Part 3
Ajatuksissaan hän oleskeli nyt yhä enemmän ja enemmän tässä omassa valtakunnassaan; hän ikävöi sinne aina. Mutta hän ei uskaltanut muuta kuin haaveilla, että joskus pääsisi nukkumaan yöksi mökkiinsä. Siellä hän eläisi ihanne-elämäänsä -- intiaanien elämää, tosin hylkäämällä kaiken, mikä siinä oli pahaa ja julmaa. Siellä hän näyttäisi ihmisille, kuinka piti elää kaatamatta kaikkia puita, turmelematta kaikkia jokia ja tappamatta kaikkia eläviä olentoja. Hän aikoi oppia, miten metsästä oli saatava runsaimmat ilot, ja sitten opettaa kokemuksensa muillekin. Mutta vaikka linnut ja nelijalkaiset eläimet häntä viehättivätkin, olisi hän kuitenkin empimättä ampunut jonkun, jos hänellä olisi ollut pyssy; sen sijaan oli puun kaataminen hänelle aina murheen aihe. Ehkäpä hän oivalsi, että linnun sijaan pian tulisi toinen, mutta puun sijaan ei milloinkaan.
Suunnitelmansa toteuttamiseksi hänen täytyi työskennellä koulussa uutterasti, sillä kirjoissa oli paljon sellaista mitä hän tarvitsi. Ehkäpä hän vielä jonakin päivänä saisi nähdä Audubonin tunnetut lintupiirrokset ja voisi siten ratkaista kaikki lintupulmansa yhden ainoan kirjan avulla.
Kouluun tuli sinä kesänä uusi poika, joka kartutti Janin metsäläisvarustuksia. Se poika ei ollut hyvä eikä älykäskään: päinvastoin hän oli tyhmä ja hänet oli huonon käytöksen vuoksi karkotettu eräästä sisäoppilaitoksesta, mutta hänellä oli koko joukko eräitä koulupojanavuja, jotka soivat hänelle joksikin aikaa kunnian hohdetta. Hän osasi sitoa nuoraan kummallisia solmuja. Hän osasi matkia ihmeellistä linnun liverrystä ja hän taisi erästä kieltä, jota hän sanoi tutniitiksi. Jania huvitti tämä kaikki ja varsinkin se uusi kieli. Sen salaisuus oli siinä, että jokainen sana kirjoitettiin kahdentamalla kerakkeet ja sijoittamalla niiden väliin "e". Siten "d":stä tuli "ded", "m":stä "mem", "p":stä "pep" ja niin edespäin.
Tämän uuden pojan mallilause kuului: "pep-i-ded-ä kek-i-tet-ases kek-ii-nen-nen-i" ja sen hän sanoi merkitsevän erästä tapaa saada aikaan äänettömyyttä.
Tästä kielestä oli "suurta hyötyä", vakuutti se uusi poika, sillä sen avulla saattoi estää sivullisia ymmärtämästä keskustelua, ja niin kyllä olikin asian laita. Jan harjoitteli uutterasti, ja muutamassa viikossa hän hallitsi sen täydelleen. Jopa hän osasi käytellä näitä kömpelöitä lauseita paremminkin kuin oppimestari itse ja erinomaisella menestyksellä sovittaa sekaan korostuksia ja kurkkuääniä, joista kieli sai viehättävän metsäläistuoksun. Mielellään Jan sitä solkkasikin uuden pojan kanssa saadakseen nauttia niiden toverien ihmettelevistä ilmeistä, jotka eivät olleet perehtyneet tutniittien kieleen.
Jan valmisti itselleen jousen ja nuolet. Ne olivat tökerötekoiset, eikä hän niillä osannut mihinkään, mutta jännittäessään jousen nuolen kärkeen saakka hän mielestään oli niin intiaanimainen, että siinä oli kylläkin ilon aihetta.
