Part 16

Kaleb muotoili sillä välin onttoa pölkkyä. Hän kuori sen ensin ja poisti sitten tapparalla sisältä kaiken lahon ja säröt. Hän käänsi rumpupölkyn pystyyn ja teki maahan tulen ontelon kohdalle kohottaen sitten pölkkyä aina jonkin ajan kuluttua ja veistäen pois kaiken hiiltyneen puun. Sitten hän vielä koversi ja silitteli, kunnes pölkky oli ohut ja sileä sekä sisältä että päältä. Heidän korviinsa kantautui Guin kimakka huuto pian sen jälkeen, kun poika oli matkaan lähtenyt. He luulivat hänen olevan lähellä, mutta häntä ei kuulunutkaan. Rumpupölkyn muovailuun kului pari tuntia, mutta Guita ei vain kuulunut. Kaleb huomautti, että rummusta puuttui nyt enää vain nahka ja että ukko Burns oli varmaankin saanut pojan käsiinsä ja pannut hänet puutarhaan rikkaruohoja kitkemään. Eiköhän Gui vain selkäsaunan saatuaan ollut päästänyt tuota ulvahdusta.

Ukko Burns oli köyhä saamaton mies, laiha ja luisuhartiainen. Hän oli vasta kolmenkymmenen viiden ikäinen, mutta kun hän oli naimisissa, oli hän siitä huolimatta "ukkomiesten kirjoissa". Sangerissa oli tapana, että jos mies kahdeksankymmenvuotiaana vielä oli naimaton, hän oli "poikamiehiä", mutta jos hän meni kahdenkymmenen ikäisenä naimisiin, hän oli heti "ukko".

Rouva Burns oli saanut tuon tavanmukaisen helminauhan pellavapäitä, mutta useat olivat kuolleet. Vanhemmista oli eloon jäänyt vain Gui, joka oli äitinsä lellipoika, ja vasta suuren aukon päästä seurasi neljä pientä tyttöä, jotka olivat neljän, kolmen, kahden ja yhden vuoden ikäiset. Rouva Burns oli lihavahko ja hyväntahtoinen ihminen, mutta hän tunsi yleistä vastaansanomisen halua miestään kohtaan, joka tietysti oli lasten luonnollinen vihollinen. Jim Burnsin ihanteita oli, että poika oli kunnolla kasvatettava -- toisin sanoen hänestä piti saataman niin paljon työtä kuin suinkin irti lähti -- ja Gui taas tarrasi kiinni omaan ihanteeseensa, hän tahtoi päästä niin vähällä kuin suinkin. Tässä ihanteiden ristiriidassa äiti oli Guin varma, vaikka enimmäkseen salainen auttaja. Hänen silmissään poika oli moitteeton: kaikki mitä hän teki oli oikein. Pojan teerenpisamaisia kasvoja ja tylppiä piirteitä hän piti jalon kauneuden perikuvina. Ja Guin etevyydestä Margat Burns oli aivan varma.

Burnsissa oli koko joukko luontaista tunnetta, mutta häneltä puuttui tasaisuutta; toisinaan hän pieksi Guita armottomasti tyhjän takia, toisinaan taas nauroi arveluttavillekin erehdyksille, niin ettei poika koskaan tarkoin tiennyt, mitä odottaa piti, ja huomasi sen tähden viisaimmaksi karttaa "äijää" niin paljon kuin suinkin. Hänen leirissä käyntinsä isä tuomitsi kerrassaan, osaksi sen vuoksi, että Gui sen johdosta laiminlöi askareensa. Burns oli kerran tai pari kerrassaan raivostunut, mutta rouva Burnsissa oli aimo annos itsepäisyyttä, ja sen avulla hän peri voiton samoin kuin taitavan onkijan hennon siiman herkeämätön jännitys lopulta voittaa väkevimmänkin taimenen umpimähkäiset riuhtomiset. Hän oli siis saanut aikaan, että Gui sai mennä intiaanileiriin, ja iloitsi poikansa häpeämättömän liioitelluista kuvauksista, kuinka hän muka voitti toiset kaikessa, "vaikka hänen toverinsa olivat niin paljon vanhempia ja suurempia".

