Part 15

-- Jos Mäihä menee puutarhaan ja poimii kirsikkarypäleen niin, ettei vanha Cap saa _häntä_ kiinni, annan hänelle sulan, jossa on vaikka minkälaisia merkkejä, ehdotti Sam.

-- Ja minä lyön vetoa, ettet sinä vie meidän navetastamme kanaa niin, ettei meidän koiramme saa _sinua_ kiinni, herra viisastelija.

-- Pyh! Olenko minä kanavaras? Pidätkö sinä minua neekerinä? Jalo punanahka minä olen ja vielä ylipäällikkökin, se sinun pitää tietää, ja vielä minä nyhtäisen tuon kurjan päänahkasi. Sinä kai tiedät, että se on minun ja Janin omaisuutta. Ja Sam lähenteli kylkimyyryä Guita silmiään pyöritellen ja kierrellen sormiaan sillä tavalla, että Gui kadotti kaiken malttinsa. -- Ja minä sanon sinulle, että nuorukaisen, joka seisoo toinen jalka haudassa, pitäisi ajatella vakavampia asioita kuin kanan varkautta. Tuo sairaalloinen kiihkoilun himo se aivan turmelee kaikki nuorukaiset meidän aikanamme.

Jan sattui vilkaisemaan Kalebiin. Tämä katsoi avaruuteen, mutta hänen silmissään oli leikkisä ilme, jota Jan ei ollut koskaan ennen huomannut.

-- Mennään tiipiihin. Täällä on liian kuuma. Tulkaa sisään, herra Clark, olkaa hyvä.

-- Hm. Ei täällä sisällä ole paljoa viileämpi, vaikka onkin varjoa, huomautti vanha erämies. Teidän pitäisi kohottaa vaatteen toista reunaa, että sisään pääsisi raitista ilmaa.

-- Niinkö, tekevätkö intiaanitkin niin?

-- Eivätköhän vain tehne. He kääntelevät ja vääntelevät tiipiitään sinne ja tänne saadakseen sen mukavammaksi. Sen vuoksi se sitten onkin niin hyvä joka säällä. Siinä voi asua neljänkymmenen asteen pakkasessa ja toisaalta niin kuumassakin, että muualla on tukehtua, ja kuitenkin siinä on hyvä olla. Ei ole ainoatakaan toista ulkoilma-asumusta, jota voisi niin monella tavalla muodostella. Oikein kuumalla ilmalla se on kuin hämähäkki, jolla on hameet päällä ja joka sitten nostelee helmojaan, mutta tiipiissä täytyy tietää, minkälainen sää on tulossa. Monena kuumana yönä olen herännyt, kun joka puolelta ympäriltä on kuulunut täpp-täpp-täppiä yön pimeydessä, ja ihmetellyt, miksi skuoot ovat työhön nousseet, mutta he vain ovatkin nousseet laskemaan tiipiin liepeitä ja lyömään kaikkia nappuloita syvempään, ja joka kerta on vähintään tunnin päästä tullut kamala myrsky. Mistä he sen tiesivät, siitä minä en koskaan saanut selkoa. Eräs vanha akka väitti suden siitä ilmoittaneen, ja se saattoikin olla totta, sillä ne vähän muuttavat laulun laatuaan, kun on paha ilma tulossa. Toinen sanoi, että kukat näyttivät niin kummallisilta auringonlaskussa, ja eräällä oli ollut paha uni. Ehkä he olivat kaikkikin oikeassa; pienten seikkojen tarkastelemisesta sen voi huomata.

-- Eivätkö intiaanit koskaan erehdy? kysyi Pikku Majava.

-- Joskus kyllä, mutta eivät likimainkaan niin usein kuin valkoinen.

