Part 10
-- Ja tuo on se, jota sanotaan kissanmintuksi. Hyvin minä muistan sen päivän, jona sen sain tietooni. Sitä ei sanonut intiaani eikä tohtori eikä mikään ihminen ollenkaan. Se oli tuo vanha musta kissa, ja kaikki pyhät seisokoot minun ja sen viheriäisten silmien välillä! Jestas kuinka se joskus säikäyttää minua viisaudellaan, mutta ei minulla olisi mitään muuta sitä vastaan kuin että se tappaa pikku lintuja. Sillä oli muuanna talvena kuin tuhkarokko ja se makaili vain lieden ympärillä. Mutta aina kun ovi vain oli auki, se meni ulos ja katseli joka puolelle ja tuli sitten takaisin ja naukui ja voivotteli ja sitten kävi pitkäksensä -- ja sitä menoa se jatkoi käyden aina heikommaksi ja huonommaksi, kunnes lumi suli ja ruoho alkoi kasvaa, mutta vielä se käveli ja katseli idän puoleen, varsinkin öisin. Sitten maasta kasvoi kasvi, jota en ole koskaan ennen nähnyt, aivan tuohon. Ja kissa katseli katselemistaan sitä, niin kuin olisi tahtonut sen ottaa, muttei olisi uskaltanut. Tuolla oli siihen aikaan iso joukko kauniita puita, ennen kuin se vanha nauta kaatoi ne maahan, ja yhdessä niistä oli iso haara, joka kasvoi noin -- ja toinen, joka kasvoi noin -- ja kun täysikuu nousi juuri oikeaan aikaan, tuli varjosta ristin merkki ja se sattui minun oveeni, ja kun se oli kulkenut ohi, ei se enää ollutkaan risti. No niin, täysi kuu sitten lopulta nousi ja varjosta syntyi ristin merkki ja vanha kissa lähti ulos ja vahti vahtimistaan, niin kuin olisi tehnyt mieli, mutta ei olisi uskaltanut, mutta kun sitten risti lankesi niiden ruohojen päälle, niin mirri hyppäsi ja syödä ahmi, ja siitä hetkestä se oli terve. Sillä tavalla minä opin kissanmintun tuntemaan, ja siitä minun mieleni rauhoittui, sillä jos kissaa piru riivaa, niin ei se mene ristin varjoon syömään.
Jan kirjoitteli kirjoittelemistaan, mutta ei enää yrittänytkään piirtää tai kuvailla kasveja, kirjoitti vain nimet muistiin.
-- Se on oikein, poikani! Pane nimilaput kasvien päälle ja talleta ne. Niin tohtori Carmartinkin teki, kun minä häntä opetin. Kas, sillä tavalla, hän lisäsi, kun Jan otti neuvosta vaarin ja jokaisen varteen kietaisi paperilapun, johon oli kirjoittanut nimen.
-- Tuossapa on ihmeellinen luuta, sanoi Jan nähdessään tämän järjestyksen ja puhtauden edustajan sille täysin sopimattomassa ympäristössä.
-- Niin kyllä, se on pyökkiluuta. Larry niitä tekee.
-- Larry?
-- Niin, minun poikani. (Larry oli lähes kuusikymmentävuotias.) Hän tekee niitä sinipyökistä.
-- Kuinka? kysyi Jan ottaen luudan ja tutkien sitä mitä suurimmalla mielenkiinnolla.
-- Kah, tietysti vuolemalla. Larry onkin sellainen mies vuolemaan, että -- ja hän ottaa kolmisen tuumaa vahvan sinipyökin vesan ja alkaa vuolla siitä pitkiä lastuja, mutta jättää ne toisesta päästä keppiin kiinni, niin että niitä lopulta on ympäriinsä, niin kuin näkyy.
-- Aivan kuin sytykkeessä.