Hän vuoli nuolia ja kiinnitti niihin vanneraudasta kärjet. Kärkiä hän saattoi viilata kotona puuvajassa. Niissä oli väkäsiä ja kaksinkertaisiakin väkäsiä ja hampaita. Nämä nuolet olivat kamalan näköisiä aseita. Ne näyttivät kerrassaan pirullisen julmilta, ja sen vuoksi ne tekijäänsäkin tyydyttivät. Hän sanoi niitä "sotanuolikseen", ampui nuolen puuhun ja katseli, kuinka se vapisi, mörähti sitten: "ugh, paljon hyvä", ja nautti kuvitellun lävistämänsä vihollisen tuskista.
Hän löysi lampaan nahan kappaleen ja teki siitä sangen surkean näköiset mokkasiinit. Vanhasta tunkiolle nakatusta kittausveitsestä hän hioi päänahannylkyveitsen; siinä oli lovi lasin taittamista varten, ja se hänelle tuotti paljon harmia, kunnes hän sattui muistamaan, että jotkut intiaanit murtavat veitseensä loven jokaisen tappamansa vihollisen muistoksi, ja tämä lovi siis hyvin sopi tappoluettelon aluksi. Mokkasiininnahasta jääneistä kaistaleista hän valmisti tupen puukkoonsa. Koulussa hän vaihtoi itselleen muutamia vesivärejä ja peilin kappaleen, jonka hän pisti halkaistuun keppiin. Nämä esineet kuuluivat hänen intiaanivarusteisiinsa. Kun hän sitten rupesi varsinaisesti intiaaniksi laittautumaan, taistelivat hänen kasvoillaan koko ajan mitä kamalin intiaaninilme ja mielihyvän irvistys sen vuoksi, että hänen oli onnistunut maalata naamansa niin pirulliseksi. Kasvot maalattuina ja sulka tukassaan hän kulki ylpeänä ristiin rastiin pienen kuningaskuntansa metsissä ja kokosi talteen pienimmänkin erätietouden rippeen, mitä sattui löytämään, keksimään tai koulutovereiltaan kuulemaan.
Kaikki ihmeelliset esineet, mitä hän metsästä löysi, hän kantoi mökkiinsä: vääriä keppejä, sulkia, luita, kalloja, simpukankuoria, vanhan lehmänsarven -- kaiken mikä vain hänen huomiotaan herätti, vaikka hän ei olisi tuon oudon viehätyksen syytä oivaltanutkaan. Simpukankuorista hän teki intiaanin kaulakoristeen pujotellen nuoraan vuorotellen niitä ja kalan selkäruodon palasia. Hän antoi hiustensa kasvaa niin pitkiksi kuin suinkin käyttäen kaikenlaisia sotajuonia, vieläpä kampaamistakin, vaikka se oli niin luontoa vastaan, välttääkseen äidin saksien kuukausittaista lyhennystoimitusta. Hän makasi tuntikausia ja antoi auringon paahtaa kasvojaan muuttaakseen siten värinsä sellaiseksi kuin sen tuli olla, ja ainoa itsekohtaisen turhamaisuuden oire, mitä hänessä milloinkaan huomattiin, oli mielihyvä siitä, että hänen ihonsa tummuudesta lausuttiin halventavia huomautuksia. Hän koetti tehdä kaiken siihen tapaan kuin intiaani tekisi, matki intiaanien asentoja, käveli huolellisesti varpaat sisäänpäin käännettyinä, taittoi oksia paikkoja merkitäkseen, arvasi ajan auringosta ja mörähti "ugh" ja "uagh" kun sattui jotakin hämmästymään. Halventavat huomautukset kalpeanaamoista olivat tärkeänä osana hänen huvituksissaan, ja hän lausui ne omalla keksimällään intiaanikielellä. "Ugh, kalpeanaamat paljon ei hyviä" ja "uagh, kalpeanaama -- vaalea mielipuoli metsässä". Nämä olivat hänen mielilauseitaan.
