Part 24

Seuraavana päivänä Jan löysi mullasta läheltä tiipiitä tavallisen kissan jäljet ja arvasi, että siinä oli se yökulkuri, jonka koira oli kuullut ja ajanut puuhun. Tuuli oli yhä kova, ja jälkiä tutkistellessaan Jan ensi kerran kuuli sen kamalan rääkäyksen täydessä päivän valossa. _Kova_ se kieltämättä oli, vaikkei yhtä kamala kuin yöllä, ja ylöspäin tähytessään Jan näki _kaksi isoa oksaa, jotka olivat ristissä ja hankasivat toisiaan vastaan, kun tuli kova tuulenpuuska_. Tämä oli se banshii, joka oli valittanut ja pelottanut kaikkia muita paitsi koiraa. Koiran terävät, valppaat, turmeltumattomat aistimet olivat aivan oikein arvostelleet äänen kahden oksan hankaamiseksi kovassa tuulessa, mutta sen hiljaisen ja pehmeän äännähdyksen, jonka kulkukissa oli päästänyt, se oli yhtä sattuvasti arvostellut ja kiivaasti ajanut sitä takaa.

Gui oli ainoa, joka ei vakuuttunut asiasta. Hän piti kiinni karhuluuloistaan.

Myöhemmin yöllä Gui herätti molemmat päälliköt. -- Kuulkaas, Sam -- Sam, Jan -- Jan -- Jan, nouskaa ylös; se iso karhu on taas liikkeellä. Minä sanoin, että täällä on karhu, mutta te ette tahtoneet uskoa.

Ulkoa kuului kovanlaista pureskelevaa ääntä ja silloin tällöin möyryä tai ärinää.

-- Kyllä siellä varmaan on jotakin, Sam. -- Kunpa Turkki ja Kaleb nyt olisivat täällä.

Pojat raottivat vähän ovea ja kurkistivat ulos. Tähtien hämärässä valossa siellä häämötti valtava musta eläin, joka etsiskeli ruoan tähteitä ja kaivoi roskakuoppaan haudattuja tölkkejä. Kaikki epäilykset hälvenivät. Gui oli jälleen saavuttanut riemuvoiton, ja hän olisi kyllä täydesti lausunut julki tunteensa, ellei olisi pelännyt ulkopuolella olevaa hirviötä.

-- Mitähän tässä pitäisi tehdä?

-- Parasta, että emme ammu sitä nuolilla. Se vain ärsyttäisi sitä. Gui, puhalla sinä kekäleihin ja viritä tuli. Pojat olivat nyt äärimmilleen kiihtyneitä. -- Voi, kun meillä ei ole pyssyä!

-- Kuules, Sam, sillä välin kun Mäi-, Haukansilmä piti sanomani, tekee tulen, ammutaan me kahden karhua tylpillä nuolilla, jos se tulee tiipiitä kohti. Näin he varustautuivat Guin askaroidessa tulen ääressä kauhun valtaamana ja rukoillessa, etteivät he ampuisi.

-- Mitä hyötyä siitä on, että sitä ärsytetään? Se -- se -- se on ju-u-ul-maa. Sam ja Jan seisoivat jouset valmiina ja nuolet jänteellä.

Guin tulesta ei tahtonut tulla mitään, ja karhu alkoi nuuskia lähempää hampaitaan hioen ja röhisten. Pojat erottivat nyt hirviön isot korvat, kun se kohotti päätään.

-- Ammutaan, ennen kuin se tulee likemmäksi. -- Gui heitti tämän kuullessaan paikalla tulen teon ja kiipesi korkealle poikkipuulle, josta pata riippui keitettäessä. Hän purskahti itkuun nähdessään Samin ja Janin todella jännittävän jousensa.

-- Se tulee sisään ja syö meidät; se tulee.

Mutta karhu lähestyi joka tapauksessa, ja pantuaan varalle molemmat tomahawkit pojat laukaisivat. Karhu pyörsi paikalla ympäri ja juoksi pois päästäen äänekkäitä ja selviä vanhan karjun röhkäyksiä -- sillä nuori Burns oli taas unohtanut panna paikalleen ne puut, jotka olivat tiellä poikkipuolin hänen kotoa leiriin tullessaan.