-- Niin, niin, juuri sillä tavalla, nämä vain ovat paljon isompia, ja sinipyökki on kamalan sitkeätä. Ja kun hän on vuollut kepin noin tuuman vahvuiseksi, hän sitoo nahkapuulla kaikki lastut kimppuun nurinpäin kääntäen ja katkaisee kädensijan sopivan mittaiseksi, tasoittaa kirveellä luudan pään ja antaa sen kuivua. Siinä se. Parempaa luutaa ei saa tekemälläkään eikä siinä talossa koskaan toista käytetty, ennen kuin hän nai tuon Kitty Connorin, mokoman tyhjäntoimittajan. Ja vaikka minä itse olin koko ajan sitä vastaan, se kun on niin kopea ja teeskentelijä; sille ei kelvannut mikään muu kuin ostotavara, mokomalle, jolla ei koskaan ollut oikeata miehenpuolta, ennen kuin houkutteli pauloihinsa minun Larryni. Niin juuri, sanottakoon se hiljaa, mutta pauloihinsa houkutteli, se on juuri oikea sana, virkkoi eukko ääntään korottaen, saadakseen tämän surullisen jutun tuntumaan erittäin tärkeältä.
Samalla ovi aukeni ja Biddy tuli sisään, ja koska hän oli saman kelvottoman Kityn tytär, niin keskustelu kääntyi toisiin asioihin.
-- On niin hauskaa tavata Jan. Milloinkas Jan tulee meillä käymään? hän sanoi Janille tätä tervehtiessään, ja heidän puhuessaan mummo käytti tilaisuutta juodakseen pitkän kulauksen pullosta, jossa näöstä ja hajusta päättäen oli keuhkopalsamia.
-- Kas vain, Biddy, aikaisinhan sinä tuletkin, sanoi mummo.
-- Niinpä niin, vaikka myöhä oli kotoa lähtiessäni. Mutta koulun opettaja sanoo, että niin on aina, kun kulkee idästä länttä kohti.
-- Ja hyvä se kyllä on, se on varmaa, sillä Jan jää meille päivälliselle. Ei täällä tarjoilla kananpaistia eikä piiraita, mutta on meillä, Luojan kiitos, ruokaa kylliksi ja sydämellinen tervetuliainen joka palan painimeksi. Biddy laittaa minulle päivällistä joka Jumalan päivä, ja toisinaan minä itsekin keitän, mutta makuutoveria minulla ei ole muita kuin kissa, koira ja omenat, joita ei enää olekaan kuin kourallinen jäljellä, mutta mitä on, se on Janin. Ota lapsi kulta ja syö minkä jaksat, ja hän käänsi syrjään harmaita vuodevaatteitaan, joiden alta ilmestyi viimeinen puoli tusinaa samoja rusoposkisia omenoita.
-- Eikö teitä, mummo, pelota nukkua täällä öisin yksinänne?
-- Mitäpä minun tarvitsisi pelätä? Täällä on vain kerran käynyt rosvoja, ja minä se silloin korjasin taskuuni heidän viimeisen senttinsä. Tulivat eräänä yönä ja mursivat oven, ja minä istumaan nousten kysyin, että "no mitähän te täältä oikeastaan nuuskitte?"
"Rahaa", ne sanoivat, sillä siihen aikaan kaikkialla juoruttiin, että minä olin myynyt lehmäni ja saanut 25 dollaria.
"No sitten kai minun täytyy nousta teitä auttamaan", sanoin, "sillä en ole saanut senttiäkään viime omenankorjuusta lukien."
"Viisikolmatta dollaria tänne tai henki pois", sanoivat rosvot.
"En viittäkolmatta senttiäkään minä voisi teille antaa, se on totinen tosi", sanoin minä, "mutta kyllä olen valmis kuolemaankin, kun olin viime viikolla ripillä ja vastikään pääsin rukoilemasta."
Pienempi niistä -- tosin ei kovin pieni hänkään, koska täytti melkein oven -- sanoi: "Ettekös te ole myynyt lehmäänne?"
"Navetassa sen näette", sanoin minä, "vaikka paha on, jos menette sitä häiritsemään. Alkaa nähdä unia ja siitä se ehtyy."