-- Minä muistan erään taiteilijan taikka valokuvaajan. Hän tuli kylään masiinoineen ja otti kuvan muutamasta pienistä tiipiistä. Minä silloin sanoin: "Miksette pyydä Sonni-vasikan skuoota panemaan pystyyn heidän isoa tiipiitään? Se vasta olisi katsomisen arvoinen." Hän saikin vähän aikaa tinkailtuaan skuoon pystyttämään sen kolmesta dollarista. Saatte uskoa, että se oli komea -- aivan punaiseksi maalattu ja viheriäisiä ja keltaisia eläimiä ja lintuja ja päänahkoja aivan täynnä. Valokuvaaja sitä katseli silmät pystyssä.

Hän otti siitä ensin muutamia kuvia ja rupesi sitten yhtä kädellä tekemään, jotta saisi väritkin, ja siinä hänellä olisikin ollut täysi työ, se on varmaa, mutta juuri kun hän oli alkuun päässyt, se vanha skuoo hyppäsi purkamaan tiipiitä. Taiteilija huutamaan, että antaisivat sen olla, sanoi maksaneensa, että se olisi pystyssä ja että kauppa kuin kauppa. Mutta vanha skuoo vain soitti suutaan ja hosui länttä kohti. Yhtäkkiä he saivatkin koko komeuden puretuksi ja kokoon käärityksi, vaikka taiteilija kiroili kuin lehmipainen. Oli hyvin kaunis päivä, vaikka kamalan kuuma, mutta ennen kuin oli viisi minuuttia kulunut, nousi läntiselle taivaalle pieni pilvi, ja kymmenen minuutin kuluttua tuli kiljuen oikein pyörremyrsky, joka kulki koko kylän läpi ja repi jokaisen vähänkin suuremman tiipiin. Se punainenkin olisi varmaan ollut tuhon oma, ellei vanha skuoo olisi ollut niin viisas.

Kalebin vihjeiden mukaan kohotettiin vaatteen lievettä hieman tuulen puolelta ja suojan puolelta paljon enemmän. Tämä muutti tiipiin tukahduttavasta saunasta viileäksi asumukseksi.

-- Ja jos tahdotte tietää, mistä tuulee, kun tuulta on vähän, niin kastakaa näin sormenne ja nostakaa se ilmaan. Tuulen puoli tuntuu heti viileämmältä, ja sen mukaan voitte sitten sovittaa savulappunne.

-- Minä tahtoisin saada enemmän tietoa sotalakeista, sanoi Jan. -- Minä tarkoitan, mitä pitäisi tehdä, jotta saisi sulkia -- nimittäin sellaisia urotöitä, joita _me_ voisimme tehdä.

-- Te voitte juosta kilpaa, uida, ampua jousella ja nuolilla. Jos voitte ampua nuolenne kahdensadan askelen päähän, niin minä luulen, että parinkymmenen jalan päästä saisitte puhvelin kaadetuksi. Se minusta olisi jo hyvä saavutus. Niin, kyllä se olisi sen arvoinen teko.

-- Mitä -- _grand coup'nko_ arvoinen?

-- Niin, kyllä minun mielestäni. Ja jos nuoli lentää viisikymmentä askelta lyhyemmän matkan, niin se kaataisi hirven, ja sen laskemme yhdeksi _coup_'ksi. Jos, jatkoi Kaleb, -- viidenkymmenen askelen päästä osutte tuohon vanhaan heinäsäkki-hirveen suoraan sydämeen ensi laukauksella, olisi se minun mielestäni jo vallan arvokas osuma; ja jos osaatte sydämeen seitsemänkymmenen viiden askelen päästä kerran miten monesta nuolesta tahansa, olette mestariampujia. Jos osutte kaksi nuolta kolmesta yhdeksän tuuman mustaan neljänkymmenen askelen päästä milloin tahansa, niin olette yhtä hyviä ampumaan kuin intiaanitkin, vaikkeivät he paljon ammukaan pilkkaan, se minun täytyy sanoa! Enimmäkseen he vain ampuvat kaikenlaista, mitä metsässä näkevät. Minä olen nähnyt pienten kuparinahkaisten poikapipanain ammuskelevan perhosiakin. Sitten niillä on kilpailuja -- yritetään sitä, kuka saa enimmän nuolia lentämään samalla haavaa ilmassa. Jos viisi nuolta on yhtä aikaa ilmassa, pidetään sitä jo hyvänä. Silloin täytyy ampua kovin sukkelaan ja nuolien täytyy lentää kauas. Vasemmassa kädessä pidetään nuolet. Suurin määrä, minkä minä olen nähnyt yhtä aikaa lentävän, oli kahdeksan. Sitä pidettiin "Suurena taikana", ja jokainen, joka saa seitsemän lentämään yhtaikaa, on miesten parhaita.