Häneen vaikuttivat paljon kaikenlaiset hänen sattumalta kuulemansa lauseet. "Intiaanin ruskea, jäntevä käsivarsi" oli yksi sellainen lause. Se toi hänelle mieleen, että hänen omat käsivartensa olivat valkoiset kuin maito. Siihen oli kuitenkin yksinkertainen apu. Hän kääri hihansa olkapäihin saakka ja antoi päivän paahtaa käsivarsiin täydeltä terältä. Myöhemmin hän, muistaen tutun lauseparren, "sotilas oli suolivyötä myöten alaston", meni askelta pitemmälle -- hän päätti paahtaa itsensä vyötäisiä myöten -- ja oli siinä tarkoituksessa paidatta kokonaisen lupapäivän. Jan meni aina äärimmäisyyksiin. Hän muisti nyt, että nuorten miesten eräissä intiaaniheimoissa täytyi alistua vihkimysmenoon, jota sanottiin aurinkokarkeloksi; sen vuoksi hän karkeloi tulen ympärillä ilkialastomana paahtavassa auringonpaisteessa ja istuskeli kokonaisen päivän ilman vaatteita.
Iltapuolella hän tunsi yleistä lämpöä ruumiissaan, mutta vasta yöllä hän täydelleen sai kokea varomattomuutensa seuraukset. Hän tunsi polttavaa kuumuutta. Hän tuskin sai nukutuksi koko yönä. Seuraavana päivänä hänen tilansa oli vielä huonompi. Käsivarret ja hartiat olivat rakkoja täynnä. Hän kesti tuskansa urheasti peläten, että kodin sisäministeriö pääsisi asiasta selville. Siinä tapauksessa olisi käynyt vielä huonommin. Hän oli lukenut, että intiaanit rasvaavat auringon polttaman ihon. Hän siis meni kylpyhuoneeseen ja voiteli itsensä hanhenrasvalla, puhvelinrasvaa kun ei ollut. Tästä oli jonkin verran apua ja muutaman päivän kuluttua hän jaksoi paremmin ja saattoi suurta tyydytystä tuntien kuoria irtaantuneen nahan olkapäistään ja käsivarsistaan.
Jan teki koivun tuohesta koko joukon astioita. Reunat hän punoi kiinni juurisäikeillä ja täytti pohjan pyöreällä puukiekolla ja liitokset männynpihkalla, niin että astiat pitivät vettä.
Etäisestä joesta hän pyydysteli muutamia kissakaloja ja kuljetti ne kotiin, toisin sanoen mökkiinsä. Siellä hän teki tulen, paistoi ne hiilloksessa -- sangen huolimattomasti -- ja söi ne kuin suurenkin herkun. Niiden kummastakin kylkievästä hän sai terävän luun, porasi sen paksuun päähän reiän, silitti sen ja sai siten neulan, jota saattoi käyttää tuohiastiain teossa. Tällaisia neuloja hän säilytti tuohilippaassa, jossa sitä paitsi oli muutamia pihkan palasia, intiaanien piikivinen nuolenpää, jonka hän oli saanut eräältä koulutoverilta, ja suuren huuhkajan kynnet, jotka hän oli löytänyt eläinten täyttäjän puodin takaa roskakasasta. Eräänä päivänä hän kaupungissa kotipihassaan huomasi tuhkaläjässä oudon uuden linnun. Hän näki tuon tuostakin outoja lintuja, mutta tämä oli tavallista merkillisempi. Hän piirsi sen kuvan, kun se pelkäämättä söi aivan hänen lähellään. Se oli yleisväriltään samean tuhkanharmaa, päälaessa ja ruumiissa pronssinkeltaisia täpliä ja siivissä valkoiset poikkijuovat. "Kanadan linnuista" hän ei saanut minkäänlaista valaistusta; hän etsi kaikista kirjoista mitä käteensä sai, mutta ei päässyt selville sen nimestä. Vasta monen vuoden kuluttua hän sai tietää, että se oli nuori koirastaviokuurna.