Gui laskeutui sukkelaan alas nauruun yhtyäkseen. -- Sanoinhan minä teille, pojat, ettei pitänyt ampua. Minä jo ajattelinkin, että kyllä se on meidän vanha sikamme ja minun täytyi itkeä, kun ajattelin, kuinka ukko vihastuisi sen huomatessaan.

-- Sinä taisitkin nousta orrelle katsomaan, eikö isäsi ollut tulossa, vai mitä?

-- Ei maar; urhoollisuuttaan näyttämään hän sinne kiipesi. Tämä oli se kauhea yökulkuri, jonka Gui oli nähnyt. Aamulla sai vielä eräs toinenkin pulma ratkaisunsa, sillä kun tarkkaan tutkittiin Janin päiväkirjaansa piirtämää suuren hirven jälkeä, niin huomattiinkin, ettei se ollut mikään muu kuin Burnsin vanhan karjun jälki. Kuinka Kaleb ja Raften olivat saattaneet erehtyä? Ensinnäkin siitä syystä, että oli kulunut pitkä aika siitä, kun he olivat hirven jälkiä nähneet, ja toiseksi siitä syystä, että tällä sialla sattui olemaan hyvin epäsikamainen jälki -- jälki, joka oli yhtä paljon hirven kuin karjun jäljen näköinen.

XXIV

HAUKANSILMÄ TAAS SUURTA "KUPPIA" VAATIMASSA

-- _Ua, ua, ua, ua! Ua, ua, ua, ua, ua! Ua, ua, ua, ua, ua!_ Kolmesti se kajahti kautta metsän -- äänekäs voitonriemuinen huuto.

-- Se on Haukansilmä, ja sillä on iso sankarityö kerrottavanaan. Mennään piiloon.

Sam ja Jan livahtivat sukkelaan tiipiihin, menivät verhokankaan taa piiloon ja kurkistivat "nuolireiästä". Gui tuli ylpeästi astuen, nokka korkealla takki toisessa kainalossa huutaen tavan takaa sotahuutoaan lähemmäksi päästyään.

-- _Kuppi! Suuri kuppi! Ua, ua, ua, ua!_ hän kiljui yhä uudelleen ja uudelleen, mutta kävi tyhmän ja nolon näköiseksi, kun leiri näyttikin olevan tyhjä.

Hän siis lakkasi kiljumasta, astui oikopäätä tiipiihin, veti esiin sokerilaatikon ja tukki paraillaan kouran täyttä suuhunsa, kun molemmat toiset päälliköt puhkesivat kaikkein hirmuisimpaan kiljuntaan ja piilopaikastaan esiin hyökäten ajoivat häntä takaa metsään -- ei kuitenkaan kauaksi, Jania kun nauratti liikaa ja Samilla oli vain toinen saapas.

Tämä oli heidän kohtaamisensa erään uuden seikkailuretken jälkeen. Toinen sotapäällikkö oli ehdottanut aamulla varhain, puhdistaessaan aamiaisveitsiä pistelemällä niitä nurmeen: -- Kuulkaas pojat! Ennen vanhaan soturit toisinaan lähtivät eri suuntiin seikkailuja etsimään ja sopivat sitten siitä, että määräaikana kohtaisivat toisensa. Tehdään tänään samalla tavalla, ja kukin kertoo palattuaan, mitä kullekin on sattunut.

-- Korret tänne, vastasi Tikka, joka palasi wakan-kalliolta tähteitä viemästä.

-- Ei, minä en suostu, intti Haukansilmä hätäisesti, en ainakaan, ellen saa pitää korsia. Minä tiedän että te järjestätte asiat siten, että minun täytyy lähteä kotiin.