Ja sitten molemmat rosvot nauroivat omaa tyhmyyttään. Pienempi sanoo:
"Kuules nyt, mummo, meistä saat jäädä rauhaan, ellet sano tästä kenellekään sanaakaan", -- mutta toinen näytti olevan käärmeissään.
"No en sanaakaan", sanoin minä, "ja ollaan vain hyvät ystävät." Ne kääntyivät ovea kohti ja tekivät lähtöä, kun minä vielä virkoin:
"Odottakaa vähän! Ei minun talostani ystäviä lasketa ilman ruokaa ja juomaa. Olkaa niin hyvät ja kääntäkää selkänne, että saan hameen päälleni." Ja kun minä olin noussut ylös ja säädyllisesti pukeutunut, sanoin: "Te saatte maistaa niin hyvää keuhkopalsamia, ettei sen parempaa ole koko maassa." Se pienempikös rupesi heti yskimään, voi voi kuinka kamalasti -- minä oikein pelkäsin, että sillä oli hinku -- mutta se toinen vihastui kuin pippuri, ja pienempi teki hänestä pilkkaa. Minä huomasin, että se häijy oli vasenkätinen, tai oli ainakin olevinaan, mutta kun hän ojensi kättään pulloon tarttuakseen, niin oikeassa kädessä oli vain neljä sormea, ja kummallakin oli niin iso, musta, kamalan näköinen parta -- minä tuntisin ne parrat vaikka missä -- ja pienemmän pään ympärillä oli riepu. Hän valitti hampaitaan pakottavan, mutta kenen hampaita hiusten juurissa pakottaa? Ja kun ne lähtivät, se pieni pisti dollarin käteeni ja sanoi, että "kas tässä, mummo, on kaikki, mitä tällä pojalla on". "Jumala teitä siunatkoon", minä sanoin, "otan sen vastaan ystävällisellä mielellä. Se on ensimmäinen, jonka olen nähnyt omenankorjuun jälkeen, ja olen ystävänne, kun sellaista tarvitsette." Sitten eukko nauraa hihitti voittoaan muistellessaan.
-- Mummo, tiedättekö te, millä intiaanit värjäävät? kysyi Jan varsinaisen asiansa muistaen.
-- Kyllä, Jan. He menevät puotiin ja ostavat pakettivärejä juuri niin kuin mekin.
-- Mutta ennen kuin ostovärejä oli, eivätkö he saaneet metsästä väriaineita?
-- Saivat tietenkin. Hyvä Jumala on antanut metsän kasvattaa kaikkea, mitä ihminen on suinkin tarvinnut.
-- Niin, mutta mitkä ovat ne kasvit?
-- Eri tarpeisiin eri kasveja.
-- Niin, mutta mitä ne ovat? Nähden sitten, ettei yleisistä kysymyksistä ollut apua, hän alkoi tiedustella yksityiskohtia.
-- Millä he maalasivat piikkisian piikit keltaisiksi, ennen kuin oli ostovärejä?
-- Kas, sehän on soma keltainen kasvi, joka kukkii nurmilla ja aitovierissä lehtien lähdön aikaan. Minä sanon sitä keltaruohoksi, toiset kultapiiskuksi. Ne keittävät piikit ja kukat samassa vedessä. Tuossa on villaa, joka on värjätty sillä tavalla.
-- Entä millä punaista? kysyi Jan muistiin kirjoittaen.
-- Ei niillä ollut mitään oikein hyvää punaväriä. Jonkinlaista punaa he saivat keittämällä marjamehua, ja enkös minä kerran nähnytkin vanhan intiaanivaimon tekevän oikein kaunista punaista, kun ensin keitti piikit keltaisessa ja sitten punaisessa.
-- Mistä marjoista tulee parasta punaista, mummo?
-- Ne marjat eivät ole punaisia, niin kuin luulisi. Punaista saadaan ruusumarjoista tai sumakista taikka pihkamustikoista ja monesta muusta, mutta mustista viinimarjoista tulee punaisempaa kuin punaisista, ja skuoo-marjat ovat parhaat kaikista.
