Part 22

-- Meidän täytyy päättää tämä asia suuressa neuvostossa, vastasi ylipäällikkö.

-- Hyvä, pidetään se iltapäivällä, tahdotteko?

-- Hyvä.

-- Kello neljän aikaan?

-- Niin, miksei, milloin vain.

-- Ja te teette minusta "Haukansilmän" ja annatte minulle muhkean kotkansulan murmelin tappamisesta, ja se tapahtuu kello neljä?

-- Niin kyllä; mutta mitä varten sen pitää tapahtua juuri neljän aikaan?

Mutta Gui ei näyttänyt kuulevan, ja heti päivällisen jälkeen hän katosi.

-- Se karkasi astiain pesusta, arveli Tikka.

-- Tuskinpa vain, sanoi toinen päällikkö. -- Minä luulen, että hän lähti hakemaan omaisiaan näkemään hänen kunniaansa.

-- Niin tekikin. Mutta nytpä vietetäänkin ikimuistettava ilojuhla -- historian käännekohta. Saatpa kuulla, kuinka minä valehtelen kymmenen miehen voimalla hänen puolestaan.

-- Olkoon menneeksi. Suostun tuumaan. Mene sinä ja hae teikäläiset. Minä menen Kaleb-ukkoa noutamaan, ja nyt sanomme Guita "Haukansilmäksi" ja samalla annamme hänelle suuren "kuppisulan".

-- Minä pelkään, etteivät meikäläiset ja Kaleb sovi samaan seuraan, vastasi Sam, -- mutta luulen, että tämä rehentelevä Gui mielellään soisi meikäläisten tulevan. Näetkös, isällä on kiinnitys hänen taloonsa.

Sovittiin siis, että Sam lähtisi hakemaan äitiään ja Jan tekisi kotkansulan valmiiksi ja nylkisi murmelin.

Ei se juuri ollut karhun kokoinen, mutta murmeliksi se oli hyvin suuri, ja Jan oli voitosta yhtä ylpeä kuin molemmat toisetkin. Kello neljään oli vielä tunnin verran aikaa, ja haluten tehdä Guin voittojuhlan niin intiaanimaiseksi kuin suinkin hän leikkasi murmelilta kaikki kynnet, sitoi ne nauhaan ja pani tuuman mittaisen kuoritun ja rei'itetyn seljanpalan aina kahden kynnen välille. Toiset kynsistä olivat hyvin, hyvin pieniä, mutta tarkoitus oli, että tämä edustaisi harmaan karhun kynsistä tehtyä kaulakoristetta.

Gui oikaisi kotia kohti niin sukkelaan kuin suinkin pääsi. Isä huusi hänelle hänen puutarhaa lähestyessään ja ilmeisestikin hautoi orjantöitä mielessään, mutta Gui hyökkäsi ruoka-arki-makuu-keittiöhuoneeseen, joka oli anastanut yhdeksän kymmenesosaa koko talosta.

