Part 21

Jos olisi ollut vähänkin verukkeeksi kelpaavaa, Jan olisi sitä käyttänyt, mutta nyt hänen selvä velvollisuutensa oli lähteä kiveä hakemaan. Ylpeys kannusti häntä enemmän kuin rohkeus. Hän puki vaatteet päälleen hermostuneesti ja mitään sanomatta; kädet vähän vapisivat, kun hän pani kiinni kengännauhat. Ulkopuolella odottava Kaleb sai tietää, että matkaan suoriutui Jan. Hän rohkaisi poikaa sanoen: -- Sinä olet oikea miehenalku. Minusta on aina hauska nähdä urhoollisuutta. Minä tulen kanssasi metsän reunaan -- olisi väärin tulla pitemmälle -- ja odotan siinä, kunnes palaat. Se on helppo löytää. Sen pienen jalavan toiselta puolelta neljä paaluväliä aitaa, iso kivi on sitten suoraan tien toisella puolella. Reikäkiven löydät sitten pohjoisen aidan puoleiselta kupeelta. Nuora on pantu aivan sen ison kiven poikki, niin että se on helppo löytää; ja kas tässä, ota tämä liitu; jos uskallus alkaa pettää, niin pane aitaan merkki siitä, kuinka kauaksi kuljit, mutta niistä valituksista älä välitä -- ne ovat paljasta lorua -- älä pelkää.

-- Kyllä minusta tuntuu, että minä pelkään, mutta menen minä silti.

-- Se on oikein, sanoi erämies painokkaasti. -- Ei urhoollisuus ole niin paljon siinä, ettei pelästy, kuin siinä, että menee vain vaikka pelkääkin ja näyttää, että osaa pelkonsa hallita.

Näin he juttelivat, kunnes tulivat puiden pimennosta vainioitten verraten valoisalle aukiolle.

-- Puuttuu tiimalleen viisitoista minuuttia puoliyöhön, sanoi Kaleb katsoen kelloaan tulituikun valossa. Helposti sinä siellä käyt. Minä odotan täällä.

Jan lähti sitten yksin.

Oli synkkä yö, mutta hän kulki vainioita pitkin haparoiden raja-aidalle ja kiipesi sen yli tielle, joka näkyi sysimustassa pimeydessä vähän vaaleampana. Hän asteli varovasti keskitietä. Sydän sykki rajusti ja kädet olivat kylmät. Oli hiljainen yö, ja kerran tai pari hän aidan kulmauksessa säikähti pientä hiiren vikinää, mutta jatkoi silti matkaansa. Äkkiä hän kuuli tien oikealta puolelta pimeydestä äänekkään huiskahduksen ja näki sitten valkoisen esineen, joka sai hänen verensä hyytymään. Se oli valkoisiin puetun miehen haamu, jolta puuttui pää, aivan niin kuin jutussa kerrottiin. Jan seisoi maahan jähmettyneenä. Sitten äly tuli vapisevan ruumiin avuksi. -- Mitä loruja! Se on varmaan valkoinen kivi. Mutta ei, se liikkui. Janilla oli kädessään vankka keppi. Hän äännähti: -- Sh, sh, sh! Jälleen ruumis liikkui. Jan hairasi tieltä muutamia kiviä ja heitti yhden oikopäätä sitä valkoista olentoa kohti. Hän kuuli puhalluksen ja hyökkäyksen. Se "valkoinen olento" hyppäsi pystyyn ja juoksi hänen ohitseen tömistäen, mistä hän arvasi, että se olikin de Neuvillen mummon läsipää lehmä.

