Part 13

Chapter 133,243 wordsPublic domain

-- Mitä vielä, nouse ylös nyt. Lähdetään uimaan ennen aamiaista.

-- Ei kiitoksia, minulla on tässä muutoinkin liikaa hommaa. Sitä paitsi siellä lammessa on tähän aikaan päivästä sekä kylmää että märkää.

Aamu oli raikas ja kirkas ja täynnä lintujen laulua. Vaikka oli heinäkuu, olivat punasilmäkerttu ja punarintasatakieli jo täydessä äänessä; ja Janin noustessa aamiaista valmistamaan häntä ihmetytti, miksi edellisenä yönä semmoiset kummat tunteet olivat saaneet hänet valtoihinsa. Nyt se tuntui aivan käsittämättömältä. Hän toivoi, että puiden latvoista olisi kuulunut viimeöinen kammottava valitus. Hän olisi nyt voinut ottaa selvän siitä, mikä se oli.

Tuhkassa kyti vielä hiiliä, ja muutamassa minuutissa hän oli saanut viritetyksi loimuavan tulen. Kahvi oli kiehumassa, ja paistinpannussa silava tuota pikaa lauloi nälkäisille mitä suloisinta säveltä.

Sam makasi selällään toverin hommia katsellen ja arvostelevia huomautuksia tehden.

-- Voitpa olla kokkina ensiluokkainen -- ainakin toivon niin, mutta polttopuista sinä et tiedä hölyn pölyä, hän sanoi. -- Katso nyt tuota, hän huudahti, kun toinen mahtava poukku toisensa jälkeen räiskähti tulesta ja lensi vuoteeseen ja tiipiin vaatteelle.

-- Mitä minä sille voin?

-- Lyön vetoa isän parhaan lehmän sinun linkkuveistäsi vastaan, että olet pannut tuohon tuleen jalavaa taikka hemlokkia.

-- Niin olenkin, myönsi Jan ja näytti ymmärtävän erehdyksensä.

-- Ah, poikaseni, sanoi suuri päällikkö Tikka, -- poukkujen lentäminen on tiipiissä kielletty. Pyökki, vaahtera, hikkori ja saarni eivät koskaan räisky. Männyn oksat ja juuret eivät nekään räisky, mutta ne savuavat kuin -- kuin -- tiedäthän sinä. Hemlokki, jalava, kastanja, kuusi ja setri ovat räiskyviä ja aivan kelvottomia säädylliseen tiipiiseuraan. Iso intiaani paljon vihaa meluavaa, räiskyvää tulta. Vihollinen kuulee ja -- ja -- se polttaa hänen vuodevaatteensa.

-- Hyvä, ukkovaari. Kokki pisti opin hampaansa koloon lisäten sitten kuoleman uhka äänessään: -- Nousepas ylös nyt, ymmärrätkös! Ja tarttui uhkaavin elein vesisankoon.

-- Tuo ehkä pelottaisi suurta päällikköä Tikkaa, jos suurella päälliköllä kyökkimestarilla olisi eri vuode. Mutta nyt hän hymyilee halveksien. Siinä oli kaikki, mitä Jan uhkauksellaan sai aikaan. Huomattuaan sitten, että aamiainen todella oli valmis, Sam muutaman minuutin kuluttua kompuroi ylös vuoteesta. Kahvi oli kuin elämän nestettä -- heidän mielensä vilkastui, ja vaikeata olisi ollut tavata kahta rattoisampaa ja innostuneempaa leirissä eläjää, ennen kuin edes aterialta oli päästy. Yön hämäriä kauhujakin nyt muisteltiin vain naurussa suin.

III

RAMPA SOTURI JA KURA-ALBUMI

-- Kuules, Sam, entä Gui? Otammeko hänet mukaan?

-- Niin, asian laita on tämä. Jos oltaisiin koulussa tai jossakin muualla, minä en moisesta likaisesta pikku jätkästä antaisi viittä senttiäkään, mutta kun sitä on näin ulkona metsässä, sitä ikään kuin käy ystävällisemmäksi, ja onhan lisäksi kolme parempi kuin kaksi. Sitä paitsi hänet on jo otettu heimon jäseneksi.