-- Voi äiti, sinun olisi pitänyt nähdä minut; sinun pitää tulla nyt iltapäivällä -- minä olen koko heimon numero yksi, ja nyt minusta tehdään ylipäällikkö. Minä tapoin sen mahdottoman suuren vanhan murmelin, joka oli vähällä tappaa isän. Ne pojat siellä leirissä -- eivät ne saa mitään aikaan ilman minua. Ne koettivat koettamistaan enemmän kuin tuhannen kertaa saada sen vanhan murmelin -- niin, minä vaikka lyön vetoa, että he koettivat miljoonan kertaa, ja minä vain odotin siksi, että he olivat väsyneet ja luopuivat koko jahdista, ja silloin minä sanoin: no nyt minä näytän, kuinka se tapahtuu. Ensin minun täytyi niille näyttää missä se oli. Ne toiset pojat eivät näe paljon mitään. Sitten minä sanoin: No nyt, Sam ja Jan, jääkää te pojat tähän, ja jotta te oikein näkisitte, kuinka helppoa se on, kun osaa, minä jätän tähän jousen ja nuolet ja menen ihan ilman. Siihen ne sitten jäivät minua katselemaan, ja minä h-i-i-v-i-n aidan läpi ja minä r-y-ö-m-i-n apilamaan läpi aivan kuin intiaani, siksi että pääsin sen ja pesän väliin, ja sitten minä luikkasin ja se tuli puhaltaen ja hampaitaan kalistaen syödäkseen minut, sillä se näki, ettei minulla ollut keppiä eikä mitään, enkä minä ollut tietävinänikään, pysyin kylmäverisenä ja odotin, ja juuri kun sen piti hypätä minun kurkkuuni kiinni, minä käännyin ja potkaisin sitä kuonoon, niin että se lensi kymmenen syltä korkealle, ja kun se putosi alas, niin se oli kuolleempi kuin Kilseyn kana, silloin kun sille sipulia syötettiin. Voi äiti, minä olen paras niistä kaikista, eivät ne saa leirissä mitään aikaan ilman minua. Minun täytyi opettaa ne hirveä ajamaan ja katselemaan -- ja -- ja -- paljon muuta, ja nyt ne tekevät minusta koko heimon ylipäällikön ja antavat minulle nimeksi "Haukansilmä"; se on intiaanien tapa. Se tapahtuu kello neljä nyt iltapäivällä, ja sinun pitää tulla katsomaan.

Burns pilkkasi koko komentoa ja käski Guita lähtemään perunamaalle työhön, ja jos poikalurjus jättäisi veräjän auki, niin että siat pääsisivät karkaamaan, niin hän nylkisi tämän elävältä -- ei hänen talossaan suvaita semmoisia hullutuksia. Mutta rouva Burns ilmoitti hänelle tyynesti, että _hän_ aikoi mennä. Hänestä tuntui melkein kuin poika olisi saamassa oppiarvoaan yliopistossa. Burns ei siis antanut asialle kannatustaan, mutta entä lapset? Se asia järjestettiin pian. Äidillä oli kahden tunnin kova työ, ennen kuin nämä neljä likaista ja melkein alastonta onnellista ruskeakätistä ja -jalkaista pellavatukkaa oli kammattu ja hameineen ja rimsuineen ja kenkineen muutettu neljäksi pieneksi marttyyriksi. Sitten he kaikin kulkivat vainion poikki, rouva Burns pikkusiskoa toisella käsivarrellaan, toisessa kädessä hillotölkkiä kantaen. Gui juoksi edellä tietä näyttämässä, ja nelivuotias, kolmivuotias ja kaksivuotias muodostivat käsi kädessä kulkien vinorivin äitinsä vanavedessä.

He hämmästyivät jonkin verran, kun heidän leiriin saapuessaan rouva Raften ja Minnie olivat siellä juhlavaatteissa. Margetin ensimmäinen tunne oli kiukku, mutta seuraava ajatus oli miellyttävämpää laatua. Tuo "hienohelma" nainen, vihollisen vaimo, saisi nähdä hänen poikansa voittojuhlan, ja rouva Burns käytti paikalla tilaisuutta noustakseen istumaan ylimmälle orrelle.

-- Hyvää päivää, rouva Raften; toivon että voitte hyvin, hän sanoi hieman pisteliäästi hymyillen ja tehden suurenmoisen yrityksen saavuttaakseen yliotteen.

-- Kiitoksia, voin sangen hyvin. Tulimme katsomaan, kuinka pojat tulevat toimeen leirissään.

-- Ne ovat tulleet sangen hyvin toimeen _sen jälkeen kun minun poikani liittyi joukkoon_, vastasi rouva Burns kaksintaistelu yhä mielessään.

-- Niin olen kuullut; toverit ovat alkaneet pitää hänestä kovasti, vastasi rouva Raften koettaen riisua viholliseltaan aseet.

