi imee taas takaisin, sanoi Sam.

Pettymys oli sangen suuri. Omalla tiipiitulella olisi poikain mielestä ollut kovin runollista istua, mutta pistävä ja kiduttava savu teki sen mahdottomaksi. Heidän unelmansa raukesi, ja Sam ehdotti, että "eiköhän olisi parempi yrittää uutta mökkiä".

-- Ei, sanoi Jan itsepintaisena kuten aina. -- Minä tiedän, että se on mahdollista, koska se on intiaaneillekin mahdollista. Kyllä me sen vielä keksimme.

Mutta turhia olivat kaikki heidän ponnistuksensa. Wigwami oli aivan epäonnistunut, koska siihen ei voinut tehdä tulta. Sitä paitsi se oli sangen pieni ja epämukava; tuuli puhalsi sadoista raoista, jotka yhä suurenivat sitä myöten kuin jalavan kuori kuivui ja halkeili. Kerran rankkasade yllätti heidät, ja he olivat kovin mielissään, kun täytyi paeta tähän ilottomaan majaan, mutta vettä tuli niin tulvanaan savureiästä ja seinän raoista, ettei siitä ollut paljonkaan apua.

-- Täällä on minusta totisesti kosteampaa kuin ulkona, sanoi Sam hyökätessään edellä kotia kohti.

Samana yönä tuli kova myrsky, ja poikain seuraavana päivänä paikalle tullessa se oli puhaltanut nurin heidän hataran wigwaminsa. Kaikki oli raunioina.

Jonkin ajan kuluttua Raften tavalliseen tylyyn tapaansa kysyi:

-- No, pojat, miten siellä leirissä asiat hurisevat? Onko wigwami valmis?

-- Ei siitä ollut mihinkään, sanoi Sam. -- Tuuli kaatoi sen.

-- Mitenkäs niin kävi?

-- En tiedä. Ja siihen työntyi niin savuakin. Ei siinä voinut olla.

-- Se ei ollut oikein tehty, sanoi Raften. Sitten äkkiä innostuen, mikä osoitti kuinka mielellään hän neljäkymmentä vuotta takaperin olisi leikkiin yhtynyt, hän sanoi:

-- Miksette tee oikeata tiipiitä?

-- Emme osaa; ja mistä sen tekisimme?

-- No kuulkaahan nyt. Olette käyttäytyneet kovin hyvin ettekä ole laiminlyöneet työtänne -- saatte ottaa vanhan vaununpeitteen. Bert-serkku näyttäisi teille, kuinka se on tehtävä, jos hän olisi täällä. Mutta ehkä Kaleb Clark tietäisi, hän lisäsi silmiään merkitsevästi vilkuttaen. -- Paras kysyä häneltä.

Sitten hän kääntyi antamaan käskyjä palkkalaisille, jotka tietysti söivät perheen pöydässä.

-- Isä, saammeko mennä Kalebin luo?

-- Saatte tehdä hänelle mitä tahdotte minun puolestani, vastasi Raften. Hän ei ollut turhan puhuja, sen tiesi Sam, ja heti kun vapaa aika alkoi, hän kantoi Janin kanssa ulos vanhan vaununpeitteen. Siinä näytti olevan oikein monen aarin ala kangasta, kun he sen levittivät. Otettuaan sen näin haltuunsa he taas veivät sen takaisin navettaan, omaan valtakuntaansa, ja Sam sanoi:

-- Minun tekee kovasti mieleni mennä suoraa päätä Kalebin luo; hän kyllä tietää tiipiistä enemmän kuin kukaan muu tällä paikalla, mikä ei tosin ole kovin paljon.

-- Mikä mies se Kaleb on?

