Part 2

Vähän matkan päästä Jan löysi lieon alta pienen liskon, joka pakeni johonkin koloon näkymättömiin. Se oli ainoa elävä olento sillä paikalla. Siksipä Jan päättelikin, että "piipittäjä" mahtoi olla "viheltävä lisko". Mutta hän päätti koettaa, eikö voisi nähdä kun liskot vihelsivät. Kuinka olikaan mahdollista, että kaikki ympäristön lätäköt olivat niitä täynnä ja että ne saattoivat kutsua häntä ja kuitenkin olla hänen kanssaan sokkosilla välttäen hänen uutterimmatkin etsimisyrityksensä. Piipitys lakkasi aina heti hänen lähestyessään, mutta alkoi vähitellen uudelleen niissä lätäköissä, joiden luota hän poistui. Hänen läsnäolonsa sai aikaan hiljaisuuden. Hän makasi kauan aikaa erästä lätäkköä vahtien, mutta mitään ei kuulunut. Viimein hän päätti, että äänet karttoivat häntä. Hän ryömi eräälle kovin isoääniselle lammikolle siten, ettei häntä näkynyt, konttasi yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes pääsi noin metrin päähän ja oli kuulevinaan piipitystä veden pinnalla uivan ruohonkorren luota. Hän sai paikan niin tarkkaan selville, ettei siinä voinut olla kuin muutama tuuma etsimisen varaa, mutta sittenkään hän ei nähnyt mitään. Hän joutui kerrassaan ymmälle ja makasi siinä aprikoiden tätä kummaa, kun äkkiä kaikki läheiset piipittäjät vaikenivat ja Jankin säikähti askelten kopsetta. Ympärilleen vilkaistessaan hän näki miehen, joka seisoi vain muutaman askelen päässä ja katseli häntä.

Jan punastui -- vieras oli aina vihollinen; hän tunsi luontaista vastenmielisyyttä kaikkia vieraita kohtaan ja tuijotti kömpelösti, ikään kuin olisi pahanteosta tavattu.

Mies oli keski-ikäinen ja omituisen näköinen. Hänen vaatteensa olivat huonot, eikä hänellä ollut kaulusta ensinkään. Kumarassa selässään hänellä oli hihnoista riippuva peltilaatikko ja kädessä haavi, jossa oli pitkä varsi. Kasvonpiirteet, joita harmahtava parta peitti, olivat sangen silmäänpistävät ja karkeat. Niistä kuvastui älykkyys ja ankaruuskin, mutta hänen harmaansinisissä silmissään oli ystävällinen ilme.

Päässä hänellä oli halpa ja kova, huonosti sopiva huopahattu. Kun hän kohotti sitä päästääkseen hivelevän tuulen puhaltamaan päälaelleen, huomasi Jan, että hatun omistajalla oli samanlaiset hiukset kuin hänelläkin -- karkea kivikaudenaikainen harjastukka. Se oli kasassa hänen ahavoituneella otsallaan kuin ruko merileviä myrskyn pieksämän rantakallion kupeella.

-- Mitä etsit, poikaseni? kysyi mies äänellä, jonka ystävällisyyttä ei vähääkään hämmentänyt selvä skotlantilaismurre.

Yhä jonkin verran yrmeissään vieraan ilmaantumisesta Jan sanoi:

-- En minä mitään etsi; haluaisin vain tietää, minkä näköinen tuo viheltävä lisko on.

Vieraan silmissä oli leikillinen ilme. -- Neljäkymmentä vuotta takaperin minä makasin lätäkön reunalla aivan samalla tavalla kuin näen sinun tänä aamuna tekevän ja yritin päästä perille kevätpiipittäjän salaisuudesta. Makasin siinä koko päivän ja vielä monta muutakin päivää. Kului melkein kolme vuotta, ennen kuin sain sen selville. Mielelläni pelastan sinut niin pitkäaikaisesta etsinnästä, jos vain tahdot. Näytän sinulle piipittäjän.