Eräänä toisena päivänä hän löysi pensaitten alta jotenkin läheltä mökkiään pienikokoisen kuolleen haukan. Hän otti sen telttaan ja piti sitä ihmeteltävänä löytönä, tarkasteli tuntikauden sen varpaita, nokkaa, siipiä ja jokaista sulkaa. Sitten hän ryhtyi piirtämään sen kuvaa. Hyvin huono kuva siitä tuli, vaikka piirtämiseen kului monta päivää, ja lintu oli matoja täynnä, ennen kuin kuva valmistui. Mutta joka höyhen ja joka pilkku oli tarkkaan jäljennetty, paperille oikeaan paikkaan piirretty. Eräs hänen ystävänsä sanoi, että se oli kanahaukka. Tämä nimi tarttui Janin muistiin, ja siitä pitäen kanahaukka kaikkine kirjopiirtoineen oli hänelle hyvä tuttu. Vielä myöhempinäkin vuosina nimi pysyi hänen mielessään, vaikka hän silloin olikin saanut selville, että hänen "kanahaukkansa" oli aivan toista lajia.
Myöhemmin hän tapasi huomattavasti toisenlaisen haukan. Se oli elävä ja lentää livahteli puussa hänen päänsä päällä. Se oli sangen pieni. Nokka oli hyvin lyhyt, jalat, siivet ja pyrstö pitkät; pää oli sinervä; päälaki kuparinpunainen; pyrstössä oli leveä musta poikkijuova. Lennellessään ja oksilla tasapainoa tavoitellessaan tämä lintu keikutteli pyrstöään. Siitä hän tiesi, että se oli haukka, ja se minkä hän värejä muisti, osoitti sen varpushaukaksi, sillä tällä kertaa hänellä oli kirjastaan hieman apua. Kaksi muutakin lintua hän näki aivan läheltä ja osaksi muistista piirsi niiden kuvat. Erään kalenterin kuvasta hän sai tietää, että toinen oli muuan ruisrääkän sukulainen; lintukirjansa kuvasta taas, että toinen oli bobolinkki-varpunen. Näitä nimiä hän ei koskaan unohtanut. Piirtäminen häntä alussa vähän epäilytti -- se näytti niin epäintiaanimaiselta, kunnes hän muisti, että intiaanit maalailevat kuvia kilpiinsä ja tiipiittensä seiniin. Se todella olikin kaikkein paras keino luotettavien havaintojen tekemiseen.
Kaupungin kirjakauppiaalla oli näihin aikoihin tarjolla muutamia uusia kirjoja. Erästä ihmeteltävän kaunista teosta myrkkykasveista Jan kovin mielellään olisi käynyt katsomassa. Se oli jonkin aikaa näytteillä ikkunassa. Kaksi suurta kuvaa saattoi kadulta nähdä; toinen oli villikaali (Hyoscyamus), toinen hulluruoho (Datura). Jan katseli niitä niin usein kuin vain saattoi. Viikon kuluttua ne katosivat; mutta nimet ja ulkonäkö olivat ainaiseksi syöpyneet hänen muistiinsa. Jos hän olisi ollut rohkeampi ja mennyt sisään ja pyytänyt saada katsella näitä teoksia, niin hänen mieleensä olisi tunnissa painunut niistä suurin osa.
IX
JÄLJET
Eräänä päivänä hän löysi puron rannalta kosteasta hiekasta omituisia painalluksia -- ilmeisestikin jälkiä. Jan tutkiskeli niitä kauan ja piirsi niistä sitten samankokoisen kuvan. Hän epäili suuresti, että ne olivat pesukarhun jäljet -- ei ollut niin harvinaista eläintä, ettei hänen laaksossaan olisi voinut sitä tavata. Hän näytti jäljen kuvan niin pian kuin suinkin tallirengille, jonka koiran sanottiin kerran tappaneen pesukarhun ja joka siis tietenkin oli asiantuntija.
-- Onko tämä pesukarhun jälki? kysyi Jan kainostellen.