Vastavaikutus sai aluksi hänen polvensa lotisemaan, mutta pian voitti parempi tunne. Jos viaton vanha lehmä uskalsi maata siinä kaiken yötä, niin mitä hänen tarvitsi pelätä? Hän kulki rauhallisemmin, kunnes saapui siihen kohtaan, jossa tie alkoi nousta. Pian piti pienen jalavan näkyä. Hän kulki maantien vasemmanpuoleista reunaa ja askeliaan hiljentäen kurkisteli pimeyteen. Hän ei ollutkaan niin lähellä kuin oli otaksunut, ja retken alkuosan jännitys palasi hänen mieleensä entistä voimallisempana. Hän pohdiskeli itsekseen, eikö vain jo ollutkin kulkenut sen jalavan ohi -- olikohan paras kääntyä takaisin? Mutta ei, se ajatus oli sietämätön: sehän olisi ollut pakoa. Mutta sopihan tähän joka tapauksessa vetää liidulla merkki, jotta näkyi, kuinka kauas hän oli päässyt. Hän hiipi varovaisesti aitaa kohti vetääkseen siihen viivan, erotti sitten mielihyväkseen jalavan, joka ei ollut kuin kymmenkunnan askelen päässä. Puun saavutettuaan hän laski neljä paaluväliä länttä kohti ja tiesi nyt olevansa itsemurhaajan haudan kohdalla. Mahtoi olla jotenkin tarkkaan puoliyön hetki. Hän kuuli mielestään ääntä, joka ei ollut kaukana, ja tuossa hän tien toisella puolella näki vaaleahkon esineen -- pääkiven. Hän oli kovin levoton ryömiessään sitä kohti niin hiljaa kuin suinkin. Miksi hiljaa, sitä hän ei itsekään tiennyt. Hän rämpi tien kummallakin puolella matalan kuraisen ojan poikki, tuli valkoiselle kivelle ja haparoi sen pintaa kostealla kylmällä kädellä nuoraa etsien. Jos Kaleb oli sen siihen pannut, niin se oli nyt kadonnut. Sen vuoksi hän otti liidun taskustaan ja kirjoitti kiveen "Jan". Hyi, kuinka se liitu raapi rumasti! Hän kopeloi sormillaan ison paaden sivuilta. Kas tuollahan se oli; tuuli varmaankin oli puhaltanut sen pois. Hän veti sen luokseen. Kivi luisti paaden poikki pitäen vielä paljon kovempaa rapinaa, mikä yön hiljaisuudessa kuului kamalalta. Sitten yhtäkkiä läähähti, rävähti, joku syöksähti, jotakin räiskähti kuraan tai veteen -- kamalia ääniä, ikään kuin joku olisi ollut tukehtumaisillaan, jotakuta kuristettu tai yritetty saada ääntä kurkusta. Jan vaipui hetkeksi kauhistuneena maahan. Hänen huulensa olivat jäykistyneet liikkumattomiksi. Mutta muisto lehmästä auttoi häntä. Hän kavahti ylös ja lähti juoksemaan pitkin tietä niin sukkelaan kuin pääsi kylmä hiki valuen. Hän juoksi niin umpimähkään, että vähältä oli törmätä kumoon miehen, joka huusi: -- Hei, Jan, sinäkö se olet? Siellä tuli Kaleb häntä vastaan. Jan ei voinut puhua. Hän vapisi niin rajusti, että hänen täytyi tarttua erämiehen käsivarteen kiinni.

-- Mikä se oli, poikani? Minä kuulin sen, mutta mikä se oli?

-- Mi-mi-nä en tiedä, huohotti Jan. -- Se oli ha-hau-dalla.

-- Pentele! Kuulin minä sen, ja Kaleb näytti aika levottomalta, mutta lisäsi sitten: -- Kymmenessä minuutissa me kuljemme tästä leirille.

Hän otti Janin vapisevan käden ja talutti poikaa jonkin aikaa, mutta tämä oli aivan ennallaan, kun he saapuivat rastitulle polulle. Kaleb kulki edellä pimeydessä haparoiden.

Janilta alkoi nyt puhe käydä, ja hän sanoi: -- Kiven minä toin, ja kirjoitin minä haudalle nimenikin.

-- Kelpo poika! Sinä se olet oikea miehenalku! virkkoi Kaleb ihaillen.

He olivat kovin hyvillään huomatessaan, että tiipiissä oli tuli, kun he saapuivat lähemmäksi. Aukion reunalla he huhusivat kovalla äänellä: -- _u-huu -- u-huu -- u-huu -- uu_, yhteisesti hyväksytyn huuhkajan huudon, jota intiaanit yleisesti käyttivät yömerkkinään, ja tiipiistä he saivat saman vastauksen.