-- Tiedättekö mitään muuta kuin jouset ja nuolet, jotka kelpaisivat?

-- Minun mielestäni pitäisi tulen hierominenkin ottaa lukuun, keskeytti Sam. -- Tahtoisin sen siitä syystä, ettei Gui osaa sitä temppua. Jokainen, joka sen osaa, saa sulan, ja jokainen, joka tekee sen minuutissa, saa hakasulan, vai miksi sitä sanotaan; tämä sopii vallan mainiosti Janille ja minulle, mutta Gui taitaa jäädä puille paljaille.

-- Mutta minäpä lyön vetoa, että osaan hirvenmetsästystä teidän kummankin puolesta.

-- Tuki nyt jo suusi, Mäihä; emme me jaksa enää kuulla sinun hirvenmetsästyksistäsi. Luovumme kokonaan siitä leikistä. Sitten Sam jatkoi Kalebin puoleen kääntyen: -- Tiedättekö te mitään intiaanien leikkejä?

Mutta Kaleb ei ollut kuulevinaankaan.

Varovaisesti Jan kysyi vähän ajan kuluttua: -- Eikö intiaaneilla ole mitään leikkejä, herra Clark?

-- Voin opettaa teille kaksi leikkiä, jotka vaativat tarkkaa näköä.

-- Vannon voittavani niissä jokaisen, kiiruhti Gui sanomaan. Näinhän minä hirvenkin, ennen kuin Jan ennätti --

-- Tuki nyt suusi, Gui, huudahti Jan. Omituinen ääni -- _vuit_ -- _uiit_ -- _uiit_ -- sai Mäihän kääntymään ympäri. Hän näki Samin kädessä valtavan veitsen, jota tämä voimallisesti hioi luoden vähän väliä nälkäisen kalan saaliinhimoisen katseen Guin keltaisiin niskavilloihin.

-- Aika on tullut, hän sanoi.

-- Anna minun olla, tiuskasi Gui, sillä tuo kamala "uiit -- uiit" vihloi hänen hermojaan. Hän katsoi Janiin ja huomatessaan tämän kasvoissa jotakin hymyn tapaista tunsi vähän lohdutusta, mutta taas Samiin vilkaistessaan levottomuutta; Tikan kasvot olivat aivan tutkimattomat ja kerrassaan pirulliset maalauksineen.

-- Miksei Pikku Majava hio? Eikö hän tahdo osaansa? sihautti ylipäällikkö hampaittensa välistä.

-- Äänestän, että annamme hänen pitää päänahkansa, kunnes taas erehtyy kerskailemaan hirvenajostaan. Mutta sitten se lähteekin aivan luuta myöten, vastasi Pikku Majava. -- Kertokaa meille, herra Clark, niistä intiaanileikeistä.

-- Olen tainnut melkein unohtaa ne, mutta annas kun yritän. Maahan tai kahteen nahkaan tehdään kaksi neliötä; kumpikin neliö jaetaan suorilla viivoilla viiteenkolmatta pienempään ruutuun. Tällä tavalla. Sitten tarvitaan esim. kymmenen rengasta ja kymmenen pähkinää tai pientä kiveä. Toinen pelaaja ottaa viisi rengasta ja viisi pähkinää ja latoo ne toisen neliön ruuduille, niin ettei toinen näe, ennen kuin ovat paikoillaan. Sitten toinen kääntyy ja katselee niitä sen aikaa, kun joku syrjäinen laulaa pientä laulua, jonka yksi pojista sanoi kuuluvan tähän tapaan:

-- Oletkos olevinas sukkela? 'Ki ji jii -- ki ji jaa, Luuletkos hyvinkin näkeväs? Minä se vasta olen vikkelä. Ki ji jii -- ki ji jaa.'