-- Minkä näköisiä ne ovat?
-- Minä näytän Janille nyt paikalla juuri saman ruohon. Ja he kävivät yhdessä etsimässä kaikki mökin seinustat kuitenkaan löytämättä.
-- Liian aikaista, tuumi mummo, mutta elokuussa sitä on joka puolella vaikka kuinka paljon, ja siitä tulee kaikkein kauneinta punaista. Ja entäs pokaruoho, vaikkei se vielä kuki, mutta lehtien lähdön aikana siinä on marjoja, jotka ovat niin punaisia, että ne melkein ovat mustia, ja siitä saa kaikkein puhtainta purppuraväriä.
-- Mistä sinistä saadaan?
-- En minä ole koskaan nähnyt, että piikkejä sinisiksi värjätään. Voihan semmoistakin olla. Hyvä Jumala on pannut metsässä kaiken kasvamaan, mutta minä en ole semmoista löytänyt enkä koskaan nähnytkään.
-- Nuorista seljan vesoista tulee vihreätä, mutta ei se ole noin kaunista (ja hän osoitti kamalaa smaragdin vihreää nauhaa, joka Biddyllä oli) ja harmaan pähkinäpuun kuoresta ruskeaa ja mustaa valkoisen tammen lastuista. Kun kastaa ensin keltaiseen ja sitten mustaan, niin siitäkin tulee jonkinlaista vihreää. Hikkorin kuorella voi värjätä mustaa ja koivun sisäkuorella oranssia (mutta huonoa), mustan saarnen juurilla ja pensaskanukan pienellä juurella koreata tulipunaista, mutta oikeata sinistä ei metsässä ole, ja sen minä sanon sinisen keltaisille Prattisoneille heinäkuun 12. päivänä, sillä mitä Jumala ei ole tehnyt, se on perkeleen tekoa. Indigoruoholla voi värjätä jonkinlaista sinistä, mutta se ei ole lähestulkoonkaan sellaista kuin tuo -- hän osoitti jotakin räikeää koboltinsinistä -- ja kun sitä ei metsässä ole, niin ei Jumala ole sitä ihmisille tarkoittanutkaan. Jaa! Minä sanon, että se on pirun oma väri, se sininen -- keltainen ja sininen, ne ovat perkeleen omat värit, sillä eikös tulikivi ole keltaista; ja se palaa sinisellä liekillä, niin minulle sanoi pastori itse -- Jumala häntä siunatkoon!
XII
NOITA-AKAN PÄIVÄLLINEN
Biddy oli sillä välin tassutellut ympäriinsä leveillä paljailla jaloillaan ja valmistanut päivällistä. Kaikesta päättäen hän koetti olla vähän tavallista tyylikkäämpi, koskapa käänsi varpaitaan niin tavattomasti ulospäin. Hän puhui monta kertaa siitä ajasta, kun oli ollut muhinoimassa Janin mamman kanssa ja lopuksi hän kysyi:
-- Mummo, missäs pöytäliina on?
-- Kuulkaas tuotakin, vaikka hyvin tietää, ettei meillä tässä maailmassa ole pöytäliinaa ollut, hyvä kun on edes ruokaa pöydälle panna. Heitä sinä puheet pöytäliinasta, sanoi mummo välittämättä vähääkään siitä, että oli Biddyn ylpeydelle antanut niin pahan kolauksen.
-- Teetäkö Jan tahtoo vai kahvia? kysyi Biddy.
-- Teetä, valitsi Jan.
-- Hyvä se olikin, että hän sanoi teetä, sillä joulun jälkeen en ole nähnyt ainoatakaan kahvinpapua, ja tee on kasvanut metsässä. Mutta on minulla semmoistakin, jota ei metsässä kasva. Eukko kömpi nurkkahyllyn luo, otti alas vanhan sikarilaatikon ja tulitikkujen, tupakan, höyhenien, nupinaulojen, nuppineulojen, langan ja tomun seasta poimi kuusi sahattua sokeripalaa, jotka olivat ehkä joskus olleet valkoisia.
