Part 19

-- No se ei taitaisi eläintä vahingoittaa, kunhan et vain pidä sitä vankeudessa liian kauan. Onko teillä lautoja? Me tavallisesti veistimme koko laitoksen palsamikuusen tai valkopetäjän pölkystä, mutta kuta enemmän tarvikkeita on valmiina, sitä parempi. No nyt näytän teille, kuinka tehdään laatikkoloukku, jolla riista saadaan elävänä, jos lupaatte minulle, että muistatte käydä sitä joka päivä kokemassa, kun se on viritetty.

Pojat eivät käsittäneet, kuinka olisi mahdollistakaan jättää niin mielenkiintoinen laitos joka päivä kokematta ja lupasivat auliisti tehdä pyynnön mukaan.

Tehtiin siis laatikkoloukku, joka oli 60 senttimetriä pitkä, ja toiseen päähän tehtiin rautalangasta luja verkko.

-- Kas näin, sanoi erämies, tähän menee minkki, piisamirotta, skunkki, jänis -- melkein mikä tahansa sen mukaan, mihin se asetetaan ja mitä syötiksi pannaan.

-- Minun mielestäni olisi parasta viedä se kokeeksi wakan-kalliolle.

Loukkuun siis pantiin syötiksi kalan pää, joka köytettiin lujasti kiinni rautalankaiseen liipaisimeen.

Kun Jan aamulla lähestyi sitä, niin hän näki, että se oli lauennut. Siitä kuului ihmeellistä murinaa ja raapinaa ja hän huusi kiihkoissaan: -- Pojat, minä sain sen! Minä sain minkin!

He ottivat laatikon käteensä ja kohottivat sitä varovasti sillä tavalla, että aurinko pääsi ristikon läpi paistamaan, ja näkivät silloin suureksi harmikseen, että olivatkin saaneet vain vanhan harmaan kissaystävänsä. Heti kun kantta kohotettiin, mirri hyppäsi pois kähisten ja sylkien ja luultavasti suurta kiirettä pitäen riensi kotiin kertomaan, että kaikki olikin hyvin, vaikka se oli viipynyt niin kauan poissa.

XV

RAFTEN VIERAANA

-- Sam, minun pitää saada uusi muistikirja. Siitä ei olisi mitään hyötyä, vaikka pantaisiinkin siirtokunnassa toimeen uusi verilöyly, sillä siellä ei ole muistikirjoja, mutta ehkä isäsi voisi hankkia, kun hän ensi kerran käy Downey's Dumpissa. Minä luulen, että minun täytyy käydä rauhan miehenä häneltä pyytämässä.

Sam ei vastannut mitään, katsoi vain polkua pitkin kuunnellen ja sanoi sitten: -- Siinä pa-haikassa ukko on täällä.

Kun iso mies asteli tiipiitä kohti, niin Jan ja Gui kävivät kovin ujoiksi ja siirtyivät syrjempään. Sam, joka oli täydessä sotamaalissa, soitti suutaan tavalliseen tapaan.

-- Huomenta, isä; minä olen teidän penikkanne. Isä näyttää olevan pulassa ja neuvon tai minkä muun tarpeessa?

Raften kohotti riippuvan ylähuulensa ja paljasti jykevät etuhampaansa leveään nauruun, joka rauhoitti poikien sydäntä.

-- Minä luulin teidän aikoja sitten kyllästyneen tähän elämään.

-- Saammeko olla täällä niin kauan, kunnes kyllästymme? sovitti Sam siihen paikalla, mutta jatkoi sitten heti odottamatta vastausta, jota hän ei kaivannut: -- Kuulkaas, isä, onko siitä pitkäkin aika, kun täällä oli hirviä?

-- Eiköhän liene siinä kahdenkymmenen vuoden vaiheilla.

-- Niin aina, katsokaapa nyt tuota, kuiskasi Tikka.

Raften katsoi ja oikein tunsi sydämensä sykähtävän, sillä kuva, joka oli puoleksi piilossa pensaikossa, oli koko lailla oikean hirven näköinen.