-- Sitten ensimmäinen neliö peitetään korilla tai millä muulla tahansa, ja toisen pelaajan tulee muististaan peittää ruutunsa samalla tavalla, kuin se oli peitetty. Jokaisesta merkistä, jonka hän osaa oikealle ruudulle, hän saa yhden pisteen, ja jokaisesta, jonka väärälle ruudulle asettaa, menettää yhden pisteen.

-- Lyön vetoa, että minä --, alkoi Gui, mutta Samin käsi tarttui hänen niskakarvoihinsa.

-- Anna minun olla. Enhän minä kerskaile. Minä vain kerron yksinkertaisen totuuden.

-- Ugh! Parempi on sanoa muutamia yksinkertaisia valheita. Tulet itsekin huomaamaan, että se on paljon turvallisempaa, sanoi Suuri Tikka tyynesti ja kammottavan varmalla äänellä. -- Jos minä kerrankin nostan tuota päänahkaa, niin sinä kylmetyt ja kuolet, ymmärrätkös?

Taas Jan huomasi, että Kalebin täytyi katsoa jonnekin kaukaisuuteen hymyään peittääkseen.

-- On toinenkin leikki. Minä en tiedä, onko se intiaanien keksimä, mutta se on sen tapainen, jossa intiaani _voisi_ helposti voittaa. Tehtiin valkoisesta puusta tai pahvista kaksi kuuden tuuman neliötä ja sitten tehtiin kumpaankin samanlaiset renkaat kuin maalitauluun taikka samanlaiset ruudut kuin tuohon edelliseenkin leikkiin taikka kaksi samanlaista jänistä. Toinen pelaajista ottaa kuusi mustaa, puolen tuuman levyistä pyörylää ja pistää ne toisen kuvan päälle hajotellen miten sattuu, ja asettaa sitten kuvan pystyyn sadan askelen päähän. Toinen pelaaja ottaa saman verran pyörylöitä ja toisen jäniksen kuvan. Hän kulkee sen verran lähemmäksi, että näkee samalla tavalla merkitä oman jäniksenkuvansa. Jos hän näkee tehdä sen seitsemänkymmenen viiden askelen päästä, hän on maan parhaita. Jos hän voi tehdä sen kuudenkymmenen askelen päästä, hän on vieläkin tavallisia parempi, mutta alle viidenkymmenen alkaa jo olla huononpuoleista. Minä olen nähnyt pojilla olevan hyvin hauskaa heidän näin leikkiessään. Tässä leikissä koetetaan narrata toista niin paljon kuin mahdollista pistämällä yksi pyörylä toisen päälle tai jättämällä joku pois. Se on kylläkin hyvä näönkoetus.

-- Lyön vet --, alkoi Mäihä taas, mutta Sam päästi äänekkään vihaisen "hrrr", hän kun mainiosti tiesi, mitä jatkoksi tulisi, ja teki äkkilopun vedon lyönnistä, mitä se sitten lieneekin tarkoittanut.

-- Muistan nyt vielä kaksi muutakin intiaanien näkökoetta. Joku vanha ukko näyttää poikasille Seulasia -- niitä pieniä tähtiä, joita intiaanit sanovat Rypäleiksi, ja kysyy, "kuinka monta sinä erotat?" Jotkut varmasti näkevät viisi tai kuusi, jopa seitsemänkin. Nyt ette Seulasia näe -- ne saattaa erottaa vain talviöinä; mutta Otavan, joka kiertää Pohjantähteä, voitte nähdä vuoden umpeensa. Intiaanit sanovat sitä "Katkenneeksi seläksi", ja olen kuullut vanhain miesten kysyvän pojilta: "Näettekö sen vanhan skuoon -- se on toinen tähti päästä lukien, se joka on kahvan taipeessa -- sen niin, sillä on papuusi selässä. Voitteko erottaa papuusin?" ja tosiaan, kun silmäni olivat parhaimmillaan, näin minäkin, että siinä oli pieni tähti niin kuin pieni lapsi akan selässä. Se on kovin hyvien silmien merkki, jos sen näkee.