-- Niin minäkin ajattelen. Kiljaistaanpa siis hänelle.

Pojat päästivät pitkän kiljauksen vuorotellen korkealla falsetilla ja tavallisella äänellään. Sellainen se oli "kiljaus", eikä vielä kertaakaan ollut tapahtunut, ettei se olisi saanut Guita heidän luokseen tulemaan, ellei hän paraillaan sattunut olemaan työssä ja isä niin lähellä, ettei sopinut paetakaan. Pian hän ilmestyikin oksaa heilutellen, mikä oli sovittu merkki siitä, että hän tuli ystävänä.

Hän teki kuitenkin tuloaan sangen verkkaan, ja pojat näkivät, että hän ontui pahasti ja kulki sauvan varassa eteenpäin. Hän oli paljain jaloin kuten tavallisestikin, mutta vasemman jalan ympärille oli kääritty rieputukko.

-- Halloo, Mäihä! Mitä on tapahtunut? Käynyt Haavoitetun Polven joella?

-- Enkä. Tämähän on onnen potkaus. Isäukko pakotti minut kaiken päivää ratsastamaan hevosella, kun hän karhitsi kynsiäkeellä, mutta hän käänsi liian äkkiä, ja siinä minä sain itseni selästä pudotetuksi ja äijä vähän tönäisi jalkaani. Mutta voi juupeli, minkä äänen minä päästin! Olisittepas kuulleet.

-- Luultavasti kuulimmekin, sanoi Sam. Milloin se tapahtui?

-- Eilen neljän aikaan.

-- Niin juuri. Me kuulimme kamalan kiljunnan ja Jan sanoi: "Nyt on iltapäiväjuna Kellyn risteyksessä, mutta eikös se ole myöhästynyt?" "Junako!" minä sanoin. "Minä lyön vetoa, että se on Gui Burns jota taas piiskataan."

-- Mutta nyt on parempi, sanoi sotapäällikkö Mäihä, riisui kääreen jalastaan ja paljasti sen alta naarmun, jota ei olisi kannattanut katsoakaan, jos se olisi esimerkiksi pallopelissä saatu. Hän heitti rääsyt luotaan ja niiden keralla vähimmänkin onnahtelun oireet ja antautui sitten kaikesta sielustaan leirielämään.

Nyt nähtiin, kuinka erinomainen asia oli lähteä varhain liikkeelle. Oravia oli joka toisessa puussa, lintuja joka puolella, ja kun he juoksivat padolle, läiskytteli villisorsa sen pintaa siivillään ja lentää viipotti pois näkyvistä.

-- Mitä sinä löysit? huusi Sam nähdessään Janin lammen rannalla innokkaasti kumartuvan jotakin katselemaan.

Jan ei vastannut. Sen vuoksi Sam lähti hänen luokseen ja näki hänen tutkivan jotakin maassa olevaa merkkiä. Hän koetti piirtää sen muistikirjaansa.

-- Mikä se on? kysyi Sam.

-- En tiedä. Liian tylppä piisamin jäljeksi, liian paljon kynttä kissan jäljeksi, pesukarhun jäljeksi liian pieni, ja kun siinä on noin monta varvasta, ei se voi olla minkinkään jälki.

-- Lyön vetoa, että se on ollut mörkö, virkkoi Sam. Jan vain nauroi vastaukseksi.

-- Älä naura, sanoi Tikka juhlallisesti. -- Taitaisit ennemmin itkeä, jos näkisit sellaisen astuvan tiipiihin ja viheltävän hännänpäällään. Kyllä sitten saataisiin kuulla: "Voi Sam, missä kirves on?"

-- Minäpä arvaan, mikä se on ollut, sanoi Jan kiinnittämättä huomiota ilkikuriseen huomautukseen; se on ollut skunkki.

