Part 12

Hm. En minä heitä tunne, mutta saattaa olla -- saattaa olla. Kyllä se on merkillistä, mikä apu opista on -- sitä minä olen aina Samille sanonut.

Sitten saavuttiin koulutaloon. Oli lupa-aika, mutta ovi oli auki ja portailla seisoi kaksi harmaapartaista miestä. He nyökkäsivät Raftenille päätään. Nämä miehet olivat koulun johtokunnan jäseniä. Toinen oli Charless Boyle, toinen vanha Moore, köyhä kuin kirkon rotta, mutta kunnon ukko ja johtokuntaan oikeastaan valittu puskuriksi Boylen ja Raftenin välille. Boyle oli monta vertaa suositumpi. Mutta Raften valittiin aina johtokuntaan hänkin, sillä ihmiset tiesivät, että hän hoitaisi erinomaisen tarkasti sekä koulun omaisuutta että itse koulua ja koululaisiakin.

Tämä oli ylimääräinen kokous, joka oli kutsuttu kokoon päättämään uudesta koulutalosta. Raften otti esille ison joukon papereita, mukana kouluhallituksen kirjeitä. Koulupiirin tuli hankkia puolet rahoista; toisen puolen hallitus lupasi antaa, jos kaikki sen ehdot täytettiin. Tärkein ehto oli, että koulutalon piti sisältää määräluku kuutiometrejä ilmaa kutakin oppilasta kohti. Tämä oli sangen tärkeätä, mutta mistä he tietäisivät, oliko näissä piirustuksissa tyydytty vähimpään määrään vai oliko rakennus ehkä tarpeettoman suuri. Tätä ei käynyt kysyminen kouluhallitukselta. Opettajalta ei voitu kysyä neuvoa, hän kun oli poissa, ja luultavasti hän olisi petkuttanut heille enemmän ilmaa kuin tarvittiinkaan. Raften ratkaisi loistavasti tämän pelottavan matemaattisen tehtävän keksiessään, että laiha kirkassilmäinen poika oli kuin tilattu puhumaan heidän puolestaan.

-- Jan, hän sanoi antaen tälle mittakepin, -- voitko sanoa minulle, kuinka monta metriä ilmaa tässä huoneessa on jokaista oppilasta kohti, kun penkit ovat täynnä?

-- Tarkoitatteko kuutiometrejä?

-- Annas kun katsotaan. Sitten piirustuksia valtavilla etusormillaan seuraillen ja kömpelösti haparoituaan pitkin paljon sormeiltua asiakirjaa Raften ja Moore sanoivat yhtä aikaa: -- Niin, kuutiometrejä tässä seisoo. Jan mittasi nopeasti huoneen pituuden ja karttatangolla sen korkeuden. Kolme harmaapartaa katseli häntä ihmetellen ja ihaillen huomatessaan hänen ilmeisen _varmuutensa_. Sitten hän laski istuimet ja kysyi vihdoin: -- Luetaanko opettaja mukaan? Miehet keskustelivat tästä kohdasta. -- Eiköhän liene parasta; tarvitsee se enemmän ilmaa kuin kukaan muu, he sitten tuumivat. Ha, ha!

Jan kirjoitti paperille muutamia numeroita. Sitten hän ilmaisi lopputuloksen: -- Viisi kuutiometriä, vähän päälle.

-- Katsos tuota, sanoi Raften ylpeillen ja voitonriemuisesti. Pitää täsmälleen yhtä tarkastajan laskujen kanssa. _Sanoinhan_ minä, että kyllä hän. No, koetetaanpas nyt uutta rakennusta.

Hypisteltiin uusia papereita.

-- Jan, entäs tämä -- lapsia kaksi kertaa enemmän, yksi opettaja ja rakennus niin ja niin.

Jan laskeskeli minuutin, sanoi sitten: -- Kuusi kuutiometriä kullekin.