-- Mi --, alkoi Gui.

Mutta Samin "hrrrrrrr" sai hänet ajoissa vaikenemaan. Taas Kalebin silmät suuntautuivat etäisyyteen. Sitten hän astui tiipiistä ulos, ja Jan kuuli hänen mutisevan: -- Tuo vietävän nulikka saa minut nauramaan tahtomattanikin. Hän astui vähän matkaa metsään ja huusi sieltä vähän päästä -- Jan! Gui! Tulkaa tänne. Kaikki kolme juoksivat ulos. -- Kun on silmistä puhe, niin mikäs tuo on? Puiden välissä oli aukko, ja siitä näkyi pieni kaistale Burnsin etäistä apilamaata. -- Melkein kuin pieni karhu.

-- Murmeli! Se on meidän murmelimme! Se on se vanha syntipukki, joka paiskasi ukon niittokoneen päältä. Missä on jouseni ja nuoleni? Gui juoksi vilkkelästi aseitaan hakemaan.

Pojat juoksivat apilamaan aidalle kulkien sitä varovammin mitä lähemmäksi tulivat. Vanha murmeli kuuli kuitenkin jotakin ja nousi takakintuilleen istumaan. Se oli kerrassaan kammottavan suuri murmeliksi, ja tasaisella apilamaalla se näytti tosiaan pieneltä karhulta. Rinta oli kastanjanruskea, selkä ja pää taas tavallisuudesta poiketen omituisen harmaat.

-- Meidän äijä sanoo, että synnit ne ovat sen pään harmaaksi tehneet. Se on harmaapäinen syntipukki, eikä se vielä ole ainoatakaan pahaa tekoaan katunut, mutta nyt olenkin _minä_ sen kimpussa.

-- Odota vähän! Kaikki yhtaikaa! huusi Sam huomatessaan, Guin varustautuvan ampumaan.

Kaikki siis jännittivät jousensa yhtaikaa, rivissä seisoen kuten eräässä vanhassa Crecyn taistelun kuvassa. Nuolet suhahtelivat joka puolelta murmelin korvien ohi. Suuri osa lensi aivan liian kauaksi, ei ainoakaan lähelle, sillä murmeli olikin paljon lähempänä kuin he osasivat aavistaa. Mutta se loikki tietenkin nopeasti reikäänsä epäilemättä hautomaan uutta juonta niittomiehen varalle.

VII

LEIRITIETOA

-- Kuinkas nukuit, Sam?

-- En saanut vähääkään unta.

-- Enkä minä. Värisin koko yön. Nousin ylös ja otin vielä lisäpeitonkin, muttei siitä ollut mitään apua.

-- Mahtoiko olla vilutautisumua tai jotakin muuta sen tapaista?

-- Miten sinä jaksat, Mäihä?

-- Paksusti.

-- Eikö nokkaasi tuntunut sumun käryä?

-- Ei vähääkään.

Seuraavana yönä asian laita oli vielä hullummin. Gui nukkui rauhallisesti, vaikkapa ei aivan ääntelemättä, mutta Sam ja Jan vääntelivät vuoteessaan tuntikausia. Aamulla Sam auringon nousun aikaan nousi istumaan.

-- Kuulkaas nyt, ei tämä ole lystiä. Lysti on lystiä, mutta jos minun pitää joka yö väristä, niin lähden kotiin niin kauan kuin kykenen.

Jan ei sanonut mitään. Hän oli alakuloinen, mutta ei halunnut yhtä vähällä luopua ulkona asumisesta.