Tämä puhe tehosi. Rouva Burnsin tarkoituksena oli ennättää ennen kuin vihollinen, mutta hämmästyksekseen huomatessaan, että vihollisen vainio oli aivan rauhallinen, hän suostui välirauhaan, ja kun vielä rouva Raften oli hyväillyt ja kiitellyt kolmea pellavatukkaa ja ylistänyt Guita ylimmilleen, salainen sotakanta muuttuikin herttaiseksi sydämellisyydeksi.

Pojat olivat nyt saaneet päämenoja varten kaikki valmiiksi. Vasikannahkavaipalla tiipiin toisessa päässä oli neuvosto; Gui murmelin nahalla istuen ja melkein näkymättömiin sen peittäen, Sam hänen vasemmalla ja Jan rumpuineen oikealla kädellään. Keskellä loimusi neuvostotuli. Ilmanvaihdon parantamiseksi oli tiipiin vaatetta varjon puolelta kohotettu ja vieraitten piiri oli osaksi tiipiissä, osaksi ulkona.

Suuri sotapäällikkö sytytti ensin rauhanpiipun, pöllytteli sitä minuutin verran, puhalsi sitten neljät savut neljään ilmansuuntaan ja antoi sen toiselle ja kolmannelle sotapäällikölle, jotka tekivät samoin. Pikku Majava paukautti rumpua kolme kertaa hiljaisuutta vaatiakseen, ja Suuri Tikka nousi ylös:

-- Te Sangerin intiaanien suuret päälliköt, pienet päälliköt, urhot, soturit, neuvottelijat, skuoot ja papuusit: Kun meidän heimomme kävi sotaa niiden -- niiden -- niiden -- muiden intiaanien -- niiden tuohikansalaisten kanssa, niin me otimme vangiksi yhden heidän sotureistaan ja kidutimme hänet pari kolme kertaa kuoliaaksi, ja hänessä huomattiin niin harvinaisen hyvät lahjat, että me otimme hänet heimoomme --

Äänekkäitä huutoja: -- Hau -- hau -- hau -- Janin johdolla.

-- Karkeloitiin aurinkokarkelo hänen hyväkseen, mutta hän ei ruskettunut -- näytti liian vihreältä, ja me siis nimitimme hänet Mäihäksi. Sen jälkeen hän on taistellen kohoamistaan kohonnut ja nyt hänestä tehdään kolmas sotapäällikkö --

-- Hau -- hau -- hau.

-- Eräänä päivänä koko heimo lähti yhdessä sotimaan vanhaa harmaata karhua vastaan ja ottamaan sen saaliikseen, mutta joutui surkeasti alakynteen. Onneksi silloin sotapäällikkö Mäihä tuli apuun ja lopetti sen vanhan pedon kerran kuonoon potkaisemalla. Tämänkaltaiset urotyöt ovat liikuttavia. Semmoista poikaa, joka sillä tavalla potkaisee, ei sen jälkeen passaa sanoa Mäihäksi. Ei, hyvät herrat! Se olisi vääryys. Hän on sotapäälliköiden kesken pienin soturi, mutta hän näkee kauemmaksi ja useammin kuin hänen parempansa. Hän näkee nurkan ympäri ja puun puhki. Paitsi ehkä yöllä hän on koko varustuksen hakanäkijä ja neuvosto on päättänyt antaa hänelle nimeksi "Haukansilmä".

-- Hau -- hau -- hau -- hau -- hau --

Pikku Majava antoi nyt yli-sotapäällikölle latuskaisen valkoisen pintapuun kappaleen, johon oli isoin kirjaimin kirjoitettu "Mäihä".

