Part 1
KAKSI PARTIOPOIKAA
Kertomus kahdesta pojasta, jotka elivät kuin intiaanit, ja siitä mitä he oppivat
Kirj.
ERNEST THOMPSON SETON
Suomentanut I. K. Inha
Alkuteoksen nimi: Two Little Savages
WSOY, Porvoo, 1917.
SISÄLLYS:
I OSA
I. Välähdyksiä. II. Kevät. III. Janin lähimmät veljet. IV. Kirja. V. Kaulukseton vieras. VI. Glenjan. VII. Mökki. VIII. Erätietouden ituja. IX. Jäljet. X. Biddyn avustus. XI. Keuhkopalsami. XII. Kohtalon kolauksia. XIII. Ilves. XIV. Vaahtoa.
II OSA
I. Uusi koti. II. Sam. III. Wigwami. IV. Sangerin noita. V. Kaleb. VI. Tiipiin teko. VII. Tyyni ilta. VIII. Pyhä tuli. IX. Jouset ja nuolet. X. Pato. XI. Jan ja noita-akka. XII. Noita-akan päivällinen. XIII. Vihollisen vakooja. XIV. Tappelu. XV. Minnien rauha.
III OSA
I. Metsässä täydellä todella. II. Ensimmäinen yö ja aamu. III. Rampa soturi ja kura-albumi. IV. Verilöyly kalpeanaaman siirtokunnassa. V. Hirven ajo. VI. Sotalakki, tiipii ja "kupit". VII. Leiritietoa. VIII. Intiaanin rumpu. IX. Kissa ja skunkki. X. Oravaperheen seikkailut. XI. Kuinka metsän kansaa on katseltava. XII. Intiaanien merkeistä ja eksymisestä. XIII. Nahan parkitseminen ja mokkasiinien teko. XIV. Kalebin elämänviisautta. XV. Raften vieraana. XVI. Kuinka Jan tunsi sorsat matkan päästä. XVII. Samin erätaidonnäyte. XVIII. Huuhkajat ja iltakoulu. XIX. Rohkeuden koetus. XX. Valkoinen revolveri. XXI. Guin voittojuhla. XXII. Pesukarhun metsästys. XXIII. Banshii-valitus ja se kauhea yökulkuri. XXIV. Haukansilmä taas suurta "kuppia" vaatimassa. XXV. Nelisorminen maankiertäjä. XXVI. Talon takaisin saanti. XXVII. Kilpaileva heimo. XXVIII. Valkoisen miehen erätietoa. XXIX. Pitkä suo. XXX. Oudonlainen pesukarhu. XXXI. Vanhassa leirissä. XXXII. Uusi sotapäällikkö.
I OSA: JAN JA GLENJAN
I
VÄLÄHDYKSIÄ
Jan oli tosin samanlainen kuin muut kaksitoistavuotiaat pojat sikäli, että intiaanit ja metsäläiselämä kovasti kiinnostivat häntä, mutta siinä suhteessa hän oli toisenlainen, ettei hän milloinkaan päässyt irti tästä harrastuksestaan. Kävi tosiaan niin, että hän vartuttuaan keräsi entistä hartaammin talteen ne vähät rippeet erätietoutta ja intiaanien taitoja, jotka poikaiällä olivat olleet hänen ilonsa.
Janin isä oli varaton. Hän oli rehellinen ja hienostunut, mutta -- huono liikemies, suvaitsevainen muuta maailmaa kohtaan, mutta perhettään kohtaan vaativainen. Häntä eivät koskaan huvittaneet pojan eräelämänharrastukset, ja kun hänen mieleensä juolahti, että ne saattoivat haitata tämän opintoja, hän kerrassaan kielsi ne.