Mutta tänä päivänä pojalle sattui huono onni. Isä näki hänen tulevan, tuli "tutkaimen" keralla vastaan ja pieksi häntä vimmatusti. Tietäen sangen hyvin, ettei piiskaaminen päättyisi, ennen kuin se oli saanut aikaan asian vaatiman vaikutuksen, jonka syntyneen äänen suuruus ilmaisi, Gui kiljui minkä luukusta ääntä lähti. Tämä oli se meteli, jonka pojat kuulivat.

-- Kuules nyt, laiska jäniksen poikanen! Kyllä minä opetan sinua juoksemaan kyliä ja jättämään veräjät auki. Työhösi ja paikalla! Gui ei siis suinkaan astua patsastellut takaisin kunnialla ja vasikannahkoja kantaen, vaan lähetettiin häpeällisesti intiaanille tuiki sopimattomaan työhön puutarhaan.

Pian hän kuuli äitinsä huutelevan: -- Gui poikani, Gui poikani. Hän heitti kuokan maahan ja lähti keittiöön.

-- Minne sinä menet? karjui isä. Painu takaisin työhösi.

-- Äidillä on asiaa. Hän kutsui minua.

-- Tee työsi. Älä mene sinne, jos henkesi on sinulle kallis.

Mutta Gui ei ollut kuulevinaan, vaan käveli äitinsä luo. Hän tiesi, että isä tällä selkäsaunan jälkeisellä vihansa asteella kyllä haukkui, mutta oli muutoin vaaraton, ja pian häntä ylen määrin lohdutteli suunnaton leivänpala ja hedelmähillo.

-- Voi poika parka, kuinka sinun mahtaa olla nälkä, ja kuinka häijy sinun isäsi onkaan! Kas tässä, älä nyt itke. Guilta pääsi nimittäin taas poru, kun hän alkoi muistella kärsimäänsä vääryyttä. Sitten äiti kuiskasi hänelle: -- Isä lähtee iltapäivällä Downeyhin, ja heti kun hän on lähtenyt, saat mennä. Jos sitä ennen teet ahkerasti työtä, hän ei ole niin kamalan häijy. Mutta katso tarkkaan, ettet jätä veräjää auki, sillä muutoin siat pääsevät Raftenin metsään, ja sitten tapahtuu vaikka mitä.

Tässä oli syy Guin viipymiseen. Hän ei palannut leiriin ennen kuin myöhään iltapäivällä. Heti kun hän oli lähtenyt, hänen hupakko ja hellämielinen äitinsä heitti talousaskareet sikseen ja multasi kaksi tai kolme kaalipenkkiä lisää, että isä kotiin tullessaan näkisi, kuinka ahkera hänen poikansa oli ollut.

Vasikannahat olivat kovia kuin rautapelti ja tietysti niissä oli karva kiinni.

Kaleb huomautti: -- Kuluu pari kolme päivää ennen kuin ne pehmiävät. Sitten hän pisti ne kuraiseen suon silmäkkeeseen likoamaan sanoen: -- Kuta lämpimämpi sitä parempi.

Kolmen päivän kuluttua hän kiskoi nahat suosta ylös. Nyt ne eivät enää olleet kovia, vaan pehmeitä, paksuja ja tiheäkarvaisia. Karva lähti helposti kaapien, minkä jälkeen molemmat nahat huomattiin kelvollisiksi rummun tekoon.