-- Sama vanha pukki, joka kerran ampui meidän ukkoa, kun tämä oli jutkauttanut häntä hevoskaupassa. Olkoon vain, että se oli erehdys. Ja kai syytä oli siinäkin, että isä oli ostanut hänen vanhoja velkakirjojaan ja saanut ne halvalla ja sitten yritti kovakouraisesti pakottaa hänet maksamaan. Sen jälkeen hänellä on ollut huono onni kaikessa. -- Se on kovin konstikas vanha ukkeli, tuo Kaleb. Mutta metsistä hän tietää paljon, hän kun on ennen ollut erämies ja ansapyytäjä. Jukopliut, kyllä hän kävisi minun kimppuuni, jos tietäisi kuka minun isäni on, mutta ei hän ainakaan saa sitä minulta kuulla.

IV

SANGERIN NOITA

Pojat lähtivät Kalebin luo. Hän asui puron varressa jonkin matkan päässä leiripaikalta. Joen mutkaa lähestyessään he näkivät pienen hirsimökin, kanoja ja sian mökin ovella.

-- Tuossa noita asuu, sanoi Sam.

-- Kuka -- de Neuvillen vanha mummoko?

-- Niin juuri, ja minusta se pitää kovin paljon. Niin aina; melkein yhtä paljon kuin vanha kana kanahaukasta. Taitaa yötkin valvoa ja vain rakastaa minua.

-- Kuinka niin?

-- Kah, se taisi alkaa asioista. Ei, annas kun muistelen: puista ensin. Isä kaatoi koko joukon jalavia, jotka noidan ikkunasta olivat ylen kauniita katsella. Se muija sitten on vasta puiden puolesta. Suuttuu kuin tupakki, kun näkee niitä kaadettavan, ovat ne sitten hänen tai kenen muun tahansa. Ja se sikajuttu! Kas, kerran hän talvella oli kovin ahtaalla ja hänellä oli kaksi sikaa, kumpikin ehkä viiden dollarin arvoinen -- ainakin hän niin väitti, ja ehkä hän sen tiesikin, ne kun asuivat hänen kanssaan tuvassa -- ja sitten hän tuli isän luo (eikö liene yrittänyt joka paikassa muualla sitä ennen), ja isäukko tinki tinkimistään ja sai muijan antamaan molemmat siat seitsemällä dollarilla. Niin hän aina tekee. Sitten hän tulee kotiin ja sanoo äidille: "Vanha rouva näyttää olevan kovin lujalla. Vie hänelle ensi lauantaina kaksi säkkiä jauhoja, sianlihaa ja perunoita ja katso, ettei mitään puutu." Sillä tavalla isä aina tekee etteivät tiedä mitään. Äiti meni ja vei viidentoista dollarin edestä ruokatavaraa mukanaan. Noita-akka oli kovin nenäkäs. Ei sanonut paljon mitään. Äiti ajoi asiaansa hitaanlaisesti, hän kun ei oikein tiennyt, antaisiko kaikki aivan lahjaksi, vai sanoisiko, että sen edestä sopii tehdä työtä tulevana vuonna tai joskus toiste, kun kaikki työt on tehty. No, noita-akka ei sanonut juuri mitään, ennen kuin kaikki tavarat oli pantu kellariin, mutta sitten hän sieppaa kouraansa ison kepin ja lentää äidin silmille:

"Lähde nyt tästä paikalla, sinä saastainen olento. En minä ota armolahjoja teidän kaltaisiltanne. Sen minkä sinä nyt toit, sinun miehesi ryösti minulta sikain hinnasta ja nyt ollaan kuitit, niin että painu sukkelaan ulos äläkä enää astu minun huoneeseeni."

-- Se oli meitä kohtaan hapan, kun isä osti siat, mutta se kävi viisi kertaa pahemmaksi heti kun sai muonan lukon taa. On tainnut hapata sen mahassa.

-- Onpa se hävytön, vanha rääsy, sanoi Jan, jonka myötätunto helposti kallistui Raftenien puolelle.