-- Eikö haluttaisi ampua? yritti Jan.

Raften otti jousen ja nuolen, mutta käsitteli niitä niin kehnosti, että antoi ne heti pois huomauttaen: -- Taitaa pyssy olla riittävän hyvä minulle. Sitten hän virkkoi: -- Onkos Kaleb ukko täällä käynyt sen jälkeen?

-- Kaleb ukkoko? Eiköhän; hänhän on meidän vakinainen kumppanimme.

-- Näyttää pitävän enemmän teistä kuin minusta.

-- Kuulkaas, isä, sanokaas meille, mistä te tiedätte, että juuri Kaleb teitä ampui?

-- En minä tiedä sitä niin varmaan, että voisin oikeuden edessä toteen näyttää, mutta me riitelimme sinä päivänä kaupungissa hevoskaupan jälkeen, ja hän vannoi tekevänsä minun kanssani tilit ja lähti kaupungista. Hänen oma vävynsä Dick Pague seisoi siinä vieressä ja kuuli hänen sanovan sen. Kun minä sitten yöllä palasin kotiin, niin minua Viheriän lehdon luona ammuttiin, ja seuraavana päivänä me löysimme siitä läheltä Kalebin tupakkakukkaron ja muutamia kirjeitä. Sen enempää minä en asiasta tiedä enkä tahdokaan tietää. Pague petti häntä taloasiassa konnamaisesti, mutta se asiahan ei kuulu minuun. Näyttää siltä, että ukko pian saa mennä hiiteen ja tulla toimeen miten voi.

-- Hän näyttää hyväsydämiseltä, sanoi Jan.

-- Hänellä on kovin raju luonto, ja kun hän on humalassa, niin hän tekee vaikka mitä. Muutoin hän on oikea mies.

-- Entä kuinka on talon laita? Sam kysyi. -- Eikö se ole hänen omansa?

-- Ei, en minä luule sen enää olevan hänen omansa. Minä en tosiaankaan tiedä. Olen vain kuullut puhuttavan. Saryann ei tietenkään ole hänen tyttärensä. Ei ole sukuakaan, mutta hänellä ei ole ketään muuta. Dick taas oli minun palkkalaiseni -- aika liukaskielinen; hän puhui vaikka linnun oksalta; mutta hyvä työmies hän oli. Hän nai Saryn ja sai ukon antamaan hänelle talonkirjat, hänen itsensä vain piti saada elää heidän luonaan elämänsä loppuun, niin ettei häneltä mitään puuttuisi. Mutta heti kun he saivat paikan, niin näkyi kyllä, että Dick tahtoi päästä Kalebista, ja viime vuonna saatiin aihe hänen koirastaan, vanhasta Turkista. Eivät olisi tahtoneet sitä pitää. Sanoivat sen pelottavan kanoja ja ajavan lampaita, mikä onkin mahdollista, sillä minä luulen, että se tappoi yhden minunkin lampaistani, ja minä antaisin kymmenen dollaria sille, joka sen tappaisi -- jos nimittäin saataisiin varma tieto, että se oli se. Mutta Kaleb muutti mieluummin puron varressa olevaan mökkiin, joka on heidän maansa toisessa päässä, kuin luopui koirastaan. Asiat sitten vähän paranivat. Dick ja Saryann leppyivät vähäksi aikaa ja lähettivät hänelle paljon jauhoja ja muuta tavaraa, mutta nyt heidän sanotaan aikovan häätää ukon siitäkin paikasta ja päästä hänestä eroon lopullisesti. Miten käynee; se asia ei kuulu minulle, vaikka hän syyttääkin minua, että minä olen yllyttänyt Dickiä.

-- Kuinkas on muistikirjan laita? hän sitten sanoi huomatessaan piirustusvihon, joka vielä oli avoinna Janin kädessä.