Ei tosin voinut moittia, että Jan olisi laiminlyönyt koulutehtäviään. Hän oli luokkansa priimus, vaikka ei iältään ollutkaan vanhimpia. Hän piti suuresti kaikista kirjoista, mutta varsinkin sellaiset, jotka käsittelivät luonnontiedettä ja intiaanien tapoja, olivat hänen sydäntään lähellä. Eipä silti, että hän olisi niitä montakaan saanut käsiinsä -- sellaisia kirjoja oli niihin aikoihin sangen niukasti ja näistäkin oli kansankirjastossa vain hyvin huono valikoima. Siellä oli vain Lloydin "Skandinavian urheilut", eräs kasvitieteen oppikirja ja pari Fenimore Cooperin romaania, mutta näihin Jan olikin sitten kovin kiintynyt. Hän oli enimmäkseen säyseä ja tottelevainen poika, mutta sellainen ajattelemattomasti esitetty vaatimus, että hänen olisi pitänyt luopua siitä, mikä kerrassaan kuului hänen luontoonsa, teki hänet uppiniskaiseksi, muutti hyvän pojan pahaksi. Hän pelkäsi isäänsä siksi paljon, ettei tosin niskoitellut julkisesti; mutta aina kun oli vähänkin tilaisuutta, hän pujahti vainioille ja metsiin, ja aina uuden linnun tai kasvin keksiessään hän tunsi sydämensä sykähtävän kummasti sekä ilosta että mielipahasta -- mielipahasta sen vuoksi, ettei hän tiennyt sen nimeä eikä mitenkään voinut päästä selville sen lajista.
Kiihkeä halu oppia tuntemaan eläimiä oli hänen mielessään vallalla yli kaiken ja saikin aikaan, että hänen tiensä kouluun ja koulusta pois oli sangen mutkainen ja johti hyvin monessa kohden kadun poikki. Sitten hän ensinnäkin saattoi kulkea ravintolan ohi, jonka ikkunassa oli monivärinen samppanjailmoitus, mikä kuvasi kahta terrieri-koiraa ajamassa rottaa; toiseksi oli aivan vastapäätä tupakkakauppa ja sen akkunassa kauniisti maalattu elefantti, selkä kukkurallaan savukkeita. Poikkeamalla vähän kauemmaksi oikeasta suunnasta hän saattoi kulkea riistapuodin ohi, jossa ehkä sai nähdä sorsia, ja ainakin täytetyn hirvenpään. Vielä tätäkin kauemmaksi häntä houkutti turkkurin puoti, jossa oli suorastaan hämmästyttävä täytetty karhu. Eräässä toisessa paikassa sai katsella majatalon omistajan koiraa, jonka sanottiin tappaneen pesukarhun, ja Jervie-kadun varrella oli erään talon korkean parvekkeen alla kerran pidetty kahlekarhua, niin kerrottiin. Hän tosin ei saanut koskaan nähdä sitä karhua. Siitä oli jo vuosia, kun se oli täällä ollut, mutta hän kulki silti mielellään paikan ohi. Eräässä kadunkulmauksessa oli, kuten koulupoikien kesken tarinoitiin, monta vuotta takaperin tapettu skunkki, ja kosteina öinä siinä tuntui vieläkin tämän pahanhajuisen näätäeläimen löyhkää. Jan seisahtui aina, jos sattui kosteana iltana siitä kulkemaan, ja kiskoi sieraimiinsa halukkaasti skunkin hajua. Tosin se myöhemmin todettiinkin viemärin mätäkaasujen vuodoksi, mutta tämä seikka ei koskaan voinut tehdä tyhjäksi sitä nautintoa, jonka haju aikoinaan oli Janille tuottanut.
Hänellä ei ollut mitään päteviä syitä, joilla olisi voinut puolustaa näitä heikkouksiaan, ja hän punastui häpeästä, kun vanhempi veli puhui hänelle "tervettä järkeä" näiden hullutuksien vuoksi. Jan vain tiesi, että juuri sellaiset asiat viehättivät häntä.
Mutta kaiken nautinnon kruunu oli hänen mielestään täytettyjen eläinten kauppa, joka eräällä Sander-nimisellä miehellä oli Pääkadun varrella. Jan vietti kaiken kaikkiaan monta viikkoa sen akkunan ääressä lumottuna tuijottaen eläimiä, nenä litteänä ja valkoisena ruudussa kiinni. Siinä oli muutamia vihaisesti irvistäviä ketun ja kissan päitä ja puolisen sataa kauniisti järjestettyä lintua. Luonto olisi tästä akkunasta voinut saada monta arvokasta vihjausta siihen, kuinka höyhenpukua oli parhaiten näyteltävä. Linnut olivat toinen toistaan ihmeellisempiä.
