Part 18

-- No mutta mitä intiaanit tekisivät, ellei olisi kiviä ollenkaan?

-- Metsässäkö tarkoitat?

-- Niin, taikka avaralla preerialla.

-- Minä olen melkein unohtanut, siitä on niin pitkä aika, mutta katsotaanpa, ja Jan ahdisti Kalebia, ja Kaleb penkoi muistinsa kätköistä, kunnes he saivat kokoon oikein yleisen merkkitaulun vaikka Kaleb yhä varoitti, että "toiset intiaanit niitä käyttävät toisin".

Janin piti tietysti paikalla ruveta tekemään merkkitulta, mutta hän pettyi suuresti huomatessaan, ettei kukaan sataa askelta kauempaa näkisi sellaista savua, koska se ei kohonnut puunlatvain yläpuolelle, mutta Kaleb opetti nyt hänelle, mikä on ero kirkkaan tulen ja savun välillä.

-- Ala kirkkaalla tulella, jotta saat kuumuutta, tukahduta se sitten tuoreella ruoholla ja laholla puulla. Kas tuossa, nyt näet eron! Ja paksu ja väärä savupatsas alkoi tupruta taivasta kohti paikalla kun ruoho ja laho puu alkoivat kihistä hehkuvassa hiilloksessa.

-- Minä lyön vaikka vetoa, että tuo näkyy peninkulman päähän, jos joku on korkealla paikalla katsomassa.

-- Ja minä lyön vetoa, että näkisin sen kahden peninkulman päästä, naukui siihen Gui.

-- Herra Clark, oletteko koskaan eksynyt? jatkoi uupumaton kysyjä.

-- Olenpa tietenkin, ja useamman kuin yhden kerran. Jokainen joka metsiin lähtee, varmaan kerran eksyykin.

-- Mitä -- intiaanitkin?

-- Tietenkin! Miksi ei? Ihmisiä nekin ovat, ja sen sanon, että jos joskus kuulet jonkun kerskaavan, ettei hän ole milloinkaan eksynyt, niin silloin tiedät, ettei hän ole koskaan ollut äitinsä esiliinan nauhoista kaukana. Ei ole sitä ihmistä, joka ei eksyisi, mutta oikea erämies löytää taas oikeaan; siinä se ero on.

-- Mitä te tekisitte, jos eksyisitte?

-- Riippuu siitä, missä se tapahtuisi. Jos se tapahtuisi semmoisessa seudussa, jota en tunne, ja minulla olisi leirissä ystäviä, niin parhaan taitoni mukaan takaisin pyrittyäni istuutuisin siihen paikkaan ja tekisin kaksi savua. Mutta jos olisin aivan yksin, niin tietysti koettaisin kulkea niin suoraan kuin suinkin siihen suuntaan, joka minua parhaiten miellyttäisi, ja se on helppo asia, jos aurinko tai tähdet ovat näkyvissä, mutta pilvisellä säällä se ei käy päinsä. Ellei tunne maata, on paras seurata jonkin joen juoksua, mutta en minä onneasi kiitä, jos sinun täytyy se tehdä, sillä se on kaikkein pahinta käveltävää, mitä on maan päällä. Se kyllä varmasti vie eksyneen jonnekin -- se estää kulkemasta piiriä -- mutta sillä tavalla ei pääse päivässä kuin seitsemän tai kahdeksan kilometriä eteenpäin.

-- Eikö suuntaa näe puunrungoilla kasvavasta sammalesta?