-- Niin tosiaankin, tästäpä muistankin, huudahti poika. -- Mutta mikä tämä on? Hän näytti piirustamaansa sorkan jälkeä. Raften tutki sitä uteliaasti.

-- Hm, enpä tiedä; näyttää minusta kovasti suuren uroshirven jäljeltä. Mutta ei se voi olla se; niitä ei enää ole ainoatakaan tällä paikkakunnalla.

-- Kuulkaas, isä, jatkoi Sam itsepintaisesti, -- eikö teihin koskisi kipeästi, jos teidät vanhana miehenä ryöstettäisiin ja ajettaisiin talosta?

-- Kuinkas muutoin; mutta minä en menettäisi tavaraani hevoskaupassa enkä sen jälkeen lähtisi toista ampumaan. Jos minä siitä vihaa kantaisin, niin menisin ja antaisin hänelle selkäsaunan taikka saisin itse selkääni ja pitäisin hyvänäni. Mutta riittäköön tämä tästä. Puhutaan jostakin muusta.

-- Ostatteko minulle uuden muistikirjan, kun taas käytte Downey's Dumpissa? Minä en tiedä kuinka paljon se maksaa, muutoin antaisin rahan myös, sanoi Jan mielessään rukoillen, ettei se maksaisi enempää kuin ne viisi tai kymmenen senttiä, jodia olivat hänen koko omaisuutensa.

-- Kyllä, minä kirjoitan sen tiliin. Taikka onhan siellä vielä valkoisten siirtokunnassa yksi, jonka saat ilmaiseksi.

-- Kuulkaas, herra Raften, sekaantui nyt Gui puheeseen, -- minä voitan kaikki muut hirven metsästyksessä.

Sam vilkaisi Janiin ja Jan vilkaisi Samiin, sitten he vilkaisivat Guihin, tekivät muutamia pahaenteisiä eleitä, sieppasivat kumpikin pitkän puukon ja hyppäsivät kolmannen sotapäällikön kimppuun, mutta tämä pakeni Raftenin taa ja alkoi tavalliseen tapaansa ruikuttaa: -- Antakaa minun olla --

Raftenin silmät vilkkuivat. -- Minä luulin teidän kaikkien olevan samaa heimoa ja rauhassa keskenänne.

-- Rikokset on rangaistava, vastasi hänen poikansa.

-- Käskekää niitä jättämään minut rauhaan, ruikutti Mäihä.

-- No saat anteeksi tällä kertaa, jos etsit käsille sen murmelin. Tässä ei ole kahteen päivään saatu tapella ollenkaan.

-- No hyvä, ja Gui lähti. Viiden minuutin kuluttua hän palasi takaisin viittoen toisia seuraamaan. Pojat ottivat jousensa ja nuolensa, mutta petosta peläten jäivät odottamaan. Mutta kun Gui aivan ilmeisellä innolla hyökkäsi omia aseitaan ottamaan, lähtivät kaikki vainiolle. Raften tuli perässä kysyttyään ensin, mahtoiko uskaltaa lähteä samaan matkaan.

Harmaantunut vanha murmeli oli todella aterioimassa apilapellossa. Pojat kulkivat kyyryssä aidan ohitse, ryömivät sitten ruohikkoa pitkin aito intiaanien tapaan, kunnes murmeli nousi kahdelle jalalle katselemaan ympärilleen. Metsästäjät makasivat hetken hiljaa alallaan; kun murmeli laskeutui alas, he taas ryömivät eteenpäin ja pääsivät neljänkymmenen askelen päähän joka mies. Vanha murmeli veitikka alkoi nyt osoittaa epäluulon merkkejä, minkä vuoksi Sam sanoi: -- Kun se ensi kerran syö, niin ammutaan kaikki yhtä aikaa. Heti siis, kun murmelin rinnan asemesta alkoi näkyä harmaata selkää, pojat nousivat polvilleen ja ampuivat. Nuolet vinkuivat harmaan otuksen joka puolelta, mutta ei ainoakaan sattunut, ja ennen kuin he ennättivät ampua toisen yhteislaukauksen, se jo oli pötkinyt reikäänsä.