Niitä oli siinä ehkä viisikymmentä, ja kahteentoista niistä oli kiinnitetty nimiliput, ne kun olivat olleet näytteillä maakunnan vuosimarkkinoilla. Näiden nimilippujen tiedot olivat Janille ylen arvokkaita -- joukossa oli sininärhi, metsärastas, kuhankeittäjä, sepelpyy ja muuan pöllö, muita mainitsematta. Ja syvälle Janin mieleen ne nimet painuivat ja kartuttivat hänen tietojaan. Tosin niiden joukkoon kätkeytyi muuan harhatietokin, sillä se lintu, joka oli liputettu metsärastaaksi, olikin eräs toinen amerikkalainen rastaslaji. Lisäksi siellä oli muuan pitkäpyrstöinen, ruskehtava valkorintainen lintu, jonka nimilippu oli asetettu siten, ettei Jan ulkoa katsellessaan saanut siitä selvää. Hänen jokapäiväisiä huoliaan olikin käydä katsomassa, eikö nimilippua ollut käännetty niin, että sen voisi lukea. Mutta niin ei tapahtunut, eikä hän koskaan saanut tietää linnun nimeä.
Kun tätä oli kestänyt vuosikauden ja enemmänkin, hän teki epätoivoisen päätöksen. Hän päätti _mennä puotiin_. Jonkun kuukauden hän kannusteli rohkeuttaan, sillä hän oli arka ja kaino -- mutta kun teki niin mieli! On hyvin luultavaa, että jos hän olisi mennyt sisään ilman muuta ja kauniisti pyytänyt, hän olisi saanut luvan katsoa kaikkea; mutta hän ei uskaltanut. Hänen kotikasvatuksensa näet oli yksinomaan nujertamista. Hän iski silmänsä ihmeellisimpään akkunan linnuista -- pieneen pöllöön -- puri sitten hammasta ja astui sisään. Kuinka inhottavasti oven yläpuolella oleva lehmänkello kalkattikaan. Sitten seurasi äänettömyys, joka oli vielä hirmuisempi, ja sen jälkeen kajahti askel ja suuri mies ilmestyi ovelle.
-- Ku -- kuinka -- kuinka paljon tuo pöllö maksaa?
-- Kaksi dollaria.
Janin rohkeus petti. Hän ryntäsi tiehensä. Jos hänelle olisi sanottu kymmenen senttiä, olisi sekin summa ollut huimaavan korkea hänen varoihinsa verrattuna. Hän tuskin kuuli mitä mies sanoi. Hän kiirehti pois tuntien jotakin hyvin epämääräistä, ikään kuin olisi ollut taivaassa eikä saanut sinne jäädä. Onneksi hän ei nähnyt niitä katseita, joita häneen suunnattiin joka puolelta.
II
KEVÄT
Vaikka Jan ei ollut väkevä, oli hän kuitenkin innostunut kaikenlaisiin voimankoetuksiin. Hän olisi mieluummin ollut Simson kuin Mooses, -- Herakles mieluummin kuin Apollo. Kaikki hänen harrastuksensa vetivät metsäläiselämään. Joka vuosi hän kevään tullen tunsi sisässään synnynnäisen kaihonsa; piti päästä kauas pois. Hänen mielessään kohisi, kun ensimmäinen varis varhain maaliskuussa rääkyen lensi hänen ylitseen. Mutta kun sitten hanhet pitkässä kaksirivisessä nuolenkärkijonossa laklattaen kiitivät pohjoista kohti, hänen verensä kerrassaan kiehui. Hän halusi päästä niiden matkaan. Aina kun ilmestyi uusi lintu tai eläin, hän tunsi selkäpiissään ja koko selässään omituisen pistelevän tunteen, ikään kuin hänellä olisi ollut harja, joka nousi pystyyn. Tämä tunne vahvistui sitä myöten kuin hänen voimansakin paisuivat. Kaikilla hänen koulutovereillaan oli tapana sanoa, että he "pitivät" keväästä, ja jotkut tytöt saattoivat sanoa siitä "kauheasti" pitävänsä, mutta he eivät voineet ymmärtää sitä hurjuutta, joka paloi Janin silmissä, kun kevätaika todella tuli -- poskien punoitusta -- taajenevaa hengitystä -- väsymätöntä toimintakiihkoa -- koulun vapauden rajoitusten synnyttämää kiukkua ja kapinahengen leimauksia -- suonissa palavaa verenhimoa -- karkaamisen halua -- kaipuuta kohti pohjolaa kevään merkkien toitottaessa viestejään hänen joka aistilleen.