-- _Ei!_ Koetapas kerran, niin saat nähdä: sammal puun tai kallion pohjoispuolella; isoimmat oksat rungon eteläpuolella; hemlokin latva itään; kannossa vahvimmat kasvurenkaat eteläpuolella ja niin edespäin. Se sopii puuhun, joka seisoo yksinään eteläpuolella, -- mutta _se_ ei sovi puuhun, joka on avopaikan eteläreunalla, sillä siinä kasvurenkaitten pohjoispuoli on vahvin. Jos on kompassisi mukana, niin ei sekään pidä kuin puoleksi paikkaansa -- se on vain osaksi oikeassa, mutta ei aivan; se on kova valehtelemaan, kompassi, kun mies on pelosta pöllääntynyt ja tahtoisi saada varmaa tietoa. Minä en ole koskaan nähnyt muuta kuin yhden hyvän kompassiruohon, preerian kultapiiskun. Avopaikalla suurin osa niistä osoittaa pohjoista kohti, mutta jos ne vie vaikka isonpuoleisten vaunujen kuomun alle, niin ne osoittavat mihin suuntaan tahansa.

Jos löytää uutterasti käytetyn riistapolun, niin on paras kulkea sitä, se vie veden luo -- jos nimittäin kulkee oikeaan suuntaan, minkä näkee siitä, että se käy yhä vahvemmaksi. Mutta jos se haarautuu ja heikkenee, niin silloin sitä kulkee väärään suuntaan. Sorsaparvi tai kuikka lentävät aina vettä kohti. Niitä voi huoletta seurata.

Mutta totta puhuakseni kompassi kuitenkin on varmin keino. Sen jälkeen aurinko ja tähdet, ja jos on toivoa, että ystävät tulevat apuun, on parasta istahtaa siihen paikkaan ja tehdä kaksi savua, pitää niitä vireillä, huutaa aina vähän väliä ja pysyä rauhallisena. Silloin ei ole hätää, ellei ole mieletön houkka, mutta semmoistenhan onkin parasta pysyä kotona muiden hoivattavina.

XIII

NAHAN PARKITSEMINEN JA MOKKASIINIEN TEKO

Sam teki löydön. Oli teurastettu vasikka ja sen kostea nahka ripustettu parvelle kuivumaan. Isä antoi hänen ottaa sen mukaansa, ja nyt hän tuli "verestä puhvelin nahkaa kantaen, siitä vaipan tehdäkseen".

-- Minä en tiedä, kuinka intiaanit muokkaavat nahkansa, hän sanoi, -- mutta tietäähän Kaleb, hän kertoo sen teille, enkä minä tietysti ole kuulevinani.

Vanha erämies oli aivan joutilaana, ja ainoat ilon hetket hänen yksinäisessä elämässään olivat nämä leirissä käynnit sen jälkeen kun hänen oma ovensa oli hänen nenänsä edestä suljettu. Hän kävi leirissä joka päivä, niin että hänen tuloaan pidettiin luonnollisena asiana, kun hän tunti Samin paluun jälkeen "sattui ohi kulkemaan".

-- Kuinka intiaanit parkitsevat turkisnahkoja? Jan heti kysyi.

-- No monella tavalla --

Mutta ennen kuin hän ennätti sanoa sen enempää, palasi "Haukansilmä" kotoa ja luikkasi:

-- Kuulkaas, pojat, ukon vanha hevonen on kuollut! Ja hän irvisti kovin tyytyväisenä, siitä syystä vain, että hänellä oli uutisia kerrottavana.

-- Mäihä, sinä irvistät niin, että sinun takahampaasi päivänpaisteessa ruskettuvat, ja ylipäällikkö loi häneen murheellisen katseen.

-- Niin on asian laita, ja kun minä menen ja nyljen siltä hännän päänahaksi, niin olen paras intiaani koko joukossa.

-- Mikset nylje koko konia, niin minä opetan sinulle, kuinka vuodasta saadaan monenlaisia intiaanikapineita, lisäsi Kaleb piippuansa sytyttäessään.

-- Autatteko te minua?

-- Ei se ole sen kummempaa kuin vasikankaan nylkeminen; minä näytän sinulle, mistä suonilanka otetaan, kun nahka on päältä saatu.

Koko leiri lähti siis Burnsin pellolle. Gui jättäytyi jälkeen ja meni piiloon huomatessaan isänsä, joka parihevosilla vedätti pois hevosen raatoa.

-- Hyvää päivää, Jim, tervehti Kaleb, sillä he olivat hyvät ystävät. -- Hevosen menetit, taisi tulla suurikin vahinko?