-- Sillä tavalla, enkös sitä sanonut, jyrisi Raften; enkös sitä sanonut, että se arkkitehti, kelvoton huijari, aikoi auttaa urakkamiestä meidän vahingoksemme -- luuli meitä niin tyhmiksi! Sovittu juoni koko tuo kirottu juttu. Katsos tuota! Nehän ovat varkaita ja rosvoja kaikki tyynni.

Jan vilkaisi piirustusta, jota miehet heiluttelivat ilmassa.

-- Odottakaas vähän, hän sanoi osoittaen varmuutta, jota hänessä tuskin aikaisemmin oli Raftenin läsnä ollessa ilmennyt, -- käytävä ja vaatehuone on vähennettävä. Hän vähensi niiden tilavuuden, ja sitten piirustus olikin aivan oikea -- täsmälleen hallituksen vähin ilmamäärä.

Boylen silmässä näkyi nyt vilaukselta kuin voitonriemuista häijyyttä. Raften näytti suorastaan pettyneeltä, kun ei löytynytkään minkäänlaista konnankoukkua.

-- Oli miten oli, huijareita ovat yhtäkaikki. Kyllä niiden kanssa pitää olla silmät auki, hän lisäsi, ikään kuin itseään puolustellen.

-- No sitten, Jan, viime vuonna kunnan omaisuus arvioitiin 265 000 dollariksi. Me hankimme 265 dollaria kouluverolla, joka oli 1 sentti dollarilta. Tänä vuonna omaisuuden arvio on 291 400 dollaria; paljonko sama vero tuottaa, jos kantokustannukset ovat samat?

-- Kaksisataa ja yhdeksänkymmentäyksi dollaria neljäkymmentä senttiä, Jan sanoi vähääkään epäröimättä -- ja kaikki kolme miestä nojasivat taapäin tuolissaan suu selkosen selällään.

Tämä oli hänen elämänsä suurimpia hetkiä. Ukko Boylekin säteili ihailusta ja Raften hehkui tuntien, että tästä kunniasta kuului hiukan hänellekin.

Näiden kolmen karaistuneen ja ovelan miehen yksinkertaisuus ja heidän nöyrä kunnioituksensa tämän poikanulikan ihmeteltävää oppia kohtaan oli suorastaan liikuttavaa, ja yhtä liikuttavaa oli niin ikään se ehdoton luottamus, jota he tunsivat hänen laskutaitonsa erehtymättömyyteen.

Raften varsinkin irvisti hänelle ominaisella, melkein heikkoutta ilmaisevalla tavalla. Jan ei ollut koskaan ennen nähnyt hänen kasvoissaan sitä ilmettä, paitsi kerran, kun hän oli puristanut kuuluisan nyrkkeilijän kättä tämän voitettua tappelussa, josta kauan puhuttiin. Jan ei oikein tiennyt, pitikö hän siitä vai ei.

Kotimatkalla Raften puhui harvinaisen avomielisesti, mitä hän oli pojastaan aikonut. (Jan alkoi ymmärtää, että myrsky oli ohitse.) Hän märehti taas vanhaa mieliainettaan. "Oppi se on, joka jotakin merkitsee." Jan vain ei tiennyt, että se oli se ainoa sana, joka Raftenia lohdutti, sen jälkeen kun hän oli nähnyt ison poikansa joutuvan tappiolle: "Oppi se oli joka sen teki. Ai ai, kuinka se poika on saanut hyvän kasvatuksen." Vasta monen vuoden kuluttua, kun Jan täysikasvuisena miehenä Raftenin kanssa jutteli entisistä ajoista, hän sai tietää jo vähän aikaisemminkin alkaneensa saavuttaa tuiman isäntänsä arvonantoa, mutta vasta se lanneheitto, jolla hän sinä päivänä keikautti Samin nurin, kohotti hänet kunnian kukkuloille.

* * * * *

Raftenin vuoksi ei enää hätää, päätteli Jan, mutta entä Sam? He eivät vielä olleet sanoneet toisilleen sanaakaan. Jan olisi tahtonut sopia, mutta se kävi yhä vaikeammaksi. Samin kiukku oli ollutta ja mennyttä, ja hän toivoi sopivaa tilaisuutta, mutta sellaista ei sattunut.