-- Kaikki hyvin, huusi Kaleb, -- hän teki sen, eikä ole miehenalkua parempaa ja erinomaisen _grand coup_'n hän on ansainnut.

-- Miksi minä en sentään lähtenyt, sanoi Gui. -- Minä olisin tehnyt sen juuri yhtä hyvin kuin Jankin.

-- No, mars matkaan vain!

-- Eipä siellä ole enää kiveä, jonka voisin tuoda todistukseksi.

-- Kirjoita nimesi haudalle, niin kuin minäkin tein.

-- Eihän se mitään todistaisi, ja Gui luopui koko asiasta. Jan ei aikonut kertoa seikkailuaan sinä iltana, mutta hänen kiihtymyksensä oli ilmeinen, ja pian he saivat hänet kertomaan koko jutun. He olivat kaamean näköistä joukkoa istuessaan siinä liehahtelevan tulen ääressä, ja hänen kertoessaan he tunsivat suuren osan samaa säikähdystä, jonka hän oli vastikään kokenut.

Kertomuksensa lopetettuaan Jan sanoi: -- No, Gui, etkö sinä tahdo nyt yrittää?

-- Heitä nyt jo, sanoi Gui. En minä ole ikipäivinä nähnyt kenenkään jankkaavan aina samaa asiaa niin kuin sinä.

Kaleb katsoi nyt kelloansa ikään kuin lähtöä tehdäkseen, mutta Jan sanoi:

-- Herra Clark, ettekö tahdo nukkua täällä? Guin vuoteessa on hyvää tilaa.

-- Välipä tuolla, vaikka nukunkin, kun on niin myöhä.

XX

VALKOINEN REVOLVERI

Kalebia odotti aamulla se hauska yllätys, että hän sai syödä vihamiehensä pojan valmistaman aamiaisen, sillä Samin vuoro oli olla kokkina.

Suuri Tikka lausui julki koko kokouksen ajatuksen, kun hän aamiaisen jälkeen virkkoi: -- Nyt minä aion mennä hautaa katsomaan. Epäilen, että Jan kirjoitti nimensä johonkin vanhaan lehmään, joka siinä makasi, eikä tämä sitä hyväksynyt, minkä se myös ääneensä ilmoitti!

Muutamassa minuutissa he kulkivat paikalle. Aivan oikein, siinä oli karkeaan hautakiveen sangen vapisevin, mutta kuitenkin selvin kirjaimin kirjoitettuna -- Jan.

-- Onpa huononlaista kirjoitusta, huomautti Gui.

-- Totisesti, sinä teit sen! Kelpo poika! sanoi Sam lämmöllä. -- En minä luule, että olisin uskaltanut.

-- Vetoa, että minä olisin, sanoi Gui.

-- Tässä minä kuljin ojan poikki. Näettekö jälkiäni kurassa? Ja tuossa kuulin kiljunnan. Katsotaanpa, onko henki jättänyt jälkiä. Halloo, mitä --

Kurassa näkyivät ison miehet jäljet. Hän oli ryöminyt langeten käsilleen ja polvilleen. Monessa paikassa näkyi hänen kätensä kuva, ja kurasta näkyi jotakin loistavaa, puoleksi sisään vaipunutta -- Gui huomasi sen ensimmäiseksi ja otti maasta. Se oli valkokahvainen Colt-revolveri.

-- Annas kun katsotaan, sanoi Kaleb. Hän pyyhki kuran pois. Hänen silmänsä syttyivät. -- Tämä on se sama revolveri, joka varastettiin minulta sillä kertaa kun menetin rahani ja vaatteenikin. Hän tarkasti aseen kauttaaltaan, loi sitten silmäyksen ympärilleen ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa. Tätä minä en lainkaan käsitä! Hän ravisti päätään ja aina vähän ajan kuluttua itsekseen sanoi: Tätä minä en lainkaan käsitä! Kun siinä ei näyttänyt olevan muutakaan näkemisen arvoista, niin pojat lähtivät astelemaan kotia kohti.