-- Kas tuossa, näitä minä säilytin pastorin tuloa varten. Hän käy täällä kerran vuodessa, Jumala häntä siunatkoon! Mutta siihen on vielä neljä viikkoa aikaa, ja kuka tietää, mitä siihen mennessä voi tapahtua. Kas tässä, ja ole sydämellisesti tervetullut, sanoi eukko ja pudotti Janin teehen kolme sokeripalaa. -- Loput säästämme toiseen kuppiin. Ottaa nyt kermaakin! Hän työnsi Jania kohti parranajokupin, jonka korva oli limainen, vaikka kuppi itse täynnään oivallista kermaa. -- Biddy, anna Janille leipää.
Limpusta, joka ilmeisestikin oli ainoa, leikattiin viipaleita, ja näitä työnnettiin Janin lautaselle.
-- Voi taitaa olla vähän härskiä, huudahti emäntä, huomatessaan Janin sitä säästelevän. -- Odotapas nyt vähän. Eukko meni taas nurkkahyllylle ja otti alas vanhan lasivadin, jossa oli pykäläiset reunat ja lattea peltikansi. Siinä ilmeisestikin oli hilloa. Hän nosti kantta ja huudahti:
-- No mitä ihmettä! Sitten hän meni ovelle ja onki vadista kuolleen hiiren ja nakkasi sen ulos rauhallisesti huomauttaen: -- Minä olenkin ihmetellyt, missä se pikku piru oli. Minä kun en ole sitä nähnyt kahteen viikkoon ja luulin jo, että kissa oli sen syönyt. Annettakoon sellainen väärä ajatus minulle anteeksi. Huh noita kärpäsiä! Tuo kansi ei ole koskaan ollut tiivis. Ja taas hän tarvitsi sormiensa apua, tällä kertaa kuoriakseen pois keton kuolleita kärpäsiä, jotka olivat hukkuneet hänen mielijuomaansa.
-- Kas tässä, Jan! Syö nyt oikein vankasti, syö kaikki, ja terveydeksi vain. Minulle tekee hyvää nähdä pojan syövän -- kyllä minun tätä on helppo saada lisää. Oli ilmeistä, että hän oli kantanut pöytään kaiken mitä hänellä oli.
Jan parka oli pahemmassa kuin pulassa. Hän tunsi vaistomaisesti, että eukko rukka hävitti osan viikon varoistaan näin ylellistä vieraanvaraisuutta osoittaessaan, mutta arvasi myös, että tämä syvästi loukkaantuisi, ellei hän näön vuoksi maistelisi kaikkea. Leipä oli ainoa, mikä ehkä oli puhdasta. Siihen hän siis turvautui; se oli huonointa lajia; hius tai pari, jotka sotkeutuivat hänen hampaisiinsa, tuntuivat hieman masentavilta, mutta tuntiessaan suussaan palttinarääsyn, jossa oli nappi, häntä alkoi kuvottaa. Rääsyn hän sai salatuksi, mutta sitä hän ei voinut salata, että ruokahalu äkkiä kokonaan tyrehtyi.
-- Ottakaa vähän enemmän tätä ja tätä. Hänen lautaselleen kasattiin, kieltelipä hän tai ei, kaikenlaisia herkkuja, muun muassa useita mainiosti keitettyjä perunoita. Mutta pahaksi onneksi emäntä kantoi ne liedellä olevasta padasta vanhan ja mustan esiliinansa kulmassa ja tarjosi ne suoraan nihkeästä kädestään.
Janin ruokahalu oli nyt kokonaan mennyt hyväsydämisen emännän suureksi mielipahaksi. -- Kyllä varmaan keksin vielä jotakin, joka vahvistaa, tuumi eukko, ja Janilla oli täysi työ kiellellessään.
-- Söisikö Jan munan, uteli Biddy.
-- Munan, kyllä! huudahti Jan melkein liian innokkaasti. Hän ajatteli kanojen sentään olevan puhtaita eläimiä. Muna varmaan oli puhdas.