Hän oli juuri laskenut maahan molemmat sankonsa siat ruokittuaan, kun Minnie tulla lyllersi ulos.

-- Tam! Tam! Vie Minnie piiloon! Huomaten sitten Janin hän lisäsi: -- Jan, Minnie tattoo toolille ittumaan, Jan ottaa Tamia kätettä.

Kuningatarta täytyi totella. Sam ja Jan tarttuivat nolon näköisinä toistensa käsiin tehdäkseen pikku kuningattarelle valtaistuimen. Tämä kietaisi kätensä kummankin kaulan ympäri, niin että heidän päänsä tulivat lähelle. Kumpikin piti heidän välissään olevasta valkoihoisesta rusoposkisesta tyttösestä, ja kumpikin saattoi puhua hänelle, vaikkei toinen toiselleen. Mutta kosketuksessa on jotakin, joka käy yli ymmärryksen. Tilanne alkoi tuntua naurettavalta, ja äkkiä Sam purskahti nauramaan ja sanoi:

-- Kuules, Jan, sovitaan pois.

-- Mi-minä mi-mielelläni, änkytti Jan kyynelet silmissä. -- Minun on kovin paha mieleni. Minä en enää koskaan tee sellaista.

-- Älä puhu joutavia! En minä välitä, sanoi Sam. -- Se kehno pikku nuuskija oli syypää koko juttuun; mutta väliäkös siitä. Kaikki on ollutta ja mennyttä. Ainoastaan se minua harmittaa, että en käsitä, miten sinä sait minut nurin nakatuksi! Minä olen isompi ja väkevämpi ja vanhempikin. Minä jaksan nostaa enemmän ja tehdä kovempaa työtä, mutta sinä vain nakkasit minut kuin pelusäkin. Sen minä vain tahtoisin tietää, kuinka sinä sen teit.

III OSA: METSÄSSÄ

I

METSÄSSÄ TÄYDELLÄ TODELLA

-- Minusta te menetätte paljon aikaa kulkiessanne edestakaisin leirillenne; miksette kerrassaan asu siellä? sanoi Raften eräänä päivänä värittömään tapaansa, joka aina tuotti päänvaivaa, puhuteltu kun ei tiennyt, oliko se täyttä totta vai pilkkaa.

-- Kyllähän se käy päinsä. En minä kotia kaipaa, vastasi hänen poikansa.

-- Ei meistä mikään olisi hauskempaa kuin olla siellä yötä, sanoi Jan.

-- No olkaa sitten. Niin minä tekisin, jos olisin poika ja intiaania leikkisin; minä leikkisin kunnolla.

-- Hyvä on, venytteli Sam (hän aina venytti sanoja sitä enemmän mitä tärkeämpi hänestä asia oli), kyllä se meille sopii.

-- Hyvä on, sanoi Raften. -- Muistakaa, että siat ja karja on kuitenkin ruokittava joka päivä.

-- Sitäkö se sitten onkin leirissä oleminen -- että pitää tulla kotiin työhön niin kuin muutoinkin?

-- Ei, ei, William, välitti rouva Raften. -- Se ei ole kohtuullista. Mitä lomaa se sellainen olisi. Joko anna tai ole antamatta. Joku miehistä voi kyllä kuukauden hoitaa ne askaret.

-- Kuukauden -- kuka tässä puhui kuukaudesta?

-- Kuka? Puhu sitten nyt.

-- No mutta, kuukausihan veisi keskelle heinän ja elon korjuuta! Ja Williamin ilme oli kuin ainakin miehen, jolla on kaikki vastassaan ja joka ei tiedä minne paeta.

-- Minä teen pari viikkoa Janin askaret, jos hän antaa minulle sen kuvan, jonka hän piirsi tästä paikasta, kuului nyt Miken ääni kaukaa pöydän toisesta päästä, -- paitsi sunnuntaisin, hän lisäsi muistaen erään voimassa olevan välipuheen, josta tuntui hänelle koituvan ylen tärkeitä tuloksia.

