Part 11

Tikka alkoi taas hioa veistään. Se ei tosin ollut tarpeellista, mutta hän piti äänestä.

Pikku Majava kantoi nyt paikalle paljon keveitä risuja ja latoi ne vangin eteen. Mutta Guin jalat olivat vapaat ja hän potkaisi niitä niin, että ne lensivät joka suunnalle. Molemmat sotapäälliköt hyppäsivät syrjään. -- Ugh, paljon paha, sanoi vimmastunut Tikka. Sido sen sääret, oh, suuri päällikkö Pikku Majava!

Uudella kuorenkaistaleella uhrin sääret sidottiin lujasti puuhun. Sitten päällikkö Tikka lähestyi veitsineen ja sanoi:

-- Suuri päällikkö Pikku Majava, jos me nyljemme hänen päänahkansa, niin on vain yksi päänahka, eikä _sinulla_ ole mitään voitonmerkkiä, ellet tyydy arvuutusluuhun.[6]

Tässä oli pulma, keinotekoinen, mutta todellinen, ja Jan ehdotti:

-- Suuri päällikkö Puna-pää Tikka-kannolla-istuva-pyrstö-reunalta-kukkuva, ei päänahkaa oteta; nyljetään koko pää, kummallekin puolet nahasta.

-- Ugh! Ylen hyvä ehdotus, oi iso-intiaani-päällikkö Suuri-Pikku-Majava-puun-nurin-jyrsijä.

Sitten Tikka haki hiilen ja alkoi hirvittävän vakavana piirtää vangin tappuraiseen pörröön jakorajaa sen mukaan mitä hän piti kohtuullisena. Pikku Majava intti vastaan, että hänellä oli oikeus saada toinen korva ja puolet päälaen nahasta, joka on nylkynahan pääosa. Tikka viittasi siihen, että vangilla onneksi oli otsatupsu, sellainen, jota sanotaan "lehmän nuolioksi", ja että se sai käydä toisesta päälaen nahasta. Nuorempi päällikkö saattoi olla siihen täysin tyytyväinen. Hiilipiirto pölytettiin pois uutta jakoehdotusta varten. Kumpikin päällikkö haki nyt hiilen, ja he alkoivat suunnitella Guin tappurakuontaloon uutta jakoa ja korjailla sitä, kunnes molemmat olivat tyytyväisiä.

Uhri ei oikeastaan ollut menettänyt rohkeuttaan ennen kuin nyt. Hän oli syytänyt suustaan uhkauksia ja haukkumasanoja. Hän oli uhannut kertoa "isälleen" ja "opettajalle" ja koko maailmalle, mutta lopulta hän uhkasi kertoa Raftenille. Tämä naula oli se joka parhaiten veti, ja hieman levottomana Tikka kääntyi Pikku Majavan puoleen ja sanoi:

-- Veli päällikkö, ymmärrätkös lörpöttelevän kalpeanaaman kieltä? Mitä hän sanoo?

-- Ugh, ei minä tiedä, vastasi Jan. -- Ehkä nyt laulaa surmanvirttään omalla kielellään.

Gui ei ollut aivan urhoollisuutta vailla. Hän oli tähän saakka pysynyt rohkeana luullen poikien vain tekevän pilaa, mutta tuntiessaan vedettävän tuota kamalaa nokiviivaa, joka tyydyttävästi jakoi hänen päänahkansa näiden molempien maalattujen hirviöitten välillä, tylyn Tikan vielä viimeisen kerran veitsellään vedellessä _vuiit, uiit, uiit_ pitkin kiveä, lähestyessä ja kahmaistessa toiseen käteensä kourallisen hänen tappuraisia hiuksiaan hän murtui ja itki katkerasti.

-- Voi älkää, älkää, -- voi isä! Voi äiti! Päästäkää minut tällä kerralla, minä en tee sitä koskaan toiste. Mitä hän ei tekisi, sitä hän ei sen tarkempaan sanonut, mutta ilmeisestikin hän täydelleen antautui.