-- Poikani Pikku Majava! Minä ajattelin, että jokohan ilmaisen asian sinulle, mutta sitten minä tuumin, että on parempi antaa sinun itse keksiä. Ei mikään kehitä miestä nuorella iällä niin kuin ponnisteleminen. Ei ole hyvä, että liian paljon autetaan, enkä sen vuoksi asiaan puuttunutkaan.

Samalla Sam taputteli alentuvasti toisen sotapäällikön päätä hyväksyvästi nyökäten. Hän ei tietenkään tiennyt jäljestä senkään vertaa kuin Jan, mutta hän vain jatkoi lörpöttelyään:

-- Pikku Majava! Sinä paljon jälkiin kiintynyt -- ugh, hyvä! Sinä niistä voit kaikki kertoa, mitä yöllä tapahtunut. Uagh! Muhkeata! Sinusta tulee heimomme luonnontutkija. Mutta sinussa ei oveluutta. Kuules nyt! Tällä meidän heimomme metsästysmaalla ei ole kuin yksi paikka, jossa voi nähdä jälkiä, ja se on tämä sama rapakko. Kaikkialla muualla maa on kovaa tai nurmettunutta. Jos minä olisin jälkien nuuskija, järjestäisin niin, että eläimet voisivat jättää jälkiä. Järjestäisin joka puolelle sellaisia paikkoja, ettei mikään voisi tulla eikä mennä käyntikorttiaan jättämättä. Polku joen kummallakin puolella auttaisi jo paljon asiaa.

-- Kuules tuota Samia! Sinulla on terävä pää. Kummallista kun minä en tuota itse huomannut.

-- Poikani, suuri päällikkö ajattelee! Roskaväki -- sinä ja Mäihä -- tekevät työn.

Mutta ilkikurisesta huomautuksestaan huolimatta Sam ryhtyi työhön Janin kanssa, Mäihä ryhtyi myös auttamaan, mutta _nyt vähän ontuen_. Polun kumpikin pää perattiin kaikesta moskasta ja pinnalle sirotettiin hienoa mustaa multaa. Joen törmä perattiin neljästä paikasta, kumpikin ranta siltä kohtaa, missä joki tuli metsään.

-- No nyt, sanoi Sam, -- meillä on vierasalbumit niin kuin Phil Learyn yhdeksällä lihavalla tyttärelläkin. He nimittäin heti laittoivat sellaisen, kun tiilirakennus oli valmis ja mahti alkoi kohota päähän. Jokainen kävijä kirjoitti siihen nimensä ja jotakin tästä ihmeen hauskasta ikimuistettavasta käynnistä -- ne jotka osasivat kirjoittaa. Mikseipä sama sitten meille luonnistaisi, sillä kaikki meidän vieraamme, jotka vain jaloillaan kulkevat, osaavat kirjoittaa.

-- Ihmeellistä kun minä en tullut tätä ajatelleeksi, toisti Jan yhä uudelleen ja uudelleen. -- Mutta yhden asian sinä olet unohtanut, hän sanoi, -- meillä pitää olla semmoinen tiipiinkin ympärillä.

Polku oli helposti tehty, maa kun oli sileätä ja paljasta. Mäihäkin unohti ontumisensa ja auttoi kantamaan liesikuopasta tuhkaa ja hietaa. Painaen sitten hihittäen ja hahattaen jalkansa multaan hän jätti siihen muutamia sangen mielenkiintoisia painanteita.

-- Tuota minä sanon paljaan jalan jäljeksi, sanoi Sam.

-- Piirrä nyt tuo, hihitti Mäihä.

-- Miksipä en, sanoi Jan ja otti esiin kirjansa.

-- Mutta sinä et voi piirtää sitä luonnollisessa koossa, virkkoi Sam vilkaisten pienestä muistikirjasta suureen jalanjälkeen.

Kun se oli piirretty Sam sanoi: -- Entä jos minä kuorin jalkani ja näytän, minkälainen on oikea ihmisen jälki. Tuota pikaa hän oli astunut jalkansa multa-albumiin taiteilijan jäljennettäväksi ja lopuksi Jan painoi siihen omansa; kaikki kolme jälkeä olivat aivan erilaiset.