-- Tässä on se nimi, jolla hän tunnettiin, ennen kuin hän oli suuri ja kuuluisa, ja tämä on nyt sen lopun loppu. Päällikkö nakkasi puupalikan tuleen ja sanoi: -- No nyt nähdään, oletko sinä liian vihanta pakaksesi. Pikku Majava antoi sitten Tikalle kauniin kotkansulan, jossa oli punainen tupsu ja miehen kuva, miehellä haukan pää ja nuoli päästä lentämässä. -- Tämä näin on oikein parasta laatua kotkansulka palkaksi niistä teoista, joita hän on tehnyt, ja siinä myös osoitetaan, että hän on Haukansilmä (sulka pistettiin Guin tukkaan ja kynsi-kaulakoriste hänen kaulaansa, ja joka puolelta kuului äänekkäitä huutoja: -- Hau -- hau -- hau, ja rumpua paukutettiin), ja sen vietävän joka tämän jälkeen sanoo häntä Mäihäksi, pitää kumartua ja Haukansilmän pitää potkaista häntä.

Huudettiin yhteen ääneen: -- Hau -- hau. Gui koetti kovasti pysyä arvokkaan näköisenä ja olla irvistämättä, mutta se kävi yli hänen voimiensa. Hän hymyili niin, että suu venyi yli korvien. Hänen äitinsä säteili ylpeydestä, kunnes hänen silmänsä vettyivät ja rupesivat vuotamaan kyyneliä.

Jokainen luuli nyt menojen päättyneen, mutta Jan nousi ylös ja aloitti: -- Sangerin heimon päälliköt, skuoot ja papuusit, yksi asia on unohdettu: Kun me lähdimme karhua metsästämään, niin minä olin erään kaupan todistajana kahden sotapäällikön välillä. He löivät meidän heimomme tavan mukaan vetoa ja panivat päänahkansa vedon hinnaksi, kumpikin väittäen tappavansa karhun. Ylipäällikkö Tikka oli toinen, Haukansilmä toinen. Haukansilmä, saat ottaa Tikan päänahan.

Sam oli unohtanut tämän asian, mutta hän kumarsi päänsä. Gui katkaisi nauhan ja kohottaen päänahan ilmaan päästi kovan, hirmuisen sotahuudon, jota jokainen säesti mikä mitäkin melua pitäen. Tämä oli kaiken huippu. Rouva Burns itki ilosta, kun hänen urhoollinen poikansa näin oli lopultakin saanut tunnustusta.

Sitten hän meni Samin luo ja sanoi: -- Kutsuitko sinä teikäläiset tänne näkemään minun poikaani kiitettävän?

Sam nyökäytti ja vilkutti toista silmäänsä.

-- No hyvä, minä en välitä siitä, kuka sinä olet, Raftenko vai et, mutta sinulla on hyvä sydän ja se on oikeassa paikassa. Minä en ole koskaan ollut niiden puolella, jotka sanovat, että "ei kenessäkään Raftenissä ole mitään hyvää". Minä aina väitän, että jokaisessa ihmisessä on jotakin hyvää. Minä tiedän, että sinun isäsi _on_ ostanut meidän talomme kiinnityksen, mutta sitä minä en ole koskaan uskonut, että sinun äitisi varasti meidän hanhemme, _enkä koskaan sitä usko_, ja kun minä ensi kerran kuulen puhuttavan Rafteneista pahaa, niin minä avaan suuni ja sanon mitä tiedän.

XXII

PESUKARHUN METSÄSTYS

Jan ei unohtanut luvattua pesukarhun metsästystä -- hän päinvastoin odotti sitä sangen malttamattomana, ja parin päivän kuluttua pojat tulivat auringonlaskun aikaan Kalebin luo ja muistuttivat häntä tästä lupauksesta. Oli painostavan lämmin yö, mutta Jan oli varma siitä, että ilma oli juuri sellainen kuin piti ollakin pesukarhun metsästykseen, ja hänen innostuksensa voitti kaikki esteet. Kalebia huvitti tämä "viileä yö", jonka he olivat valinneet, mutta hän otaksui ilman myöhemmin jäähtyvän.

-- Painakaa puuta, pojat -- painakaa puuta, pojat, hän sanoi huomatessaan heidän olevan aikeissa paikalla lähteä matkaan. -- Pesukarhut eivät ole liikkeellä ennen kuin pari kolme tuntia auringonlaskun jälkeen.