-- No minä hoidan sitten sunnuntait, sanoi Si Lee.

-- Kaikkiko te olette minua vastaan, murisi William lystikkään neuvottomana. -- Mutta poikain pitää saada olla poikain tavalla. Saatte mennä.

-- Uhuup! kiljaisi Sam.

-- Hurraa! yhtyi siihen Jan vielä suuremmalla innolla, vaikkei yhtä hillittömästi.

-- Mutta odottakaas, minä en --

-- Kuules, isä, meidän pitää saada pyssykin. Kuinkas me voisimme olla leirissä ilman pyssyä?

-- Odottakaas nyt. Antakaa minun puhua loppuun. Te saatte mennä kahdeksi viikoksi, mutta menkää sitten myös; ei mitään hiipimisiä kotiin nukkumaan. Tulitikkuja ette saa ettekä pyssyä. Minä en halua lasten tekevän tuhoja pyssyllä, jonka eivät tiedä olevan ladattu. Ampuisivat kaikki linnut ja oravat ja vielä toisensakin. Saatte pitää jousenne ja nuolenne, niillä ette taida tehdä vahinkoa. Saatte ottaa niin paljon lihaa ja leipää ja muuta muonaa kuin tarvitsette, mutta keittää teidän täytyy itse, ja jos näen vähänkin merkkiä kulovalkeasta, tulen ruoskan kanssa ja suomin selkäänne niin, että henki lähtee.

Loput aamupäivästä kului valmistuksiin rouva Raftenin johtaessa töitä.

-- No kenestä kokki? hän kysyi.

-- Samista -- Janista --, pojat sanoivat yhtä aikaa.

-- Hm! Näytätte olevan yhtä mieltä siitä asiasta. Mitenkähän olisi, jos koettaisitte olla vuoron perään -- Sam ensimmäisen päivän?

Sitten seurasi neuvoja aamukahvin valmistamisesta, perunain keitosta ja silavan paistamisesta. Leipää ja voita heidän piti saada riittävästi mukaansa -- munia niin ikään.

-- Parempi kun käytte joka päivä maitoa hakemassa tai ainakin joka toinen päivä, huomautti äiti.

-- Me mieluummin varastamme laitumella olevista lehmistä, yritti Sam huomauttaa, -- se minusta on oikealle intiaanille luonnollisempaa.

-- Jos minä tapaan teidät karjan seassa vehkeilemässä tai niitä pahoille tavoille opettamassa, niin tulee että korvat kihisee, karjaisi Raften.

-- Hyvä, no saammeko puhaltaa omenia ja kirsikoita? ja selitykseksi Sam lisäsi: -- Ei niistä ole mihinkään, ellei niitä oteta puhaltamalla.

-- Ottakaa hedelmiä niin paljon kuin tarvitsette.

-- Entä perunoita? -- Samoin.

-- Entä munia?

-- No kun ette ota enempää kuin tarvitsette.

-- Ja torttuja äidin komerosta? Intiaanit ainakin ottavat.

-- Seis. Tähän on hyvä vetää raja. Kuinka aiotte viedä tavaranne sinne? Ne painavat aika paljon. Vuoteet, padat ja pannut ja vielä ruokatavarat.

-- Meidän täytyy ajaa ne vankkureilla suon reunaan ja sitten kantaa ne selässämme pitkin polkua, sanoi Sam ja selitykseksi "selässämme" sanoessaan osoitti Mikea ja Sitä, jotka olivat pihassa työssä.

-- Tietä on joelle asti, huomautti Jan. Tehdään siellä lautta ja kuljetetaan sillä kaikki uimalammelle; ja se on oikein intiaanimaista.

-- Mistä te lautan teette? kysyi Raften.

-- Naulaamme yhteen setripölkkyjä, vastasi Sam.

-- Minun lauttaani ei panna nauloja intti Jan. -- Intiaaneilla ei ollut nauloja.

-- Eikä kumpaankaan oteta minun setripölkkyjäni. Minusta on vähemmän työtä ja enemmän intiaanimaista, kun kannatte tavarat selässänne, eikä silloin ole pelkoa vuoteitten kastumisesta.