-- Mistä minä sen tietäisin? vastasi mies töykeästi ja jatkoi työtään. Mutta vieressä seisoi vieras, omituinen ilmestys, jolla oli huonot vaatteet, mutta päässä takakenossa uusi silkkihattu. Tämä sanoi: "Näytäpä minulle." Ja Jan näytti.
-- Onko se luonnollista kokoa?
-- On.
-- Aivan oikein, pesukarhun jälkihän se on. Tutki nyt kaikkia isoja puita sillä paikalla, jossa tämän jäljet tapasit; kun sitten näet sellaisen, jossa on kolo, niin tutki kuorta, eikö siitä löydy pesukarhun karvoja. Jos huomaat niitä, niin tiedät löytäneesi pesukarhun puun.
Jan lähti liikkeelle niin pian kuin suinkin pääsi. Etsittyään aikansa hän löysi suuren lehmuksen, jonka kuoreen oli tarttunut vähän harmaita karvoja. Hän vei ne kotiin saadakseen varmemmin tietää, minkä eläimen turkista ne olivat peräisin. Hän koetti tavoittaa kohtaamaansa vierasta miestä, mutta tämä oli mennyt matkoihinsa, eikä kukaan tuntenut häntä.
Miten saada karvoista selkoa, siinä olikin nyt pulma; mutta äkkiä hän muisti, että eräällä ystävällä oli vaunujen jalkamatto pesukarhun nahasta. Hän vertasi siitä nyhtämiään karvoja puusta saamiinsa, ja tarkastelu osoitti kiipijän epäilemättä olleen pesukarhu. Näin Jan sai ensimmäisen aavistuksen siitä tosiasiasta, että jokaisella eläimellä on erilaiset karvatkin, ei vain jäljet. Hän oppi niin ikään, kuinka viisasta oli piirtää kaikki, mitä halusi muistaa tai myöhemmin kuvailla. Hän oli keksinyt tuon oivallisen keinon joko sattumalta tai vaiston avulla, ja periaate oli hyvä; ei mikään muu anna niin monipuolista ja tarkkaa tietoa muodosta kuin piirros -- ei ole sen parempaa oikean havaintotoiminnan kehittäjää.
Kerran hänen huomionsa kiintyi erääseen tavalliseen, sateenvarjon kaltaiseen kasviin. Hän kaivoi sen maasta juurineen, ja alapäästä löytyi pitkä valkoinen mukula. Hän maistoi sitä. Sen maku muistutti hyvin paljon kurkkua. Hän löysi kasviopista sen nimen, se oli "intiaanien kurkku".[2] Kuvaus tästä kasvista tuntui soveltuvan hänen löytämäänsä juurakkokasviin, mikäli hän käsitti kirjan oppisanain merkityksen, siinä kun ei ollut kasvista kuvaa. Näin hän siis lisäsi intiaanikurkun erätietoihinsa.
Kerran hän taas pureskeli erään oudon kasvin lehtiä, koska oli kuullut, että se oli intiaanien ensimmäinen koe. Mutta pian hän sai kamalia vatsanväänteitä. Hän kiiruhti kotiin suuressa tuskassa. Äiti antoi hänelle sinappia ja vettä, kunnes hän antoi ylen, ja sitten pari kovaa korvapuustia. Isä sattui tulemaan huoneeseen tämän toimituksen aikana ja täydensi rangaistusta lämpimällä kädellä. Ja sillä samalla hetkellä häntä käskettiin ainiaan pysymään poissa metsistä. Jan ei tietenkään totellut. Hän kävi vain entistä varovaisemmaksi ja nautti mökistään kahta vertaa enemmän, kun siihen vielä liittyi salaisen synninkin viettelys.
X
BIDDYN AVUSTUS
Perheeseen tuli nyt irlantilais-kanadalainen palvelustyttö, kotoisin Sangerista. Tämän tytön isoäiti oli kansanparantaja, joka ammattinsa perinpohjaisena taitajana oli kohonnut suureen maineeseen. Hänet oli usein ilmiannettu muka noitana, vaikka olikin harras katolilainen. Tyttö oli oppinut jonkin verran hänen kasvitiedoistaan, ja eräänä päivänä, kun kaikki olivat käymässä hautausmaalla, hän poikkesi milloin mihinkin metsikköön ja toi kasveja sekä ilmoitti niiden nimet ja samalla vaivat, joita vastaan hänen isoäitinsä niitä käytti.