Sitten hän huolellisesti penkoi ojan läheisyydessä olevia lehtiä ja sai tuota pikaa kiinni pienen sammakon, joka ei ollut tuumankaan mittainen.

-- Siinä on sinun viheltävä liskosi. Se ei ole ensinkään lisko, vaan sammakko. Kun se on vedessä ja viheltää, niin se vain kohottaa nokkaansa vähän pinnan yläpuolelle, niin että sitä on vaikea nähdä. Mutta kun joku lähestyy, painuu se heti pohjaan. Viepä tämä kotiin ja hoida sitä hyvin, silloin saat nähdä, kuinka se puhaltaa kurkkunsa muun ruumiin kokoiseksi ja viheltää kuin höyrykone.

Janin mieli alkoi nyt sulaa. Hän kertoi liskosta, jonka oli nähnyt.

-- Ei se mikään lisko ollut; niitä minä en ole täällä nähnyt ensinkään. Eiköhän se ollut kaksijuovainen _Spelerpes_. Se eläin on sammakkojen sukua, lisko sitä vastoin on käärme, jolla on jalat.

Tämä oli kuin taivaasta langennutta valoa. Janin epäluulot häipyivät kokonaan. Hän lämpeni vierasta kohtaan. Hän ahdisti tätä kaikenlaisilla kysymyksillä; kertoi lintukirjankin ostosta. Sitten hän jutteli edelleen, kuinka hän monessa asiassa oli joutunut pahaan pulaan. Vieras kuunteli tarkkaavasti ja vastasi asiantuntemuksella. Jan kyseli, mikä on se tuntematon ihmeellinen ääni, joka kevätaamuin _kluk, kluk, kluk, klukkaa_ etäisissä metsissä, minkä niminen oli suuri harmaa tikka, joka nokki korkealla kelopuissa ja joka lentäessään oli paljasta kullan hohtoa, -- ja mikä mahtoi olla se ihmeellinen pilkullinen punapäinen ja keltasiipinen ja -pyrstöinen lintu, jonka hän oli nähnyt täytettyjen eläinten kaupan ikkunassa. Ja hänen ilonsa ja ihmetyksensä oli sanomaton, kun kaikki kolme osoittautuivatkin samaksi linnuksi -- kultasiipitikaksi. Se tuntematon häijyn näköinen sininen hietapistiäinen, joka istui liejussa ruumistaan heilutellen, ja se kummallinen näkymätön olento, joka vanhoihin ulkohuoneisiin teki mutapesiään ja keräsi ne täyteen ruhjottuja hämähäkkejä, kuuluivatkin olevan sama hyönteinen, hämähäkinsurmaaja eli _Pelopaeus_. Heidän ylitseen lensi musta perho, yleinen "suruvaippa" eli Vanessa antiopa, ja senkin nimen Jan sai paikalla kuulla, samoin kuin sen, että se varmaan oli menneen kesäisiä, talven horroksissa maannut, koska oli niin aikaisin liikkeellä; ja vieläpä senkin Jan sai tietää, että tämä kaunis hyönteinen oli erään hyvin tavallisen ruskean ja mustankirjavan karvamadon ylösnoussut henki.

Heidän siinä istuessaan lensi korkealla ilmassa suuria kyyhkyparvia, ja Janille kerrottiin niiden kaukana etelän mailla olevista pesimäpaikoista ja niiden ihmeellisistä, mutta säännöllisistä muuttoretkistä, joiden määrääjänä on yksinomaan ruoansaanti; niiden retkestä pohjoista kohti Kanadaan ruskojalavan siivekkäitä pähkylöitä poimimaan; elokuussa tapahtuvasta muutosta Carolinan riisivainioille; niiden vaelluksesta Mississipin laaksoon tammen ja pyökin terhojen kypsymisaikana.