Tuuli ja taivas ja maa olivat silloin sykähtelyä täynnään. Kaikkialla oli pajatusta, vaikka sanaakaan ei sanottu. Liikettä oli sisällä ja ulkona. Villihanhien laklatuksessa oli kummallista kiihkoa: mutta se oli paljasta sekamelskaa, sillä hän ei käsittänyt miksi se niin kummasti liikutti. Oli ääniä, joita hän ei voinut kuulla -- sanomia, joita hän ei voinut lukea; kaikki oli pelkkää kielten sekoitusta. Hän vain tunsi palavaa halua lähteä kauas pois. -- Kunpa vain pääsisin pois. Voi, hyvä Jumala! hän änkytti sanattomien tunteitten tuskissa ja saattoi sitten läähättäen paiskautua jollekin pientarelle ja purra sattumalta ulottuvilla olevia oksia sekä väristä ja ihmetellä itseään.
Vain yksi seikka pidätti häntä mielettömistä teoista -- liittymästä johonkin pohjanpuolen kuljeskelevaan intiaanijoukkoon taikka mustalaisiin -- nimittäin kodin päämiehen luja käsi.
III
JANIN LÄHIMMÄT VELJET
Janilla oli monta veljeä, mutta ainoastaan niillä, jotka iältään olivat häntä lähinnä, oli merkitystä hänen elämässään. Rad oli kahta vuotta vanhempi -- voimakas poika, joka ylpeili "terveestä järjestään". Vaikka hän oli niin paljon vanhempi, oli hän kuitenkin Jania huonompi koulussa. Siitä hän oli harmissaan ja koetti sen sijaan joka tilaisuudessa näyttää suurempia voimiaan. Hän oli taipuvainen uskonnollisuuteen ja noudatti ankaraa säädyllisyyttä sekä elämässään että puheessaan. Hänen ei tiedetty koskaan polttaneen savuketta, ei valehdelleen eikä sanoneen sen enempää "jumaliste" kuin "peijakaskaan". Hän oli näppärä ja uuttera, mutta kylmäluonteinen ja tyly, vailla väreileviä inhimillisiä kieliä ja sydämen lämpöä. Poikanakin hän kerskui, ettei tuntenut minkäänlaista innostusta, että hän luottaen terveeseen järkeen sanoi lapiota lapioksi eikä yleensä käyttänyt kahta sanaa siinä, missä yksikin riitti. Hänen älynsä oli keskinkertaista parempi, mutta hän tahtoi, että kaikki pitäisivät häntä tavallista terävämpänä ja sukkelampana, tunteellisuutta halveksivana, ja sen vuoksi ei mikään ollut hänestä liian sydämetöntä, kunhan se vain näytti soveltuvan näihin hänen hemmottelemiinsa luonteenpiirteisiin. Ei hän oikeastaan ollut erikoisen itsekäs, mutta hän oli _olevinaan_ itsekäs vain siitä syystä, että ihmiset sitten sanoisivat hänestä merkitsevästi ja ihastellen: -- Eikös olekin terävä! Tuo poika vasta tietää miten tulee pitää puoliaan! Se vähä, mikä hänessä oli inhimillistä lämpöä, kylmeni näin jo varhain, ja sitä mukaa kuin hän kasvoi, häntä alettiin vihata.