-- Odota, veli päällikkö, sanoi Pikku Majava. Heimojen kesken on tapana vapauttaa, vieläpä ottaa heimon jäseniksikin semmoisia vankeja, jotka ovat osoittaneet huomattavaa urhoollisuutta.

-- Jos urhoollisuus on parkumista, niin sitten hänessä on ollut urhoollisuutta monen miehen edestä, sanoi Tikka tavalliseen tapaansa taas puhuen.

-- Leikataan poikki hänen siteensä, että hän saa paeta oman kansansa luo.

-- Olisi tyylikkäämpää, jos jättäisimme hänet tähän yöksi. Huomenna sitten näkisimme, että hän on omin neuvoinensa paennut, sanoi vanhempi päällikkö. Uhri älysi, että hänen tilanteessaan oli tapahtunut parannus, ja lupasi nyt yhä nyyhkien tuoda heille niin paljon tuohta kuin he vain tahtoivat -- tehdä vaikka mitä, kun vain pääsisi menemään. Hän lupasi jopa varastaa heille, mitä vain oli parasta hänen isänsä puutarhassa.

Pikku Majava veti puukkonsa ja katkaisi siteen toisensa jälkeen.

Tikka otti jousensa ja nuolensa huomauttaen että "paljon hauska ampua juoksuun".

Viimeinen kuoriside katkesi. Guita ei tarvinnut käskeä. Hän juoksi ääneti raja-aitaa kohti, kunnes oli päässyt sen yli. Huomatessaan olevansa hyvässä turvassa eikä kenenkään takaa ajamana, hän huusi koko ilman täyteen uhkauksia ja haukkumisia. Hänen sanojaan ei ollenkaan voisi tähän painaa.

Useimmat pojat olisivat niin selkää karmivien kokemuksien jälkeen karttaneet suota, mutta Gui tunsi koulusta Samin hyvänluontoiseksi pojaksi. Hän alkoi ajatella, että hän suotta oli säikähtänyt. Häntä houkuttelivat monet syyt, eniten ehkä hivuttava uteliaisuus. Ja niinpä tapahtui, että pojat eräänä päivänä leiriin tullessaan näkivät Guin paraillaan hiipivän pois. Hauskaa oli juosta hänet kiinni ja raastaa takaisin. Hän oli kovin yrmeissään, ei pitänyt niin pahaa suuta ja oli ilmeisesti vähemmän peloissaan. Päälliköt puhuivat tulesta ja kidutuksesta ja uhkailivat uittaa häntä lammessa, mutta se ei tehonnut ollenkaan. Sitten he aloittivat ristikuulustelun. Vanki ei vastannut. Miksi hän kävi heidän leirissään? Mitä hän teki -- varastiko? Vanki vain murjotti synkän näköisenä.

-- Sidotan sen silmät ja tungetaan selkään gyaskutti, sanoi Jan kolkolla äänellä.

-- Hyvä tuuma tuo, myönsi Sam tietämättä gyaskutista sen enempää kuin vankikaan. Sitten hän jatkoi: -- Yhtä hyvä vaikka vähän armahdamme. Ei sitten suotta kidu.

Tuntematon se parhaiten pelottaa. Vangin sisuun koski taas kovasti. Suupielet värähtelivät. Hän oli taas murtumaisillaan, kun Jan käytti tilaisuutta ja sanoi: -- No mikset sitten sano, mitä sinä täällä käyt urkkimassa?

Ja nyt poika uikutti haluavansa leikkiä intiaania.

Sam ja Jan tulivat totisiksi. He eivät olleet ennättäneet maalata kasvojaan, niin että tällä kertaa selvästi näkyi, mitä heidän mielessään liikkui.

Pikku Majava nousi nyt ja puhui neuvostolle.

-- Sangerin kansan suuret päälliköt! Viime kerralla kun me rääkkäsimme ja poltimme kuoliaaksi tämän vangin, hän jätti jälkeensä syvän vaikutuksen. Ei koskaan ennen ole ainoakaan vankimme osoittanut niin suuria lahjoja. Minä äänestän, että hänet otetaan heimon jäseneksi.