Kaleb pesi ne kauttaaltaan lämpimässä vedessä saippualla saadakseen rasvan lähtemään. Sitten hän kaapi kummankin puolen tylsällä veitsellä, venytti suuremman ulkoreunaa ja leikkasi siitä yltympäriinsä ohutta nauhaa, kunnes hänellä oli kymmenisen syltä parkitsematonta, noin kolmenneljännestuuman vahvuista nahkanauhaa. Tätä hän pyöritteli, kierteli ja venytteli, kunnes se oli melkein pyöreätä. Sitten hän lopusta leikkasi pyöreän, seitsemänkymmentä viisi senttimetriä leveän kappaleen ja toisen samanlaisen toisen nahan ehjästä kohdasta. Hän asetti ne päällekkäin ja teki puukkonsa nirkolla kumpaankin rivin reikiä tuuman päähän reunasta ja kahden tuuman päähän toisistaan. Sitten hän pani toisen nahan maahan, rumpupölkyn sen päälle, ja toisen nahan pölkyn päähän ja sitoi nahkain reunat yhteen pitkällä nauhalla pujotellen sen ylemmän nahan ensimmäisestä reiästä alemman toiseen, sitten ylemmän kolmanteen ja alemman neljänteen ja siihen tapaan kahdesti ympäri, kunnes joka reiässä oli nauha ja nauhasta oli muodostunut rummun ympäri soma ristikaava. Ensin tämä side oli löyhällä, mutta kun se oli saatu paikalleen, sitä vähitellen kiristettiin, ja lopulta molemmat rumpunahat pingotettiin kireälle. Rummun valmistuttua Gui kaikkien hämmästykseksi heti anasti sen. -- Nahat ovat minun, hän selitti, ja tottahan se olikin.

Kaleb sanoi silmää iskien: -- Puuaines _näyttää_ sitten tulevan kaupanpäällisiksi.

Puusta tehtiin rumpukapula ja sen päähän sidottiin säkinriepua, jotta se olisi pehmeämpi. Gui oli kuitenkin pahoillaan, kun siitä lähti niin vähän ääntä.

-- Melkein kuin takoisi karvalakkia lampaan hännällä, tuumaili Sam.

-- Nostetaanpa se varjoon kuivumaan, niin eikö se muuttane tapojaan, sanoi erämies.

Oli aivan kummallista kuulla, kuinka se muutti luontoaan ajan kuluessa. Rumpu näytti voihkivan ja tuskittelevan kuin epätoivoisissa ponnistuksissa, ja silloin tällöin siitä kuului pientä äännähtelyä. Kun se oli aivan kuiva, niin parkitsematon nahka jälleen muuttui yhtä läpikuultavaksi kuin ennenkin, ja se oli saanut tuon äänen, joka niin herkästi sykäyttelee punaisen miehen sydäntä.

Kaleb opetti heille pienen intiaanien sotalaulun, ja he karkeloivat piiriä hänen rummutellessaan ja laulaessaan, kunnes hurja luonto alkoi heissä elpyä. Mutta varsinkin Janiin tämä kaikki vaikutti suuresti. Kun hän hyppi ympäri tahtia noudattaen, hänen koko olemuksensa näytti sulavan rytmiin, hän tunsi olevansa kuin osa karkeloa. Se oli hänessä itsessään; se väreili joka suonessa ja sai hänen verensä kuohahtelemaan. Hän olisi mielellään luopunut kaikista valkoisen miehen "suurenmoisista saavutuksista" elääkseen niissä tunteissa, joita tämä intiaanirumpu hänessä herätti.