-- Halloo, Mäihä, mikset sinä osunut?

-- Lyön vetoa, että ensi kerralla osun.

Kun he palasivat takaisin, otti Raften heidät vastaan nauraa höristen.

-- Olettepa te huonoja metsämiehiä. Nälkään te kuolisitte joka sorkka, ellei tässä olisi valkoisten siirtokuntaa niin lähellä. Niin kyllä kävisi, mutta jos te olisitte oikeita intiaaneja, niin te vahtisitte koko yön reiän suulla. Ja kun murmeli aamulla lähtisi ulos, niin te saisitte sen. Tämän ammuttuanne voisitte sitten tulla pyytämään toista, joka on meidän puolella ylemmällä laitumella.

Sen sanottuaan Raften lähti, ja Sam huusi hänen jälkeensä:

-- Kuules isä; missä se muistikirja on, joka Janin piti saada?

-- Minä jätän sen vuoteellenne. Niin hän tekikin, ja Janilla ja Samilla oli ilo anastaa kirja halkaistun kepin avulla ikkunasta.

XVI

KUINKA JAN TUNSI SORSAT MATKAN PÄÄSTÄ

Suuri Tikka sanoi eräänä päivänä siimeksessä selällään maatessaan ylväällä käskijän äänellä:

-- Pikku Majava, minua pitää huvittaa. Tule tänne. Kerro jokin juttu.

-- Mitä tuumisit tutniista, jospa harjoiteltaisiin sitä? vastasi toinen päällikkö, mutta hän oli yrittänyt samaa ennenkin, eikä Samia enempää kuin Guitakaan vähääkään huvittanut tämä peräti kuollut kieli.

-- Minä sanoin, että kerro minulle jokin juttu, vastasi Tikka julmistuneena.

-- No hyvä, sanoi Pikku Majava. -- Minä kerron sinulle jutun eräästä jalosta nuorukaisesta -- hän oli jaloin pikku sankari, mikä on koskaan pöksyissä kulkenut ja koulussa patukasta saanut. Tämä pikkuinen poika lähti metsään asumaan ja tahtoi tulla kaiken elävän kanssa tuttavaksi. Se oli kovin vaikea tehtävä, eikä ollut ketään, joka olisi häntä auttanut, mutta hän vain yritti yrittämistään -- voi kuinka jalo ja urhoollinen hän oli -- ja kirjoitti havaintonsa muistiin, ja kun hän oppi jotakin uutta, niin hän tarrasi siihen kiinni kuin kuolema. Hän sai sitten kirjan, josta oli jonkin verran apua, joskaan ei paljon. Se kertoi hänelle muutamista linnuista, miltä ne olisivat näyttäneet, jos niitä olisi voinut _pitää kädessään_. Mutta tämä sankarinuorukainen näki ne vain matkan päästä, ja mitäs siitä? Eräänä päivänä hän näki lammella sorsan, joka oli niin kaukana, että siitä erotti vain muutamia väritäpliä, mutta hän piirsi sen kuvan, ja myöhemmin siitä vaatimattomasta raapustuksesta voi todeta, että se oli vinkusorsa eli telkkä, ja silloin tämän mainion pojan päähän pisti oiva ajatus. Kaikki sorsat ovat erilaisia; kaikissa on pieniä täpliä ja juovia, jotka ovat kuin nimilippu taikka sotamiehen univormu. "Jos minä voin kuvata paperille niiden univormut, niin tunnen sorsat pitkänkin matkan päästä heti kun näen ne." Hän siis ryhtyi työhön ja piirsi mitä näki. Eräällä hänen ystävällään oli täytetty metsäsorsa, ja tämä tiedonhaluinen poika asetti sen pitkän matkan päähän ja piirsi siitä kuvan. Toisen hän jäljensi kaiverretusta kuvasta ja kaksi muuta erään eläinten täyttäjän ikkunassa näytteillä olleista linnuista. Mutta hän tiesi hyvin, että on pari-, kolmekymmentä erilaista sorsaa, sillä hän näki usein toisia matkan päästä ja piirusteli niistä kaukokuvia toivoen jonakin päivänä saavansa selville, mitä ne olivat. No sitten poika eräänä päivänä piirsi lammelta uuden sorsan kuvan, ja hän näki sen kerran toisensa perästä. Mutta ei voinut saada selville, mikä se oli, vaikka hänellä oli siitä niin i-h-a-n-a kuva, eikä kukaan muukaan tiennyt mikä se oli, ja kun hän sen huomasi, niin hänen täytyi lähteä tiipiihin ja pihistää ensimmäisen sotapäällikön omena ja syödä se mielenliikutustaan salatakseen.