-- Oi heimon viisain päällikkö yhtä lukuun ottamatta, tuo on kyllä hyvä, mutta tiedäthän, ettei ainoakaan soturi voi meihin yhtyä ensiksi osoittamatta, että hän on oikeata lajia ja hyvää ainesta, täysivillainen, ja tavalla tai toisella tavallisia etevämpi. Eikös aina ole ollut niin. Nyt hänen täytyy antaa selkään jollekulle heimon sotureista. Voitkos tehdä sen?

-- En.

-- Taikka juosta paremmin tai ampua paremmin taikka jotakin muuta -- taikka antaa meille kaikille lahja. Mihin sinussa on miestä?

-- Minä voin varastaa vesimeloneja ja näen kauemmaksi kuin kukaan muu koko koulussa ja osaan hiipiä paremmin kuin mikään ihminen tai eläin. Minä olen katsellut teitä pensaikosta jos kuinka monta kertaa. Näin, kun te rakensitte tuota patoa. _Minä uin siinä ennen kuin kumpikaan teistä_ ja olen monesti istunut ja poltellut teidän tiipiissänne, kun teitä ei ole ollut siellä, ja minä kuulin silloin, kun te puhuitte siitä, että piti lähteä meidän tuohtamme pihistämään.

-- Ei tuo juuri kuulosta kovin _urhoolliselta_. Onko sinulla mitään lahjoja heimon vanhimmalle ylipäällikölle?

-- Minä tuon teille niin paljon tuohta kuin vain tarvitsette. En sentään siitä koivusta, jonka te kaadoitte, sillä minä isän kanssa poltin sen, niin ettette te saisi sitä, mutta tuon paljon toista ja ehkä -- minä joskus kähvellän teille kananpojan.

-- Hänen aikomuksensa ovat ilmeisestikin kunnioitettavat. Otetaan koetukselle, sanoi Jan.

-- No hyvä, virkkoi ylipäällikkökin, -- pääsköön sitten, mutta se ei vie minun oikeuttani tuohon vasempaan puoleen hänen päänahastaan niskaan aina tuohon keltaiseen karvamättääseen asti, tuohon asti, josta kaulus on hangannut lian pois. Minä saatan ottaa sen milloin vain asiat vaativat, ja toinen korva seuraa mukana.

Gui aikoi pitää tätä leikkipuheena, mutta Samin kiiluvat silmät ja tutkimaton naama kiintyivät niin nälkäisinä siihen samaiseen keltaiseen karvamättääseen, että hänen mieltään taas alkoi karmia.

-- Kuulepas Jan -- tuota noin Suuri Pikku Majava piti sanomani -- sinä tiedät parhaiten ne asiat. Mitä kaikkia temppuja tehtiinkään, kun intiaaniheimoon otettiin?

-- Eri heimoissa eri tavat. Aurinkokarkelo ja tulikoetus ovat kuitenkin arvokkaimmat ja molemmat ovat kauhean vaativia.

-- Kumman _sinä_ suoritit? kysyi Tikka.

-- Molemmat, sanoi Jan irvistäen päivän polttamia käsivarsiaan ja olkapäitään muistellessaan.

-- Aivanko varmaan? sanoi vanhempi päällikkö epäilevällä äänellä.

-- Niin, hyvä herra; ja minä kestin ne niin hyvin, että kaikki myönsivät minut koko heimon parhaaksi, kehaisi Pikku Majava mainitsematta kuitenkaan, että hän oli oman hermonsa ainoa jäsen. Minulle annettiin yksimielisesti nimeksi "Kiljuva päivänkoitto".

-- Minä tahdon kanssa olla Kiljuva päivänkoitto, kimitti Gui.

-- Sinäkö? Ethän sinä tiedä kykenetkö ollenkaan selviytymään, sinä keltainen karvamätäs.

-- Kas niin, karvamätäs, kumman valitset?