-- No hyvä. Olkoot ne kolme kortta sinun hallussasi; pisin on Tikan -- hänen suuntansa määrää se pää, jossa on pala punaista kangasta erehdyksen välttämiseksi; keskimmäinen, tuo ohut, olen minä; ja tuo lyhyt ja lihava olet sinä. Pudota nyt. Kuolema sille, joka ei tottele.

Korret putosivat, ja molemmat pojat päästivät kirjauksen, kun Haukansilmän kohtalo osoitti suoraan Burnsin taloa kohti.

-- Älkää nyt; ei tämä kelpaa. Annetaan toisen pään määrätä, hän sanoi kiukkuisesti ja tahtoi itsepintaisesti mennä päinvastaiseen suuntaan.

-- Nyt meidän täytyy kaikkien kulkea suoraan, kunnes jotakin löydämme, ja taas yhtyä tähän samaan paikkaan, kun auringonsäde ennättää kiertää tuohon tiipiin salkoon.

Kun auringonsäde, joka oli heidän intiaanikellonsa, kulki yhden salon ympäri melkein tarkkaan kahdessa tunnissa, niin oli seikkailua varten aikaa neljän tunnin verran.

Sam ja Jan olivat palanneet retkeltään muutamaa minuuttia aikaisemmin, ja nyt Gui, mielensä tasapainon taas saavutettuaan, jätti kiusalla varastetun sokerin huuliltaan pyyhkimättä ja puhkesi innokkaasti puhumaan:

-- Kuulkaas, pojat, minä lyön vetoa, että olen taas paras kaikista. Vetoa minä --

-- Vaiti! jyrisi Tikka. Sinä viimeiseksi.

-- No hyvä; en minä pidä väliä. Vetoa minä lyön, että voitan teidät kaikki. Lyön vetoa vaikka miljoonan dollaria.

-- Ala kertoa, päällikkö Tikka-reunalla-istuja.

Sam siis aloitti:

-- Minä kiskon saappaat jalkaani (hän kulki paljain jaloin puolet ajasta). Jaa, tämä poika se ymmärtää, koska pitää kengittää itsensä -- ja minä lähden kulkemaan suoraan sitä suuntaa, johon korsi näytti. _Minä_ en kulje mitään takateitä. Minä en pelkää kulkea suoraan eteenpäin, ja hän käänsi pienet tihrusilmänsä murheellisesti Guita kohti. -- Niin siis kuljin suoraan kuin pyssystä ja kun minä tulin joen kuivalle uomalle, niin ei se kääntänyt _minua_ syrjään; ei ei tusina tietäkään olisi kääntänyt; ja minä kuljin suoraan, kunnes tulin herhiläisen pesälle, ja minä käännyin ja kiersin sen ympäri, sillä olisi ollut ylen julmaa suin päin hyökätä viattomain pikkuisten herhiläisraukkain pesään, vaikka niitä olisi ollut paljonkin -- ja minä vain painoin päälle kunnes kuulin matalaa mörinää. Silloin kohotin silmäni enkä nähnyt tämän taivaallista. Sitten mörinä kävi kovemmaksi, ja minä näin että nälkäinen tsipmunkki se mörisi minulle ja aikoi juuri hypätä. Ja kun minä sitten otin esiin jouseni ja nuoleni, niin se sanoi minulle, sanoi aivan häpeämättä: "Onko sinun nimesi Tikka?" Kas se säikäytti minua ja minä valehtelin -- ja se oli ensi kerta. Minä sanoin kuin sanoinkin: "Ei, minä olen Haukansilmä". Jaa, olisittepa nähneet sen. Se vallan kalpeni; jokainen sen selkäjuova haalistui, _kun minä sanoin sen nimen_, ja se ryntäsi onttoa puuta kohti ja meni sisään. No minäkös vimmastuin ja koetin saada sen ulos, mutta kun minä juoksin toiseen päähän, niin se kapaisi toiseen päähän, ja niin me juoksimme edestakaisin, kunnes minä olin polkenut sen puun viereen syvän polun ja se oli hangannut syvän polun pölkyn sisään, ja minä tuumasin, että jospa antaisinkin hangata sen niin kauan, että pölkyn pohja puhkeaisi, mutta äkkiä minä sanoin: "Minä tiedän, mikä sinulle sopii." Minä vedän saappaan jalastani ja pistän varren pölkyn toiseen päähän. Sitten kopistelen kepillä toisesta päästä ja kuulen sen juoksevan saappaaseen. Sitten rutistan varren suppuun ja sidon ympäri langan ja tuon sen kotiin, itselläni toinen saapas, tsipmunkilla toinen, ja tuossa se nyt on, ja Sam käpristi koukkuun paljasta varvastaan ikään kuin tapausta paremmin kuvatakseen ja lisäsi: -- Jaa, minä arvelen, että te heput luulitte, etten minä tietänyt mitä tein, kun aamulla vedin jalkaani pitkävartiset saappaani.