-- Tuo olisi muuten hyvä, mutta siihen pitäisi vielä merkitä mihin suuntiin varpaat osoittavat ja kuinka pitkä on jälkien väli. Siitä tietää säärien pituuden.

Taas Sam oli antanut Janille hyvän tuuman. Siitä pitäen hän kirjoitti nämäkin molemmat seikat muistiin. Siitä hänen jälkitietonsa paljon paranivat.

-- Vallanko te sen vietävät nyt asuttekin täällä? kysäisi Mäihä hämmästyneenä huomatessaan vuoteen ja padat ja pannut.

-- Joo.

-- Minäkin tulen tänne. Jos minä vain pääsen muorin luo, niin ettei äijä näe, niin kyllä sitten.

-- Sano sinä sillä tavalla, ettemme huoli sinusta, niin kyllä isäsi silloin laskee. Sano hänelle, että vanha Raften ajoi sinut täältä pois, niin hän pakottaa sinut tänne.

-- Kai tuossa teidän vuoteessanne on tilaa kolmannellekin, huomautti Mäihä.

-- Tuskinpa vain, sanoi Tikka. -- Varsinkin kun kolmas on saanut palkinnon siitä, että on koulun likaisin poika. Tuo sinä tavarasi ja tee oma vuoteesi tuonne tulen taa toiselle laidalle.

-- Minä en osaa.

-- Kyllä me näytämme. Mutta nyt sinun täytyy mennä kotiin ja tuoda peitteet ja tietenkin myös jotakin hyvää.

Pojat rakensivat tuota pikaa kuusenoksista vuoteen, mutta Gui viivytteli niin kauan kuin suinkin kotona käyntiään ja peittojen hakua. Hän tiesi ja he epäilivät, ettei hänellä sitten olisi tilaisuutta sinä päivänä enää tulla heidän luokseen. Auringon laskettua hän siis taas sovitteli jalkaryysyt paikalleen ja nilkutti polkua pitkin kotiaan kohti luvaten palata muutaman minuutin kuluttua. Mutta pojat tiesivät aivan hyvin, ettei hän tulisi.

Oli syöty illallista, Jan ja Sam olivat aikansa istuneet ja ihmetelleet, toistuisivatko yön kauhut jälleen. Huuhkaja huhuili. Siinä äänessä oli jotakin viehättävän salaperäistä. Pojat pitivät tulta vireillä aina kymmenen tienoille saakka, sitten he kävivät levolle ja päättivät, etteivät tällä kertaa antaisi itseään yhtä pahasti säikyttää. Tuskin he olivat nukkuneet, kun jo läheltä metsästä kuului mitä kammottavin huuto, "kuin kurkkutautisen suden ulvonta", sitten kuin hätääntyneen ihmisen parkunaa. Pojat nousivat kauhistuneina istumaan. Ulkoa kuului tappelun nujakkaa -- kova ja kauhistunut huuto "hoi -- hoi -- hoi -- Sam!" Sitten hyökättiin ovelle. Se reväistiin auki ja Gui mukelsi sisään. Hän oli pahoin pelästynyt; mutta kun tuli oli viritetty ja hän hiukan tyyntyi, hän kertoi, että isä oli lähettänyt hänet maata, mutta kaiken muututtua hiljaiseksi hän oli livahtanut ikkunasta ulos ja ottanut vuodevaatteetkin mukaansa. Hän oli jo melkein leirillä saakka, kun hänen päähänsä pälkähti pelottaa poikia suden ulvontaa matkimalla, mutta ulistessaan hän oli itsekin pahoin pelästynyt, ja kun puun latvoista kajahti hirvittävä vastaus -- ruma vihlova rääkäys -- hänen rohkeutensa oli pettänyt ja hän oli juossut tiipiitä kohti apua huutaen.

Pojat ottivat heti soihdut ja lähtivät hermostuneina etsimään hukkuneita peitteitä. Guin vuode laitettiin kuntoon ja tunnin kuluttua kaikki taas nukkuivat.