Lautasta siis luovuttiin ja tavarat ajettiin vankkureilla joenrantaan. Raften itse lähti ajomieheksi. Sydämessään hän oli aikalailla poikamainen itsekin ja suhtautui tuumaan sangen myötätuntoisesti. Hänen huomautuksistaan kuvastui sekä harrastus että samalla epäilys, oliko viisasta, että? hän itse niin paljon puuttui hommaan.

-- Hei pojat, nostakaa kamssuja selkääni, hän sanoi poikain suureksi hämmästykseksi, kun oli päästy joen reunalle. Leveillä harteillaan hän kantoi puolet kaikesta. -- Rastittua polkua oli vain satakunta syltä ja kahdella kerralla kaikki tavarat saatiin tiipiin ovelle.

Samia huvitti, kun hän huomasi isänsä odottamattoman innostuksen.

-- Kuules, isä, et sinä ole vähääkään meitä parempi. Taitaisit mielelläsi tehdä seuraa.

-- Johtuvat mieleen vanhat ajat, vastasi isä äänessään kaihomielinen soinnahdus. -- Monta yötä minä ja Kaleb Clark nukuimme tällä tavalla tämän saman puron rannalla. Silloin näillä pelloilla vielä kasvoi vankka metsä. Osaattekos te tehdä vuoteen?

-- Emme alkuunkaan. Sam iski silmää Janille. -- Näytä meille.

-- No, jospa näyttäisin. Missä on kirves?

-- Ei meillä ole, sanoi Jan. Mutta on iso ja pieni tomahawki. Raften naurahti, otti ison "tomahawkin" ja osoitti pientä palsamikuusta. -- Kas tuossa on hyvä vuodepuu.

-- Niinkö, sehän on tulipuukin, sanoi Jan, kun Raften kahdella mahtavalla iskulla kaatoi sen että romahti ja karsi sitten sen puhtaaksi sen latuskaisista vihannista oksista. Muutamalla iskulla hän sitten vielä kaatoi sileän nuoren saarnen ja katkaisi sen neljään kappaleeseen, joista kaksi oli pari, kaksi puolitoista metriä pitkää. Sitten hän taittoi valkopyökin vesan ja veisti neljä terävää puolen metrin mittaista puuvaarnaa.

-- No pojat, mihin se vuode on tehtävä? hän sanoi, mutta lisäsi sitten hieman mietittyään: -- Ehkä ette kaivanneetkaan minun apuani, vaan tahdoitte tehdä kaikki itse?

-- Ugh, paljon hyvä skuoo. Tekee pois vain -- uagh! sanoi hänen poikansa ja istuutui perin rauhallisena hirren tyvelle kasvoillaan kaikkein intiaanimaisin ja ylpein hyväksymisen ilme.

Raften kääntyi kysyvin katsein Janin puoleen, joka vastasi:

-- Me olemme kovin iloisia avustanne. Emme itse tiedä, miten se olisi tehtävä. Minä muistan lukeneeni jostakin, että paras vuoteen paikka on vastapäätä ovea, vähän toisella puolella. Tehdään se tähän.

Raften asetti siis siihen vuoteen laitapölkyt ja pääpölkyt ja lujitti ne paikoilleen neljällä vaarnalla, jotka hän hakkasi maahan. Jan kantoi sisään monta sylillistä oksia, ja Raften ryhtyi sitten latomaan niitä kuin kattopäreitä, pääpuolesta alkaen ja latoen ne hyvin runsaasti limittäin. Siihen menivät kaikki kuusenoksat, mutta sitten syntyikin vihannista latvoista jalan vahvuinen tiheä pehmeä patja, sillä oksain tyvipuoli oli kauttaaltaan maata vasten.