Näin puhuttuaan Jan veti esiin omenan ja alkoi syödä sitä murheellisen näköisenä.

Sävynkään värähtämättä Suuri Tikka jatkoi juttua: -- Sitten kun ensimmäinen sotapäällikkö oli kuullut sydäntä särkevän kertomuksen hukkaan menneestä elämästä, hän sanoi: "Joutavia, mitä minä tuosta vanhasta omenasta? Likaämpäristähän se pelastettiin." Mutta minusta näyttää, että kun mies ryhtyy jotakin tekemään eikä tee, niin hän on "suuri erehdys" koko mies, mikä on melkein sama kuin "kirottu houkka".

Niin, jos tällä sankarinuorukaisella olisi ollut sen verran älliä kallossaan, että olisi astunut esiin latuskalla jalalla, sen sijaan että varasti mädänneitä omenia, joita siat ovat tallanneet, ja kertonut huolensa suurelle ylisotapäällikölle, niin se maassa syntynyt jalo punanahka olisi sanonut: "Se on oikein poikani. Kun et tiedä, niin tule ukkovaarin luo. Sinä tahdot tulla eteväksi sorsien tuntijaksi. Ugh! Hyvä." -- Niin hän olisi auttanut ja vienyt sen yksinkertaisen nuorukaisen Downey's Dumpiin Downeyn hotelliin ja siellä näyttänyt hänelle kaikki sorsat mitä suinkin on maan päällä siinnyt ja kaikki liputettuina ja laputettuina. Uagh! Minä olen puhunut.

Ja Suuri Tikka virnisti hirmustuneena Guille, joka suotta etsi hänen kasvoistaan jotakin johdatusta vahvasti epäillen, että koko juttu olikin kaikkein hienointa ilvettä. Mutta Jan oli koko ajan pitänyt tätä silmällä. Samin kasvot eivät koko aikana osoittaneet muuta kuin todellista, yhä kasvavaa mielenkiintoa. Hänen lopullisen ehdotuksensa järkevyys oli ilmeinen, ja seuraus siitä oli, että päätettiin paikalla tehdä retki Downey's Dumpiin, pieneen kaupunkiin, joka oli seitsemän kilometrin päässä siinä paikassa, missä rautatie kulkee Skagbog-joen rannalla olevan pitkän suon poikki. Rakennusurakoitsija Downey oli sille paikalle rakentanut linjan pohjattomaksi luullun suon poikki, mutta hyvä onni olikin siitä löytänyt pohjan ja samalla antanut herra Downeylle pienen omaisuuden. Sillä hän rakensi hotellin ja oli nyt pääpomoja siinä kaupungissa.

-- Taidamme jättää kolmannen sotapäällikön leirin vartijaksi, sanoi Sam, -- ja minä luulen, että meidän on paras pukeutua valepukuun ja mennä sinne valkoisina.

-- Sinä tarkoitat, että meidän olisi paras palata siirtokuntaan ja yhtyä valkoisiin?

-- Joo, vieläpä ottaa hevonen ja vaunut. Sinne on yli seitsemän kilometriä.