Kuinka rikas ja runsas se aamu olikaan. Kaikki näytti tulevan kuin tilauksesta. Heidän kulkiessaan mäntymäen poikki pyrähti maasta äkkiä kaksi suurta lintua ja lentää vipelsi pois kautta metsän.

-- Ne ovat sepelpyitä eli peltopyitä, joiksi niitä maanviljelijät sanovat. Tässä asuu pariskunta jossakin lähettyvillä. Ne tulevat tähän rinteeseen syömään marjoja.

Jankin rupesi poimimaan talvikin marjoja ja söi niitä matkalla. Heidän kulkiessaan alkoi kuulua etäistä kuherrusta. -- Mitä tuo on? kysyi Jan alati valppaana. Vieras kuunteli ja sanoi:

-- Sama lintu, jonka juuri näimme lähtevän lentoon. Se on uros, joka kuhertaa naarasta luokseen.

Jan sai nyt kuulla monen muunkin linnun oikean nimen. Ja samoin hän tutustui moniin kauniisiin kasveihin ja kukkiin, jotka siihen saakka olivat pysyneet salaperäisen outoina, vaikka kauneudellaan olivatkin hänet lumonneet. Ne muuttuivat nyt todellisiksi ystäviksi.

Vieraskin lämpeni, ja hänen karkeat piirteensä alkoivat hehkua Hän näki Janissa kaltaisensa: nuorukaisen, jota vaivasi tiedon jano, kuten nuoruudessa häntä itseäänkin oli vaivannut. Nyt hänestä tuntui suorastaan ansaitsemattomalta onnelta, että hän sai pelastaa tämän pojan edes muutamista niistä kidutuksista, joita itse oli kokenut. Hän tunsi Jania kohtaan lämmintä kiitollisuutta, ja Jan puolestaan kätki muistiinsa joka sanan. Hän ei unohtanut mitään siitä mitä kuuli. Hän kulki kuin unessa, sillä hän oli viimeinkin löytänyt sitä, mikä maailmassa on parasta -- myötätuntoa -- laajaa, älykästä, ja runsastietoista myötätuntoa.

Se kevätaamu säilyi alati Janin mielessä kuin uuden aikakauden alkuna -- ei menneisyyden muistona, vaan jatkuvana osana nykyisyydestä.

Mutta karkea-asuinen vieras, joka puhui niin ystävällisesti, ei ollut sen voimallisin, todellisin ilmiö, eivätkä uudet linnut ja kasvitkaan, vaan talvikin tuoksu.

Tuoksu tarttuu mieleen paljon paremmin, väkevämmin ja todellisemmin kuin muut aistimukset. Intiaanit tietävät sen. Useat heistä keksivät aikaa myöten, mikä tuoksu palauttaa mieleen onnellisimpien hetkien muiston, ja pitävät sitä rohtopussissaan ikävien hetkien varalle. Se on heille sangen tärkeä ja rakas -- kourallinen männynhavuja, kappale piisamin myskiä tai nokare kuusen pihkaa. Siitä liitävät onnellisten muistojen kukkaset heidän mieleensä.

Kuitenkin tämä usko on ensimmäisiä, joiden kimppuun valkoiset käyvät ryhtyessään luomaan valoa punaisen miehen pimeyteen. Tietämättömyydessään he leimaavat sen luonnottomaksi, vaikka tiedemiehet tajuavat sen yksinkertaiseksi totuudeksi.

Jan ei tiennyt, että hän sattumalta oli keksinyt erään intiaanien rohtopussin salaisuuksista. Mutta aina siitä pitäen tämä "rohto", tämä yksinkertainen ja luonnollinen taika, talvikin tuoksu, palautti hänen mieleensä kokemansa ihanan päivän muiston.