Hän siis istui ja poltti piippua Samin turhaan yrittäessä tehdä vanhan Turkin kanssa tuttavuutta. Jan piirsi vihkoonsa mitä huomasi muutamassa seinälle naulatussa siivessä, ja Gui teki tunnetuksi viimeisen parannetun painoksen hirvenajo-urotöistään ja murmelin tappamisesta, samalla kun lateli kaikenlaisia mahtavia tuumia, kuinka hän aikoi suurenmoisesti nitistää jokaisen pesukarhun, minkä he suinkin sattuisivat kohtaamaan.

Inttäen, että kuluisi ainakin tunti, ennen kuin oltaisiin paikalla, Jan sai joukon jo yhdeksän aikaan liikkeelle, ja Kaleb otti Guin ehdotuksesta mukaan pienen kirveen. Pitäen vanhaa Turkkia kaiken aikaa seurassaan he lähtivät astumaan maantietä ja kulkivat puolen tuntia "Kulmausta" kohti. Samin johdolla he sitten kiipesivät aidan yli, kulkivat perunapellon poikki ja tulivat joen rannalle pienelle maissipellolle.

-- No Turkki, hae nyt! Hae! Hae! Hae! ja joukko istui aidalle riviin odottamaan mitä seuraisi.

Turkki oli koira, jolla oli luonnetta. Se metsästi mitä tahtoi ja milloin tahtoi. Se kyllä seurasi isäntäänsä pesukarhumaille, mutta isäntä ei saanut sitä ajamaan pesukarhua eikä mitään muutakaan, ellei sitä itseään huvittanut. Kaleb oli varoittanut poikia olemaan alallaan, ja he istuivat aidalla hiljaa kuin myyrät odottaen vanhan koiran haukkumista. Se oli lähtenyt maissin sekaan haistelemaan ja etsiskelemään. Sen askelet kuuluivat sangen selvään ja se läähätti, kuin olisi siitä höyryä päästetty. Se oli jännittävän odotuksen aikaa, mutta koira samosi etäämmälle ja askelten ääni hälveni. He olivat istuneet siinä kaksi pitkää minuuttia, kun syrjäisestä vainion kulmasta kuului koiran matalahko kiljaus ja sitten äänekäs _hau-vau_, niin että Janin sydän hätkähti.

-- Riistaa liikkeellä, sanoi Sam hiljaisella äänellä.

-- Lyön vetoa, että minä kuulin sen ensiksi, kimitti Gui. Janin ensimmäinen ajatus oli hyökätä umpimähkään koiran perässä. Hän oli usein kuullut, että metsästäjäin tapana oli rajusti seurata koirien perässä, mutta Kaleb pidätti häntä.

-- Maltahan mielesi, poika; aikaa on enemmänkin. Emme vielä tiedä mitä se ajaa.

Sillä Turkki, samoin kuin useimmat rajamaakoirat, lähti melkein mille jäljille tahansa -- olipa sitä syytetty omienkin jälkiensä haukkumisesta -- ja niiden asiana, jotka sen parhaiten tunsivat, oli haukkumisen laadusta arvata, mitä riistaa se milloinkin ajoi. Mutta kauan ja kärsivällisesti he saivat odottaa koiran sen koommin haukkumatta. Pian kuuluikin sitten kahinaa, ja Turkki tuli isäntänsä luo ja kävi hänen jalkainsa juureen maata.

-- Turkki, lähdepäs liikkeelle; hae, hae! Mutta koira ei liikahtanutkaan. -- Toimeen, toimeen, ja Kaleb läjäytti sitä pienellä kepillä. Koira pakeni syrjemmäksi, mutta kävi jälleen läähättäen maata.

-- Mikä se oli, herra Clark? kysyi Jan.