Gui tahtoi antaa paahtaa itsensä lanteihin saakka. Hän oli jo täynnä teerenpisamia ja päivän paahtama aina hartioihin saakka ja hänen kehno pumpulipaitansa torjui niin huonosti auringon säteitä, että hänen ihonsa muualtakin oli kellervä. Hän siis hyppeli kokonaisen päivän leirissä yläruumis paljaana, mutta kun hän oli karaistunut, ei hänen ihonsa tietenkään palanut.

Auringon hipoessa puiden latvuksia päälliköt kokoontuivat neuvotteluun.

Ylipäällikkö tarkasti uuden sotilaan, pudisteli vakavasti päätään ja sanoi juhlallisesti: -- Liian keltainen palaakseen. Nimesi on oleva Mäihä.

Vastaväitteet olisivat olleet turhia. "Mäihä" hän nyt oli ja sinä pysyisi, kunnes ansaitsisi paremman nimen. Rauhanpiippu kulki miehestä mieheen, ja Gui julistettiin Sangerin intiaanien kolmanneksi sotapäälliköksi (sana _sota_ lisätty erityisestä pyynnöstä).

Hän oli ehdottomasti heimon vaarattomin jäsen, ja sen vuoksi hänelle tuotti erikoista mielihyvää erittäin julman osan näytteleminen. Sotamaali oli hänen ilonsa ja sen avulla hän erinomaisella menestyksellä sai pyöreän hymyilevän naamansa muuttumaan villin julmuuden kauhistuttavaksi perikuvaksi. Maali oli hänen keppihevosensa ja ylpeytensä, mutta ah, kuinka usein tapahtuu, että syvin suru on suurimman ilon keskellä. Mäihän silmiä ei voinut verrata kavalan punanahan synkkiin pikihelmiin. Ne olivat virttyneen siniset. Pörhöisen tappuranvärisen tukkansa hän sai jouhitukolla peitetyksi, maali korjasi teerenpisamaisen ihon, mutta valkoisia ripsiä ja haaleita porsasmaisia silmiä ei voinut mitenkään naamioida. Hän piti kuitenkin surunsa omina hyvinään, sillä hän tiesi, että jos toiset vähänkään saisivat vihiä näistä hänen tunteistaan, hänen nimensä paikalla vaihdettaisiin "Nukeksi" tai "Pikkulinnuksi" tai joksikin muuksi yhtä kamalaksi ja epäintiaanimaiseksi nimitykseksi.

XIV

TAPPELU

Jan, kuulepas, näin tänä aamuna verisatakielen.

Se kai on joku uusi lintu, sanoi Jan epäilevällä äänellä.

Se on kaunein lintu koko maassa.

Mitä? Kolibriko?

-- Eee-i. Eiväthän ne kauniita ole, pieniä vain.

-- Siitä nyt näkyy, mitä sinä tiedät, vastasi Jan, -- sillä "nämä verrattomat siivekkäät jalokivet ovat samalla sekä pienimmät että kirkkaimman väriset, mitä on sulan kantajia". Jan oli jostakin lukenut tämän lauseen ja se oli tarttunut hänen ylen herkkään muistiinsa.

-- Loruja! sanoi Sam. -- Tuo kuulostaa taas kirjasta opitulta, mutta minä lyön vaikka vetoa, että olen nähnyt puutarhassa trumpettiköynnöksen ja mehiläispalsamin ympärillä satoja kolibreja, eivätkä ne olleet miljoonasosaakaan niin kauniita kuin tämä verisatakieli. Se on todella punainen kuin veri ja loistaa kuin tuli. Siivet ovat mustat. Noita-akka sanoo intiaanien kutsuvan sitä sotalinnuksi, sillä kun sen nähtiin polulla lentävän, niin tuli sota. Mutta eihän se mitään niin ihmeellistä ole, sillä ainahan ne tappelivat.

-- Ah, nyt minä tiedän, sanoi Jan. -- Veripunainen tanager. Missä sen näit?

-- Se pyrähti puusta ja istahti sitten tiipiin pisimmän tangon päähän.

-- Toivotaan, ettei se tiedä sotaa. Olisi hauska saada yksi täytettäväksi.