Hänelle tämä päivä oli kalliimpi kuin hän oli saattanut uneksiakaan, ja kuitenkin hän teki erään tyhmyyden, joka saattoi hänet väärään valoon ja jätti hänestä hurjan muiston vieraankin mieleen.

Päivä oli ehtinyt ohi puolen. He olivat viipyneet kauan luonnon parissa. Vieras kertoi, että hänellä oli kotonaan paljon luonnonesineitä. Lopulta hän sanoi, että hänen täytyi lähteä.

-- Hyvästi nyt poikani; toivon, että vielä tapaamme toisemme. Hän ojensi kätensä. Jan puristi sitä lämpimästi, mutta hän oli aivan ymmällä ajatusten paljoudesta; hän oli niin epäröivä ja arka, ettei huomannut vastata vieraan peitettyyn kutsuun. Jan päästi hänet lähtemään kysymättä edes hänen nimeään tai osoitettaan.

Jan huomasi erehdyksensä vasta sitten, kun oli jo liian myöhäistä sitä korjata. Kuljeskellessaan usein myöhemminkin samoissa metsissä hän aina toivoi näkevänsä tuon ihmeellisen vieraan miehen. Mutta mikä lieneekään ollut syynä, sen koommin Jan ei häntä tavannut.

VI

GLENJAN

Voi millaista villihanhien laulua sinä vuonna! Kuinka niiden toitotus sykäyttelikään Janin sydäntä ja kosketteli siellä uusia salattuja kieliä, jotka väreillen lauloivat vastausta. Onko maailmassa jalompaa eläintä kuin tuo suuri mustaniska lintu, joka ei joutsenen tavoin joiu kuollessaan, vaan elämänsä kukkeuden aikana, joikuu laulun kodista ja rauhasta -- jännittävistä urotöistä ja metsästyksistä etäisillä saloilla -- nälästä ja runsaudesta ja ankarasta janosta, jonka vilvas juoma sammuttaa. Laulun tuulesta ja matkasta, laulun orastavasta vihannuudesta ja kitisevistä jäistä -- peräpohjolan salatuista, kätketyistä teistä. Laulun pitkästä mustasta suosta, matalasta ruskottavasta taivaasta ja auringosta, joka ei milloinkaan laske.

Varkaudesta vankeuteen tuomittu intiaani kesti urheasti talven, mutta kun kevät tuli ja sen mukana ukkohanhen joikuna mustan yötaivaan alla, hän säpsähti, kaatui ja lähti samalla viimeisille etäisille metsästysmailleen.

Kuka voi lukea tai mitata hanhen joiunnan voiman?

Ah sitä villihanhien laulua sinä vuonna! Ja kuitenkin; oliko se uusi laulu? Ei, se oli se sama, vanha laulu, mutta Jan kuunteli sitä uusin korvin. Hän oppi ymmärtämään sen sanoman. Hän kulki villihanhien jäljettömiä latuja pohjoista kohti niin usein kuin taisi, yhä vain pohjoista kohti joen rantaa vastavirtaan ja yhä yksinäisempiä teitä ja päiviä etsien. Joki kääntyi itää kohti, mutta siihen laski pohjoisesta pieni puro: Jan kulki sen vartta yhä ylöspäin kautta sakenevien metsien joen äyräitten lähetessä toisiaan, yhä vain kauemmaksi, kunnes äyräät muodostivat rotkon ja sitten jälleen erosivat pienen notkon rinteiksi, joilla vielä kasvoi koskematonta vanhaa metsää. Siellä oli runsaasti kaikkein suurimpia hemlokkeja, petäjiä, koivuja ja jalavia, jotka kattoivat kirkkaan puron ainaiseen varjoon. Aukeamilla suikerteli köynnöksiä, siellä tapasi mitä kauneimpia metsäkukkia, oravat pitivät puussa mekastustaan. Puron rannoilla oli liejussa pesukarhun, minkin ja muiden outojen nelijalkaisten jälkiä. Ja ylhäällä puissa lauloivat monenlaiset rastaat suloisia juhlallisia säveliään metsän kultaisessa keskipäivänhämärässä. Jan ei vielä tiennyt niiden kaikkien nimeä, mutta hän tunsi niiden epämääräisen sulon ja salaperäisyyden. Paikka näytti niin etäiseltä, yksinäiseltä ja turmelemattomalta, että Jan uskoi olevansa ensimmäinen ihmisolento, joka oli sinne sattunut. Siksi hänestä tuntui, että paikka löytäjän oikeudella kuului hänelle ja hän risti sen Glenjaniksi.[1]