-- Eikä juuri. Ei se maksanut juuri mitään. Sain sen vaihtokaupassa kaupan päälle. Hyvä että kuoli, se oli rampa.

-- Me ottaisimme sen nahan, ellet sinä sitä tarvitse.

-- Ottakaa mielihyvin kaikki tyynni.

-- Vedäpäs se tuonne raja-aidan luo, niin me kuoppaamme sinne mitä jää, kun olemme omamme ottaneet.

-- Kyllä vain. Oletteko sattuneet näkemään sitä minun poika lurjustani?

-- Olemme kyllä; minä näin aivan hiljan, sanoi Sam. -- Kotia kohti oli silloin nokka.

-- Hm. Ehkäpä jo tapaankin kotona.

-- Luultavasti. Sitten Sam hiljaa lisäsi: -- Vaikka en minä usko.

Burns jätti heidät siihen, ja muutaman minuutin kuluttua Gui hiipi esiin metsästä ollakseen hänkin mukana hommassa.

Kaleb näytti, miten nahka oli viillettävä auki kummankin koiven sisäpuolta myöten ja mahan alitse. Nylkeminen oli hidasta, mutta ei niin epämiellyttävää kuin Jan oli pelännyt, eläin kun oli veres.

Kaleb teki suurimman osan työstä; Sam ja Jan auttoivat. Gui avusti hommaa kertomalla omia vasikannylky-muistelmiaan ja ehdottamalla kaikenlaisia parannuksia omasta laajasta kokemuksestaan.

Kun yläpuoli oli nyljetty, Kaleb huomautti: -- Tuskin voimme kääntää sitä toiselle kyljelle. Kun intiaaneilla ei ollut paikalla hevosta kääntääkseen puhvelia toiselle kyljelle, niin he tavallisesti viilsivät nahan halki selkää pitkin. Eiköhän meidän ole parasta tehdä samalla tavalla. On meillä nyt nahkaa sen verran kuin tarvitsemme.

He siis leikkasivat irti sen puolen, jonka olivat nylkeneet, ottivat hännän ja harjan "päänahoiksi", ja sitten Kaleb lähetti Janin noutamaan kirveen ja sangon.

Hän hakkasi irti kappaleen maksasta ja hevosen aivot. -- Tuota, hän sanoi, tarvitaan parkittaessa, ja tästä intiaanivaimo saa ompelulankansa.

Hän viilsi syvän haavan selkärankaa pitkin selän keskivaiheilta munuaisten vaiheille, tunki sormensa leveän vaikeahkon säienauhan alle, nosti sen ylös ja irrotteli ja leikkasi, kunnes se oli irti lonkkaluuhun ja eteenpäin kylkiluihin saakka. Tämä suonilanka oli kymmenisen senttimetriä leveä, hyvin ohut, ja sen saattoi halkaista vaikka kuinka moneen kertaan, niin että siitä lopulta tuli ohutta rihmaa.

-- Siinä, hän sanoi, on nyt lankavyyhti. Pankaa tuo talteen. Se kuivaa, mutta halkeaa siitä huolimatta milloin vain, ja kun sitä huuhtelee parikymmentä minuuttia lämpöisessä vedessä, niin se pehmiää ja on valmista käytettäväksi. No nyt kun meillä on sekä vasikan että hevosen nahka, niin emme vähemmällä pääsekään kuin että meidän täytyy laittaa nahkurin verstas.

-- Entä kuinka turkiksia parkitaan, herra Clark?

-- Hyvin monella eri tavalla. Toisinaan vain kaavitaan ja kaavitaan, kunnes sisäpuolelta on kaikki rasva ja liha poissa. Sitten nahka peitetään alunalla ja suolalla ja kääritään kokoon muutamaksi päiväksi. Kun aluna tuntuu läpi ja nahka on karvain juuresta käynyt valkoiseksi ja puoleksi kuivunut, sitä vedellään ja muokataan, kunnes se on aivan pehmeätä.