-- Jaha, mutta näytäpäs se tsipmunkki, ehkä sitten uskotaan.

-- Se ajaa tuolla takaa aukkopaikkaa, ja Sam kohotti saapasta.

-- Päästetään se menemään, ehdotti toinen päällikkö.

Nauha leikattiin poikki ja tsipmunkki säntäsi ulos ja livahti turvallisempaan piilopaikkaan.

-- No poikani, sanoi Sam, kun se oli kadonnut, -- älä kerro kotiväellesi, mitä sinulle tapahtui, taikka he haukkuvat valehtelijaksi.

-- Huh, tyhjää! Eihän tuo ollut mikään seikkailu. Mutta kun minä --

-- Seis nyt, Haukansilmä; Pikku Majava ensiksi.

-- No en minä välitä. Minä lyön vetoa --

Sam sieppasi puukkonsa ja sanoi väliin: -- Tiedätkös sinä, mitä Callaghanin keväinen karitsa teki, kun se näki ukon minttuja kokoovan? Annas kuulua, Pikku Majava.

-- Minulle ei sattunut suuria seikkailuja, mutta minä kuljin suoraan metsän läpi siihen suuntaan, mihin korsi osoitti, ja vastaan tuli iso laho kanto. Se oli niin vanha ja laho, ettei se enää kelvannut linnuille, ja onhan jo vuodenaikakin niin myöhäinen, ja minä otin sen vuoksi seipään ja työnsin sen nurin, ja siitä kannosta minä luin sen asutushistorian. Kaikkein ensiksi oli monta vuotta takaperin tullut kultasiipitikka, joka oli sen sisään kovertanut suuren muhkean pesän ja sitä käyttänyt pari kolme kertaa. Kun se oli lopettanut, taikka ehkä se tapahtui väliajoilla, tekivät tsikkadiit siitä talviasumuksen, sillä pohjalla oli tsikkadiin sulkia. Sen jälkeen tuli purppuranpunainen mustalintu ja anasti pesän kasaten pohjalle vahvalti multaisia juuren kappaleita. Seuraavana kesänä se näyttää palanneen takaisin ja tehneen uuden pesän edellisen päälle; ja sinä talvena tsikkadiit jälleen ottivat sen pöntökseen, koska pohjalla taas oli niiden höyheniä. Seuraavana vuonna sen keksi sininärhi ja teki siihen pesänsä. Minä löysin sen munanpalasia pesän pehmeiden ainesten joukosta. Sitten vuoden päästä luulen varpushaukkapariskunnan huomanneen kolon itselleen otolliseksi, tehneen siihen pesänsä ja hautoneen munista varpushaukkapoikueen. No niin, ja eräänä päivänä tämä rohkea rosvo toi pienokaisilleen päästäisen.

-- Mikä se on?

-- Kah, se on pieni hiiren näköinen eläin, mutta ei se silti ole vähääkään hiiri, vaan myyrän pikkuserkku.

-- Minä olen aina pitänyt myyrää jonkinlaisena hiirenä, huomautti Haukansilmä, joka ei tyytynyt Janin erontekoon.

-- Niin sinä! keskeytti Sam. -- Ensi kerralla sinä väität että Burnsit ovat sukua Rafteneille.