-- Kas tuossa, sanoi Raften, -- tämä on nyt _intiaanin höyhenpatja_, turvallinen ja lämmin. Maassa on vaarallista nukkua, mutta tämä on hyvä. Tehkää nyt tuon päälle vuoteenne. Sam ja Jan tekivät niin, ja kun se oli valmis, sanoi Raften: -- Hakekaa nyt se pieni vaate, jonka käskin äidin varustaa mukaan; se kiinnitetään vuoteen päälle salkoihin pieneksi sisäteltaksi.

Jan oli ääneti, mutta näytti vaivautuneelta.

-- Isä, katsopas Jania. Hänellä on tuommoinen väsynyt naama aina kun sääntöjä rikotaan.

-- Missä nyt sitten on vika? kysyi Raften.

-- En minä ole koskaan kuullut, että intiaaneilla semmoista olisi, sanoi Pikku Majava.

-- Jan, oletko sinä koskaan kuullut tiipiin vuorista eli kastepeitteestä?

-- Olen, vastasi Jan hämmästyen isännän odottamatonta tietoa.

-- Tiedätkö sinä, minkälainen se on?

-- En -- en ainakaan -- en --

-- Niin, mutta _minä tiedän_; se on juuri tämmöinen. Tämän minä tiedän, sillä olen nähnyt vanhan Kalebin semmoista käyttävän.

-- Ah, nyt muistan lukeneeni, ja tämmöinen se juuri on. Intiaanit maalaavat siihen urotyönsä. Eikös ole muhkeata, Jan jatkoi nähdessään Raftenin varustavan kaksi pitkää keppiä teltan sisään kastevaatetta kuin vuodetelttaa kannattamaan.

-- Isä, en ole tiennytkään, että olette Kalebin kanssa yhdessä metsästäneet. Minä luulin, että te olitte oikein vihamiehiksi syntyneet.

-- Hm! murahti Raften. -- Me olimme hyvät ystävät ennen. Ei ollut mitään valittamista, ennen kuin vaihdoimme hevosia.

-- Se on paha, kun ette nyt ole, hän kun on niin tuiki tarkka eräasioissa.

-- Hän koetti tehdä sinusta orpoa.

-- Oletko varma siitä, että se oli hän?

-- Ellei se ollut hän, niin en tiedä, kuka se olisi ollut. Jan, tuopas tänne muutamia männyn oksia.

Jan lähti oksia hakemaan; astui muutaman sylen metsään ja näki siellä hämmästyksekseen puun takana pitkän miehen. Samalla hän myös huomasi, että se oli Kaleb. Vanha erämies kohotti toisen sormen huulilleen ja pudisti päätään. Jan nyökkäsi ymmärtävänsä, kokosi oksat ja palasi takaisin leiriin, jossa Sam jatkoi:

-- Sinä nyljit häneltä viimeisen sentin, sanoo vanha Boyle.

-- Ja miksi en, kun hänkin koetti nylkeä minulta? Minä auttelin häntä ennen sitä kauppaa, ja mitä syytä oli hänellä suuttua siitä, että hävisi hevoskaupassa? Yhtä hyvin hän olisi voinut pyytää minua korttia pelaamaan ja sitten päästää äläkän, kun minä olisin voittanut ja korjannut panokset taskuuni. Naapuruus ja hevoskauppa ovat eri asia. Hevoskaupassa kaikki on luvallista, ja harvoin ystävät hevosia vaihtavat, elleivät sitten voi kestää, kun saavat rökkiinsä. Se kuuluu sen leikin luontoon. Ja minä olisin auttanut häntä sen kaupan jälkeen juuri niin kuin ennenkin, sillä hyvää ainesta hän on, mutta sitten hänen vielä piti ampua minua sinä iltana -- kun palasin kotiin vetoni kanssa, no tietysti sitten --

-- Olisi hyvä, jos teillä olisi täällä koira, sanoi isäntä muuttaen keskustelunaihetta; maankulkureista on aina vastusta, ja koira on niitä vastaan paras rohto. En minä luule, että vanha Cap viitsisi olla täällä, mutta ehkä te olette siksi lähellä taloa, että he jättävät teidät rauhaan. Ja nyt, arvaan, on valkonaaman aika palata siirtokuntaan. Minä lupasin äidille pitää huolta siitä, että vuoteenne tulee kunnolla tehdyksi, ja kun vuode on lämmin ja kuiva ja ruokaa tarpeeksi, mikäpä teillä on silloin täällä hätänä?