-- Enpä tiedä. Ehkä vain loukkasi jalkansa oksaan. Mutta se on varmaa, ettei täällä ole tänä yönä pesukarhuja. Eikä tämän jälkeen toistekaan. Me tulimme vähän liian aikaisin, ja ilma on koiralle liian lämmin.

-- Emmekö voisi mennä joen poikki Boylen metsään, ehdotti Tikka. -- Siellä varmaan tapaamme jotakin. Larry de Neuville vannoo nähneensä siellä yksisarvisen samana yönä, kun hän palasi Garneyn ruumiin valvonnasta.

-- Kuinka te haukunnasta tiedätte mitä koira ajaa? kysyi Jan.

-- Hm! vastasi Kaleb pistäessään poskeensa uuden tupakkamällin. -- Helppohan se on, jos tuntee maan ja riistan ja koiran. Ei tietenkään ole kahta koiraa samanlaista; pitää tuntea koiransa, ja jos se on hyvä koira, niin sen avulla voi paljon oppia jälkien seuraamisesta.

Puro oli tätä nykyä melkein kuivilla, niin että sen poikki pääsi miltä kohdalta vain halutti. Tunnustellen tietään pimeän metsän läpi silmät enimmäkseen suljettuina he haparoiden kulkivat Boylen avokentälle ja sitten sen poikki vanhaan metsään. Turkki oli purolla eronnut heistä ja sitten seurannut sitä erääseen lammikkoon saakka, jossa se meni uimaan. Heidän metsään mennessään koirakin saapui siihen likomärkänä ja valmiina toimeen.

-- Lähdepäs nyt hakemaan, Turkki. Ja jälleen kaikki istuivat maahan sen asiantuntijalausuntoa odottamaan.

Se saatiinkin sukkelaan. Jonkin aikaa kierreltyään ja kaarreltuaan vanha koira juoksi, ikään kuin olisi ollut päivänvalosta aivan riippumaton, alkoi haistella äänekkäästi ja vinkua hiljaa, ja nyt kuultiin hännän takovan pensaissa sen kuivan tiheikön läpi kulkiessa.

-- Kuules tuota! Nyt sillä on jotakin tiedossa, sanoi Kaleb kuiskaten. -- Odottakaas vähän.

Kiireesti koira selvitteli pulmaista vyyhteä, ja kun se viimeinkin oli päässyt niin pitkälle, että alkoi olla asiasta varma, se päästi lyhyen haukahduksen. Kuului toinen rupeama haistelua, sitten taas haukahdus, sitten väliajoin monta pientä haukahdusta ja lopuksi lyhyt ajohaukunta; sitten ajohaukunta alkoi uudelleen, mutta se oli epäsäännöllistä ja hataraa. Äänistä kuuli, että koira juoksi metsässä piiriä, mutta lopulta lakkasi liikkumasta, sillä kaikki haukunta kuului nyt yhdestä paikasta. Kun metsämiehet olivat saapuneet paikalle, oli koira ryöminyt puolta ruumista myöten kannon alla olevaan koloon ja kuopi ja haukkui.

-- Hohhoh, sanoi Kaleb, -- metsäkaniini vain. Olisihan minun pitänyt se tietää, kun se noin helposti haistoi ja kierteli puuhun ajamatta.

Turkki siis kutsuttiin pois, ja seura haparoi tietään pilkkopimeän metsän kautta uusia seikkailuja etsimään.

-- Metsän alapäässä on jonkinlainen suonsilmäke -- siellä voisi olla pesukarhuja sammakoita pyytämässä, arveli Tikka.

Koira siis taas usutettiin etsimään, kun oli päästy vesipaikan läheisyyteen. Kuivassa metsässä ei haju helposti tuntunut, mutta suon kostea reuna oli hyvä, ja Turkki osoitti suurta mielenkiintoa ja haisteli kovasti. Valmistavaa _uhuh!_ seurasi pari kiljauksen tapaista ja sitten täysääninen _hau-hauuu!_ jotka selvästi ilmaisi, että se oli vihdoinkin tavannut verekset jäljet. Ah, kuinka ihmeellisen sykähdyttäviä torventörähdyksiä ne olivat! Jan käsitti ensi kerran ajohaukunnan tenhovoiman, jonka ylistystä niin usein on laulettu.