-- Ei suinkaan, vastasi Sam; -- on vain niin kummallinen. On paljon sellaisia, jotka ovat hänen puolellaan. Mutta se akka on kovin kummallinen. Ei anna kaataa puuta, jos vain voi sen estää. Ja kun sitten keväällä alkaa olla kukkia, menee tuo eukkopaha metsään ja istuu niiden vieressä tuntikausia ja nimittää niitä "pikku kaunokaisikseen", ja lintuja se myös rakastaa. Kun pojat tahtovat tehdä akalle oikein kovasti kiusaa, ne ampuvat sen puutarhasta lintuja kaaripyssyllä, ja se käy aivan hulluksi vihasta. Se melkein näkee itse nälkää joka talvi, kun koettaa ruokkia kaikki ne linnut, joita mökin ympäristöön kokoontuu. Jotkut niistä syövät jopa eukon kädestäkin. Isä sanoo, että ne luulevat sitä kuivaneeksi männyn juureksi, mutta se osaa ihmeen nätisti puhua niiden kanssa. Ja kylmälläkin se vain seisoo ulkona ja kutsuu niitä, että "voi kaunokaiseni".

-- Näetkös tuota pientä ikkunaa tuvan päässä? Sam jatkoi, kun he olivat tulleet noita-akan mökin luo. -- Siellä on ullakkohuone, ja se on täynnään kaikenlaisia kasveja ja juuria.

-- Mitä varten?

-- Rohtoja ne ovat. Eukko tietää paljon ruohoista.

-- Aivan niin, nyt minä muistankin, että Biddy sanoi mummonsa olevan kasvitohtori.

-- No, tohtorinvikaa eukossa ei paljon ole, mutta lyön vetoa, että se tuntee joka kasvin mitä metsässä kasvaa, ja kyllä niissä nyt ainakin voimaa on, kun ovat olleet siellä toista vuotta ja kissa on päällä maannut.

-- Minä mielelläni kävisin häntä tervehtimässä.

-- Senhän voimmekin mainiosti tehdä, vastasi Sam,

-- Eikö hän tunne sinua?

-- Tottakai tuntee, mutta kyllä hänen tapansa tiedetään, venytteli Sam. Eukko ei pidä mistään niin paljon kuin sairaasta ihmisestä.

Sam pysähtyi, kääri hihansuut ja tutki kumpaakin käsivarttaan, vaikka ilmeisestikin ilman menestystä, koska hän sitten päästeli irti housunkannattimensa ja laski housunsa kinttuihin sekä ryhtyi tutkimaan sääriään. Kaikilla pojilla on tietenkin aina joitakuita naarmuja ja haavoja parantumisen eri asteilla. Sam valitsi parhaansa, aitanaulan naarmun, joka oli juuri polven alla. Siihen asti hän tuskin oli muistanut sitä olevankaan, mutta nyt hän tuumasi, että "eiköhän kelpaa". Hän lainasi Janilta lyijykynän, hankasi sillä arven ympärystän täyteen kuolleen lihan väriä ja höysti sitä harmaan pähkinäpuun viheriän kuoren mehulla, josta se kävi ilkeän kellervän ruskeaksi, niin kuin mätänevä ihmisliha ainakin. Näin syntyi aivan hirvittävän näköinen mätäpaise. Sitten hän pureskeli ruohoista kellervänviheriää väriä ja sylkäisi siitä nenäliinaan, jonka hän kietaisi haavan päälle. Lopuksi hän sieppasi käteensä sauvan ja alkoi suurella vaivalla ontuen köpittää noita-akan mökille. Heidän lähestyessään temmattiin puoliavoin ovi huonoenteisesti paukahtaen kiinni. Vähääkään hämmästymättä Sam katsoi Janiin ja nyökäytti päätään. Sitten hän kolkutti ovelle. Sisältä vastasi pienen koiran haukunta. Sam kolkutti uudelleen. Nyt sisältä kuului jonkinlaista liikettä, mutta ei vastausta. Hän kolkutti kolmannen kerran, sitten kuului kimakka ääni:

-- Menkää sieltä matkoihinne! Pois minun mökiltäni, senkin kelvottomat nulikat!