-- Yritin ampua sen sinulle, poikani, vasten sääntöjä. Ja jos olisi ollut pyssy, olisin sen saanutkin. Koetin osata nuolella, enkä ole sen jälkeen nähnyt lintua sen enempää kuin nuoltakaan. Se kun vielä oli minun paras nuoleni -- vanha Varma surma.

-- Annatkos nuolen minulle, jos minä löydän sen? sanoi Gui.

-- En tietenkään, siitä saat olla varma. Mitä hyötyä siitä sinulle olisi?

-- Annatkos purukumisi?

-- En.

-- No lainaatkos sitä sitten edes vähäksi aikaa?

-- Jop, kauppa on lyöty lukkoon.

-- Kas tässä on nuolesi, sanoi Gui vetäen sen hirsien välistä, jonne se oli lentänyt. -- Näin sen suhahtavan sinne ja ajattelin, että olenpa hiljaa ja odotan tapausten kehittymistä, kuten Jan sanoo. Onnistuneen pilansa päälle Gui hirnahti kuin hevonen.

Intiaanit lähtivät aikaisin aamulla maalattuina vakoiluretkelle. Jouset ja nuolet olivat matkassa, ja tietysti he olivat joka hetki varuillaan silloin tällöin jälkiä etsien ja korviaan höristellen.

Mokkasiinipukuisten jalkain astuessa ei kuulunut risaustakaan, terävät silmät iskivät jokaiseen liikkuvaan lehteen jäntevien miesten hiipiessä aarniometsän mahtavien runkojen keskellä -- niin ainakin sanottiin Janin kirjassa. Epäilemättä he kulkivat sangen ääneti, mutta kuitenkin pieni haukka säikähti ja lähti lentoon palsamikuusesta -- "tulipuusta", joksi he nyt sitä sanoivat saatuaan tietää puuaineen ihmeteltävät ominaisuudet.

Kolme nuolta ammuttiin sen perään, mutta mitään vahinkoa ei sille sattunut. Jan vilkaisi sitten puuhun ja huudahti:

-- Pesä.

-- Se näyttää minusta tuulenpesältä, sanoi Gui.

-- Minä en sitä usko, vastasi Jan. -- Mehän pelotimme haukan pois.

Jan oli hyvä kiipeämään, kieltämättä paras joukosta, ja heittäen maahan lakkinsa, takkinsa, housunsa ja aseensa hän alkoi kavuta palsamikuuseen vähääkään välittämättä pihkasta, jota riippui kidemäisinä pisaroina, taikka kaarnasuomuista, joita irtaantui kaikkialta.

Tuskin hän oli kadonnut alempien oksien sekaan näkymättömiin, kun Gui keksi ilkikurisen tuuman ja yllytti Samia tähän tapaan:

-- Tehdään Janille pieni kepponen ja lipitetään tiehemme. Leikkisä mieli petti Samin. He täyttivät Janin takin ja housut lehdillä ja muulla roskalla, sovittivat ne yhteen kuin miehen hahmon, panivat lakin tekeleen päähän ja pistivät sitten takin rinnan läpi maahan saakka yhden hänen omista nuolistaan. Tämän tehtyään he livistivät tiehensä.

Sillä välin Jan pääsi puun latvaan ja huomasi, että siellä oli vain tavallinen tuulenpesä, joita kuusissa on niin paljon. Hän luikkasi kumppaneilleen, mutta ei saanut vastausta. Sen vuoksi hän kipusi nopeasti alas. Ensiksi lystikäs ruuhkaukkeli nauratti häntä, mutta sitten hän huomasi, että hänen takkinsa oli turmeltu ja nuoli katkaistu. Hän huusi tovereitaan, mutta vastausta ei kuulunut; huusi kerran toisensa jälkeen vastausta saamatta. Hän jatkoi kulkuaan määräpaikkaan, jonne he olivat olleet kaikki matkalla, mutta jos he siellä olivatkin, olivat he piiloutuneet. Huomatessaan tulleensa näin kehnosti petetyksi Jan palasi leiriin huonolla tuulella. Tovereita ei ollut sielläkään. Hän istui vähän aikaa tulen ääressä, mutta toimekas mies kun oli, riisui sitten takin päältään ja alkoi parannella patoa.