IX

KISSA JA SKUNKKI

Sam oli "verilöylymatkalla" vähän leipää hankkiakseen. Gui oli mennyt luonnollisen vihamiehensä ansaan ja oli paraillaan puutarhassa ankaraan pakkotyöhön tuomittuna. Jan oli yksin leirissä. Hän kiersi multa-albuminsa, mutta ei keksinyt mitään uutta. Jälkiä alkoi kuitenkin ilmaantua yhä enemmän ja enemmän. Isojen jälkien seassa oli nyt pieniäkin skunkin ja minkin käpälän painalluksia. Kun hän tuli rastitun tien päähän pensasaidalle, hän näki soman pienen keltalivertäjän, joka ruokki isoa kömpelöä lehmälintua; se oli tämän ilmeisestikin munasta hautonut. Hän oli usein kuullut, että lehmälintu munii käen tapaan munansa toisten lintujen pesään, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän itse saattoi asian todeta. Nähdessään kömpelön mullankarvaisen lehmälinnun räpisyttelevän puolikasvuisia siipiään ja pyytävän kirkasväriseltä puolta pienemmältä laululinnulta apua Jan tuumiskeli, oliko tämä hellä kasvattiäiti todella niin hupsu, että luuli tuota rumilusta omaksi poikasekseen, vai tunsiko vain sääliä kasvattiaan kohtaan.

Hän lähti nyt myötävirtaan alemmalle multa-albumille ja siellä hän kummakseen näki uudet jäljet. Hän piirsi ne, mutta ennen piirustuksen lopullista valmistumista hänelle jo selvisi, että ne saattoivat olla liejukilpikonnan poikasen jättämät. Hän näki sitä paitsi joukon sangen tavallisia jälkiä, joista melkoinen osa oli kissan, ja hän ihmetteli, kuinka jälkiä oli niin paljon, vaikka eläimiä näki niin harvoin. Tietenkin eläimet enimmäkseen liikkuivat yön aikaan, mutta yölintujahan olivat pojatkin osaksi ja liikkuivat aina samoilla mailla, niin ettei tämäkään selitys tuntunut tyydyttävältä. Jan kävi joen partaalle suulleen. Joki oli tällä kohdalla uurtanut savikkoon syvän uoman, jonka korkeat, jyrkät savitörmät olivat kolmen sylen päässä toisistaan. Joki oli nyt sangen pieni -- ei muuta kuin ohut vesinauha, joka kiemurteli kanjonin pohjalla -- "kanjoniksi" Jan oli tämän paikan nimittänyt. Veden kahden puolen oli leveä liejureunus, joka erittäin herkästi vastaanotti kaikkien vaeltavien nelijalkaisten jalanpainallukset, ja tässä olikin vaikka kuinka runsaasti sekä vanhempia että uudempia jälkiä.

Törmillä kasvoi sangen rehevä ruohikko, joka oli täynnä heinäsirkkoja. Toisella puolella kasvoi sankkoja häpykannus-tiheikköjä, joukossa ihmeen kauniita kardinaalikukkia, erästä lobelia-lajia. Jan katseli kaikkea tätä ihmeellistä mielihyvää tuntien. Hän tiesi nyt niiden nimet, ja siten ne olivat menettäneet kiusoittelevan salaperäisyytensä ja muuttuneet viehättäviksi ystäviksi. Siinä suullaan maatessaan hän muisteli menneitä aikoja, jolloin hän ei ollut tiennyt kukkien eikä lintujen nimiä. Ne kaikki olivat olleet hänelle outoja, ja hän oli vain halunnut oppia ne tuntemaan. Bonnerton muistui omituisen voimakkaasti hänen mieleensä. Isä ja äiti, veljet ja koulutoverit. Se elämä tuntui kuin olleelta ja menneeltä, vaikka hän oli ollut vasta kaksi kuukautta sieltä poissa. Hän oli kirjoittanut äidilleen ja ilmoittanut matkan onnistumisesta. Kerran myöhemminkin hän oli lähettänyt kirjeen kertoen voivansa hyvin. Hän oli saanut äidiltään herttaisen kirjeen ja raamatunlauseen tai pari ja isältään jälkikirjoituksen, joka sisälsi monia järkeviä neuvoja ja lisää raamatunlauseita. Jan ei voinut ymmärtää, kuinka hän oli voinut niin kokonaan heistä vieraantua.