Sam irvisti. Venytellen tavallista enemmän puhettaan hän sitten valittavalla äänellä sanoi:

-- Mummo kulta, täällä on vain pieni poika raukka. Tohtorit eivät voi hänelle mitään.

Kun ei kuulunut vastausta, rohkaisi Sam mielensä ja avasi oven. Siellä istui eukko mulkoillen vihaisilla punaisilla silmillään tuvan poikki kissa sylissään ja piippu suussaan koiran muristessa tulijoille.

-- Etkös sinä ole Sam Raften? hän kysyi vihaisesti.

-- Olen, rouva. Minä kun loukkasin polveni aidan naulaan. Sanovat, että siitä voi saada verenmyrkytyksen, Sam sanoi, voivotteli vähän ja koetti näyttää vallan vaivaiselta. Noita-akalta jäi "mene ulos" sanomatta. Hänen hyvä sydämensä lämpeni kärsivää kohtaan. Ja oikeastaan hän nauttikin siitä, että vihollinen tuli näin nöyränä apua hakemaan.

-- Katsotaanpa, katsotaanpa. Sam koetti kovasti voivotellen paljastaa sen ruman saastan, jolla hän oli polvensa koristanut, kun ulkoa samassa kuului askelia. Ovi aukeni ja Biddy astui sisään.

Hän ja Jan tunsivat heti toisensa. Toinen oli kasvanut paljon pitemmäksi, toinen paljon levennyt siitä kun viimeksi tavattiin, mutta he tervehtivät toisiaan kuin kaksi lämminsydämistä ihmistä, jotka pitkästä aikaa tavatessaan ilostuvat.

-- Kuinka jaksaa pappa ja mamma ja koko teidän perheenne? Voi, voi, muistaako Jan, kun me teimme sitä keuhkopalsamia? Kyllä me silloin sentään olimme ymmärtämättömiä! Muistaako Jan, että minä usein kerroin mummosta? Niin, tässä hän on. Mummo, tämä on Jan. Me pidimme yhdessä monet lystit, kun minä seurustelin hänen mammansa kanssa, eikö totta, Jan? No mummo se nyt osaa Janille kertoa kasveista vaikka kuinka paljon.

Pitkä voivotus sai nyt huomion kääntymään Samiin.

-- Kas vain, eikös tämä ole Sam Raften? kysyi Biddy kylmästi.

-- On, ja hänessä on kuoleman tauti, sanoi mummo. -- Heidän oma tohtorinsa hylkäsi hänet ja sanoi, ettei hänelle kukaan kuolevainen voi mitään, niin että hänen täytyi tulla minua pyytämään.

Toinen pitkä voivotus vahvisti näitä sanoja.

-- Katsotaanpa sitä. Annas tänne sakseni, Biddy; kyllä minun täytyy leikata housun puntti poikki.

-- Ei, ei, huudahti Sam äkkiä hyvin vilkkaasti, hän kun pelkäsi niitä seurauksia, joita siitä kotona koituisi. Minä käärin sen.

-- Kas noin, kyllä se kelpaa. No voi minun päiviäni, sanoi noita-akka. -- Niin, niin, siinä on lihan mätä. Minä voisin leikata sen pois, hän sanoi ja kaiveli taskuaan (Sam pelkäsi puukkoa ja oli valmis hyökkäämään ovea kohti), mutta annas kun katson -- se olisi tyhmä temppu. Selvitään tässä muutenkin.

-- Niin kyllä, sanoi Sam takertuen kiinni tähän ajatukseen,

-- tyhmä tohtori tekisi sen, mutta te voitte antaa minulle jotakin sisään otettavaa, joka on paljon parempaa.