-- Minä lyön vetoa ettei siitä tule mitään! Ja nyt Gui kerrankin sai pitää viimeisen sanan.

-- No niin, Jan jatkoi, sattui sitten -- ehkä ensi kerran miljoonaan vuoteen -- ettei pikku haukkain sattunut olemaan nälkä juuri sillä haavaa. Päästäistä ei hotkittu suuhun paikalla, ja vaikka se oli haavoittunut, niin se ryhtyi pakopuuhiin paikalla, kun vanha haukka oli kyntensä hellittänyt. Ensin se piiloutui poikasten alle, sitten se alkoi kaivaa reikää varpushaukan pesän höyhenvuorauksen läpi, sitten puhki sininärhen pesän, sitten puhki mustan linnun pehmeitten pesäaineitten ja tsikkadiitten jättämän roskan läpi, kunnes tuli vastaan mustanlinnun pesän kova mutapermanto, jonka puhki se ei voinut kaivaa. Sen voimat loppuivat nyt, se kuoli siihen ja makasi siten kätkettynä talon alimmassa päässä, kunnes minä vuosien kuluttua saavuin ja mursin auki vanhan kannon ja sain sen kätköstä ilmi tämän synkän ja surullisen tapauksen -- jota -- ehkä -- ei ole koskaan tapahtunutkaan. Mutta tässä on piirustus, jonka minä tein siitä paikalla, siinä näkyvät kaikki pesät juuri sellaisina kuin minä ne löysin, ja tuossa on pikku päästäisen kuivunut ruumis.

Sam oli kuunnellut harrasta mielenkiintoa osoittaen, mutta Gui ei yrittänytkään salata halveksumistaan. -- Tuommoista roskaa! Mikä seikkailu tuo on -- paljaita luuloja ja luuloja eikä tositointa alkuunkaan. No nyt minä kerron, mitä minä olen tehnyt. Minä --

-- Kuules nyt, Haukansilmä, pisti Sam väliin, -- älä ole kovin törkeä, kun kerrot. Jätä pois ne kamalat kohdat: minä en voi tänään oikein hyvin. Säästä pelottavat kohdat huomiseksi.

-- No minä sanon teille, että kun minä lähdin, niin kuljin suoraan kuin noppa ja näin murmelin, mutta kun se ei ollut suunnassa, niin minä sanoin: "Ei, jonakin toisena päivänä. Minä saan sinut ylen helposti koska tahansa." Sitten minä näin haukan, joka vei kanaa, mutta sekin oli minun suunnastani syrjässä, ja minä näin paljon vanhoja kantoja ja satoja tsipmunkkeja, mutta viis minä niistä. Sitten minä tulin eräälle talolle -- ja kiersin sen ympäri, etten pelottaisi koiraa, ja minä kuljin melkein Downeys's Dumpiin saakka -- jaa, eiköhän vähän ohikin - vaikka sivussa siitä -- kun äkkiä pyrähti lentoon pyy, joka oli kalkkunan kokoinen, ja täysi sakki poikasia -- kolme- tai neljäkymmentä. Minä lyön vetoa, että minä näin ne ainakin kahdenkymmenen askelen päästä, ja ne kaikki lensivät, mutta yksi istahti puuhun niin kauaksi -- jaa, ainakin niin kauaksi kuin tuon vainion toiselle puolelle. Minä lyön vetoa, ettette te pojat olisi sitä ollenkaan nähneet. No niin, minä vedin niin tyynesti ja annoin sille mitä tiesi ja kuka käski. Minä tähtäsin suoraan silmään -- ja kas tuohon minä osasin. _Kukas nyt saa suuren kupin, kas tässä se on!_ Haukansilmä käänsi auki takkinsa ja otti sen sisältä lyhytpyrstöisen täplähöyhenisen nuoren punarintasatakielen, jota oli ammuttu kautta ruumiin.

-- Vai se on sinun pyysi. Minä sanon, että se on punarintasatakielen poikanen, sanoi ensimmäinen päällikkö erittäin painokkaasti. -- Sääntöjä on rikottu. Laululintu tapettu. Pikku Majava, vangitse syyllinen.