Tämä oli soraääni. Jan oli mielessään kuvitellut jalkamatkaa metsän kautta, mutta tämä ehdotus oli järkevämpi, minkä vuoksi hän myöntyi.

He siis lähtivät kotiin kertomaan asiaansa, ja siellä heidän osakseen tuli hellä vastaanotto äidin ja pikku Minnien puolelta. Miehet olivat kotoa poissa. Pojat valjastivat tuota pikaa hevosen, ja saatuaan äidiltään muutamia asioita toimitettavakseen ajoivat Downey's Dumpiin.

Sinne saavuttuaan he ensin ajoivat majataloon saadakseen hevosen suojaan, menivät sitten puotiin, jossa Sam toimitti äitinsä asiat, ja kun Jan oli vielä kerran katsonut, että hänellä oli kynät, paperit ja kumit mukana, he lähtivät Downeyn hotelliin. Janin tunteet olivat melkein samanlaatuiset kuin maalaispojan, joka käy ensi kertaa sirkuksessa -- nyt hänen siis piti nähdä ne asiat, joista hän oli niin kauan haaveillut; hänelle aukenivat kaikki taivaat.

Eikä hänen, kumma kyllä, tarvinnut pettyä. Downey oli jäyhä ja voimallinen liikemies. Hän ei kiinnittänyt poikiin juuri mitään huomiota, sanoi vain lyhyeen "huomenta, Sam", kunnes näki Janin piirtävän sangen hyviä kuvia. Koko maailma pitää taiteilijoista, ja nyt oli jopa vaara, että apua olisi tullut liiaksikin.

Laatikoita ei voinut avata, mutta ne käännettiin ympäri ja niihin asetettiin varjostimia, niin että valo sopi niin hyvin kuin suinkin. Jan hyökkäsi heti sen linnun kimppuun, jonka hän oli lammikon rannalta "kaukokuvannut". Hänen ihmeekseen se oli metsäsorsan naaras. Koko iltapäivän hän piirusteli näitä sorsia, uroita ja naaraita, ja kun Downeyllä oli niitä yli viidenkymmenen, niin Jan mielestään oli kuin Aladdin lumotussa puutarhassa -- aarteiden runsaudesta haltioissaan. Kaikki linnut oli varustettu oikeilla yleisesti käytetyillä nimillä, ja Janilla oli suuri kasa piirustuksia, kun he lähtivät pois, ja hän oli niistä kovin hyvillään. Hän viimeisteli kuvat jäljestäpäin huolellisesti ja kokosi ne kaikki sorsatauluun, joka ratkaisi monta kauan kiusaa aiheuttanutta pulmaa.

Kun he iltahämärässä palasivat leiriin, odotti heitä siellä yllätys. Polulla oli valkoinen olento, jonka he lähemmin tarkastaessaan huomasivat aaveeksi; ilmeisestikin Guin tekoa. Päänä oli mahdottoman suuri maamuna joka oli veistetty pääkallon kaltaiseksi, ja ruumiiksi oli pantu sanomalehti.

Mutta tiipii oli tyhjä. Gui oli luultavasti pelästynyt itse aaveen pystytettyään eikä uskaltanut jäädä sinne yksin yön hiljaisuuteen.