Hän kiintyi niin työhönsä, ettei huomannutkaan karkulaisten paluuta, ennen kuin kuuli äänen, joka sanoi:

-- Mitä tämä on?

Ympäri kääntyessään hän näki Samin tutkivan hänen muistikirjaansa ja rupeavan sitten ääneensä lukemaan:

-- Kuningaslintu, urhea harjakas, kuningaslintu, kukkea --

Jan nykäisi kirjan hänen kädestään.

-- Lyön vetoa, että loppu oli "laululintu", sanoi Sam.

Janin kasvot hehkuivat häpeästä ja vihasta. Hänellä oli tapana silloin tällöin sepitellä runoja, mutta hän oli sairaalloisen arka, eikä kukaan niin ollen saanut nähdä hänen tuotteitaan. Kuningaslintu-runo, joka oli saanut alkunsa heidän iltakävelystään, oli vain yksi monesta samanlaisesta kokeesta. Hän oli oppinut ihailemaan urhoollisen pikkulinnun rohkeita hyökkäyksiä haukkain ja varisten kimppuun ja lopulta suurennellut niitä sellaisiksi sankaritöiksi, että niistä piti yrittää tehdä runo. Tämä asia oli hänelle sangen vakava, ja se että muut tekivät pilkkaa hänen tunteistaan, oli enemmän kuin hän saattoi sietää. Gui tietysti tuli mukaan irvistelemään oppien sanat Samilta. Sitten hän huomautti värittömällä äänellä, ikään kuin jotakin yleistä uutista kertoen:

-- Sanovat, että metsässä tänään ammuttiin urhea harjakas intiaani.

Jan oli aamullisen petoksen vuoksi ärtyisellä tuulella. Kääntyen vihaisesti Guin puoleen hän sanoi uhkaavasti:

-- Lopeta nyt jo lorusi, sinä kelvoton nuuskija.

-- En minä sinulle puhu, tirskui Gui mennen Samin jäljessä tiipiihin. Sisältä kuului vähän aikaa hiljaista puhetta. Jan lähti taas padolle ja alkoi etsiä läpiä tunkeakseen niihin savea. Tiipiistä kuului nyt enemmänkin tirskettä, sitten Gui tuli yksin ulos, asettui teatraaliseen asentoon ja alkoi lausuilla puulle Janin pään yli:

-- Kuningaslintu, urhea harjakas kuningaslintu, kukkea vain olet laululintu --

Käden ulottuvilla oli kuraa. Jan nakkasi sitä kelpo löntin Guin niskaan. Ylt'yleensä ryvettyneenä sai poika palata tiipiihin.

-- Siinä sait nyt pu-ket-teja, kuului Sam sanovan. -- Mene ulos ja saa vähän enemmän; jukopliut sinä sen ansaitset. Anna sitten _minulle_ tieto, kun ruvetaan "tekijää" huutamaan. Sitten taas tirskuttiin. Silloin Jan menetti kaiken malttinsa. Hän sieppasi ison kepin ja harppasi tiipiihin, mutta Sam nosti vastakkaiselta puolelta vaatteen lievettä ja livahti ulos. Gui yritti samaa, mutta Jan sai hänet kiinni.

-- Mitä sinä, enhän minä tee mitään.

Vastaukseksi tuli mäjähtävä isku, joka sai pojan pahasti vääntelehtimään.

-- Anna minun olla, sinä iso pelkuri. En minä ole tehnyt sinulle mitään. Anna minun olla! Sam! S-A-M! S-A-A-A-M!!! Karjunta yltyi sitä myöten kuin keppi sutki sutkimistaan.

-- Älä häiritse minua, huusi Sam ulkopuolelta. -- Minä kirjoitan runoveisua, hirmuisen fiini koko juttu, oikea runohelmi. Hyvää hän sillä vain tarkoittaa.

Gui parkui ja porasi nyt julmasti.