Aamulla Sam hyppäsi ensimmäisenä vuoteesta. Kotiin vievältä polulta kuului äkkiä hänen huutonsa:

-- Jan, tule tänne.

-- Minuako tarkoitat? kysyi Pikku Majava ylväästi.

-- Juuri sinua, suuri päällikkö; liikutapas kinttujasi ja tule pian tänne. Teinpä löydön. Näetkös, kuka meidän luonamme kävi viime yönä nukkuessamme? ja Sam osoitti tiipiille johtavaa polkua. -- Minä en ole suotta noita kenkiä joka viikko kiillottanut padan pohjan noella, toinen pari on äidin ja toinen isän. Mutta katsotaanpas, kuinka kaukana he ovat käyneet. Haetaanpa ensin tiipiin ympäriltä, ennen kuin siellä joka paikka tallataan. He palasivat takaisin, ja vaikka jäljet koko lailla sekaantuivat heidän omiinsa, niin löytyi oviaukon ympäriltä kuitenkin sen verran merkkejä, että he saattoivat nähdä isän ja äidin yöllä, taikka todenmukaisemmin myöhään illalla salaa käyneet heitä katsomassa -- tarkastellen leiriä heidän maatessaan, mutta jättäneen heidät rauhaan, kun ei ketään ollut liikkeellä, vaan pojat vetivät terveen unen syviä hengenvetoja.

-- Kuulkaas, pojat -- suuret päälliköt piti sanomani -- meillä pitäisi olla koira leirissämme, muuten joku jonakin yönä tulee ja varastaa hampaat suustamme, emmekä tiedä siitä mitään, ennen kuin hän palaa ottamaan ikenetkin. Kaikissa intiaanileireissä on koiria.

Seuraavana aamuna neuvosto komensi kolmannen sotapäällikön ensin pesemään itsensä puhtaaksi ja sitten olemaan sen päivän kokkina. Hän mukisi vastaan pestessään, mutta lohduttautui sillä, että hän parin minuutin kuluttua olisi jälleen yhtä likainen. Keittopuuhaan hän ryhtyi kuitenkin suurella innolla, jota kesti melkein tunnin. Sen jälkeen hän ei huomannut siinä mitään huvittavaa ja nyt hänkin kerran, samoin kuin toisetkin, alkoi käsittää, kuinka paljon heidän puolestaan kotona tehtiin. Päivällistä syötäessä Mäihä kantoi pöytään likaisia astioita ja selitti, ettei se mitään merkinnyt, kunhan vain jokainen sai omansa. Hänen jalkansa oli aterian aikana kovin kipeä. Hän väitti, että kiireellinen huhtominen ja edestakaisin hyppääminen sitä kovin rasitti. Mutta kun aterian jälkeen lähdettiin jousin ja nuolin eräretkelle, parani jalka kuin ihmeen kautta.

-- Katsokaas tuota punalintua, Gui luikkasi, tanagerin lentää vilahtaessa matalalle oksalle ja hehkuessa auringonpaisteessa. -- Lyön vetoa, että osun siihen! Poika jännitti jousensa.

-- Kuules nyt, Mäihä, sanoi Sam, -- jätä tuo pikkulintujen ampuminen. Se on vastoin sääntöjä ja lisäksi se tuottaa huonoa onnea -- se tuottaa hyvin huonoa onnea. Minä sanon sinulle, ettei ole huonompaa onnea kuin isäukon piiska -- sen minä tiedän.

-- No mitä hauskaa on olla intaanina, ellei saa ampua yhtään mitään? intti Mäihä.

-- Variksia saat ampua ja närhiä, jos mielesi tekee, ja murmeleitakin.

-- Minä tiedän murmelin, joka on suuri kuin karhu.

-- Ohoh! Minkä kokoinen karhu?

-- Kyllä se vain on. Naurakaa niin paljon kuin huvittaa. Sen pesä on meidän apilamaassamme, ja se on niin iso, että niittokone putosi reikään ja nakkasi meidän äijän niin kauas kuin tästä joelle saakka.

-- Entä hevoset, kuinka ne saatiin pois?