Hänen suhdettaan Janiin kuvaa seuraava tapaus.
Jan oli konttaillut talon alla siinä matalassa, mutta laajassa, hämähäkin verkkojen täyttämässä tilassa, joka oli lattian niskain ja maan välissä. Hän koki siellä löytöretkeilijän kaikki ilot, ja ne viettelivät häntä yhä kauemmas (jopa lopulta isän kädestä vaatteiden likaamisen vuoksi saatuun selkäsaunaan), kunnes hän toisen ulkoseinän lähettyviltä löysi komeron, jossa melkein saattoi seistä pystyssä. Heti hän keksi tuuman, joita hänessä syntyi niin herkästi: hän päätti kyhätä sinne salaisen tai ainakin yksityisen työpajan. Jan tiesi, että jos hän yksin pyytäisi puuhaansa apua, se kiellettäisiin häneltä, mutta jos hän saisi Radin pyytämään kanssaan, niin asia ehkä joutuisi suosiollisesti pohdittavaksi; Radilla kun oli se itse hankkimansa terveen järjen maine. Tapahtui se ihme, että tuuma suuresti kiinnosti Radiakin, mutta hän oli aivan varma siitä, että parempi oli, kun eivät lähteneet yhdessä isältä lupaa pyytämään, sillä sen puolen asiasta hän hoiti paremmin yksin. Ja niin hän kyllä tekikin.
Ryhdyttiin toimeen. Ensi työksi oli komeroa syvennettävä kauttaaltaan metristä pariin metriin, ja tämä tapahtui siten, että poistettu maa työnnettiin kauemmaksi talon lattian alle. Tämä vaati monen päivän työn, ja Jan kävi siihen käsiksi joka päivä koulusta päästyään. Radille ilmestyi aina jos kuinka monta syytä, jotka estivät häntä ottamasta siihen osaa. Kun kolme kertaa kolme ja puoli metriä avara komero oli valmiina, tarvittiin lautoja seinäin verhoamiseksi ja lattiaksi. Puutavara oli sangen halpaa; ala-arvoisia vanhoja lautoja sai, kun vain viitsi pyytää, ja tällaisia lautoja Jan löysi ja kantoi paikalle niin paljon, että niistä voitiin rakentaa koko työpaja. Rad oli pystyvä puuseppä ja hän se ryhtyi nyt varsinaiseen rakennushommaan. He työskentelivät yhdessä illan toisensa jälkeen, Jan innostuneena pohtien kaikenlaisia suunnitelmia -- mitä kaikkea työpajassa tehtäisiin, kun se olisi valmis -- kuinka he aikaa myöten voisivat hankkia sellaisen sahan, jolla voisivat sahata taulunkehyksiä ja siten ansaita rahoja. Rad mutisi jonkin sanan myöntymykseksi taikka vastasi jollakin sopivalla raamatunlauseella -- se oli hänen tapansa. Joka päivä hän määräsi Janille, mitä tämän tuli tehdä hänen poissa ollessaan.
Seinät saatiin lopulta valmiiksi; toiseen sivuseinään puhkaistiin akkuna; ovikin tehtiin ja siihen hankittiin lukko ja avain. Kuinka hauskaa! Jan loisti ilosta ja ylpeydestä, kun hänen tuumansa lopullisen voiton hetki näin lähestyi. Hän lakaisi lattian juhlallisia harjannostajaisia varten ja istahti penkille katsellakseen ja nauttiakseen oikein kyllikseen. Silloin Rad sanoi äkkiä ja jyrkästi:
-- Tämä pannaan nyt lukkoon. Se kuulosti suurenmoisen mahtavalta. Jan astui ulos. Rad väänsi oven lukkoon, pisti avaimen taskuunsa ja jatkoi sitten ynseän ja karkean mahtipontisesti:
-- Pysy sinä tämän jälkeen poissa minun verstaastani. _Sinulla_ ei ole sinne mitään asiaa. Se on minun. Minä sain luvan sen rakentamiseen. Tämän hän saattoi todistaa oikeaksi ja niin hän tekikin.