Hänen siinä maatessaan kiinnitti vähäinen liike puron varrella hänen huomiotaan. Iso lehmus oli kaatunut nurin. Se oli ontto, niin kuin ne tavallisesti ovat. Runko oli peittynyt kaikenlaiseen rehevään kesäkasvullisuuteen, mutta yksi oksa oli lohjennut pois ja jättänyt päärunkoon kolon. Sysimustaan koloon ilmestyi pää, josta välkkyivät hohtavat vihreät silmät, ja rungolle hiipi tavallinen harmaa kissa. Se istui siinä auringonpaisteessa, nuoli käpäliään, suori karvojaan, oikoi kynsiään ja koipiaan sukunsa tavan mukaan, asteli sitten hirren päähän ja loivaa rinnettä kanjonin pohjalle. Siellä se joi, ravisteli sirosti veden käpälistään ja suori karvansa yhdellä pyyhkäisyllä. Sitten se tutki kaikki jäljet melkein yhtä tarkkaan kuin hänkin, vaikka se ilmeisesti arvostelikin nenällään eikä silmillään. Jania sen puuhailun seuraaminen kovasti huvitti. Se käveli myötävirtaan jättäen saveen muutamia sangen siroja jälkiä, jotka Jan itsekseen päätti hyvin pian piirtää muistikirjaansa. Äkkiä se pysähtyi, katseli ylöspäin ja ympärilleen, sirouden, notkeuden ja somuuden perikuvana, silmissä vihreä tuli, hyppäsi sitten päättävästi puron uomasta tiheikköön ja katosi.

Tämähän näytti sangen tavalliselta tapaukselta, mutta se seikka, että kotikissa oli muuttanut metsään asumaan, teki sen kuitenkin tavallista mielenkiintoisemmaksi, ja Jan tunsi kummallisten väreiden kulkevan lävitseen, ikään kuin mirri olisikin ollut todellinen villieläin. Hän oli jo edistynyt taiteilijana niin pitkälle, että kissan sulavat liikkeet tuottivat hänelle suurta iloa.

Hän makasi siinä muutaman minuutin odottaen kissan ilmestyvän uudelleen; sitten hän kuuli kaukaa vastavirran puolesta hiljaista soran rahinaa. Hän kääntyi sinnepäin ja näki, ei kissaa, vaan aivan toisenlaisen ja vähän isomman eläimen. Se oli matala, paksuhko, pikimusta ja valkojuovainen. Häntä oli mahdottoman suuri ja pörröinen. Jan tunsi sen heti skunkiksi, vaikkei ollut koskaan ennen tavannut sitä metsässä eikä päivänvalossa. Se lähestyi päättävästi tallustellen ja puoleen ja toiseen haistellen. Se kaartoi mutkan ympäri ja oli melkein Janin kohdalla, kun emon perässä tulla töpsytteli kolme pientä skunkkia.

Emo tutki jälkiä samaan tapaan kuin kissakin, ja Jan tunsi ihmeellistä veljeyden tunnetta katsellessaan metsän eläimiä näin omalla havaintopaikallaan.

Vanha skunkki sattui sitten kissan vereksille jäljille ja pysähtyi sen verran niitä haistelemaan, että penikatkin siihen joutuivat ja yhtyivät tutkisteluihin. Yksi poikasista meni äyräälle siihen paikkaan, josta kissa oli tullut alas. Sen pienellä kuonollaan nuuskiessa tätä verestä hajua emoskunkkikin tallusteli paikalle, alkoi haistella suurella mielenkiinnolla ja kiipesi sitten äyräälle. Pienokaiset seurasivat perässä minkäänlaista järjestystä noudattamatta yhden vaihteeksi mukeltaessa takaperin jyrkältä polulta.

Emoskunkki pääsi äyräälle, nousi sitten puun rungolle ja erehtymättä seurasi kissan jälkiä takaisin kololle päin. Se kurkisti koloon, haisteli ja meni sitten sisään niin ettei siitä näkynyt muuta kuin häntä. Jan kuuli nyt puun sisästä äänekästä kimakkaa naukumista _miau, miau, m-i-a-uu, m-ia-uu_, ja emoskunkki peräytyi ulos takaperin pieni harmaa kissanpoika suussaan.