Paluumatkalla Kaleb näytti ajattelevan ankarasti. Hän astui sanaakaan sanomatta, kunnes oli tultu de Neuvillen mummon mökille, joka oli hautaa lähinnä. Portilla hän kääntyi ja sanoi: -- Taidan käydä täällä. Kuules nyt, Jan, sinähän se viime yönä luikkasit?

-- En, herra Clark, en hiiskaustakaan. Ainoa ääni, jonka sain aikaan, oli se, kun vedin reikäkiven sen ison kiven poikki.

-- Hyvä, tulen leirille teitä katsomaan, sanoi Kaleb ja poikkesi mummon luo.

-- Aamun rauha teille, ja levätköön sielunne rauhassa, virkkoi rattoisa vanha eukko tervehdykseksi. -- Tulkaa sisään, Kaleb, ja istukaa. Entä kuinka jaksavat Saryann ja Dick?

-- He näyttävät onnellisilta ja menestyvät hyvin, sanoi ukko katkerasti. -- Kuulkaas, mummo, oletteko koskaan kuullut juttua siitä Garneyn haudasta, joka on tuolla tien vieressä?

-- Jumalan armon ja rakkauden nimessä, mistä saatte päähänne tulla tuota kysymään? Miksen minä olisi kuullut sitä juttua montakin kertaa, ja viime yönä minä kuulin sen kummittelevan, ja vieläkin siitä ihan vapisen.

-- Mitä te, mummo, kuulitte?

-- Hyi, niin pirullista kiljuntaa, ettei sieluparka helvetissäkään kilju rumemmin. Ja sekä koira että kissa, kumpikin pelästyivät, ja vanha läsipää lehmä tuli juosten ja hyppäsi veräjänkin yli tieltä pois päästäkseen.

Tämä se oli, mitä Kaleb tahtoi tietääkin, ja ilmeisellä uteliaisuudellaan hän sai eukon kertomaan lisää yöllisestä metelistä. Kun siitä ei enää riittänyt puhuttavaa, Kaleb ehdoin tahdoin avasi toisen juorusuonen toivoen siitä saavansa vielä enemmän tietoa.

-- Mummo, oletteko kuullut, että viime viikolla tapahtui Downey's Dumpin tällä puolella ryöstö?

-- En totisesti olekaan, huudahti eukko silmät mielenkiinnosta palaen, eikä sitä ollut Kalebkaan kuullut; mutta hän tahtoi saada jutun alkuun. -- No keltä siellä ryöstettiin?

-- Minä en tiedä varmaan, mutta eiköhän se ollut John Evansilta.

-- En minä ole sellaista kuullut, mutta melkein varma minä siitä olen, että kannatti häneltä ottaakin. Käviväthän ne kelvottomat täällä minunkin luonani heti, kun alettiin puhua, että minä olin vanhan lehmäni myynyt. Ja sen minä sanon, että asiat ovat hullusti, sillä ne peijakkaat vainuavat kyllä heti, kun joku saa rahoja.

-- Se on totta kuin evankeliumi. Mutta milloin teiltä, hyvä mummo, ryöstettiin?

-- Ryöstettiinkö? Enhän minä sanonut, että minulta ryöstettiin, ja mummo nauraa hihitti. -- Mutta kyllä niillä rosvoilla oli pahat aikomukset mielessään, kun ne minun tyköni tulivat. Ja hän kertoi perin pohjin sen tapauksen, kun miehet olivat murtautuneet hänen tupaansa kuultuaan huhun, että hänen lehmänsä oli myyty. Hän nauroi muistellessaan, kuinka se iso mies oli ollut tyly ja se lyhyt ja leveä iloinen. Niiden mustat parrat, ison rosvon päävamma, hänen vasenkätisyytensä ja se, että eukko sattumoisin huomasi hänen oikeassa kädessään olevan vain neljä sormea, kaikki pohdittiin perusteellisesti.