Sitten hän kääntyi lähteäkseen, mutta juuri aukiolta poistuessaan hän pysähtyi -- utelias poikamainen mielenkiinto oli kadonnut hänen kasvoiltaan, herttaisuus hänen äänestään -- ja sanoi tavanomaisella jyrkällä käskyäänellään:

-- Ja kuulkaa, pojat, murmeleita saatte ampua niin paljon kuin mielenne tekee, sillä ne aiheuttavat vainioille paljon vahinkoa. Haukkoja ja variksia ja närhiä saatte tappaa, sillä ne tappavat muita lintuja, jäniksiä ja pesukarhuja niin ikään, sillä ne ovat luvallisia riistaeläimiä; mutta sitä minä en salli, että tapatte oravia ja laululintuja, ja jos minun tietooni tulee semmoisia tapauksia, niin tästä lystistä tulee pian loppu, saatte palata työhön, ja minä vielä annan teille selkäsaunan kaiken päälliseksi.

II

ENSIMMÄINEN YÖ JA AAMU

Omituinen uusi tunne valtasi pojat, kun he näkivät William Raftenin poistuvan. Hänen askeltensa kaiun hälvetessä polulla he tunsivat olevansa metsässä yksin ja todellisen leirielämän alkavan. Janille se merkitsi monen unelman toteutumista, ja tunnelma kävi vielä jylhemmäksi hänen muistaessaan pitkän vanhan miehen, jonka oli nähnyt puiden takaa heitä tarkastelevan. Hän keksi jonkin tekosyyn lähteäkseen metsään, mutta Kaleb ei tietenkään enää ollut siellä.

-- Tulta tekemään, huusi Sam samalla. Jan oli etevä puutuluksia käyttämään, ja minuutin tai parin kuluttua hän oli sytyttänyt tulen tiipiin keskelle. Sam ryhtyi rakentamaan illallista. Syötiin pihviä ja perunoita, mutta ateria kuviteltiin tietenkin kokoonpannuksi puhvelin lihasta ja preeriajuurista. Se syötiin hiljaisuuden vallitessa poikien istuessa toinen tulen toisella, toinen toisella puolella. Keskustelu laimeni ja kuoli vähitellen kokonaan. Kumpikin oli syventynyt omiin mietteisiinsä, ja lisäksi heitä ympäröivässä tunnelmassa oli jotakin vaikuttavaa ja ehkä painostavaakin. Se ei johtunut äänettömyydestä, sillä ääniä oli paljon, mutta niillä oli jokin merkillisen hiljainen tausta, josta nuo lukemattomat äänet selvinä erottuivat. Kuului linnun liverrystä, hyönteisten surinaa ja kummallinen kurnutus todettiin puusammakon ääntelyksi. Läheisestä joesta kuului veden loiskahdus.

-- Mahtaa olla piisami, kuiskasi Sam ystävänsä sanattomaan kysymykseen vastaukseksi.

Äänekkään etäisen "uhu-uhu-uhu" kumpikin tunsi sarvihuuhkajan huudoksi, mutta ylhäältä puista kajahti kummallinen pitkäveteinen valitus.

-- Mikä tuo on?

-- En tiedä. Siinä kaikki mitä kuiskattiin. Kumpikin tunsi itsensä sangen levottomaksi. Yön juhlallisuus ja salaperäisyys oli heidät yllättänyt, ja entistä painostavammalta tuntui tulen sammuessa. Kummallinen ahdistus hiipi heidän mieleensä. Kumpikaan ei rohjennut ehdottaa kotiin lähtöä, leirilysti kun olisi päättynyt siihen. Sam nousi ja kohensi tulta, katsoi oliko puita vielä, ja kun ei ollut, hän astui ulos pimeään. Vasta perästä päin pitkän ajan kuluttua hän tunnusti, että hänen oli täytynyt suorastaan pakottaa itsensä lähtemään ulos pimeään. Hän toi mukanaan vähän risuja ja sulki sitten tiipiin oven niin tiiviisti kuin suinkin. Tulen taas virittyä tiipiissä leimuamaan olo tuntui hauskemmalta. Pojat eivät ehkä olleet itsekään selvillä siitä, että heidän mielessään kyti vähän koti-ikävän tapaista, mutta kumpikin ajatteli siitä huolimatta kodin hauskaa piiriä. Leimuavasta tulesta tuli tiipiihin vähän savua, ja Sam sanoi.