Poikanen naukui ja sylki ja haroi kynsillään kolon sisälaitoja vasten. Mutta emoskunkki oli liian väkevä. Se raastoi pikku kissan raa'asti ulos. Painaen sitä maata vasten kahdella käpälällään se iski varmasti kiinni sen niskaan ja kääntyi ympäri kantaakseen sen pois joen uomaan. Kissanpoikanen taisteli vimmatusti ja sai lopulta kyntensä isketyksi skunkin silmään. Tämän repäisyn johdosta haiseva skunkki-roisto hiukan hellitti otettaan ja kissanpoikanen sai vielä kerran parkaistuksi ja sen se tekikin koko voimallaan päästäen toisen sydäntäsärkevän _mii-auu-mii-auun_ toisensa perästä. Se koski Janin sydämeen. Hän aikoi juuri hyökätä apuun, kun etäämpää ruohikosta kuului kahinaa, harmaata vilahti ja kissa -- vanha emokissa -- ilmestyi näyttämölle pirullista kiukkua kiehuen, silmät palaen karvat pystyssä ja korvat niuhassa. Hypähtäen kuin hirvi ja rohkeasti kuin leijona se hyökkäsi mustan murhamiehen kimppuun. Silmä ei voinut seurata sen käpälien välähdyksiä. Skunkki kavahti taapäin ja tuijotti tyrmistyneenä. Tätä ei kestänyt kuitenkaan kauan. Päinvastoin kaikki tapahtui melkein silmänräpäyksessä. Kissan jokainen lihas väreili voimasta ja raivokkaasta vihasta sen hyökätessä kuin haukka skunkin kimppuun. Skunkille ei jäänyt aikaa tähdätä kamalalla pyssyllään, vaan hädissään se ampui löyhkäävän surmansuihkunsa taapäin saastuttaen sillä omat poikasensa, jotka taapersivat sen perässä.

Hampain ja kynsin emokissa raastoi ja repi, ja mustia karvoja lensi joka suunnalle. Skunkki menetti malttinsa ja ampui umpimähkään tukahduttavaa lökäänsä, joka saastutti sen itsensä samalla kuin kissankin. Skunkin pää ja kaula olivat kamalasti revityt. Ilma oli niin täynnä myrkyllistä löyhkää, että sitä tuskin saattoi hengittää. Skunkki oli saanut arveluttavia haavoja ja heittäytyi takaperin veteen. Sokaistuna ja tukehtumaisillaan, vaikka melkein ehjin nahoin vanha kissa olisi seurannut sitä sinnekin, mutta poikanen, joka oli tuppautunut puun alle, naukui surkeasti ja sai emon raivon talttumaan. Se veti sen esiin ja se oli melkein vahingoittumaton, skunkin haisun saastuttama vain. Emo kantoi sen pesään, palasi taas ulos ontosta puusta ja seisoi mahtavana, vihollisen inhottavan mujun polttamia silmiään vilkuttaen, häntäänsä leiskautellen ja valmiina kuin tiikeri taistelemaan tätä ryöväriä ja vaikka koko maailmaa vastaan pienokaisten puolesta, jotka se oli synnyttänyt. Mutta emoskunkki oli saanut enemmän kuin tarpeekseen. Se kapaisi pois kanjoniin. Sen kolme penikkaa oli mukeltanut toinen toisensa yli miten kuten väistääkseen, kun emo oli vahingossa ampunut niihin ensimmäisen laukauksensa. Emo kiiruhti pois ja jätti jälkeensä veriset ja löyhkäävät jäljet. Poikaset kömpivät perässä jättäen jälkeensä aivan yhtä väkevän löyhkän.

Jan oli haltioissaan vanhan kissan urhoollisen taistelun vuoksi. Koko kissan suku sai sinä päivänä enemmän arvoa hänen silmissään; ja se seikka, että kotikissa todella saattoi muuttaa metsään ja siellä elättää itseään metsästämällä, riitti täydelleen takaamaan sille paikan hänen eläinsankariluettelossaan.