-- Milloin se tapahtui, hyvä mummo?

-- Varmaan siitä nyt on kulunut kolmen vuoden vaiheilla.

Pyydettyään sitten vähän keuhkojen parannusta Kaleb-ukko lähti mummon luota ja ryhtyi hyvin perusteellisesti asioita pohtimaan.

Neljän viime vuoden kuluessa oli ympäristössä tapahtunut monta varkautta. Siitä ei päässyt mihinkään; ne olivat kaikki samantapaisia; raha vain oli kelvannut, ja rosvot näyttivät tuntevan kaikki seudun asukkaitten keskinäiset suhteet ja sovittivat vierailunsa aina sellaiseen aikaan, jolloin isäntä oli saanut rahoja.

Heti kun Kaleb oli poikennut de Neuvillen mummon luo, Jan sanoi jäljestä päin syntyneen mielijohteensa toteuttaakseen:

-- Lähtekää te, pojat, leiriin; minä tulen perästänne viiden minuutin päästä. Hän aikoi piirtää miehen lokaan jättämät jäljet voidakseen seurata tätä ja palasi sen vuoksi takaisin haudalle.

Hän tutki jälkiä mitä huolellisimmin ja leviteltyään vihkonsa levälleen piirsi ne siihen luonnolliseen kokoon. Tällöin hän huomasi, että kummassakin korossa oli kolme riviä pieniä hevosenkengän nauloja, jotka ilmeisestikin oli kotona niihin lyöty, koska ne olivat niin epätasaiset, ja vasemman kengän pohja oli kulunut puhki. Sitten hän ryhtyi tutkimaan käsien jälkiä, ja piirsi parhaillaan oikeata kättä, kun muuan seikka kiinnitti hänen huomiotaan. Aivan oikein! Sen käden jokaisesta painalluksesta lokaan näkyi, että keskisormi puuttui.

Jan seurasi jälkiä vähän matkaa tietä pitkin, mutta mutkassa ne poikkesivat vasempaan ja katosivat ruohikkoon.

Palatessaan leiriin hän tapasi Kalebin, joka oli niin ikään paluumatkalla.

-- Herra Clark, hän sanoi. -- Minä palasin takaisin piirtämään ne jäljet, ja kuulkaapas, sen miehen oikeassa kädessä oli vain neljä sormea?

-- Älä hitossa! sanoi Kaleb. -- Onko se varma?

-- Tulkaa itse katsomaan.

-- Oikein! Ei mitään epäilystä, ja takaisin palattaessa Kaleb sanoi: -- Jan, älä vielä sano niille toisille mitään tästä.

Vanha erämies lähti oikopäätä Poguen luo. Oven lähellä hän näki samat jäljet mullassa, mutta Dickin ne eivät olleet, se oli varma. Nuoralla riippuivat kuraiset housut kuivumassa.

Tämän yön jälkeen Janin arvo ukon mielessä kohosi ja Guin aleni, sillä hän asetti rohkeuden ensi sijalle. Hän pyysi Jania käymään mökillään katsomassa lumikenkiä, joita hän parhaillaan teki. Kutsu oli ylimalkainen, ja siksi koko heimo sitä noudatti. Jan ei ollut käynyt talossa ensi kerran jälkeen. Vierailun alkupuoli sujui juuri kuin ennenkin. Heidän koputukseensa vastasi koira kovasti haukkuen, ja sitten kuului ääni, joka käski sitä olemaan alallaan. Kaleb avasi oven, mutta sanoi nyt: -- Tulkaa sisään. Jos toisten tulo oli hänelle epämieluisaa, niin ei hän ainakaan sitä ilmaissut. Janin katsellessa lumikenkiä Gui huomasi ukon vuoteella paljon mieltäkiinnittävämmän esineen; se oli se valkoinen revolveri, joka nyt oli puhdistettu ja kaikin puolin hyvässä kunnossa. Kalebin ilo sen löytämisestä oli rajaton, vaikkei hän sitä näyttänytkään. Hän ei ollut kyennyt ostamaan uutta, ja hän tervehti aseen kotiin tuloa yhtä iloisesti kuin kauan kadoksissa ollutta ainoaa lasta.