Mutta Haukansilmä taisteli vastaan sillä vimmatulla sisulla, jonka tämä urotyö oli hänessä synnyttänyt, ja oli sidottava sekä kädet että jalat, ennen kuin neuvosto voitiin kutsua täysilukuisena kokoon rikollista tuomitsemaan. Vihaiset vastaväitteet laimenivat, kun syytetty huomasi, kuinka tosissaan neuvokset olivat. Lopulta hänet julistettiin "syylliseksi" ja tuomittiin käyttämään mustaa häpeäsulkaa ja valkoista sulkaa pelkuruudesta kolme päivää umpeensa, sekä pesemään astiat koko viikon. Gui olisi tuomittu keittämäänkin koko tämän ajan, ellei olisi ollut huonoja kokemuksia muutamista hänen valmistamistaan ruoista.

-- Niin, mutta minä en tee sitä, sillä hyvä, vastasi vanki uhmaten. -- Minä menen ennen kotiin.

-- Puutarhaako multaamaan? Kyllä vain; minä olen jo näkevinäni sinut työssä.

-- Niin, mutta minä en tee sitä. Parempi kun annatte minun olla rauhassa.

-- Pikku Majava, mitä tehdään, kun intiaani ei tottele neuvostoa?

-- Häneltä riistetään kunniamerkit. Muistatko sinä sen puun, jonka me poltimme ja johon oli piirretty "Mäihä"?

-- Hyvä tuuma. Me poltamme Haukansilmä-nimen ja kaivamme esiin sen vanhan.

-- Ei, sitä te ette tee, senkin saastaiset kehnot haisunäädät! Te lupasitte minulle, ettette enää koskaan sanoisi minua siksi. Minä _olen_ Haukansilmä. Minä näen kauemmaksi ja -- ja -- ja hän alkoi itkeä.

-- No totteletko sinä neuvostoa?

-- Kyllä, mutta valkoista sulkaa minä en pidä -- minä olen _urhoollinen_, uhuhuu!

-- No hyvä, jätetään se sitten; mutta muut rangaistukset sinun täytyy tehdä.

-- Vieläkö minä sitten olen Haukansilmä?

-- Vielä.

-- No hyvä. Minä teen.

XXV

NELISORMINEN MAANKIERTÄJÄ

Leveäharteinen raaka ja laiska mies, jonka silmät olivat tuuheiden kulmakarvojen varjossa, oli Bill Hennard, varakkaan siirtolaisen poika. Hän oli perinyt mainion tilan, mutta hän oli yhtä laiska kuin väkevä ja hävitti tuota pikaa omaisuutensa ja kulki sitten sitä leveätä tietä, joka johtaa laiskuudesta rikoksiin. Bill oli nähnyt useamman kuin yhden tyrmän sisäpuolelta. Emolanin kaupungissa, joka sijaitsi lähellä, hän oli laajalti tunnettu; monen pienen varkauden jäljet johtivat häneen, ja julkisesti puhuttiin, että ilman erään rikkaan ja viekkaan liittolaisen apua hän varmaan olisi istunut vankeudessa. Ja kuului vielä sellaisiakin hämäriä viittauksia, että tämä liittolainen oli muuan hyvin tunnettu sangerilainen, jolla oli monta taloa ja vaimo ja poika ja pieni tytär, ja että hänen etunimensä oli William ja sukunimensä Ra --. "Miten lienee; mutta älkää Jumalan tähden sanoko, että minä olen teille kertonut." Voi, voi, helppoahan sitä on rikastua kun keinot tietää. Nämä huhut eivät tietenkään koskaan saapuneet asianosaisen korviin.