-- Osaatko sinä asettaa tuon savureiän niin että se vetää? Sinä tiedät siitä enemmän kuin minä.

Jan lähti ulos pelosta väristen. Tuuli oli yltymässä ja se oli kääntynyt. Hän käänsi savusalkoja, jotta sai aukon toiseen asentoon, ja kuiskasi sitten käheällä äänellä: -- Onko nyt parempi?

-- Paljon parempi, vastattiin sisältä samanlaisella äänellä, vaikkei toistaiseksi saattanut huomata mitään mainittavaa parannusta.

Jan kömpi kiireesti sisään ja sulki oviaukon.

-- Tehdään hyvä tuli ja pannaan maata.

He siis kävivät levolle vaatteita vähennettyään, mutta eivät saaneet unta tuntikausiin. Jan varsinkin oli hermostunut ja kiihtynyt. Hänen sydämensä oli sykkinyt rajusti hänen ulos mennessään ja yhä vielä hän oli saman salaperäisen pelon vallassa. Tuli oli kuitenkin hänen lohdutuksensa. Hän torkahti hiukkasen, mutta havahtui tuon tuostakin jostakin vähäisestä äänestä. Kerran omituista "tik, tik rraa-aa-aa-p, lik-raa-aa-aa-p" kuului tiipin seinästä aivan hänen päänsä kohdalta. "_Karhu_" oli hänen ensimmäinen ajatuksensa, mutta seuraava ajatus oli, että se mahtoikin olla vain lehti, joka luiskahti alas vaatetta pitkin. Myöhemmin hänet havautti _raap, rup, rup_, joka kuului aivan vierestä. Hän kuunteli hiljaa jonkin aikaa. Se ei ollut lehti; se oli eläin! Niin, aivan varmaan -- se oli hiiri. Hän iski rajusti vaatetta ja sihitti kielellään, kunnes eläin poistui, mutta kuunnellessaan hän erotti saman ihmeellisen valituksen puun latvasta. Se melkein sai hiukset nousemaan pystyyn. Hän kurotti kädellään ja kohensi tulta niin, että se taas leimahti täyteen liekkiin. Kaikki oli hiljaa, ja jonkin ajan kuluttua hän nukahti uudestaan. Vielä kerran hän heräsi ja näki Samin istuvan vuoteella ja kuuntelevan.

-- Mitä nyt, Sam? hän kysyi.

-- Enpä tiedä. Missä kirves on?

-- Aivan tuossa noin.

-- Annas minä pidän sitä vieressäni. Ota sinä tappara. Viimein uni kuitenkin voitti ja he nukkuivat sikeästi, kunnes aurinko paistoi vaatteeseen täydeltä terältä ja täytti tiipiin läpikuultavalla valolla.

-- Tikka! Tikka! Nouse ylös! Nouse ylös! Hei-joo! huusi Jan uneliaalle toverilleen päästäen samalla oikean ihmeellisen räiskyvän ilotulituslauseen, joka ei ollut muuta kuin Tikan haukuntanimen tavailua kaikenlaisin koristuksin, joita siihen oli keksitty hänen lapsena ollessaan.

Sam heräsi hitaasti, mutta varsin hyvin tietäen missä oli. Hän sanoi laiskasti haukotellen:

-- Nouse itse ylös. Sinähän olet tänään kokki, ja minä aion syödä aamiaista vuoteessa. Tuntuu siltä kuin polveni alkaisi taas konstailla.