-- Kuulkaas, Kaleb, emmekö saa vähän ampua? Lyön vetoa, että voitan koko roikan, huudahti Mäihä.

Kaleb haki muutamia panoksia ja osoitti neljänkymmenen askelen päässä olevaa kantoa, johon oli veistetty valkoinen pilkka. Gui ampui kolme tai neljä laukausta ja Jan saman verran, mutta ei kumpikaan osunut kantoon. Kaleb sanoi silloin: -- Antakaas kun minä näytän.

Pieni revolverin kahva näytti aivan katoavan hänen isoon karkeaan kouraansa. Hänen pitkä mukurainen sormensa syleili lukkoa omituisella, mutta sangen tutunomaisella tavalla. Kaleb oli niitä, jotka ampuvat käsivarsi koukussa, ja revolverin lyhyt piippu oli kuin hänen oma maalitaulua osoittava sormensa, kun hän yhtä painoa päästi kaikki kuusi laukausta. Jok'ainoa sattui pilkkaan ja kaksi hiilellä piirrettyyn mustaan, joka oli sydämenä.

-- Voi herran pohtimet! Tuo se vasta on ampumista! Ja pojat ylistivät häntä ääneensä.

-- Niin aina, olinhan minä parikymmentä vuotta takaperin aika tekijä, selitti Kaleb tarpeettoman vaatimattomasti, mutta kasvoillaan sangen herttainen ilme. -- Mutta tuohan on aivan joutavan helppoa. Nyt minä näytän teille pari oikeata temppua.

Hän asetti seitsemän ja puolen metrin päähän riviin kolme panosta, nallit itseensä päin kääntäen, ja laukaisi ne kaikki kolme peräkkäin kolmella toinen toistaan nopeaan seuraavalla laukauksella. Sitten hän pisti revolverin takkinsa sivutaskuun ja huolettomasti laukoen hanaa virittämättä ja vielä vähemmän tähtäämättä tai edes asetta näyttämättä ampui joka luodin kahdenkymmenen askelen päässä olevaan pilkkaan. Lopulta hän haki vanhan peltisen hedelmätölkin. Sitten hän viritti hanan ja laski revolverin oikean kätensä kämmenelle peukalon viereen ja tölkin sormilleen. Tämän jälkeen hän nakkasi molemmat ilmaan äkkikeikauksella, niin että ase lensi kolme, tölkki kuusi metriä ylös ilmaan. Kun revolveri putosi alas, hän tarttui siihen kiinni ja ampui tölkkiin reiän, ennen kuin se ennätti maahan.

Pojat olivat aivan pökerryksissään kulutettuaan kaikki huudahduksensa pilkkakokeeseen.

Kaleb astui mökkiin hakemaan rättiä sydänkäpynsä puhdistamiseen, ja Sam puhkesi puhumaan:

-- No nyt minä tiedän, ettei hän ampunut isää, sillä jos hän olisi ampunut, niin kyllä hän olisi osunutkin.

Se ei ollut tarkoitettu Kalebin korville, mutta hän kuuli kuitenkin, tuli ovelle ja sanoi venytellen ja korostetusti: -- Aivan niin. Tämä mursi sanattoman vihamielisyyden sulut, sillä se oli ensi kerta jolloin Kaleb sanoi mitään Samille. Tulva mursi tokeen, mutta vielä uomaan jäi paljon kaunaa ajan hangattavaksi, ja kului kauan, ennen kuin hän puhui Samille yhtä vapaasti kuin toisille, vaikka hän aikaa myöten siihen oppikin. Kaikki tuntui nyt niin herttaiselta, että Jan käytti tilaisuutta ja ilmaisi pyynnön, joka oli kauan ollut hänen mielessään.

-- Herra Clark, ettekö joskus ota meitä kanssanne pesukarhua metsästämään? Me tiedämme, missä on paljon pesukarhuja, jotka käyvät ylempänä jokivarressa maissipellossa syömässä.