Mutta kun intiaaneilla ei ole alunaa eikä suolaa, niin he tekevät maksasta ja aivoista hienoa parkkiainetta, niin kuin minä aion nyt tehdä.

-- Niin, tehdään se intiaanien tapaan. -- No hyvä, mene sinä ja hae vasikkasi aivot ja maksa.

-- Eivätkö hevosen aivot ja maksa kelpaa? -- En oikein tiedä. En minä ole nähnyt niiden koskaan sillä tavalla menettelevän. Tuntuu kuin se aina menestyisi paremmin kunkin omilla aivoilla.

-- No hyvä, huomautti filosofinen Tikka, -- se minun mielestäni on ihmeellistä huolenpitoa luonnon puolelta, että se aina panee vasikannahkaan juuri sen verran vasikan aivoja ja maksaa kuin sen parkitsemiseen tarvitaan.

-- Ensimmäinen asia on aina nahan puhdistaminen, ja sillä aikaa kun sinä teet sen, minä puolestani upotan hevosennahan suomutaan, jotta karva irtoaa.

Kaleb otti hevosennahan, vei sen lämpöiseen suomutaan pariksi päiväksi likoamaan aivan samalla tavalla kuin oli tehnyt sille vasikannahalle, josta rummunkalvot oli valmistettu, ja tuli sitten valvomaan "puhveliviitan" muokkaamista.

Sam lähti ensin kotiin vasikanaivoja ja maksaa noutamaan, sitten hän Janin keralla kaapi nahan, kunnes siitä oli poistettu suuri määrä rasvaa ja lihapuoli oli sinivalkoinen ja lienteä, muttei tuntunut rasvaiselta.

Vasikan maksaa keitettiin tunnin verran. Sitten siihen sekoitettiin keittämättömät aivot ja seos hierottiin parkkisotkuksi eli -voiteeksi, jota levitettiin nahan lihapuolelle, minkä jälkeen nahka käännettiin kaksinkerroin, käärittiin kokoon ja pantiin pariksi päiväksi viileään paikkaan. Sitten se käärittiin auki, pestiin purossa puhtaaksi ja ripustettiin orrelle, kunnes se oli melkein kuiva. Sen jälkeen Kaleb leikkasi kovasta puusta salon ja veisti siihen terävän syrjän sekä opetti Jania vetelemään nahkaa syrjän yli ja muokkaamaan sitä, kunnes se oli aivan pehmeä ja nahkea.

Samalla tavalla hevosen vuotaakin käsiteltiin, kun karva ensin oli kaavittu pois, mutta kun se oli paljon paksumpi, täytyi sen olla parkkivoiteessakin kauemman aikaa.

Erämies kaapi parin päivän kuluttua nahan puhtaaksi ja muokkasi sitä teräväksi veistetyn hirren syrjää vasten vedellen. Se alkoikin pian näyttää parkitulta nahalta, paria paikkaa lukuun ottamatta. Niitä tutkittuaan Kaleb sanoi:

-- Hm, parkkiaine ei oikein läpäissyt joka paikasta. Hän voiteli sen vuoksi pintaan uuden kerroksen parkkivoidetta ja antoi sen olla vielä yhden päivän; sitten hän entiseen tapaan muokkasi sitä, kunnes se kävi pehmeäksi ja joustavaksi.

-- Kas nyt, hän sanoi, tämä on nyt intiaanien tapaan parkittua nahkaa. Olen minä nähnyt sen silläkin tavalla tehtävän, että ensin on liotettu nahkaa muutama päivä hemlokin tai palsamikuusen kaarnaa vedessä keittäen, kunnes se on ollut kuin ruskehtavaa mustetta, mutta ei sillä keinolla ole saatu tämän parempaa. Nyt se ei ole kuin yhtä vailla, ettei kastuttuaan kovettuisi. Se on nyt savustettava.