Heidän huolensa melkein haihtuivat, kun lämmin aurinko nousi taivaalle, mutta siitä huolimatta he pelkäsivät tulevaa yötä.

-- Mitä kummaa se mahtaa olla, tuumi Pikku Majava.

-- Tuntuu minusta kovasti vilutaudin kaltaiselta, muttei taas toisaalta aivan siltäkään. Ehkä juomme liian paljon suovettä. Pelkään, että Gui on meidät ruoillaan myrkyttänyt.

-- Luultavampaa on, että saamme keripukin liiasta lihan syönnistä. Kysytään Kalebilta.

Kaleb kävi leirillä iltapäivällä, muutoin pojat olisivatkin lähteneet hänen luokseen. Hän kuunteli ääneti Janin juttua ja kysyi sitten: -- Oletteko tuulettaneet peitteitänne?

-- Emme, vastasivat pojat.

Kaleb meni tiipiihin, tunnusteli peittoja, murahti sitten: -- H-m! Arvasinhan. Ovat niin kosteita, että vaikka vettä voisi vääntää. Nukutte yön toisensa jälkeen ja hikoilette noihin peittoihin ja sitten vielä ihmettelette, miksi ne ovat kosteita. Ettekö ole nähneet äitinne joka päivä kotona peittoja tuulettavan? Jokainen intiaaniskuoo tietää sen verran ja ainakin joka toinen päivä hän antaa peittojen päiväsydännä paistua ainakin kolme tuntia auringon paisteessa taikka kuivaa ne tulen ääressä, ellei päivä paista. Kuivatkaa peittonne, niin ei tarvitse enää palella.

Pojat ryhtyivät paikalla toimeen, ja sinä yönä he jälleen saivat nukkua nuoruuden suloista lämmintä unta.

Vielä toisenkin leiritietoon kuuluvan tärkeän tempun he saivat oppia. Sääskistä oli aina vastusta, milloin enemmän milloin vähemmän. Yöllä ne tunkeutuivat poikain kimppuun tiipiihin, mutta pian nämä oppivat tukehduttamaan ne heittämällä kuuman tulen päälle tukon vihantaa ruohoa. Ruohon he heittivät tuleen auringonlaskun aikaan, menivät sitten ulkopuolelle, sulkivat tiipiin tarkkaan ja söivät illallista keittotulen ympärillä. Kun illallinen oli syöty, he varovasti avasivat tiipiin, jolloin kaikki ruoho oli palanut ja tuli hiiltynyt; tiipiin yläosassa oli vielä sankka savupilvi, mutta sen alla raikasta ilmaa. Sitten he harjasivat pois vuoteeseen pudonneet sääsket, kömpivät joka mies sisään ja sulkivat oven tarkkaan. Ei ainoakaan sääski säästynyt kuolemalta, ja savureiässä väikkyvä savu esti niitä pääsemästä ulkoakaan sisään. Siten poikaset saivat nukkua yönsä rauhassa. He voittivat täten metsän pahimman kiusan. Mutta oli vielä toinenkin viihtymyksen vihollinen, joka teki tuhojaan päivällä, nimittäin sininen lihakärpänen. Näitä näytti ilmaantuvan sitä enemmän, mitä pitemmälle aika kului, ja ne munivat kellertäviä muniaan kaikkeen, mikä vähänkin tuoksahti lihalle ja lialle. Niitä hyöri pöydän ympärillä ja sotkeutui ruokiin; niiden kuolleet, uponneet ja ränstyneet raadot saastuttivat kaikki ruoat, kunnes Kaleb, jonka askelet johtivat leirille yhä useammin, kerran huomautti: -- Se on teidän oma vikanne. Kas kuinka paljon törkyä olette jättäneet joka puolelle.