Jos Jan olisi kuukausi takaperin tätä pyytänyt, niin siihen olisi tullut halveksiva kielto. Ennen Garneyn retkeä vastaus luultavasti olisi ollut: -- Enpä tiedä -- ei ole minulla aikaa, mutta nyt Kaleb oli saanut hänestä toiset ajatukset, ja vastaus kuului:

-- Kyllä, mielelläni! Vaikkapa ensi yönä, kun on siksi viileää, että koira viitsii juosta.

XXI

GUIN VOITTOJUHLA

Murmelia pojat olivat metsästäneet sangen säännöllisesti siitä pitäen, kun sen ensi kerran olivat nähneet. Ohjelma oli aina jotenkin sama -- joka aamu he yhdeksän tai kymmenen aikaan hiipivät apilapellolle. Gui tavallisesti ensin keksi vanhan elukan, sitten kaikki ampuivat eivätkä osanneet, murmeli pinkaisi pesäänsä, ja juttu jäi siihen siksi päiväksi. Tämä kävi päiväjärjestyksen vakinaiseksi numeroksi kuin aamiaisen syönti ja paljon vakinaisemmaksi numeroksi kuin astiain pesu. Kerran tai pari vanha harmaa elukka töin tuskin pelasti nahkansa, mutta tähän saakka ei sille vielä ollut sen hullummin käynyt, se päinvastoin oli hyötynyt viisastuessaan. Pojat eivät sitä vastoin hyötyneet mitään, Guita ehkä lukuun ottamatta. Hänen pienet haaleat silmänappinsa olivat aina sukkelimmat ja kehittyivät kerrassaan hämmästyttävän teräviksi. Alussa Jan ja Sam keksivät murmelin yhtä usein, mutta myöhemmin Gui aina näki sen ensimmäisenä.

Eräänä aamuna Sam lähestyi riistaa omasta kohdastaan, Gui ja Jan toisesta kohdasta muutaman askelen päässä siitä. -- Murmelia ei ole missään! oli Samin ensimmäinen ajatus, mutta Gui huudahti äkkiä: -- Minä näen sen. Matalasta notkelmasta, hyvinkin kuudenkymmenen askelen päässä pesästään ja lähes sadan askelen päässä pojista Gui apilamättään peitosta keksi tuskin kahden neliösenttimetrin laajuisen alan harmaata turkkia.

Jan ei nähnyt sitä ensinkään. Sam näki, mutta epäili. Pikkuista myöhemmin murmeli -- sillä se se oli -- nousi takajaloilleen istumaan ja kohotti apilasta kastanjanruskean rintansa kaikki epäilykset hälventäen.

-- Jukopliut! huudahti Jan ihaillen. _Se on suurenmoista_. Sinulla on merkillisimmät silmät, mitä minä olen milloinkaan nähnyt. Sinun nimesi pitäisi todella olla "Haukansilmä" -- se nimi sinulle sopii.

-- Se passaa, kimitti Gui innostuneesti. -- Tahdotko sinä -- tahdotko sinäkin, Sam, tahdotko sinäkin sanoa minua Haukansilmäksi? Minusta sinun pitäisi suostua, hän anovasti lisäsi.

-- Minä olen sitä mieltä, Sam, sanoi toinen päällikkö. -- Hänessä on huomattu suuret lahjat, todellinen intiaanikyky.

-- Neuvosto pitää kutsua kokoon sitä päättämään. Nyt toimeen!

-- Kuulepas nyt, Mäihä, sinä kun olet niin näppärä, etkö voisi kiertää metsän kautta teidän puolellenne ja ryömiä apilan läpi, niin että pääset vanhan murmelin ja sen pesän väliin? esitti ylipäällikkö.

-- Lyön vetoa että voin, lyön dollarin vetoa --

-- Seis nyt, sanoi Jan, -- intiaaneilla ei ole dollareita.

-- No minä lyön vetoa päänahkani -- sen mustan päänahan, minä tarkoitan -- Samin päänahkaa vastaan, että minä ennen muita tapan vanhan murmelin.