-- Saat enemmän, jos vielä soitat suutasi, kiljui Jan ja astui ulos. Siellä hän tapasi taas Samin muistikirja kädessä. Poika oli kirjoittavinaan siihen jotakin. Heti kun hän näki Janin, hän karisti kurkkuaan ja aloitti.

-- Kuningaslintu, urhea harjakas --

Siihen se jäi. Jan iski häntä rajusti vasten suuta. Sam hyppäsi muutaman askelen taapäin. Jan koppasi kouraansa ison kiven.

-- Älä heitä tuolla minua, sanoi Sam vakavasti. Jan nakkasi kiven toveriaan kohti kiukkuisimmalla voimallaan ja tositarkoituksella. Sam väisti ja karkasi sitten itsepuolustuksen pakosta Janin kimppuun. Niin sitä käytiin kiinni ja tapeltiin, sillä välin kuin Gui, kostoa himoiten, juoksi Samille apuun ja sai sekaan muutamia vähäpätöisiä iskuja.

Sam oli raskaampi ja väkevämpi kuin Jan, mutta Jan oli voimistunut ihmeteltävästi Sangeriin tulonsa jälkeen. Hän oli laiha mutta jäntevä, ja koulussa hän oli oppinut tuon yleisen lanneheiton, joka on yhtä vanha kuin Kain ja Abel. Siinä oli kaikki, mitä hän painimisesta tiesi, mutta siitä oli hänelle nyt suurta hyötyä. Sitä paitsi raivo antoi hänelle voimia -- ja melkein heti kun kiinni käytiin, tuli tilaisuuskin. Sam lensi töppöset taivasta kohti ja makasi tuota pikaa maassa rähmällään. Gui sai yhden suoran iskun vasten kuonoaan ja poistui poraten. Nähdessään Samin nousevan pystyyn Jan karkasi hänen kimppuunsa taas kuin villipeto. Tuossa tuokiossa Sam kieri nurinniskoin äyräältä allikkoon.

-- Saatpa nähdä, kyllä minä sinut laitan täältä tiehesi, huusi Sam vihoissaan syljeskellen. -- Sanon isälle, että sinä häiritset työtä. Hänen silmänsä olivat täynnä vettä ja Guin tähtiä ja kyyneliä. Ei kumpikaan heistä nähnyt sitä neljättä, joka oli lähellä, mutta Janpa näki. Siellä seisoi, ei kahdenkaankymmenen askelen päässä, William Raften ja näki koko tapauksen. Hänen kasvoillaan ei ollut vihan, vaan rajattoman surun ja pettymyksen ilme -- ei sen vuoksi, että pojat olivat tapelleet -- ei -- hän tunsi poikain luonnon siksi hyvin, ettei ajatellutkaan sitä -- vaan että _hänen_ poikansa, joka oli vanhempi ja väkevämpi ja jota vielä toinen auttoi, sai rehellisessä tappelussa selkäänsä niin hintelältä toverilta, joka tuskin oli vielä potilaan kirjoista päässyt.

Se oli niin katkera pala niellä, ettei hän muistanut nielleensä sen katkerampaa. Hän kääntyi ääneti ympäri ja poistui eikä koskaan perästäpäin hiiskunut asiasta sanaakaan.

XV

MINNIEN RAUHA

Sinä iltana pojat välttivät toisiaan. Jan söi vain vähäsen ja rouva Raftenin ystävällisiin huolehtiviin kysymyksiin hän vastasi, ettei hän voinut hyvin. Illallisen jälkeen istuttiin kaikki pöydän ympärillä, miehet torkkuen, Jan ja Sam ääneti murjottaen. Jan pohti mielessään asioiden selviämistä. Sam varmaan esittäisi tapauksen yksipuolisesti ja Gui kannattaisi häntä. Raften oli itse nähnyt Janin väkivallan.