Mirri asteli levottomana edestakaisin kaatuneen lehmuksen selkää siitä paikasta, jossa penikkain reikä oli, aina kanjonin yli ulottuvaan latvaan saakka. Se vilkutti kovasti silmiään ja kärsi ilmeisestikin suuria tuskia, mutta Jan tiesi hyvin, ettei koko maan päällä olisi ollut niin isoa ja voimallista eläintä, että se olisi voinut karkottaa kissan kotinsa ovelta vartioimasta. Poikasiaan vartioivan emokissan voima on lannistumaton.

Lopulta ei näyttänyt enää olevan mitään pelkoa hyökkäyksen uudistumisesta, ja käpäliään ravistellen ja silmiään pyyhkien mirri livahti reikäänsä. Ah, mikä kova kolaus se mahtoikaan olla penikkaraukoille, vaikkapa löyhkäävä veli olikin pesään palatessaan niitä jonkin verran valmistanut. Tässä nyt tuli emo, jonka paluuta aina oli matkan päästä ilmaissut vereksen hiiren tai linnun suloinen tuoksu ystävälliseen armaaseen kissan hajuun, onnen parhaaseen sanomaan, sekaantuneena. Haju on kissan elämässä tärkeistä tärkeintä, mutta nyt sen kaiken pimitti eläin, joka löyhkäsi verivihalta, mikäli nenän pettämättömiin tuntumuksiin yleensä oli luottamista. Ihmekö siis, että kaikki kähisten ja sylkien pakenivat pimeihin nurkkiin. Se oli kova koettelemus; kaikki pienet vatsat joutuivat pitkäksi aikaa epäkuntoon. Mitäpä muuta ne saattoivat kuin koettaa tulla toimeen niin hyvin kuin suinkin ja tottua siihen. Pesä ei koskaan lakannut löyhkäämästä niiden siinä olon aikana, ja vielä senkin jälkeen, kun ne olivat suuriksi kasvaneet ja muualle muuttaneet, sai moni myrsky myllertää, ennen kuin skunkin haju katosi.

X

ORAVAPERHEEN SEIKKAILUT

-- Lyön vetoa, että saan tuosta reiästä tikan lähtemään, sanoi Mäihä, kun he, kolme punanahkaa, eräänä päivänä jousi kädessä samosivat Burnsin metsän laidoilla. Hän osoitti reikää, joka oli ison lahon pökkelön päässä, meni sitten sen viereen ja löi sitä kangella muutaman kerran voimainsa takaa. Mutta kaikkien hämmästykseksi siitä ei lähtenytkään tikka, vaan liito-orava. Se kapusi pölkyn päähän, katsoi puoleen ja toiseen, levitti sitten säärensä ja häntänsä ja purjehti alaspäin kohotakseen liitonsa lopulla vähän parinkymmenen jalan päässä olevaa puuta kohti. Jan hyppäsi ottamaan sitä kiinni. Hän saikin isketyksi sormensa sen karvaiseen selkään, mutta otus puraisi häntä niin tuimasti terävillä hampaillaan, että hän oli tyytyväinen, kun pääsi siitä erilleen. Se kapusi ylös rungon takapuolta ja katosi oksien sekaan.

Gui oli kovin tyytyväinen, kun oli lupauksensa täyttänyt ja saanut tikan reiästä lähtemään, "sillä eikös liito-orava ole jonkinlainen tikka?" hän päätteli. Tapauksen johdosta hän olikin lopun päivää kovin rehevää poikaa luvaten ajaa ulos oravan, milloin vain näki pökkelön, jossa oli reikä. Viimein häntä monen turhan yrityksen jälkeen onni potkaisikin niin, että hän ilokseen sai myöhästyneen tikan lähtemään pesästään.