-- Voi, anna kun minä tapan ensimmäiseksi -- tapa sinä toiseksi, sanoi Sam rukoillen.

-- Ärr -- sinä pelkäät päänahkaasi.

-- Annas kun minä menen, sanoi Sam.

Kummallakin pojalla oli tukko mustia jouhia, joita he sanoivat päänahakseen. Se oli köytetty rihmalla päälakeen -- ja siitä Gui tahtoi lyödä vetoa.

Jan puuttui nyt asiaan: -- Heittäkää nalkutuksenne, suuret sotapäälliköt, ja käykää toimeen. Jos Tikka surmaa murmelin, niin hän saa Mäihän päänahan; jos taas Mäihä sen surmaa, niin hän saa Tikan päänahan, ja voittaja saa sitä paitsi suuren sulan.

Sam ja Jan odottivat metsässä malttamattomina, sillä välin kun Gui hiipi ympäri. Murmeli näytti tänä päivänä harvinaisen rohkealta. Se samoili kauas pesältään ja toisin ajoin katosi notkelmiin. Pojat näkivät Guin ryömivän aidan läpi, mutta murmeli ei sitä huomannut. Asian laita oli niin, että vihollinen oli aina ennen lähestynyt sitä toiselta puolelta, minkä vuoksi se ei pitänyt idän suuntaa silmällä.

Gui ryömi vatsallaan maaten eteenpäin apilan läpi. Hän ryömi kolmisenkymmentä askelta ja oli nyt murmelin ja sen pesän välillä. Mutta vanha harmaa mätti vain rauhallisesti itseensä apilaa pitäen samalla silmällä Raftenin metsää. Pojat valtasi tavaton kiihko. Gui näki heidät, mutta ei nähnyt murmelia. He osoittivat ja viittoivat. Gui luuli tämän merkitsevän: -- Ammu nyt. Hän nousi varovasti ylös. Murmeli huomasi hänet ja karkasi suoraan pesäänsä -- siis Guita kohti. Gui ampui umpimähkään. Nuoli lensi syltä paria korkealta murmelin pään yli ja se "tavattoman suuri tutiseva turkiskimppu", joka karkasi suoraan häntä vastaan, herätti kauhua hänen mielessään. Metsästäjä peräytyi nopeaan tietämättä minne juosta. Hän oli aivan pesän vieressä. Murmeli kalisteli hampaitaan ja teki hurjan hyökkäyksen päästäkseen pojan ohi; kumpikin oli pahoin säikähdyksissään. Gui hyppäsi korkealle kauhusta ja putosi raskaasti maahan, juuri kun murmelin piti kulkea hänen alitseen kotiinsa. Poika painoi lähes puoli sataa kiloa, ja koko tämä paino putosi musertavalla voimalla vanhan elukan päälle likistäen hengen sen ruumiista. Gui hyppäsi pystyyn juostakseen henkensä edestä, mutta huomasi samalla murmelin sätkivän maassa ja rohkaisi sen verran mieltään, että pari kertaa potkaisi sitä kuonoon ja siten lopetti sen. Kova kiljuna sieltä päin, missä toverit olivat, oli ensimmäinen merkki, joka Guille vakuutti, että hän oli voittanut. He saapuivat juosten paikalle ja tapasivat sankarin seisomassa kuten metsämies valokuvassa, toisessa kädessä jousi, toisessa iso murmeli hännästä riippuen.

-- Kelpo poika! Uljas poika! Hurraa kolmannelle sotapäällikölle! Hurraa Mäihä-päällikölle! Eikä Guilla suinkaan ollut syytä valittaa sitä, ettei saanut toisilta tunnustusta.

Hän röyhisti rintaansa ja näytti kopealta ja ylväältä. -- Olisi hauska tietää, eikö täällä ole missään enemmän murmeleita, hän sanoi. -- _Minäpä_ tiedän, kuinka niitä pyydetään, elleivät muut tiedäkään.

-- Jaha, Mäihä, tämä kai käy suuresta "kupista".

-- Lupasitte sanoa minua "Haukansilmäksi" tästä aamusta lähtien.