-- Sassafras, josta saadaan lääketeetä ihotauteihin; verijuuri, jolla keväällä parannetaan verta; pipsisseva vilustumiseen ja kuumeeseen; valkoisen miehen jalanjälki,[3] jota nousee kaikkialle, mihin vain valkoinen mies astuu; intiaanin malja, jota kasvaa sille paikalle, missä intiaani kuolee; voikukan juuri, joka kelpaa kahvinlisäkkeeksi; intiaanitupakka, jota käytetään ostotupakan höysteeksi; hemlokin kuorta, josta saadaan punaista väriainetta; harmaan pähkinäpuun kuorta, josta saadaan kankaisiin vihertävä värivivahdus.
Tämä kaikki oli muille vain hetken huvia, mutta Jania se kiinnosti aivan valtavasti, ja hän kätki kaikki nämä seikat syvälle muistiinsa. Biddyn tietoihin oli kuitenkin sekaantunut paljon taikauskoakin:
-- Jos pitää pitkäkoiven (vaaksiaisen) koivesta kiinni ja sanoo: 'Ilmoita minulle, missä lehmäni ovat', niin se osoittaa juuri lähimmän koipensa alle, -- ja kerran se tiedotti minulle, missä hukkunut kaularihmani oli.
-- Jos ampuu pääskyjä, niin lehmät lypsävät verta. Vanha Sam White turmeli sillä koko maitokauppansa.
-- Salama ei koskaan iske sellaisiin ulkohuoneisiin, joihin pääskyt ovat pesineet. Isä ei koskaan saanut rauhaa, kun oli uuden ulkohuonerivin rakentanut, ennen kuin pääskyt siihen pesivät. Hän piti sitä sadan dollarin vakuutuksessa, kunnes pääskyt tulivat sitä katselemaan.
-- Kun mittaritoukka tulee päälle, niin silloin saat uudet vaatteet. Minun serkkuni sanoo, että niitä joka kesä kävelee hänen päällään, ja aina hän saa uudet vaatteet.
-- Jos halkaisee variksen kielen, niin se alkaa puhua kuin tyttö. Mummo tunsi miehen, ja sillä miehellä oli veli, joka sai kiinni variksen poikasen ja halkaisi sen kielen ja sanoi sitten mummolle, että se puhui juuri kuin tyttö -- ja mummo kertoi tämän minulle!
-- Jos liottaa hevosen jouhea sadevedessä, niin siitä tulee käärme. Ja eikös olekin paljon käärmeitä sellaisten vesipaikkojen ympärillä, joista hevoset juovat?
-- Jos tappaa hämähäkin, niin seuraavana päivänä sataa. Se on hyvä tietää. Minä muistan, kun eräänä vuonna oli tulossa protestanttien juhla heinäkuun 12. p:nä ja äiti käski meitä kokoamaan kaksikymmentä hämähäkkiä. Ne me tapoimme kaikki edellisenä päivänä, ja voi voi, kuinka sitten juhlassa satoi! Arvatkaa naurattiko meitä! Useimpien juhlijoitten täytyi palata kotiin veneillä, niin kerrottiin sanomalehdessä. Mutta seuraavana vuonna ne tekivät meille saman jutun, kun me vietimme Pyhän Patrikin päivää, mutta maaliskuun 16. p:nä hämähäkkejä on vielä vähän, eikä silloin satanut vettä vaan lunta, niin että kyllä juhlaan mentiin.
-- Rupikonnista saa tietenkin rupia. Oletteko nähnyt Mc Kennan kaksosia -- kuinka niiden pää on rupia täynnä. No niin, mutta minä olen nähnyt niiden poikien leikittelevän rupikonnilla kuin pelikuulilla. Niin, olisipa niiden pitänyt tietää, mitä siitä tulee. Eikö rupikonnan selkä ole rupia täynnään, niin ettei siihen enempää mahtuisi?