Se olikin totta. Tiipiin ympärystä oli leveältä alalta täynnä paperipaloja, peltiastioita ja ruoan tähteitä. Yhdellä taholla oli jos kuinka paljon perunankuoria, luita, kalansuomuja ja likaa, ja joka puolella höriseviä kärpäsiä, joista oli vaivaa aamusta iltaan, kunnes auringonlaskun jälkeen sääsket tulivat ja ryhtyivät kidutustyön yövuorolle.

- Mitä intiaanit tekevät tällaisissa tapauksissa, tiedusteli pikku Majava, -- eli siis mitä meidän olisi parasta tehdä?

- Ensinnäkin voisitte muuttaa leirinne toiseen paikkaan; toiseksi voisitte siivota tämän.

Kun ei ollut toista soveliasta leiripaikkaa, ei valitsemisen varaa ollut. Niinpä Jan sanoi pontevasti: -- Pojat, meidän täytyy siivota tämä ja sitten pitää se myös siistinä. Kaivamme kuopan ja nakkaamme siihen kaiken, mikä ei pala.

Jan tarttui lapioon ja alkoi kaivaa pensaiden takana tiipiin lähettyvillä. Vähitellen Sam ja Gui ryhtyivät myös työhön. He alkoivat koota roskia ja kantaa niitä kuoppaan. Kun he nakkasivat siihen luita, peltitölkkejä ja leivänpaloja, sanoi Sam: -- Se ei ole minusta oikein, kun on niin paljon eläviä olentoja, jotka mielellään sen söisivät.

Kaleb, joka istui pölkyllä rauhallisesti poltellen, sanoi tämän kuullessaan: -- No, jos tahdotte menetellä oikein kuten intiaanit, niin kerätkää kaikki syötävä, mitä ette tarvitse -- liha, leipä, kaikki tyynni, ja pankaa se joka päivä jollekin korkealle paikalle. Intiaaneilla tavallisesti on jokin kallio -- he sanovat sitä _wakan'iksi_, se merkitsee pyhää taikaa -- ja sille he kantavat ruoan tähteet hyvien henkien mieliksi. Linnut ja oravat tietenkin korjaavat suuhunsa kaiken; mutta intiaani on tyytyväinen siitä huolimatta. Jos heidän kanssaan väittelee, että linnuthan se saavat eikä henget, he sanovat: "Mitä väliä sillä on. Linnut eivät olisi sitä saaneet, elleivät henget olisi tahtoneet antaa", taikka että linnut ovat ottaneet sen hengiltä kantaakseen!

Suuri neuvosto lähti sitten liikkeelle joka mies wakan-kalliota etsimään. He löysivätkin metsästä tähän tarkoitukseen sopivan paikan, ja yksi oli joka päivä velvollinen kantamaan kalliolle ruoan tähteet. Ne eivät luultavasti olleet metsän eläimille yhtä haluttua tavaraa kuin olisivat olleet puoli vuotta myöhemmin, mutta pian he saivat nähdä, että oli monta lintua, jotka mielihyvin kävivät wakanillla ruokailemassa; ja purolta kulki pian sinne polku -- matkaa oli vain viisikolmatta askelta -- joka kertoi nelijalkaisten käyvän hyväin henkien vieraanvaraisuutta nauttimassa.

Kolme päivää tämän jälkeen, lihakärpäsrutosta oli päästy ja pojille selvisi, että leirin likaisena pitäminen on suorastaan rikos.

Erääseen toiseenkin asiaan Kaleb iski kiinni: -- Jan, hän sanoi, teidän ei nyt pitäisi juoda joen vettä, sehän on melkein alallaan. Aurinko lämmittää sitä niin kovasti, ja siinä alkaa olla liian paljon kaikenlaisia eläviä. Sitä ei voi pitää terveellisenä.

-- Niin, mutta mitäs me sille voimme? sanoi Sam, vaikka hän olisi yhtä hyvin voinut puhua purolle itselleen.

-- Mitä me voimme tehdä, herra Clark? kysyi Jan.

-- Kaivakaa kaivo!

-- Hohoh! Lystäilemässä me täällä olemme! vastasi Sam.