Tästä paikasta tuli hänen ajatustensa ainainen kohde. Hän taivalsi sinne, milloin oli vähänkin aikaa, mutta ei koskaan uskaltanut kertoa kenellekään löydöstään. Toisinaan häntä kovin halutti uskoa salaisuutensa jollekulle. Hän etsi etsimistään tavatakseen tuonnoisen vieraan ja opastaakseen hänet sinne, mutta samalla hän yhä pelkäsi, että hänen salaisuutensa paljastuisi. Tämä oli hänen pieni kuningaskuntansa; villihanhet olivat hänet sinne opastaneet samoin kuin merilokit olivat opastaneet Kolumbuksen uuteen maailmaan -- ja siellä hän saattoi joinakin tuokioina viettää sitä eräelämää, joka oli hänen ihanteensa. Hän oli niin helläsydäminen, että oli itkenyt, kun kaupungissa kaadettiin ryhmä komeita jalavia maalta, joka oli myyty rakennustontiksi, ja vanhain maanviljelijäin kertoessa, kuinka runsaasti hirviä oli ollut ennen vanhaan, hän oli tuntenut jonkinlaista nälkäistä ikävää. Mutta nyt hän oli saanut lohdutuksen näitä suruja vastaan, sillä hän tiesi varman paikan, jossa suuret puut saisivat seistä ja kasvaa kuten entisinä onnen aikoina, jossa pesukarhu ja minkki ja sepelpyy saisivat elellä rauhassa. Ei, kyllä oli niin. Paikkaa ei ollut hyvä ilmaista kenellekään, sillä jos salaisuus paljastuisi, niin ihmiset alkaisivat käydä siellä, ja Glenjan tulisi saastutetuksi. Ei, parempi että salaisuus "vaipuu hänen kerallaan hautaan", arveli Jan. Mitä tämä merkitsi, siitä hän ei ollut aivan selvillä, mutta hän oli lukenut ne sanat jostakin ja hänestä ne kuulostivat niin juhlallisilta. No, ehkä hän sentään kertoisi asian kuolinvuoteellaan. Se olikin parasta. Liikutuksesta väristen hän oli näkevinään, kuinka sukulaiset itkien seisoivat hänen ympärillään, hän itse kaikkien huomion esineenä, ja kuinka kaikki lakkaisivat valittamasta ja jäisivät suu auki ihmettelemään, kun hän ilmaisisi heille elämänsä mahtavan salaisuuden. Ihanaa! Sen edestä kannatti melkein kuolla.

Hän piti paikan aivan omana tietonaan ja rakastui siihen yhä enemmän ja enemmän. Joskus hän katsoi taivasta hemlokkien tiheiden latvain, lehmusten lehväpehkojen tai harmaan pähkinäpuun sekavan oksaston lomitse ja sanoi: "Minun omaani, minun omaani." Tai hän istui kirkkaan puron muodostaman lammikon rannalla, katseli nuolena livahtelevia salakoita ja sanoi: "Te olette kaikki minun; te olette minun. Teille ei kukaan saa tehdä pahaa eikä kukaan saa teitä karkottaa."