Biddy tallusteli navettaan ja palasi sieltä tuota pikaa kolmea munaa kantaen.
-- Keitetäänkö vai paistetaanko?
-- Keitetään, sanoi Jan, pitäen tapaa turvallisempana. Biddy etsi pataa.
-- Kiehuuhan tuossa vettä, sanoi mummo osoittaen pataa, joka oli täynnä hänen alusvaatteitaan. Siihen munat siis pistettiin.
Janin hiljaisesta sydämestä kohosi harras rukous, etteivät ne menisi rikki. Kaksi tietenkin halkesi, mutta hän otti kolmannen, joka oli jäänyt ehjäksi, ja siinä sitten oli hänen päivällisensä.
Punasiipinen mustalintu hyppi nyt ovesta sisään.
-- Vai siinä se Jaakko tulee. Missä olet ollut? Luulin sinun aivan hävinneen. Enkös minä sinua pelastanut pyssymiehen murhaluodista? eukko selitteli. -- Mutta nyt lintu on niin suostunut, että tulee ja menee kuin omassa talossaan. Jaakko, lähdetkös siitä vesisangosta, varoitteli eukko, kauniin linnun hypätessä puolillaan olevaan juomavesisankoon ja ruvetessa siinä itseään huuhtelemaan.
-- Katsokaas nyt tuota! huudahti eukko. -- Sinä pikku junkkari, tuletkos pois uunista. Mustalintu oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja avoimesta aukosta hypännyt mustaan lämpöiseen uuniin.
-- Se menee sinne jalkojaan lämmittelemään. Voi pikku junkkaria! Annas että joku paiskaa oven kiinni kun et mitään aavista ja sytyttää tulen. Silloin kärvennyt elävältä. Mutta ennen kuin niin pitkälle päästään, minä kyllä käännän kauniin kaulasi ja pelastan henkesi. Eukko veti linnun uunista hellävaroen.
Sitten Jan lähti kotimatkalle kainalossaan kimppu nimilapullisia kukkia.
-- Hyvästi, poikani! Tule taas pian käymään luonani. Tuo taas ruohoja. Hyvästi, hyvästi ja Jumalan haltuun. Minä toivon, ettei ole synti sitä toivoa, sillä tiedän, että Jan on kerettiläinen, ja kaikki te joudutte helvettiin, mutta Jan on hyvä poika. Minua kovin surettaa, että Jan on niitä vääräuskoisia.
Janin palatessa takaisin Rafteniin oli siellä päivällispöytä yhdelle katettuna, vaikka kello oli jo kolme iltapäivällä.
-- Jan, tule syömään päivällistä, sanoi rouva Raften tyyneen äidilliseen tapaansa. -- Annan panna paistin tulelle. Viiden minuutin kuluttua se on lämmintä.
-- Mutta minä jo söin päivällistä de Neuvillen mummon luona.
-- Niin, kyllä minä tiedän.
-- Sekoittiko se teetäsi toisella etukäpälällään ja levittikö hilloa leivälle toisella? kysyi Raften karkeanlaisesti.
-- Keittikö se sinulle rokkaa aljosta, mustasta linnustaan? kysyi Sam.
Jan lehahti kovin punaiseksi. Ilmeisestikin kaikilla oli tiedossaan, mitä hän oli kokenut, mutta häneen koski kipeästi, kun he niin säälimättä pilkkasivat vanhaa kunnon eukkoa.
Hän vastasi: -- Mummo oli niin ystävällinen ja hyvä kuin suinkin taisi.
-- Paras sinun nyt olisi syödä vähän paistia, sanoi rouva Raften huolestuneella ja epäilevällä äänellä.
Kuinka mehukas ruskea paisti olisikaan maistunut! Kuinka hänen vatsansa sitä kaipasikaan! Mutta jatkuva pilkka oli häntä suututtanut. Hän tahtoi pitää lämminsydämisen vanhan eukon puolta, joka oli nurkumatta tarjonnut hänelle parasta mitä hänellä oli -- antanut kaikkensa -- osoittaakseen, kuinka tervetullut outo vieras oli. Heidän ei pitänyt saada milloinkaan tietää, kuinka mielellään hän nyt olisi syönyt, ja äskeisen kestiemäntänsä puolta pitäen hän vielä valehtelikin ensi kerran elämässään:
-- Ei, kiitoksia paljon, mutta ei minun tosiaan ole vähääkään nälkä. Minä söin de Neuvillen mummon luona oikein hyvän päivällisen.