Kaleb siis teki savun tukahduttamalla kirkkaan tulen laholla puulla. Kiinnittäen sitten hevosen nahan suppuun muutamalla puupuikolla hän ripusti sen pariksi tunniksi sankimpaan savuun, ensin toinen puoli ulospäin, sitten toinen, kunnes se oli kauttaaltaan mehevän savuisen kellervän ruskeata väriltään ja oli saanut sen hajun, mikä intiaanien nahkatavaroilla on, niin kuin jokainen tietää niitä käsiteltyään.

-- No nyt tämä on intiaanien parkkinahkaa, ja minä toivon teidän huomanneen, että kyynärrasva se on parkitessa tärkein asia.

-- Mutta näyttäkääs nyt kuinka mokkasiinit ja sotamekko tehdään, sanoi Pikku Majava yhtä innostuneena kuin ennenkin.

-- Kas, mokkasiinit on helppo tehdä, mutta sotamekkoa minä en mene lupaamaan. Taitaa olla parasta noudattaa oman takkinsa leikkausta, paitsi että edusta tehdään yhdestä kappaleesta, ja sen verran vain halkiota, että juuri pää läpi mahtuu, eikä alas asti. Kaulan ympärille tulee kurenauhat ja saumoihin ja liepeisiin rimsut; sitä ei olekaan aivan helppo tehdä. Mutta vaikka kuka voi opettaa tekemään mokkasiinit. Niitä on kahta mallia -- nimittäin kahta päämallia. Jokaisella heimolla on oma mallinsa, ja intiaani osaa sanoa mitä kieltä toinen puhuu heti kun näkee hänen jalkineensa. Parhaiten tunnetut ovat ojibvain pehmeäpohjaiset kurttumokkasiinit -- pohja ja päällinen yhdestä kappaleesta ja rinta kurttuun ommeltu -- sitähän juuri ojibva merkitseekin. Toinen malli on se, jota lakeuksilla enimmän käytetään. Siellä katsokaas, täytyy pitää kankeata anturaa, maa kun on täynnä kaktuksen piikkejä ja muita okaita ja teräviä kiviä.

-- Minä tahdon siouxien mallia. Mehän olemme ottaneet mallia heidän tiipiistään ja sotalakistaan -- ja siouxit joka tapauksessa ovat parhaat kaikista intiaaneista.

-- Taikka pahimmat, sen mukaan kummalla puolella ovat, vastasi Kaleb. Mutta sitten hän jatkoi: -- Sioux-intiaanit asustavat heinäaroilla ja heillä on kankea antura. Yritetäänpäs. Minä leikkaan yhdet parit.

-- Ei, tehkää ne _minulle_. Se on minun hevoseni, sanoi Gui.

-- Vielä mitä. Isäsi antoi sen minulle. Kalebin äänestä kuului selvään, että Guin laiskuus oli tehnyt häneen huonon vaikutuksen, ja Guin täytyi siirtyä syrjään siksi aikaa, kun Janista otettiin mittaa. Kaleb oli jättänyt osan nahasta parkitsematta, vaikka se olikin tarkkaan puhdistettu, ja sitä hän nyt liotti lämpimässsä vedessä, kunnes se pehmisi. Janin jalka asetettiin sille ja sen ympärille vedettiin viiva; kun pala leikattiin irti, saatiin toisen mokkasiinin antura, ja kun se käännettiin nurin, voitiin sen mukaan leikata toisen jalan antura.

Kaleb mittasi sitten jalan pituuden ja lisäsi yhden tuuman ja nilkan vahvuuden osalta puoli tuumaa, ja näitä suurimpana leveytenä ja pituutena pitäen leikkasi palan pehmeätä nahkaa. Sen hän leikkasi halki viillolla poikittain ja toisella pitkittäin. Toinen kappale leikattiin tämän mukaan nurin kääntäen, ja tämän jälkeen ommeltiin pala pehmeätä nahkaa kieleksi isoon kappaleeseen. Toiseen päällyskappaleeseen ommeltiin toinen kappale.

-- Siinä nyt ovat päällyskappaleet. Nyt on aika panna niihin helmet, jos niitä pitää olla.

-- En minä osaa.