Mäen rinteessä pulppusi vihannalla niityllä lähde, ja sen partaalla Jan tavallisesti söi voileipänsä ja niiden keralla pähkinöitä ja marjojakin, joista hän ei tosin pitänyt, mutta joita hän kuitenkin söi ollakseen oikea metsäläinen. Silloin hän katseli hellästi ylöspäin pitkin puron varren varjoisia kaarteita ja alaspäin laakson kapeata suuta kohti ja sanoi, ajatteli ja tunsi: "Tämä on minun, vain minun."

VII

MÖKKI

Janilla ei tosin ollut muuta kuin kaikkein kehnoimpia työaseita, mutta siitä huolimatta hän ryhtyi rakentamaan mökkiä. Hän ei ollut suinkaan erityisen kätevä poika. Ne ponnistukset, joita hän oli tehnyt voidakseen ostaa kirjan, olivat olleet tavattomia hänen keksimikseen, eivätkä hänen taipumuksensa vähääkään viitanneet liikealalle. Kun asia oli tullut kodin sisäministeriössä tunnetuksi, oli häntä moitittu siitä, että oli tehnyt "herrasmiehen pojalle arvotonta työtä", ja häntä oli hirvittävien rangaistusten uhalla kielletty enää milloinkaan ryhtymästä "semmoisiin halventaviin keinoihin rahoja hankkiakseen".

Mutta kun hänelle ei annettu rahaa kotoa, ei hänellä ollut penniäkään. Useimmat pojat olisivat tavalla tai toisella hankkineet itselleen hyvän kirveen tai lapion. Hänellä ei ollut kumpaakaan. Vanha höylänterä, joka oli nauloilla kiinnitetty keppiin, sai olla sekä kirveenä että lapiona. Sillä hän ryhtyi työhön ja korvasi työaseensa kehnouden itsepintaisella uutteruudella. Ensinnäkin hän valitsi rauhallisimman paikan lähteen läheisyydestä -- sankkain lehväin peittämän törmän. Mitään erikoista syytä sen salaamiseen hän ei tiennyt, ei muuta kuin piilossa olemisen viehätyksen. Hän oli jostakin kirjastaan lukenut, kuinka "viekkaat oppaat tunkeutuivat tiettömään tiheikköön, käänsivät syrjään erään oksan ja paljastivat sen takaa mukavan asunnon, jota ei kukaan olisi voinut tietää salaisuutta tuntematta". Janista oli sen vuoksi asianmukaisinta piilottaa se kokonaan -- tehdä siitä lumottu linna salaovineen. Silloin hän voisi kuvitella itse olevansa se viekas opas, joka johti ihmettelevät toverinsa mökille, vaikka hän ei tietenkään aikonut kenellekään ilmaista salaisuuttaan. Usein hän kaipasi Radin voimakkaita käsivarsia ja oivia työaseita, mutta työpajajuttu oli yksi monesta jotka olivat opettaneet hänet jättämään veljensä pois laskuista.

Maaemo on salaisuuksien paras vartija. Jan alkoi ensin kaivaa kehnolla lapiollaan kuoppaa törmään.