Välittämättä sitten sen enempää tyhjän vatsansa vaivoista hän lähti ilta-askareilleen.
XIII
VIHOLLISEN VAKOOJA
-- Mistä kummasta Kaleb sai sen suuren tuohen kappaleen, tuumi Jan, -- siitä olisi hyvä tehdä astioita.
-- Taidanpa tietää. Kävi varmaan Burnsin metsässä. Meidän metsässä ei ole koivuja. Mutta kyllä sitä hankkia voidaan.
-- Pyydä sinä, että saisimme käydä.
-- Vielä mitä, kuka välittää vanhasta koivusta? Me käymme lainaamassa, kun Burns ei ole näkemässä.
Jan epäröi.
Sam otti kirveen. -- Tämä on sitten sotaretki vihollisen maahan. Sillä puolella on sotaa kyllä, se on varma, hän on myös yksi isän "ystäviä".
Jan seurasi, vaikka yhä epäillen, oliko tämä teko oikein kunniallinen.
Rajan takaa löytyikin pian melkoisen suuri kanoottikoivu, jota pojat paraikaa uutterasti huimivat poikki saadakseen oikein pitkän tuohen, kun näkyviin tuli pitkä mies ja pieni poika, jotka kirveen kalke kaikesta päättäen oli paikalle johdattanut. Sam huudahti hiljaa: -- Se on ukko Burns. Nyt mennään!
Ei ollut aikaa pelastaa mitään muuta kuin kirves ja oma nahkansa. He juoksivat raja-aidalle, ja Burns tyytyi huutamaan heidän peräänsä uhkauksia ja haukkumasanoja. Ei sen vuoksi, että hän olisi vähääkään koivusta välittänyt -- puuaineella ei ollut mitään arvoa siinä maassa -- mutta pahaksi onneksi Raften oli riidellyt kaikkien lähimpien naapuriensa kanssa, minkä vuoksi Burns parhaan taitonsa mukaan suurenteli tätä vähäpätöistä rosvousta kamalaksi rikokseksi.
Hänen urhoollinen poikansa, joka oli vähän sekä Jania että Samia pienempi, tuli siksi lähelle rajaa, että saattoi syytää suustaan mojovia haukkumasanoja.
-- Punapää -- punapää! -- Punapää varas! Odotapas kun isäni saa sinut kiinni -- Baften, Raften, rikirutka Straften, ja muuta yhtä kauheata, vieläpä paljon valitumpiakin hienouksia.
Partio pääsi pakoon ja pelasti päänahkansa. Sam laski kirveen vanhaan paikkaansa.
-- Ei menetetty muuta kuin kunnia, virkkoi Jan. -- Kuka se penikka oli?
-- Hah, kukas muu kuin Gui Burns. Kyllä se tunnetaan. Häijy pieni hylky, joka paikassa väijymässä ja kurkistelemassa. Valehtelee kuin tuohta neuloisi. Sai palkinnon -- ison pesuharjan -- siitä että oli koulun likaisin poika. Me kaikki äänestimme, ja opettaja antoi sen hänelle.
Seuraavana päivänä pojat tekivät uuden partioretken tuohta rosvotakseen, mutta tuskin he olivat ryhtyneet toimeen, ennen kuin lähistöllä syntyi äläkkä, ilmeisestikin pienen pojan aikaan saamana. Alkoi kuulua karjumista: -- Hei, vai te -- --. Lähdettekö mun -- -- maaltani -- --
-- Otetaan se hylky kiinni, Jan.
-- Ja poltetaan paalussa kamalasti kiduttaen, lisäsi puhuteltu. He lähtivät ryntäämään siihen suuntaan, mutta jälleen Burnsin väliin tulo muutti heidän sotaretkensä nopeaksi paoksi.