-- Enkä minäkään osaa opettaa; se on naisten työtä. Mutta minä voin näyttää, minkänäköiset ne olivat ensimmäisissä mokkasiineissa mitkä minulla on koskaan ollut; niitä en hevillä unohda, sillä itse kaadoin puhvelin ja näin alun pitäen, kuinka ne tehtiin. -- Hän olisi voinut lisätä, että hän sitten nai sen skuootytön joka helmet ompeli, mutta sitäpä hän ei sanonut.

Tähän tapaan ne olivat. Nämä kolmikulmaiset punaiset ja valkoiset kuviot, joita on ympäriinsä, ovat niitä, kukkuloita, joiden poikki mokkasiinien piti minua saatella hyvässä turvassa. Kantapäässä on pieni sininen polku, joka on tyhjä; se merkitsee sitä, mikä on takanapäin, mennyttä. Rinnassa on kolme punaista, valkoista ja sinistä polkua, joita minä muka mokkasiinit jalassa kuljen: ne ovat edessäpäin -- vievät tulevaisuuteen. Jokaisella polulla on paljon asioita, enimmäkseen riistaa ja metsästystä, ja jokainen polku päättyy kotkan sulkaan -- se on kunniaa se. Voithan maalata ne tähän tapaan, kun ne ovat valmiit. No niin, pujotetaan nyt neulan silmään hyvä vahva suonen kappale ja ommellaan päällinen kiinni -- taikka jos sinulla on naskali, niin tulemme toimeen neulatta -- ja on pidettävä tarkkaan silmällä, että pistot tulevat ulos anturanahan reunasta eivätkä kulje läpi nahan sitten ne eivät kulu poikki. Tällä tavalla.

Siihen tapaan he sitten pistelivät kömpelösti Guin virnistellessä ja tirskuessa ja Samin tuumiessa, että kyllä Si Lee olisi parempi skuoo kuin kumpikaan heistä.

Kun antura ja päällinen olivat aivan pehmeät, niin he saattoivat kääntää mokkasiinin nurin niin usein kuin halutti -- ja heitä kyllä halutti; asia näytti vaativan, että se oli aina vähän väliä käännettävä nurin. Mutta lopulta molemmat kappaleet olivat ympäriinsä yhteen ommellut, kannan leikkaus pantiin sukkelaan kiinni, tehtiin neljä paria paulareikiä ja niihin pujoteltiin paulaksi neljänkymmenen viiden senttimetrin mittainen pehmeästä nahasta leikattu kaistale.

Jan maalasi sitten päällisen intiaaniväreillään sillä tavalla kuin Kaleb oli neuvonut, ja mokkasiinit olivat näin valmiit.

Skuoo olisi tehnyt puolen tusinaa hyviä mokkasiinipareja samassa ajassa kuin Jan ja Kaleb tämän yhden tökerötekoisen parin, mutta hän ei olisi ollut kättensä työhön yhtä tyytyväinen kuin he.

XIV

KALEBIN ELÄMÄNVIISAUTTA

Minkin jäljet ilmaantuivat tuon tuostakin puron rannalle Janin multa-albumiin, ja lopulta eräs näistä väsymättömistä vakoojista ilmoitti sekä minkkien että skunkkien nykyisin käyvän wakan-kalliolla pitämässä yöllisiä kestejä.

Minkki oli jäljistä päättäen suuri, ja Kalebilta pyydettiin apua ansan rakentamiseksi sen varalle.

-- Kuinka te minkkejä pyydätte, herra Clark? kysyi Jan.

-- En pyydä niitä ensinkään tähän aikaan vuodesta, sillä eivät ne kelpaa ennen kuin lokakuussa, vastasi tämä.

-- Mutta kuinka te niitä pyydätte, kun on oikea aika.

-- Monella tavalla. Se oli hidasta työtä, mutta Jan oli itsepäinen ja sai ukon vihdoin kertomaan tietonsa.