Siihen hän sitten rupesi rakentamaan mökkiä. Paikalle oli ensin saatava kaksi tai kaksi ja puoli metriä pitkiä hirsiä -- ainakin viisikolmatta tai kolmekymmentä tarvittiin, ja siinä vasta pula oli, miten katkoa ja muotoilla niitä mokomalla kirveellä. Mutta toisaalta hän ei vähääkään toivonut parempaa kirvestä. Se epämääräinen käsitys, ettei intiaaneillakaan ollut sen parempia, oli hänelle riittävä yllyke, ja hän ponnisteli urhoollisesti käyttäen kaikkia parhaan kokoisia aineksia, mitä vain löysi. Pölkyt hän sijoitti seiniin sitä myöten kuin sai niitä tuoduksi paikalle. Toiset pojat olisivat ensin koonneet puut ja rakentaneet huoneen sitten yhtä mittaa, mutta se ei ollut Janin mielen mukaista; hän oli liian innokas näkemään seinien kohoavan. Hän oli monella tuskalla ja vaivalla vähitellen saanut kootuksi niin paljon puita, että niistä tuli kolme hirsikertaa. Silloin hänen mieleensä juolahti, että ovikin piti olla. Ovea ei tietenkään voinut tehdä tavallisella tavalla, siten että hirret katkaistiin. Siihen olisi tarvittu kunnollisia työaseita. Siksipä Jan purkikin etuseinästä pois kaikki hirret, alinta lukuun ottamatta ja pani niiden sijasta kiviä ja kalikoita nurkkia koossa pitämään. Täten hän sai samalla kaksi joutilasta hirttä ja saattoi käyttää ne muiden seinien korottamiseen. Mökki oli nyt noin metrin korkuinen, eikä siinä ollut kahta samanlaista hirttä: toiset olivat aivan liian pitkiä, suurin osa vääriä ja jotkut taas puoleksi lahoja, sillä näitä hän vain kykeni saamaan poikki. Hän oli tyhjentänyt koko ympäristön rakennuspuista, ja niitä täytyi nyt lähteä etsimään etäämpää. Hän muisti nähneensä puun, joka ehkä kelpaisi, mutta se oli melkein kilometrin päässä kotipolun varressa. Hän lähti hakemaan sitä ja sai kokea iloisen yllätyksen; se oli vain yksi kahdestatoista vanhasta setripölkystä, jotka oli hakattu jo aikoja sitten ja jätetty siihen kelvottomina hylkyinä mätänemään. Hän jaksoi kantaa vain yhden kerrallaan, joten hänen täytyi jokaista varten tehdä kaksinkertainen matka, ja tuskallisen painavaksi kävi pölkky joka kerta, ennen kuin taival oli kuljettu. Saadakseen paikalle kaikki kaksitoista pölkkyä hänen siis täytyi kulkea parikymmentä kilometriä. Siihen kului monta lauantaita, mutta hän oli itsepintainen eikä hellittänyt. Kaksitoista hyvää hirttä riitti mökin seiniin, jotka sitten olivat puolitoista metriä korkeat. Kolme hirttä jäi vielä kattoparruiksi. Ne hän nosti seinien päälle poikittain jakaen välit yhtä suuriksi. Sitten hän latoi niiden päälle risuja ja oksia, kunnes katolla oli vahva peite. Sen jälkeen hän meni rehevälle heinäniitylle ja leikkasi siellä veitsellään heinää pari tuntia. Heinää hän levitteli katolle peittääkseen ne taas vuorollaan jalavan kuoren kaistaleilla. Kaiken päälle hän ajoi törmästä kaivamansa saven, levitteli sen, sotki sen tiiviiksi ja sulloi sen reunoilta matalammaksi. Lopuksi hän heitti saven päälle lehtiä ja kaikenlaista muuta roskaa, niin että katto sulautui tiheikön muuhun sakeuteen.

Näin oli katto valmis, mutta koko oviseinä oli vielä avoinna. Hän ei uskaltanut lähteä etsimään lisää hirsiä, vaan päätti koettaa uutta keinoa. Hän löysi ensinnäkin muutamia sylen mittaisia, vahvoja seipäitä. Kun ei ollut kirvestä niiden teroittamiseksi ja maahan hakkaamiseksi, hän kaivoi jalan syvyiset reiät, kaksi seinän kumpaankin päähän ja vielä kaksi etuseinän hirren keskivaiheille.

Kuhunkin reikään hän pystytti suoran seipään, niin että niiden toinen pää oli räystäshirressä kiinni, toinen aina ulkopuolella ja toinen sisäpuolella. Sitten hän sotki alapäiden ympärille reiän maata täyteen. Hän lähti sen jälkeen puron rannalle ja leikkasi pitkiä tuoreita, alapäästään vahvoja pajunvitsoja. Nämä vitsat hän kietoi 8:n muotoisesti jokaisen seiväsparin yläpään ympäri sillä tavalla, että ne puristivat seipäitä tiukasti etuseinän ylimpään ja alimpaan hirteen kiinni.