XVII

SAMIN ERÄTAIDONNÄYTE

Samin vahva puoli oli kirveen käyttö. Hän oli huomattavan taitava tässäkin kirvesmiesten maassa ja "intiaanien" kesken hän tietysti oli oikea ihme. Jan saattoi puolen tuntia kolhia jotakin pölkkyä, jonka hän aikoi halkaista kykenemättä tekemään sille mitään, kunnes Sam sanoi: -- Jan, lyö sitä juuri tuohon paikkaan, taikka ehkä otti häneltä kirveen ja löi itse hänen puolestaan ja yhdellä iskulla halkaisi pölkyn. Mutta ei mikään sääntö neuvonut, mikä olisi se oikea paikka. Toisinaan piti iskeä sitovan oksan yläpuolelle, toisinaan sen sivulle, toisinaan aivan keskelle ja toisinaan pölkyn päähän kauas oksasta -- usein mitä uskomattomimpiin kohtiin. Toisinaan riitti yksi suora isku, toisinaan piti iskeä luisusti, ja milloin syitä myöten, milloin niiden poikki, ja joskus piti yhdistää useita samanlaatuisia iskuja; mutta olipa oikea isku mikä tahansa, aina Sam näytti vaistomaisesti sen arvaavan ja iski niin tarkkaan oikeaan paikkaan, ainoaan paikkaan, josta kova sitkeä pölkky otti haljetakseen, ja melkein aina se niin alttiisti hajosi kahtia, kuin olisi koko juttu ollut ennakolta valmistettu juoni. Sam ei taidostaan kerskunut. Hän piti vain yleisesti myönnettynä asiana, että hän oli siinä taidossa mestari, ja mestariksi hänet muut tunnustivatkin.

Kerran Jan, joka jo alkoi ajatella saavuttaneensa jonkin verran taitoa, kolhi paksua sitkeätä pölkkyä, kunnes mielestään oli sitä tunnustellut kaikilla mahdollisilla tavoilla saamatta siihen kuitenkaan rakoa syntymään. Gui silloin härnäili, että "annas kun minä näytän", mutta tulos ei ollut sen parempi.

-- Hei, Sam, huusi Jan, -- lyön vetoa, että tämä voittaa sinutkin.

Sam käänsi pölkyn toisin päin, valitsi toivottoman näköisen kohdan, johon ei kirves ollut vielä koskennutkaan, käänsi pölkyn pystyyn, kaatoi paikkaan kupillisen vettä, ja kun tämä oli imeytynyt sisään, löi yhden ainoan suoran iskun sille viivalle, jossa syyt erosivat ympäröidäkseen oksan. Hän tähtäsi hiuskarvalleen oikein, ja pölkky lensi halki.

-- Hurraa! huusi Pikku Majava ihaillen.

-- Hohhoh! sanoi Mäihä. -- Se oli selvä sattuma. Toista kertaa hän ei sitä tekisi.

-- Eipä tietenkään samalle pölkylle! vastasi Jan. Hän käsitti, että sellainen isku kysyi suurta tarkkuutta ja taitoa, sillä ei joka mies olisi tiennyt, että juuri tuo kupillinen vettä oli tarpeen puun joustavuuden laukaisemiseksi.

Mutta Gui jatkoi halveksivasti: -- Se jo rakoili, kun minä löin.

-- Tuo minun mielestäni on _coup'n_ arvoinen, sanoi Pikku Majava.

-- Vai "kupin", hohotti kolmas sotapäällikkö halveksien. Minäpä annan teille tehtävän, josta nähdään, osaatteko todella kirvestä käyttää. Osaatko sinä hakata kuuden tuuman puun poikki kolmessa minuutissa ja kaataa sen vastatuuleen?

-- Mikä puu sen pitää olla?

-- Vaikka mikä.

-- Minä lyön viisi dollaria vetoa, että hakkaan poikki kuuden tuuman valkopetäjän _kahdessa_ minuutissa ja kaadan sen mihin suuntaan vain tahdon. Sano sinä, mihin paikkaan sen tulee kellistyä. Pistä siihen paalu pystyyn, niin minä kaadan niin, että paalukin menee maan sisään.

-- Minä en luule kenelläkään tässä heimossa olevan viittä dollaria vetorahoiksi, mutta jos sinä sen teet, niin me annamme sinulle suuren kuppisulan, vastasi Pikku Majava.

-- Jousipönkkää ei saa käyttää, sanoi Gui haluten tehdä työn mahdottomaksi.

-- Hyvä, vastasi Tikka, -- minä teen sen sitten ilman jousipönkkää.