-- Ennen vanhaan me aina rakensimme minkeille loukun. Se tehdään tähän tapaan, ja syötiksi pannaan linnun pää. Se tappaa varmasti, äkkiä ja kiduttamatta. Ja jos on kylmä ilma, otus jäätyy ja pysyy pilaantumatta, kunnes tullaan pois korjaamaan; mutta lämpöisellä säällä menee paljon nahkoja pilalle, kun saalis saa olla loukussa liian kauan, joten pyydyksiä pitää usein käydä kokemassa ja korjata pois, mitä on ansaan mennyt. Mutta myöhemmin otettiin käyttöön sellaiset uudenmalliset raudat, jotka tarttuvat niiden jalkaan ja pitävät niitä kiinni vaikka kuinka monta päivää, niin että ne lopulta kuolevat nälkään taikka kalvavat poikki oman käpälänsä. Muistan kerrankin saaneeni minkin, jolla oli vain kaksi käpälää jäljellä. Se oli ensin ollut kahdesti raudoissa ja kummallakin kertaa kalvanut käpälänsä poikki irti päästäkseen. Rautoja käyttävän erämiehen ei tarvitse niin usein käydä pyydyksillään, mutta ne ovat kalliita, raskaat kantaa, ja pitää olla erittäin kova luonto, jos niitä käyttää. Kun minä ajattelin, mitä kaikkea se minkki oli kärsinyt, niin minä ikipäiviksi hylkäsin raudat. Siitä pitäen sanoin, että jos täytyy ansoja rakentaa, niin on parasta käyttää joko loukkua tai laatikkopyydystä, joka säilyttää otuksen elävänä, toista taikka toista; ne eivät kiduta eläimiä päiväkausia. Minun mielestäni pitäisi laissa kieltää uudet saukonraudat, jotka tarttuvat eläimeen kiinni teräskynsin; ne ovat raakalaisten kapineita.

Sama on sanottava metsästyksestäkin. Metsästäminen on mainiota urheilua, eikä se voi olla pahasta, sillä minä en ole vielä eläissäni nähnyt, että se olisi miestä pilannut. Minun mielestäni näyttävät sellaiset ihmiset, jotka metsästävät, olevan inhimillisempiäkin kuin sellaiset, jotka halveksivat pyyntiä, ja jos ajatellaan julmuutta, niin tietäähän sen, että harva metsän elävä saa rauhassa sijalleen kuolla. Kaikki ne ennemmin tai myöhemmin tapetaan, ja jos ihmisellä on niiden tappamisesta hyötyä, niin luulisipa hänellä olevan siihen yhtä paljon oikeutta kuin susilla ja ilveksilläkin. Ei luoti tee kipeämpää -- eikä suinkaan niinkään kipeää -- kuin susien hampaat. Muuta minulla ei ole sitä vastaan muistutettavaa kuin että ei pidä tappaa julmasti -- eikä koskaan lopettaa koko karjaa. Ellei milloinkaan tapa sellaista elävää olentoa, joka ei elävänä vahingoita eikä kuolleena hyödytä, eikä enempää kuin maan varat myöten antavat, niin ei erämies minun mielestäni tee vääryyttä, ja monet hauskat hän kokee, joita kannattaa perästäpäin muistella.

Mutta minä muistan Euroopasta tulleen miehen, mikä lieneekään ollut olevinaan, jota kerran opastin länteen. Hän oli vioittanut hirveä, niin ettei se päässyt pakenemaan. Sitten hän istuutui viereen aamiaista syömään ja aivan vähän väliä ampui johonkin paikkaan laukauksen vain tähtäilläkseen ja kokeillakseen, mutta jättääkseen eläimen vielä vähäksi aikaa henkiin. Minä kuulin ampumisen ja määkimisen, ja sen saatte uskoa, että vereni kiehahti kun saavuin paikalle. Minä sätin miestä semmoisin sanoin, joista ihmiset eivät yleensä pidä, ja lopetin hirviparan vaivat niin äkisti kuin liipaisin totteli. Ja heti paikalla tehtiin ero -- minua ei haluttanut kulkea semmoisen miehen kanssa. Ei paljon puuttunut, ettei hän sinä päivänä saanut kellistyä sen hirven viereen. Vereni vieläkin kuumenee sitä ajatellessani.