Nyt hän kaivoi kuopan lähteen luo ja sotki vettä ja savea sekaisin muurilaastiksi. Sitten hän liuskakivistä tekemällään lastalla ja vanhalla sangolla kantamallaan laastilla muurasi seinän seipäiden väliin asettaen ulkopuolelle vaakasuoria keppejä tueksi ja latoen sisäpuolelle kiviä päällekkäin, kunnes koko etuseinä oli ummessa, lukuun ottamatta pientä akkuna-aukkoa ja suurempaa reikää, jonka hän oli jättänyt ovea varten.

Tämän tehtyään hän ryhtyi valmistamaan huoneen sisustaa. Hän keräsi metsästä sammalia ja tukki niillä kaikki ylemmät raot sekä täytti seinän ja maan välissä olevat raot kivillä ja mullalla. Näin oli mökki melkein valmis; ovi vain puuttui.

Oviaukko oli toista metriä korkea ja puoli metriä leveä, ja niinpä hän kotona halkovajassa katkaisi kolme parikymmentä senttiä leveää ja metrin pituista lautaa, jättäen kuitenkin yhden laudan kumpaankin päähän pitkän tapin. Tekemällä tämän kotona hän saattoi käyttää sahaa. Sitten hän, mukanaan nämä ja kaksi lyhyempää lautaa, jotka olivat kumpikin puoli metriä pitkät ja parikymmentä senttiä leveät, hiipi pois Glenjaniin ja kiveä vasaranaan käyttäen naulasi niistä oven. Maahirteen hän hakkasi niin suuren kuopan, että oven toinen tappi mahtui siihen, ja teki ylimmän hirren alapuoleen vastaavan kuopan. Vivuten sitten räystäshirttä vähän koholle hän asetti oven paikalleen, laski räystäshirren alas, ja niin ovi oli saranoillaan. Oveen hän kiinnitti nauhan pätkän, jolla sen saattoi ulkopuolelta sulkea kiertämällä sitä seinästä ulkonevan oksan ympärille; sisäpuolelta ovea piti kiinni rakoon pistetty nappula. Muutamista puista, kuusenoksista ja kuivista heinistä hän teki majaan vuoteen. Nyt ei puuttunut muuta kuin ikkunaruutu, ja paremman puutteessa hän toi kotoa kappaleen musliinia ja kiinnitti sen aukkoon. Mutta kun sen samea valkoinen väri tuntui pistävän pahasti silmään, hän kokosi pähkinöitä ja kotona soveliasta tilaisuutta hyväkseen käyttäen keitti pumpulikangasta pähkinäin kanssa, kunnes se sai varsin tyydyttävän keltaisenruskean värin.

Lopuksi hän hävitti kaikki askartelun jäljet ja peitti mökkinsä kokonaan pensailla ja suikertavilla köynnöksillä. Monta viikkoa kestäneen työn jälkeen hänen metsäkotinsa oli valmis. Se ei sisältä ollut kuin puolitoista metriä korkea ja pari metriä pitkä ja leveä -- likainen ja epämukava -- mutta kuinka hauskaa olikaan omistaa se.

Täällä hän ensi kertaa elämässään alkoi käsittää, mitä tyydytystä itsenäinen toimi saattaa tuottaa suurta päämäärää tavoiteltaessa.

VIII

ERÄTIETOUDEN ITUJA

Jan oli tänä aikana kiinnittänyt kaiken voimansa mökkiin siinä määrin, että hän tuskin huomasikaan lintuja ja metsän muita eläimiä. Sellainen oli hänen luonteensa: yksi asia kerrallaan ja siihen kiinni kaikella tarmolla.