-- Tuo on intiaanin tupakkaa. Intiaanit aina käyttävät sitä, ja polttaa sitä joskus mummokin. (Jan painoi tämän erikoisesti mieleensä -- sitä hänen piti saada ja polttaa, jos kerran intiaanit niin tekivät.)
-- Noidan pähkinäpuusta tehty taikavirpi rupeaa heilumaan maanalaisen lähteen päällä ja näyttää, mistä kohdasta pitää kaivaa. Dennyt Scully on kovin taitava sitä käyttämään. Hän saa dollarin, kun näyttää, mihin paikkaan pitää kaivo kaivaa, ja ellei vettä löydy, niin ei silloin ole kaivettu juuri siitä paikasta, jonka hän on osoittanut, taikka on lumous jollakin tavalla rikottu, ja hänen täytyy etsiä uudestaan.
-- Kas tässä on voikukka. Sen juuresta tulee oikein hyvää kahvia. Mummo aina käyttää sitä. Hän sanoo, että se on terveellisempää kuin ostokahvi, mutta äiti sanoo, että hän pitää enemmän ostetuista tavaroista, ja kuta enemmän ne maksavat sitä enemmän hän niistä pitää.
-- Kas tässä on ginseng. Siinä on keväällä oikein nätit kukat. Sitä lähetetään Kiinaan tonneittain. Mummo sanoo kiinalaisten syövän sitä tullakseen hyvälle päälle, mutta paljon enemmän heidän pitäisi siinä tapauksessa syödä.
-- Tuossa on ruskojalavan oksa. Se on mainiota kylmän ajamiseksi ruumiista; silloin pitää juoda sen kuoresta keitettyä mehua. Mummo teki sitä eräänä keväänä sangollisen. Hän pani sen ulos jäähtymään, mutta sika joi kaiken, ja varmaan se oli kylmettynyt, sillä se sai sen takahampaat niin löyhtymään, että ne irtaantuivat suusta. Minä näin ne itse pihassa. Näin kuin näinkin.
-- Tämä on talvikki. Sitä monet minunkin tuntemani pojat pureskelevat saadakseen tytöt pitämään itsestään. Ja moni sillä tavalla saakin oman kullan. Olen itsekin käyttänyt tuota konstia monta monituista kertaa.
-- Kas tässä on se, jota jotkut nimittävät intiaanin nauriiksi ja lapset saarnastuoliksi, mutta mummo on keksinyt sille nimen: murheenkasvi, sillä hän sanoo, että kun sitä joku syö, niin sitten hän murehtii viimeistä tyhmyyttään. Minä panen sitä vähän isäsi kahviin ensi kerran, kun hän piiskaa sinua, niin ehkä hän sitten lakkaa. Minuun oikein koskee kipeästi, kun sinua piiskataan kaikenlaisten mitättömien asioiden vuoksi, joille et mitään mahda.
-- Käärme pistää kielellään. Astupa jalkasi käärmeen päälle niin näet, kuinka se koettaa pistää. Sen häntä ei kuole, ennen kuin aurinko laskee. Sen minä olen kerran itse nähnyt, ja niin mummokin sanoo; ja mitä mummo ei tiedä se ei ole tietämisen arvoista -- se on paljasta kirjaviisautta.
Sellaisia kummallisia luuloja hänellä oli. Janin mielestä useimmat niistä olivat enemmän tai vähemmän älyttömiä; mutta oli piikatytöllä vähän takametsänkin tietoa, ja kaiken Jan painoi mieleensä.
Tyttö tiesi niin paljon arvokasta, että Jan oli melkein päättänyt kertoa, minne hän lähti joka lauantai työnsä päätettyään.
Viikon tai parin kuluttua tyttö epäilemättä olisi saanut tietää hänen suuren salaisuutensa, mutta sitä ennen sattui tapaus, joka teki lopun heidän seurustelustaan.