Hennard oli lähtenyt Downey's Dumpista edellisenä iltana ja teitä vältellen oikaissut metsäin kautta käydäkseen erään toverinsa luona, jonka kanssa hänen piti sopia tärkeistä -- hänelle sangen tärkeistä asioista. Hän oli kelpo lailla päissään Downey's Dumpista lähtiessään, yö oli pilvinen, ja niinpä hän harhaili sinne ja tänne, kunnes aivan eksyi. Hän nukkui puun alla -- viluista ja kurjaa oli se nukkuminen -- ja auringottoman päivän valjettua hän lähti toveriaan etsimään tietämättä tarkemmin mistä. Jonkin ajan kuluttua hän sattui sille polulle, joka vei poikain leirille. Hän oli hyvin häijyllä päällä nälästä ja harmista ja pullon ansiosta hurjanakin, sillä pullo oli hänellä matkassa. Hän ei enää välittänyt, vaikka näyttikin itsensä, ja astui tiipiin luo Pikku Majavan juuri paistaessa puolisiksi lihaa, jonka hän arveli saavansa yksin syödä. Askelia kuullessaan Jan kääntyi ympäri otaksuen jonkun tovereista palanneen takaisin, mutta sen sijaan hän näkikin tämän ison rentun näköisen maankiertäjän.

-- Päivällistäkö se poika täällä keittää? Hauska liittyä kimppaan, hän sanoi vastenmielisesti ja suostuttelevasti naurahtaen.

Hänen käytöksensä oli niin inhottavaa kuin suinkin, vaikka hän ulkonaisesti esiintyikin ystävällisenä.

-- Missä poikasen muu väki on?

-- Ei minulla ole kotiväkeä -- täällä, vastasi Jan vähän peläten, hänen mieleensä kun muistuivat Glenjanin maankiertäjät.

-- Hm -- aivanko yksinäsi -- aivanko yksinäsi sinä pidät täällä leiriä?

-- Muut toverit palaavat vasta iltapäivällä.

-- Sehän sattui hyvin. Hauska kuulla. Pyydän saada vaivata sinua antamaan minulle tuon kepin, ja maankiertäjän käytös muuttui nyt suostuttelevasta käskeväksi hänen osoittaessaan Janin irtojäntein riippuvaa jousta.

-- Se on minun jouseni! vastasi Jan sekä peläten että suuttuen.

-- Minä en käske toista kertaa -- tänne keppi, taikka käy hullusti.

Jan seisoi alallaan. Roisto astui lähemmäksi, otti jousen ja löi häntä pari kolme kertaa selkään ja sääriin.

-- Ja nyt, penikka, laita minun päivälliseni valmiiksi ja tee se sukkelaan, taikka väännän sinun hyödyttömän niskasi nurin.

Jan käsitti nyt joutuneensa rauhallisen retkeilijän kaikkein pahimman vihollisen käsiin, ja liian myöhään hän älysi, kuinka mielettömiä he olivat olleet, kun eivät noudattaneet Raftenin neuvoa ja ottaneet leiriin isoa koiraa. Hän vilkaisi ympärilleen ja olisi karannut, mutta maankiertäjä oli sukkelampi ja iski hänen kaulukseensa. -- Äläpäs nyt; pysy täällä vain, poikaseni. Kyllä minä sinulle opetan, niin että teet juuri niin kuin käsken. Hän leikkasi jänteen jousesta ja paiskaten Janin nurin sitoi hänen jalkansa sillä tavalla, että ne pääsivät liikkumaan vain puolisen metriä toisensa ohi.

-- Koetapas nyt pitää kiirettä ja valmista minulle päivällistä; minun on nälkä. Ja katsokin, ettet pilaa sitä keittäessäsi taikka saat ruoskasta; ja jos huudat taikka leikkaat poikki tuon nuoran, niin minä tapan sinut. Katsos tuota! Ja hän otti taskustaan ruman näköisen veitsen.

Janin kasvoille valui pelon ja tuskan kyyneliä, kun hän nilkutti ympäri leiriä totellakseen raakalaisen käskyjä. -- Liikupas vähän sukkelampaan! Ja kulkuri, tulta jousella kohenneltuaan, kääntyi antamaan hänelle toisen läjähtävän iskun. Jos hän olisi sattunut vilkaisemaan polulle, niin hän olisi nähnyt pienen pellavapään, joka äänen kuullessaan kääntyi ympäri ja karkasi pois.