-- Kone meni rikki, ja olisittepas kuulleet äijän kiroavan. Jumaliste, kuinka hän oli vihainen. Äijä lupasi minulle viisikolmatta senttiä, jos minä tapan sen vanhan hulttion. Minä lainasin teräsansan ja pistin sen reikään, mutta joka kerta se kaivoi reiän ansan alitse tai ympäri. Lyön vetoa, ettei ole kovempaa poikaa kuin vanha nurmeli.

-- Onko se siellä vielä? kysyi sotapäällikkö n:o 2.

-- On varmasti. Se on syönyt puolen eekkeriä apilaa.

-- Koetetaanpa, eikö sitä saataisi, sanoi Jan. Löytäisimmeköhän sen.

-- Kyllä varmaan. Olen nähnyt sen vanhan junkkarin joka kerta ohi kulkiessani. Se on niin iso, että näyttää vasikan kokoiselta, ja niin vanha ja häijy, että sillä on harmaat karvat päässä.

-- Koetetaanpa, emmekö osaisi siihen, ehdotti Tikka. -- Se on luvallista riistaa. Ehkä sinun isäsi antaa lisäksi meille kullekin viisikolmatta senttiä, jos saamme sen tapetuksi.

Gui nauraa hikersi. -- Ette taida tuntea meidän äijää. Sitten hän taas hihitti nenänsä kautta röhisten.

Kun he olivat tulleet apilamaan reunaan, Sam kysyi: -- Missä se on, murmelisi?

-- Tuolla.

-- En minä näe.

-- Siellä se on aina.

-- Ei nyt ainakaan, vaikka vetoa lyötäisiin.

-- No tämä onkin ensimmäinen kerta, kun minä seison tässä sitä näkemättä. Mutta kamalan suuri se on, se on varmaa. Se on paljon suurempi kuin tuo kanto.

-- Tuossa ainakin on sen jalka, sanoi Tikka osoittaen muutamia jälkiä, jotka hän juuri oli huomaamatta tehnyt omalla leveällä kämmenellään.

-- Kas nyt, sanoi Mäihä voitonriemuisena. -- Eikös se olekin suunnattoman suuri.

-- Onpa kyllä. Eikö teiltä ole viime aikoina lehmiä kadonnut? Kummallista kun uskallatte asua niin lähellä sellaista petoa!

VERILÖYLY KALPEANAAMAN SIIRTOKUNNASSA

-- Kuulkaas kaverit, minä tiedän vasta muhkean koivun -- tarvitaanko tuohta?

-- Kyllä minä tarvitsisin, sanoi Pikku Majava. -- Mutta odotetaan; taitaa olla paras, kun ei lähdetä, sillä se on aivan metsän reunassa ja äijä on vielä naurismaalla.

-- No, jos tahdotte lähteä oikealle sotaretkelle, sanoi ylipäällikkö, -- niin pannaan toimeen verilöyly kalpeanaamojen siirtokunnassa, joka on tuolla ylempänä jokivarressa, ja haetaan maitoa. Maito on juuri lopussa ja minä tahtoisin nähdä, ovatko siellä paikat ennallaan.

Pojat piilottivat jousensa, nuolensa ja päähineensä ja unohtaen kiulun kulkivat rastittua polkua peräkanaa intiaanien tapaan huolellisesti varpaat sisäänpäin käännettyinä, ääneti ja osoitellen sinne ja tänne suuren vaaran merkkejä matkien. Ensin he erään aidan suojassa ryömivät navetan luo. Ovet olivat auki ja miehet puuhassa muualla. Karjapihasta tallusteli sika sisään. Sitten pojat kuulivat äkkinäistä töminää ja sian kirjauksen. Kun se taas öykkien kapaisi ulos kuului Raftenin ääni: -- Kirotut siat! Poikien pitäisi olla täällä niitä paimentamassa. Tämä kuulosti niin uhkaavalta, että soturit suurimmalla kiireellä pakenivat pois. He piiloutuivat avaraan juurikasvikellariin pitääkseen siellä sotaneuvottelun.