Sangerin iloiset päivät olivat kai nyt olleet ja menneet. Hänet oli tuomittu, ja kuin pidätetty rikoksentekijä hän nyt odotti tuomion täytäntöönpanoa. Seurassa ei ollut kuin yksi vilkas jäsen. Se oli pikku Minnie. Hän oli tuskin kolmen vuoden vanha, mutta aikamoinen livertelijä. Samoin kuin kaikki lapset hän hirveästi piti salaisuuksista ja yksi hänen mielitemppujaan oli nyökätä jollekulle, laskea ruusunpunainen sormensa vielä ruusunpunaisemmille huulilleen ja jonkun kumartuessa hänen puoleensa kuiskata hänen korvaansa: -- _Ei taa tannoo kellenkään_. Siinä kaikki. Tämä oli hänen käsityksensä sokkosilla olosta.

Hän leikki veljensä polven vieressä. Veli nosti hänet istumaan, ja he kuiskailivat toisilleen. Sitten tyttö kiipesi alas ja meni Janin luo. Jan nosti hänet hellästi polvelleen. Häntä painoi se ajatus, että tämä pikku tyttö oli ainoa, joka häntä nyt rakasti. Tyttönen veti hänen päänsä alas luokseen, kietoi typykät käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja kuiskasi: -- _Ei taa tannoo kellenkään_, luisui sitten alas lattialle ja piti viatonta pikkusormeaan varoittavasti suunsa edessä.

Mitä tämä tarkoitti? Oliko Sam käskenyt häntä niin tekemään, vai oliko se vain samaa vanhaa kujetta? Oli miten tahansa, se sai lämpöisen tunteen syöksähtämään Janin sydämeen. Hän houkutteli pikku enkelin takaisin luokseen ja kuiskasi:

-- Ei, Minnie, en koskaan kerro. Jan alkoi älytä, kuinka mieletön hän oli ollut. Samhan oli kunnon poika, Jan piti hänestä ja olisi mielellään sopinut koko riidan; mutta ei -- niin kauan kuin Samilla oli karkotusuhkaukset mielessään, hän ei voinut pyytää anteeksi. Ei, hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa, miten asiat kehittyisivät.

Hän tapasi Raftenin kerran toisensa jälkeen illan kuluessa, mutta mitään ei puhuttu. Yöllä hän nukkui sangen vähän ja oli aikaisin liikkeellä. Hän tapasi Raftenin yksinään -- melkeinpä koetti tavata hänet yksinään. Hän toivoi, että tämä selvittäisi asian niin pian kuin suinkin. Mutta William Raftenissa ei näkynyt mitään muutosta. Aamiaisen aikana Sam käyttäytyi kuten tavallisestikin, paitsi Jania kohtaan. Hänen huulensa oli ajettunut, mutta hän sanoi loukanneensa sen poikien kanssa peuhatessaan, miten lienee sattunut.

Aamiaisen jälkeen Raften sanoi:

-- Jan, sinun pitää tulla minun kanssani koululle.

-- Nyt se viimeinkin tapahtuu, ajatteli Jan, sillä koulu oli asemalle vievän tien varressa. Mutta miksei Raften sanonut "asemalle"? Ei hän ollut niitä miehiä, jotka sanojaan säästävät. Eikä hän sanonut mitään Janin tavaroista, eivätkä ne olisi kieseihin mahtuneetkaan.

Raften ei ajaessaan puhunut mitään. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään tavatonta. Viimein hän kuitenkin sanoi:

-- Jan, mitä isäsi sinusta aikoo?

-- Taiteilijaa, virkkoi Jan ihmetellen mitä yhteyttä sillä oli hänen erottamisensa kanssa.

-- Pitääkö taiteilijan olla kovinkin oppinut?

-- Ainahan se oppi on hyödyksi.

-- Tietysti, tietysti, sitähän minä olen aina Samillekin sanonut. Ansaitsevatko taiteilijat hyvin?

-- Kyllä toiset. Ne jotka parhaiten menestyvät, ansaitsevat jopa miljoonia.

-- Miljoonia? Johan nyt jotakin? Etkös vain, poika, pane vähän omiasi?

-- En, herra Raften. Turner ansaitsi miljoonan. Tizian asui palatsissa ja niin teki Rafaelkin.