Metsästäjät istuivat odottamaan tulosta, sillä siitä ei ollut mitään tietoa, kuten Kaleb sanoi, minne eläin juoksisi.

Koira haukkui täyteläisimmällä äänellään nopein väliajoin, mutta ei juossut piiriä. Äänen suunnasta voitiin arvata, että ajo kävi suoraan poispäin, ulos metsästä, itää kohti avoimen kentän poikki, ja sangen kiivasta vauhtia säännöllisen täyden haukunnan säestäessä, jota eivät äänteet eivätkä epäröinnit keskeyttäneet.

-- Minä luulen sen ajavan Gallaghanin vanhaa kettua, sanoi erämies. -- Ne ovat jo ennenkin tätä leikkiä pitäneet, eikä mikään muu kuin kettu juoksisi noin suoraan eikä saisi Turkista tuommoista ääntä lähtemään.

Ajo hälveni lopulta etäisyyteen, ehkä puolentoista kilometrin päähän, mutta mitäpä he muuta saattoivat kuin odottaa. Jos Turkki olisi ollut täysverinen ja opetettu kettukoira, niin se oli seurannut niitä jälkiä koko yön, mutta se palasi jo puolen tunnin kuluttua läähättäen ja lämmenneenä ja hyökkäsi oikopäätä matalaan lammikkoon.

-- Kaikki on nyt kaikonnut tiehensä, huomautti Kaleb. -- Voisimme koettaa lammikon toista puolta. Kerran taipari koira kävi uteliaaksi, mutta päätti sitten, että se on turhaa puuhaa, ja palasi läähättäen isäntänsä jalkoihin.

He olivat nyt kulkeneet niin kauas kotia kohti, että peltojen poikki oikaisemalla olisivat äkkiä päässeet omaan metsään.

Kuu nousi heidän sinne päästessään, ja heidän niin kauan pilkkopimeässä haparoituaan yö näytti nyt sangen valoisalta ja kirkkaalta.

He olivat kulkeneet puron poikki de Neuvillen mummon mökin alapuolella ja astelivat vanhaa metsäpolkua, joka seuraili läheltä jokea, kun Turkki pysähtyi haistelemaan, juoksi edes takaisin pari kolme kertaa, herätti sitten kaikki kaiut täysiäänisellä torventoitotuksella ja kääntyi jokea kohti.

-- _Vau-vau-vau-vau_, se luikkasi nelisenkymmentä askelta ja pysähtyi sitten. Haukunta oli aivan samanlaista kuin ketunkin jäljillä, mutta tämän eläin mutkitteli, ja nyt ajo katkesi.

He kuulivat koiran etsivän aivan läheltä ja kauempaa, mutta se ei ääntänyt ensinkään.

-- Mikä se on, Kaleb? kysyi Sam tyynesti ja varmasti kokonaan unohtaen, kuinka lyhyt heidän tuttavuutensa oli.

-- En tiedä, vastasi Kaleb lyhyesti.

-- Ei suinkaan se kettu ole, vai mitä? kysyi Jan.

Mutta äkkiä koira taas alkoi: -- Vau -- vau -- vau -- satakunnan askelen päässä ja samassa keskustelu keskeytyi. Koira oli taas aivan tuoreilla jäljillä. Ajo oli katkennut aidan kohdalla, ja tämä osoitti, sanoi Kaleb, että se oli pesukarhu, ellei sattunut olemaan joku vanha kotikissa. Nämä ovat ainoat eläimet, jotka voivat yöllä juosta aidan selkää pitkin.

Nyt oli helppo seurata. Kuutamo oli kirkas, ja koiran haukuntaääni täyteläinen ja säännöllinen. Ajo kulki suoraan alaspäin puronvartta, monen mutaisen allikon ja rämeen poikki.