-- Sangerin suuret päälliköt, sanoi Jan, katsokaa kuinka otan kolme kortta. -- Tuo pitkä on Suuren Tikan, keskikokoinen Pikku Majavan ja tämä lyhyt ja paksu, jonka alapäässä on solmut ja yläpäässä halkeama, on Mäihän. Nyt minä nostan ne ilmaan yhdessä kimpussa ja sitten annan niiden pudota. Siihen suuntaan, mihin ne osoittavat, kunkin täytyy kulkea. Tämä on suuri taika.

Korret putosivat. Samin korsi osoitti melkein suoraa asuinrakennusta kohti, Janin vähän sen eteläpuolelle ja Guin suoraan kotia kohti.

-- Ahaa, Mäihä, sinun täytyy mennä kotiin; korsi määrää niin.

-- Minäkö uskoisin tuommoisia hullutuksia.

-- Kovin onnetonta on toimia sitä vastaan.

-- En minä välitä. Enkä lähde kotiin, sanoi Gui itsepintaisesti.

-- Hyvä, minun korteni käskee mennä asuinrakennukseen. Se tietenkin merkitsee sitä, että minun täytyy lähteä maitoa urkkimaan.

Janin korsi osoitti puutarhaa kohti ja Guin "herra J.G. Burnsin pystyttämää rakennusta ja maata kohti".

-- En minä aio totella, sanoi Mäihä. -- Minä lähden teidän puutarhastanne vähän kirsikoita kähveltämään, eikä se ensimmäinen kerta olekaan.

-- Tavataan niinipuun alla niityn liepeessä ja näytetään, mitä kukin on saanut, julisti ensimmäinen sotapäällikkö pensaikkoon hiipiessään ja ryömiessään säleaidan läpi karjapihan pohjoislaitaa nokkosten ja lantatunkioitten lomitse. Vihdoin hän saapui päärakennuksen viereiseen puuvajaan. Hän tiesi, missä miehet olivat, ja saattoi arvata, missä äiti oli, mutta koiran vuoksi hän oli levoton. Vanha Cap saattoi olla kynnyksen edessä tai ehkä kuljeskella juuri sellaisella paikalla, jossa se voi tehdä tyhjäksi intiaanin suunnitelmat. Puuvaja liittyi keittiön päähän. Maitoa säilytettiin kellarissa, ja kellarin ikkunoista yksi antoi puuvajan pimeään kolkkaan. Tämä lähti helposti irti, ja Sam ryömi alas viileään kosteaan kellariin. Hyllyillä näkyi pitkät rivit maitovateja. Sam kohotti sen vadin kantta, jonka hän tiesi viimeksi täytetyksi, ja joi pitkän syvän siemauksen. Sitten hän nuoli kerman huulistaan ja muisti, että olikin tullut ilman kiulua. Mutta hän tiesi, mistä sellaisen sai. Hän nousi hiljaa portaita välttäen askelmaa 1 ja 7 koska ne narisivat, kuten hän oli jo aikoja sitten huomannut. Vaahterasokeria hän kähvelsi huoneen toiselta puolelta. Ylhäällä oleva ovi oli suljettu ja salpa käännetty päälle, mutta hän pisti raosta linkkuveitsensä terän ja sai salvan kääntymään. Kuunneltuaan vähän aikaa, ettei keittiöstä kuulunut mitään ääntä, hän avasi hiljaa vanhan narisevan oven. Siellä ei näkynyt ketään muuta kuin pikku tyttö, joka kätkyessään nukkui raikasta unta. Ulko-ovi oli auki, mutta koira ei maannutkaan kynnyksen edessä kuten tavallista. Keittiön päällä oli ullakko, johon päästiin tikapuita ja laipioluukun kautta. Tikapuut oli nostettu paikoilleen ja luukku auki. Kaikki oli hiljaista. Sam seisahtui lapsen ääreen, mutisi "ugh, kalpeanaama-papuusi", kohotti sitten kätensä, ikään kuin sotanuijalla iskeäkseen. Hän oli antavinaan kuolettavan iskun nukkuvalle enkelille, mutta kumartuikin suutelemaan tyttösen rusottavaa suuta niin kevyesti, että tämän punertavat nyrkit kiiruhtivat heti sitä hieromaan. Hän meni nyt äidin komerolle, otti suuren hedelmäpaistoksen ja peltikiulun ja lähti sitten taas alas kellariin. Alussa hän vain sulki oven perässään ja aikoi jättää sen silleen, mutta muisti sitten, että Minnie saattoi herätä ja tallustella pitkin huonetta, kunnes ehkä tallustelisi kellariin. Sen vuoksi hän käänsi salpanappulaa sen verran, että ovenraosta näkyi vähän kulmaa, sulki oven veitsen kärjellä autellen tästä kulmasta, kunnes kellari oli yhtä hyvin suljettu kuin ennenkin. Sitten hän lähti paistoksineen ja maitokiuluineen käpälämäkeen.