Keino ilmeisestikin oli hyvä elävien olentojen esiin saamiseksi. Jan innostui siihen heti, otti maasta paksun seipään, kun he taas sattuivat kulkemaan reikäisen pökkelön ohi, ja iski sillä kolmesti tai neljästi olkansa takaa. Alemmasta reiästä livahti ulos orava, joka sitten piiloutui toiseen ylempään; uusi tuima isku sai sen kurkistamaan ulos ja hyppäämään pökkelön päähän ja siitä tuota pikaa taas alempaan reikään.

Pojat innostuivat kovasti. He takoivat nyt pökkelöä miehissä, saamatta oravaa kuitenkaan tulemaan ulos.

-- Hakataan se poikki, sanoi Pikku Majava.

-- Minä näytän teille paremman keinon, vastasi Tikka. Hän katseli ympärilleen ja huomasi kolme syltä pitkän kangen. Hän sovitti sen pään pölkyn yläpäässä olevaan loveen ja työnsi sitten rajusti pitäen tarkkaan silmällä lahopuun päätä. Jaha! Se huojui vähän. Sam työnsi uudelleen pitäen yhä tarkkaan vaarin siitä, että työnsi juuri silloin, kuin pökkelö huojahti poispäin. Toisetkin pojat tarttuivat kankeen kiinni ja kaikki survaisivat yhtaikaa Samin huudon mukaan: -- nyt -- nyt -- nyt --

Yksi ainoa parin tai kolmen sadan kilon survaus tuskin olisi saanut pökkelöä liikahtamaankaan, mutta nämä pienet parinkymmenen kilon survaukset juuri oikealla ajalla saivat sen yhä enemmän ja enemmän myötäämään, ja kolmen tai neljän minuutin kuluttua juuret, jotka olivat alkaneet risahdella, ratkesivat rytisten irti ja iso lahopuu rusahti nurin. Sen ontto pää sattui kaatuneen puun runkoon ja ratkesi auki tuprauttaen pölyä, säpäleitä ja lahoa puuta joka suunnalle. Pojat hyökkäsivät paikalle ottaakseen oravan kiinni. Se ei kuitenkaan hypännyt ulos, niin kuin he luulivat sen tekevän, vaikka he kaahivat säpäleitten keskeltä. He löysivät pökkelön etupuolen, jossa vanha tikan reikä oli, ja sen alla oli paksulti hienoa setripölyä, ilmeisestikin pesä. Jan penkoi sitä kiihkeästi, ja siinä makasikin orava, näköjään aivan vammattomana. Tarkemmin katsottuna sen kuonon kärjessä sentään näkyi veripisara. Aivan sen vieressä oli viisi pientä oravanpoikasta, ilmeisestikin hyvin myöhäinen poikue, koska ne kaikki olivat alastomia, sokeita ja avuttomia. Yhden kuonon päässä oli niin ikään veripisara ja se makasi yhtä hiljaa kuin emäkin. Alussa metsästäjät luulivat emon tekeytyvän valekuolleeksi, mutta pian kuoleman jäykkyys levisi sen ruumiiseen.

Pojat tunsivat nyt itsensä sangen syyllisiksi, ja heidän mielensä oli kovin paha. Ajattelematta, metsästysvaistoaan noudattaen he olivat tappaneet viattoman emäoravan, joka suojeli poikasiaan, eikä eloon jääneillä poikasilla ollut muuta toivoa kuin nälkäkuolema.

Jan oli ollut kiivain takaa-ajossa, ja hänen omaantuntoonsa koski nyt paljon kipeämmin kuin molempien toisten.

-- Mitä me niille teemme? kysyi Tikka. -- Ne ovat niin kovin pieniä, ettei niitä voi kesyttääkään.

-- Parempi kuin hukutamme ne veteen, niin pääsemme niistä, ehdotti Mäihä, jonka mieleen muistui, kuinka monta kotikissan poikuetta hän oli urhoollisesti hukuttanut.