Hän siis hioi kirveensä, tutki suutteita, huomasi terän olevan varressa vähän takakenossa, siten nimittäin, ettei sen kaari osoittanut kädensijasta vaaksan vertaa eteenpäin, vain puolen tuumaa sen ohi. Silmään lyöty naula korjasi tämän vian, ja pojat lähtivät sitten puuta valitsemaan. Pian löydettiinkin valkopetäjä, joka oli likimain kuusi tuumaa läpimitaten, ja Samin sallittiin raivata pensaat sen ympäriltä. Jan ja Gui ottivat nyt vankan paalun, ja seisoen aivan puussa kiinni katsoivat ylöspäin pitkin runkoa. Metsässä tietysti joka puu on hiukan kallellaan johonkin suuntaan, ja oli helppo nähdä, että tämä oli hiukan kallellaan etelää kohti. Tuuli taas, sen verran kuin sitä oli, puhalsi pohjoisesta ja Jan päätti sen vuoksi asettaa paalun suoraan pohjoispuolelle.

Samin pienet japanilaissilmät vilkkuivat. Mutta Gui, joka tietenkin ymmärsi jonkin verran puun kaatoa, oli aivan revetä uhittelusta. -- Hohhoh! Tuon verranko sinä tiedät? Tuo on kovin helppoa; kuka tahansa osaa kaataa suoraan vastatuuleen. Antaa ampua viistoon, niin koettakoon sitten. Kas noin, ja Gui asetti paalun luoteispuolelle. -- No hyvä, mestari. Antaapas tulla nyt.

-- Hyvä juttu. Saattepahan nähdä. Antakaas kun vähän katselen.

Sam käveli puun ympäri, tutki sen kaltevuutta ja tuulen voimaa latvassa, kääri korkealle hihansa, päästi housunkannattimensa alas olkapäiltä, sylki kouriinsa ja puun länsipuolella seisten sanoi "valmis".

Janilla oli kello kädessä, ja hän huusi _"nyt"_.

Kaksi lujaa kiireetöntä iskua puun eteläpuolelle leikkasi siitä poikki puhtaan viillon, joka keskeltä oli kaksi tuumaa syvä. Hakkaaja astui sitten askelen eteenpäin ja puun pohjoispuolelle kahdeksantoista tuumaa ensimmäisen viillon alapuolelle, kätensä vaihdettuaan -- jota harvat kykenevät tekemään -- hän nopeaan hakkasi pohjaloven. Ei ainoakaan isku ollut liian hätäinen, ei ainoakaan sattunut väärään kohtaan. Ensimmäiset lastut, jotka siitä lensivät, olivat kymmentuumaisia, mutta ne vähenivät nopeasti sitä mukaa kuin lovi syveni. Lovi oli jo uponnut puuhun kaksikolmannesta sen vahvuudesta, kun Jan huusi "minuutti kulunut." Sam lakkasi hakkaamasta ilman näkyvää syytä, nojasi toisella kädellä puun eteläkylkeä vastaan ja katseli huolettomasti sen latvaa.

-- Sukkelaan, Sam. Sinä menetät aikaa! huudahti hänen ystävänsä. Sam ei vastannut. Hän piti silmällä tuulen puuskia ja odotti väkevämpää. Se tuli -- iski puunlatvaan. Kuului pahaa ennustava rusahdus, mutta Sam oli jättänyt kylliksi hakkaamatta ja työnsi varmuuden vuoksi kovasti vastaan; paikalla kun puu alkoi ponnahtaa takaisin hän hyvin nopeaan peräkkäin iski kolme voimallista iskua leikaten länsipuolelta pois kaiken puun, mitä siellä oli jäljellä, niin että jäi vain kolmen tuuman kolmisärmiö leikkaamatonta säiettä. Kaikki paino oli nyt tämän paikan luodepuolella. Puu kuukahti nyt sille puolelle, mutta keikahti ympäri leikkaamattoman navan varassa; toinen tuulenpuuska auttoi, heiluminen taukosi, puu kaatua rusahti luoteeseen ja sysäsi paalun maan sisään aivan näkymättömiin.