XI
KEUHKOPALSAMI
Eräänä päivänä Biddy kulkiessaan Janin kanssa kaupungin laidassa olevan lehdon kautta pysähtyi erään puun luo ja sanoi:
-- Eikös vain tuossa ole syystuomi![4]
-- Sinä tarkoitat Virginian tuomea.
-- En, vaan syystuomea. Virginian tuomi ei kelpaa mihinkään, mutta syystuomen kuori on kovin hyvää keuhkokipuihin. Mummolla sitä on aina varalla. Minä olen itsekin tuntenut hiukan pahoinvointia (totta puhuen hän oli terve kuin pukki). Minun täytyy hankkia sitä vähän.
Janin kanssa he siis suunnittelivat retken. Se oli niin uhkarohkea, että poikaa pelotti. Tyttö otti pienen kirveen kalukaapista -- hänen isänsä pyhästä kalukaapista.
Janin äiti näki hänet kirves kourassa ja kysyi, mitä hän sillä teki. Vähääkään kainostelematta tyttö sanoi oikopäätä, että hän aikoi lyödä lujempaan koukun, johon pyykkinuora oli kiinnitetty ja jatkoi hymyhuulin matkaansa valhettaan häpeämättä. Jan sai uuden opetuksen, eikä se suinkaan ollut hyvä ja varteen otettava. Kirves pantiin kyllä heti takaisin kaappiin, mutta seuraavalla kerralla lainattiin varovaisemmin.
Biddy sanoi menevänsä vihannespuotiin. Mutta nurkan takana hän tapasi Janin, ja yhdessä he sitten lähtivät toimittamaan asiaansa. Välittämättä vähääkään omistusoikeudesta hän näytti Janille, kuinka syystuomesta oli kuori otettava. "Ei pidä kuoria aivan ympäriinsä, -- siitä tulee huono onni; pitää ottaa vain päivän puolelta." Hän täytti kopan kuorenpaloilla, ja sitten palattiin yhdessä kotiin.
Kotona hän täytti kuoresta irrottamallaan mäihällä ruukun, kaatoi vettä päälle ja antoi sotkun seistä viikon päivät. Vesi muuttui tänä aikana tumman ruskeaksi liuokseksi, jolla oli katkera maku ja imelä hyvä haju. Biddy sekoitti sekaan viskiä ja vähän sokeria ja liimasi sitten kylkeen nimilapun: _keuhkopalsamia_.
-- Se on kamalan hyvää, hän sanoi. Mummolla sitä on aina varalta. Sillä parannetaan paljon ihmisiä. Annas kun kerron. Bud Ellis oli jo niin huonona, että tohtorit aivan hylkäsivät hänet. Sanoivat, ettei hänellä ollut keuhkoista enää mitään jäljellä, mutta hänpä tuli mummon luo. Tavallisesti hän oli tehnyt mummosta pilkkaa; mutta nyt hän oli huutavassa hädässä. Alussa mummo ajoi hänet ulos; mutta kun hän sitten näki, kuinka kamalan sairas mies oli, voitti säälin tunne ja hän ilmaisi, miten tätä keuhkopalsamia valmistetaan. Miehen piti valmistaa pari kannua kerrallaan ja tuoda mummolle. Mummo sitten piteli sitä, niin että se väheni puoleen, ja antoi sen sitten hänelle takaisin. Ja eikös vain mies kuuden kuukauden päästä ollut aivan terve.
Biddy valitteli nyt joka yö rintavaivojaan. Näihin vaivoihin ei ollut mistään muusta apua kuin hänen keuhkopalsamistaan. Varmaan hänen tilansa oli sangen arveluttava, sillä eräänä yönä hänen päähänsä näytti tulleen vikaa hänen nautittuaan useita lasillisia kallista palsamiaan. Biddy alkoi morkata talon emäntää, ja kuukauden lopussa hänen sijallaan oli toinen, vaikka ei tosin yhtä mielenkiintoinen palvelija.