-- Tietenkin voin, tuumi eukko, ja Jan ja Sam hengittivät keveämmin. -- Nielaisepas nyt tuo! Hän ojensi Samille tinakupissa vettä, johon oli ripottanut vähän hienonnettua kuivaa lehtipölyä. -- Sam nieli. -- Ja saat tämän nipun mukaasi. Keitä se kahdessa kannullisessa vettä ja juo lientä lasillinen joka tunti, ja sano, että halkaisevat kirveellä elävän kananpojan ja panevat sen sille paikalle kuumana kahdesti päivässä niin kauan kuin mätää lihaa on, niin kyllä sinusta terve tulee -- veres kananpoikanen joka kerta, muista se.

-- Eivätkö kalkkunat olisi parempia? ruikutti Sam heikosti.

-- Olen äitini lellipoika, eikä hinta tuota est... -- häneltä pääsi korahdus, joka ehkä oli tarkoitettu ilmaisemaan hirvittävää kuoleman tuskaa.

-- Älä nyt turhia. Emme nyt puhu isästä eikä äidistä; johan heitä on kovasti rangaistu. Jumala suokoon, etteivät vielä menettäisi viimeisiäkin lapsiaan syntiensä tähden. En minä ainakaan tahdo heitä vastaan kantaa kaunaa.

Pitkä voivotus lopetti äkkiä tämän saarnan.

-- Mikä se kasvi oli, mummo? kysyi Jan huolellisesti Samin katsetta karttaen.

-- Niin kyllä, ja metsässä se kasvaa.

-- Niin, mutta minä tahdon tietää, minkä näköinen se on ja mikä sen nimi on.

-- Niin kyllä, ei se ole minkään muun näköinen. Se on vain itsensä näköinen ja sitä sanotaan noidan pähkinäpensaaksi.

"Noidan pähkinä kukkii, kun lehtensä varistaa, ja kylmän vihat ja kuumeet se poies karistaa",

kuten villitty Jimmy sanoo.

-- Minä joskus näytän sen Janille, sanoi Biddy.

-- Tuleeko siitä keuhkopalsamia? kysyi Jan kurillaan.

-- Nyt kai täytyy lähteä, sanoi Sam epäröiden. -- Voin jo paljon paremmin. Missä minun keppini on? Tuossa, Jan, kanna sinä rohtojani ja ole hyvin varovainen.

Jan otti nipun vieläkään uskaltamatta katsoa Samia silmiin. Mummo käski heitä molempia palaamaan pian ja seurasi heitä ovelle sydämellisesti hyvästellen. Samalla hän huudahti:

-- Odottakaas! Sitten hän meni huoneen ainoan vuoteen luo, kääri vaatteet kokoon, niin että niiden keskeltä tuli näkyviin joukko rusoposkisia omenoita. Hän valitsi kaksi parasta ja antoi yhden kummallekin pojalle.

-- Minun täytyy pitää niitä piilossa, ettei sika saa, hän selitti, -- sillä sen parempia omenoita ei kasva missään.

-- Hyviä ne kyllä ovatkin, kuiskasi Sam, kun oli nilkuttanut niin kauas, ettei hänen puhettaan enää saattanut kuulla, -- hänen poikansa Larry varasti ne meidän puutarhastamme viime syksynä. Ne ovat ainoa laji, joka säilyy talvenkin. Ne ovat parhaita, mitä puissa kasvaa, mutta nyt ne ovat hiukan liian lämpöisiä.

-- Hyvästi ja kiitoksia paljon, sanoi Jan.

-- Minä voin jo paremmin, venytteli Sam. -- Väsymystä ei enää tunnu ollenkaan, ja sen jälkeen kun olen eukon rohtoja nieleskellyt, en toista tarvitse. Mutta suupielestään hän lisäsi: -- Kun voisi oksentaa sen saastan pois, ennen kuin se myrkyttää minut. -- Ja sitten hyvin käsittäen, kuinka somalta se näyttäisi, hän tahtoi nakata keppinsä pois ja hyökätä metsään.