Jan oli tottunut kärsimään kuritusta, mutta tämä raakalainen ei näyttänyt välittävän vaikka henki menisi.

-- Aiotteko tappaa minut? hän huudahti, kun oli saanut uuden iskun siitä, että kompastui siteissään.

-- Enpä tiedä, vaikka tappaisinkin, kun ensin olet työsi tehnyt, vastasi roisto raa'an tyynesti. -- Minä otan vähän enemmän tuota lihaa -- ja katso, ettei se saa palaa. Missä on sokeria kahviin? Minä haen isomman karahkan, ellet liiku sukkelammin! Tuo minulle nyt tupakkaa.

Jan nilkutti tiipiihin ja antoi sieltä tupakkamassin.

-- Kas, mikäs arkku tuo on? Tuo se tänne ulos, ja kulkuri näytti arkkua, jossa oli vähän vaatteita.

Jan totteli peläten ja vavisten.

-- Avaa se.

-- En voi. Se on lukossa ja avain on Samilla.

-- Vai on se hänellä, niinkö? No kyllä minulla sitten on avain, joka sopii.

Ja hän löi kannen mäsäksi kirveellä. Sitten hän koperoi vaatteiden taskut, löysi Janin vanhan hopeakellon ja vitjat ja Samin housuntaskusta kaksi dollaria.

-- Hei! Näitä minä juuri kaipasinkin, poikani, ja kulkuri pisti ne omaan taskuunsa. Tuleen minusta tarvittaisiin vähän enemmän puuta, hän huomautti huomatessaan Janin viinen nuolineen, ja hän potkaisi sitä, niin että suuri osa nuolista lensi tuleen.

-- Ja nyt, poikani, älä katso minuun juuri noin tarkkaan, niin kuin muistaaksesi, taikka minun ehkä täytyy leikata sinulta kurkku poikki ja pistää sinut suon silmään, ettet pääse muille juttelemaan.

Jan pelkäsi nyt todella henkeänsä.

-- Tuo minulle kovasin, ärjäisi konna, -- ja lisää kahvia. Jan teki niin. Roisto alkoi hioa pitkää puukkoansa, ja Jan huomasi kaksi asiaa, jotka painuivat hänen mieleensä: ensinnäkin, että puukko oli metsästysmallia ja sen päässä kuparinen hirven kuva; toiseksi että kädessä, joka piti siitä kiinni, oli vain neljä sormea.

-- Mikä tuo toinen arkku on, joka on tuolla sisällä.

-- Se -- se -- se on vain meidän ruoka-arkkumme.

-- Sinä valehtelet, eikö niin? ja taas keppi iski. -- Vedä se ulos.

-- En minä jaksa.

-- Vedä se ulos, taikka minä kuristan sinut. Jan yritti, mutta se oli liian raskas.

-- Pois tieltä kelvoton penikka! Ja roisto meni tiipiihin ja antoi Janille sellaisen pukkauksen, että tämä lensi ulos suin päin nurmelle.

Poika sai pahoja vammoja, mutta päätti käyttää ainoata mahdollista tilaisuutta. Iso puukko oli ulkona. Hän sieppasi sen, leikkasi säärisiteensä, nakkasi puukon kauas suohon ja juoksi kuin hirvi. Roisto hyökkäsi ulos tiipiistä kiljuen ja kiroten. Jan ehkä olisi päässyt pakoon, jos olisi ollut paremmassa kunnossa, mutta roisto oli tosiaan runnellut häntä pahasti ja saavutti nyt nopeaan. Juostessaan minkä kintuista pääsi Jan näki edessäpäin puiden lomitse tutun hahmon ja huutaen koko voimallaan: -- Kaleb!! Kaleb! Kaleb Clark!!! kaatui pyörtyneenä nurmelle.

Kamalan hädän äänestä ei voi erehtyä. Kaleb kiiruhti paikalle ja käden käänteessä hän oli takertunut tappelemaan roiston kanssa henkensä edestä.