Jos hän olisi ampunut sen hirven juoksusta ja lopettanut sen niin äkkiä kuin suinkin, niin ei se olisi kärsinyt sen enempää kuin toisen hirven sarvellaan tuikatessa, sillä kun luodilla on oikea paino, se sattuessaan tainnuttaa uhrinsa. Hirvi ei olisi kärsinyt sen enempää kuin muutoinkaan päivänsä päättäessään, ehkä ei niinkään paljon, ja se olisi kärsinyt semmoisena aikana, jolloin siitä olisi voinut olla metsästäjälle hyötyä. Nuo heidän uudet tuliluikkunsa vasta ovat todellinen kirous. Mies tietää, että hänellä on makasiinissaan panoksia vaikka millä mitalla, ja ampua paukuttaa hirvilaumaan niin kauan kuin sorkkaakaan näkyy -- monia eläimiä jää raajarikkoina kärsimään ja kuolemaan --, mutta kun miehellä on käytettävissä vain yksi panos, niin hänen täytyy melko huolellisesti harkita, mihin sen sijoittaa. Ken tahtoo urheilla, ottakoon rihlan, joka ampuu laukauksen kerrallaan; ken hävittää, ottakoon konekiväärin. Urheilu on urheilua, mutta tuota tappamista tappamisen vuoksi ja julmuutta minä vihaan. Raudat, kevyet luodit ja automaattiaseet ovat epäinhimillisiä. Ne ne ovat kaiken kidutuksen syy, se on varma!

Tämä oli pitkä puhe Kalebin pitämäksi, mutta todellisuudessa se oli hajanaisempi kuin tässä esitetty. Janin täytyi aina silloin tällöin esittää joitakin kysymyksiä saadakseen hänet jatkamaan.

-- Mitä te, herra Clark, arvelette jousista ja nuolista?

-- Minä en halusta käyttäisi niitä suurta riistaa, kuten karhua ja hirveä vastaan, mutta hyvä olisi, jos haulikot hävitettäisiin ja pientä riistaa tapettaisiin vain nuolilla. Nuoli joko varmaan tappaa taikka lentää kokonaan ohi. Se ei tee raajarikkoja, jotka pääsevät pakoon kuollakseen jossakin syrjäisessä sopessa. Lintuparveen kun ampuu nuolen, niin se ei pyyhkäise satoja, niin kuin nuo kirotusti hajottavat haulikot. Ne ne tekevät lopun kaikesta pienestä riistasta. Vielä ne kerran keksivät semmoisen pyssyn, joka ruiskuttaa hauleja samalla tavalla kuin automaattikivääri luoteja, ja kun jokaisella houkalla on hallussaan semmoinen, niin vielä ihmetellään, minne kaikki pieni riista on kadonnut.

Ei, minä olen niitä vastaan. Jousi ja nuolet eivät hävitä ja kysyvät enemmän erätietoa ja edustavat parempaa urheilua -- nimittäin pientä riistaa vastaan. Eivätkä ne pidä sellaista maailmanlopun räiskettä, ja sitä paitsi aina voidaan tietää, kuka ampuja oli, sillä jokainen nuoli on merkitty.

Jan oli pahoillaan, ettei Kaleb puolustanut nuolta isoakin riistaa vastaan.

Erämies oli nyt päässyt hyvään alkuun; tänä päivänä hän näytti olevan kylläkin halukas tietojaan antamaan, ja Jan oli siksi viisastunut, että ymmärsi "laskea kosken, niin kauan kuin vettä oli".

-- Kuinka laatikkoloukku tehdään?

-- Mitä eläintä varten?

-- Minkkiä varten.

-- Eivät ne kelpaa pyydettäviksi tätä nykyä, ja poikaset tarvitsevat emäänsä.

-- En minä sen vuoksi, minä vain tahtoisin piirustaa sen.