Äidin hymyilevät silmät tarkastelivat kaiken aikaa pojan touhuja pimeältä ullakolta. Äiti laskeutui tikapuita alas. Hän oli nähnyt poikansa tulevan ja menevän kellariin; sattumalta hän oli ullakolla pojan saapuessa keittiöön, mutta pysyi hiljaa ottaen itsekin leikkiin osaa.

Kun Tikka seuraavan kerran tunkeutui kellariin, hän löysi sieltä paperin, jossa seisoi: "Varteen otettavaa vihamielisille intiaaneille -- kun seuraavan kerran panette tässä siirtokunnassa verilöylyn toimeen, tuokaa kiulu takaisin ja pankaa kannet maitovatien päälle."

Jan oli seurannut aitaa, joka kulki talosta etelää kohti. Se suojasi yllin kyllin, mutta hän ryömi kuitenkin nelinkontin, jopa laskeutui vatsalleenkin sellaisissa paikoissa, jotka olivat vähän avonaisempia. Sillä tavalla hän oli melkein saapunut puutarhaan, kun kuuli takaansa kahinaa ja kääntyessään huomasi Mäihän.

-- Mitä varten minua seuraat? Sinun kortesihan osoitti toisaalle. Sinä et leiki niin kuin pitäisi.

-- Mitä minä siitä välitän, en halua mennä kotiin. _Sinä_ se sovitit sillä tavalla, että minun korteni osoitti sinne päin. Se ei ole rehellistä peliä, enkä minä sinne mene.

-- Sinulla ei ole oikeutta kulkea minun perässäni.

-- En minä sinun perässäsi kulje, mutta sinä menet juuri sinne minne minäkin aion. Sinä se kuljet minun perässäni, vaikka ennätit edelle. Minähän sanoin meneväni kirsikkapuutarhaan.

-- No hyvä, kirsikat ovat tuolla päin ja minä ryömin tänne päin. En huoli sinua matkaani.

-- Et saisi minua vaikka tahtoisit.

-- Ärr --

Mäihä lähti siis kirsikkapuistoon, ja hieman odotettuaan Jan ryömi hedelmäpuutarhaa kohti. Ryömittyään kymmenen tai viisitoista syltä hän näki edessään kiiluvan punaista ja sen alla kirkkaan keltaisen silmän, joka tuijotti häneen. Hän oli yllättänyt pesässään istuvan kanan. Hän ryömi lähemmäksi, kana pelästyi ja juoksi pois, eikä vain kaakottaen, vaan suurella äänellä toruen. Pesässä oli tusina munia kahta eri mallia, kaikki kirkkaita ja puhtaita, ja kanan heltat olivat kirkkaan punaiset. Jan oli kanain tuntija. Tämä oli helppo arvata: kaksi joukosta eristynyttä kanaa, jotka munivat samaan pesään, mutta eivät vielä kumpikaan hautoneet.

-- Oh hoo! Korsista näkee, minne kanat kulkevat.

Hän kokosi munat hattuunsa ja ryömi takaisin puuta kohti, jonka luona kaikkien oli määrä yhtyä.