-- Kaivakaa intiaanien tapaan, sanoi Kaleb. -- Puolessa tunnissa se on tehty. Kas näin, minä näytän.

Hän otti lapion, etsi kuivan paikan, joka oli noin kolmen sylen päässä lammen yläpäästä, ja kaivoi kuopan. Kun hän oli saanut kuopan metrin syvyiseksi, alkoi siihen nopeasti vuotaa vettä. Hän kaivoi vielä vähän, mutta sitten hänen täytyi lopettaa, sillä siihen vuoti niin nopeasti vettä. Kaleb otti sangon ja ammensi kuraveden pois pohjaa myöten, antoi sitten kuopan uudelleen täyttyä ja ammensi jälleen pois. Kolmen tyhjennyksen jälkeen kuoppaan virtaava vesi oli kylmää, hyvän makuista ja puhdasta kuin kristalli.

-- Kas siinä, hän sanoi, -- tuo vesi on teidän lammestanne, mutta sen on siivilöinyt kolme syltä vahva hiekkakerros. Tällä tavalla kuraisimmastakin rämeestä saa raikasta ja puhdasta vettä. Se on nyt intiaanin kaivo.

INTIAANIN RUMPU

VIII

"Voi että hevosen jouhella ja lampaan nahalla on semmoinen voima ihmissielua liikuttaa!"

-- Jos te olisitte oikeita intiaaneja, niin tekisitte tuosta rummun, sanoi Kaleb Janille, kun he tapasivat niinipuun, jonka myrsky oli hiljakkoin kaatanut ja jonka viat nyt hyvin näkyivät, sillä se oli aivan ontto, pintapuu vain oli jäljellä.

-- Kuinka se tehdään? Mielelläni oppisin sellaisen valmistamaan.

-- Tuopa kirves tänne.

Jan juoksi kirvestä hakemaan. Kaleb katkaisi kyynärän pituisen suoran pölkyn, jossa ei ollut halkeamaa. Tämä kannettiin leiriin.

-- Tiedätte toki, ettei rumpua voi tehdä, ellei ole päihin nahkaa.

-- Mitä nahkaa sen pitäisi olla?

-- Hevosen, lehmän, vasikan -- melkein vaikka minkä eläimen, kunhan vain on riittävän lujaa.

-- Meidän aitassamme on vasikannahka ja vajassa on toinen, alkoi Gui, -- mutta se on aivan rotan syömä. Ne ovat minun. Minä tapoin vasikat. Äijä antaa minulle vuodat, kun tapan ja nyljen eläimet. Jaa, näkisittepäs minun tappavan vasikoita --

Gui oli jälleen hairahtumaisillaan itsensä ylistelyyn, mutta Sam, jonka arkaan paikkaan tämä koski, kiljaisi "uhuup!" ja kouraisi poikaa niskakarvoista niin äkkinäisellä otteella, että kolmas sotapäällikkö lensi selälleen tallukat taivasta kohti ja kerskaileminen päättyi tavalliseen ruikutukseen.

-- Anna olla, Sam, sanoi Pikku Majava moittien. -- Ethän sinä voi estää koiraa haukkumasta. Katsos, Gui on nyt yksinkertaisesti sellainen kuin on. Sitten Jan virkkoi Guille: -- Älä välitä, eihän sinuun sattunut. Lyön vetoa, että voitat Samin hirven ajossa ja näet kahta vertaa kauemmaksi kuin hän.

-- Niin teenkin; sen vuoksi hän onkin niin vihainen. Lyön vetoa, että näen kolmekin kerta niin kauas -- ehkä viisikin kertaa, vastasi Gui loukkaantuneella äänellä.

-- Mene nyt hakemaan nahat -- jos nimittäin tahdot, että saamme rummun sotatanssiimme. Sinä olet ainoa koko joukossa, jossa on miestä nahkoja hankkimaan. Tästä imartelusta innostuneena Gui kiiruhti matkaan.