(Lisää rumia sanoja.)
Pojat kävivät seuraavinakin päivinä monesti rajan lähettyvillä, mutta Burns sattui olemaan aina lähellä työssä ja Guilla oli nopeat silmät ja korvat. Se pikku rotta näytti olevan alati varuillaan. Pian hänen matkan päästä huutamistaan huomautuksista kävi ilmi, että hän tarkkaan tiesi kaikki poikien hommat -- oli epäilemättä käynyt leirissä heidän poissa ollessaan. He näkivät hänen monta kertaa kiinnostuneena väijyvän heitä, kun he jousineen ja nuolineen harjoittelivat, mutta heti kun hänet keksittiin, hän pakeni turvallisen matkan päähän, minkä jälkeen hän purki sisuaan kiukuttelemalla ja haukkumalla.
Eräänä päivänä pojat saapuivat leiriinsä juuri sopivaan aikaan. Läheisessä viidakossa käydessään Jan huomasi lehvien alla paljaan jalan. -- Halloo! mitäs tämä on? Hän kumartui, huomasi jalan liittyvän sääreen. Säären päässä oli Gui Burns.
Gui karkasi pystyyn huutaen "Isä -- Isä -- Isä!" Hän juoksi henkensä edestä, intiaanit perässä kiljuen uhkauksia, jotka saivat veren hyytymään. Jan oli nopea juoksija, eikä Guin tylpistä sääristä ollut apua, vaikka niitä pelkokin kannusti. Hänet otettiin kiinni ja raastettiin parkumisistaan huolimatta leiriin.
-- Anna minun olla, Sam Raften -- anna minun olla!
Hänen huomautuksistaan puuttuivat nyt huomattavassa määrin kaikki rumat sanat. (Hyvin nuorissa moinen herkkyys on sangen kiitettävä asia.)
Ensimmäinen asia oli vangin sitominen.
Sam toi nuoran.
-- Hyi, sanoi Jan. -- On tuokin muka tyylikästä. Tuo nahkapuuta.
Sitä saatiin tuota pikaa, ja vaikka Gui kuinka parkui ja potki, hänet sidottiin juhlallisesti puuhun -- tuoreeseen -- se kun kestäisi, huomautti Jan, paremmin tulta.
Molemmat soturit istuivat nyt tulen ääreen jalat ristissä. Vanhempi sytytti rauhanpiipun, ja sitten he ryhtyivät keskustelemaan onnettoman vangin kohtalosta.
-- Veli, sanoi Jan juhlallisia liikkeitä tehden, -- suloista on kuulla tämän kurjan kalpeanaaman parkumista. (Oikeastaan tuota ääntä alkoi olla enemmän kuin he saattoivat sietää.)
-- Ugh -- paljon hyvä, sanoi Tikka.
-- Antakaa minun olla. Minun isäni antaa teille tästä selkään, senkin kehnot pelkurit, valitteli vanki unohtaen nopeaan malttinsa.
-- Ugh! Päänahka ensin, sitten kärvennämme hänet elävältä. Pikku Majava teki muutamia kuvaavia kädenliikkeitä.
-- Ugh -- junkkari -- me paljon pahat, lisäsi Tikka, sylki kivelle ja alkoi hioa linkkuveistään.
Veitsen terävä ja uhkaava "vuiit, uiit, uiit" kiveä vasten rääkkäsi Guin korvia ja hermoja aivan hirvittävästi.
-- Veli Tikka, meidän heimomme henki vaatii uhrin veren -- kaikki tyynni.
-- Suuri päällikkö Tikka kai tarkoitat, huomautti Sam hiljaa.
-- Ellet sano minua päälliköksi, en minäkään sano sinua päälliköksi, se siitä.
Suuri Tikka ja Pikku Majava menivät nyt tiipiihin, maalasivat uudelleen toistensa naamat, panivat kuntoon pääkoristeensa ja astuivat ulos teloitusta varten.