-- Tuo ratkaisee asian, huomautti erämies päättävästi. -- Kissa ei mene veteen. Se on pesukarhu! Ja kun he riensivät perässä, niin he kuulivat koiran haukunnan äkkiä muuttuvan, se ei enää ollut samaa syvä-äänistä raikuvaa _v-a-u-a-u_ kuin ennen, vaan koveni vihaiseksi meteliksi, johon sekaantui kiljunaa, ärinää ja haukkumista.

-- Heh -- heh. Tuo merkitsee, että nyt se on kiinni saamassa. Noin se tekee, kun _näkee_ eläimen.

Mutta "näkemisen meteli" loppui lyhyeen, ja koira haukkui nyt kiljahdellen _samassa paikassa_.

-- Juuri niin! Se on noussut puuhun! Pesukarhu se on! ja Kaleb kulki edellä suoraan sitä paikkaa kohti.

Koira haukkui ja hyppi isoa niinipuuta vastaan, ja Kaleb sanoi: -- Hm, en ole koskaan nähnyt pesukarhun toisin tekevän -- se nousee aina korkeimpaan ja pahimpaan puuhun, mitä on koko metsässä. No, kuka teistä on paras kiipeämään?

-- Jan on, sanoi koetteeksi Sam.

-- Pääsetkö sinä tuohon, Jan?

-- Kunhan yritän.

-- Eiköhän ole parasta ensin tehdä tuli, niin että näemme sen, sanoi Tikka.

-- Jos se olisi murmeli, niin pian se olisi täällä maassa, tokaisi Haukansilmä, mutta ei kukaan ollut kuulevinaankaan.

Sam ja Jan kokosivat risuja, ja pian ympärillä olevia puita valaisi leimahteleva punainen lieska. He tähyilivät tarkkaan isoon niinipuuhun, mutta eivät saaneet otusta näkyviinsä. Kaleb otti soihdun ja löysi kaarnasta vähän tuoretta multaa. Seuraten jälkiä taapäin siihen paikkaan, jossa ne kulkivat puron poikki, he löysivät jäljen, -- epäilemättä se oli ison pesukarhun jälki.

-- Kai se on jossakin kolossa; se on varmaan tässä puussa, ja niinipuut ovat aina onttoja.

Jan katseli paksua tyveä epäilevän näköisenä, voisiko hän sitä kiivetä.

Kaleb huomasi hänen epäröimisensä ja sanoi: -- Niin kyllä. Sinulla ei siipien väli ole neljää ja puolta metriä, vai mitä? Mutta odotas vähän --

Hän astui lähellä olevan pitkän hoikan puun luo, hakkasi sen muutamassa minuutissa poikki kirveellään ja kaatoi sen sillä tavalla, että se jäi ison niinipuun alimman oksan nojalle. Tätä pitkin Jan pääsi helposti kiipeämään, vieden mukanaan vankan taakseen sidotun jalavakepin. Kun hän oli päässyt isoon niinipuuhun, niin hän katosi sen vihantiin lehviin, mutta pojat alhaalta valaisivat soihduilla sillä tavalla, että hänelle kiersi valoa, minne hän vain kiipesikin. Ensin Jan ei löytänyt koloa enempää kuin pesukarhuakaan, mutta kauan etsittyään ylimmistä oksista hän näki suuren karvatukon korkealla haarassa ja siitä kiilsi kaksi silmää, jotka saivat värähdyksen käymään hänen lävitseen. Hän luikkasi: -- Täällä se on! Pitäkää varanne siellä alhaalla. Hän kiipesi lähemmäksi ja koetti sysätä pesukarhun putoamaan, mutta se piteli lujasti kiinni eikä ollut tietävinäänkään, ennen kuin hän oli kiivennyt yläpuolelle, silloin se hyppäsi ja kapusi alemmalle oksalle.