Nuorin veljeksistä, Alner, oli Jania kahdeksantoista kuukautta nuorempi ja jotenkin saman kokoinen, mutta muuta yhdennäköisyyttä ei heidän välillään ollutkaan. Hänen elämänsä pääpyrkimyksenä olivat hienot vaatteet ja tyylikäs esiintyminen. Kerran hän säikäytti äitinsä lisäämällä aivan vakavissaan lapsenrukoukseensa tämän pyynnön: -- Hyvä Jumala, tee minusta oikein hieno herra, Jeesuksen kautta. Turhamaisuus oli hänen heikkoutensa ja laiskuus hänen syntinsä.
Imartelemalla hänet sai suostumaan vaikka mihin, kun se vain ei kysynyt voimain ponnistusta. Hän oli kovasti maineen kipeä. Hän tunsi kalvavaa himoa siihen, että kaikki ihaillen osoittelisivat häntä sormellaan sellaisena tai sellaisena tai jonkun muunlaisena suurena miehenä -- siitä hän ei välittänyt millaisena, kunhan häntä vain sormella osoiteltaisiin. Mutta hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt tehdä sitä varten mitään. Koulussa hän oli surkea tyhmeliini. Hän oli kolme luokkaa Jania jäljessä ja luokkansa viimeisiä. Joka päivä he yhdessä lähtivät kouluun, se kun oli isän käsky, mutta harvoin he saapuivat yhdessä perille. Heillä ei ollut mitään yhteistä. Jan oli täynnään lämpöä, innostusta, vakavuutta ja tarmoa, mutta hän oli luonteeltaan tavattoman kiukkuinen ja raju. Hän raivostui vähästä, mutta leppyi yhtä nopeasti, ja sitten seurasi voimakas vastavaikutus. Hän oli aina harras pyytämään anteeksi ja rupeamaan uudelleen ystäväksi. Alner oli luonteeltaan laiska ja hyvänahkainen ja suuressa määrin leikillinen. Hänen harrastuksensa johtivat hänet yksinomaan kisakentälle. Janin intiaaniharrastukset eivät vähääkään häntä huvittaneet. -- "Likaiset ja resuiset intiaanit! Huh, inhottavaa!" oli hänen tapanaan halveksien sanoa.
Nämä siis olivat lähimmät veljet.
Kummako sitten, että Jan päivä päivältä vieraantui heistä yhä enemmän ja enemmän.
IV
KIRJA
Mutta sittenpä tapahtui Janin nuoren elämän tärkein tapaus. Oppikirjoistaan hän luki Wilsonista ja Audubonista, ensimmäisistä ja samalla viimeisistä amerikkalaisista luonnontutkijoista. Jan pohdiskeli miksi ei heidän jälkeensä ollut noussut muita suuria profeettoja. Eräänä päivänä sanomalehdet kuitenkin kertoivat, että sellainen mies vihdoinkin oli ilmestynyt. Oli viimeinkin ilmestynyt "Kanadan linnut", kirjoittanut se ja se, hinta yksi dollari.
Raha ei ollut vielä milloinkaan näyttänyt niin arvokkaalta, tarpeelliselta ja jalolta kuin nyt. -- Kunpa minulla olisi yksi dollari! Jan ryhtyi kovaan säästämispuuhaan. Keinolla millä tahansa hän koetti hankkia rahaa. Hän voitti marmorikuulia kisoissa, vaihtoi kuulat hyrriin ja hyrrät linkkuveitsiin sitä mukaa kuin eri kisat ilmestyivät vuodenaikojen myötä. Linkkuveitset vuorostaan vaihdettiin kaniineiksi, kaniinit pienoisiksi rahasummiksi. Hän toi vieraille perheille puita; hän haali haalimistaan ja pani säästöön mitä oli saanut kokoon. Muutaman kuukauden kuluttua hän oli saanut kerätyksi kokonaista yhdeksänkymmentä senttiä. Mutta viimeistä kymmensenttistä vainosi kova onni. Ei kenelläkään näyttänyt enää olevan liika-askareita; kauppaonnikin hylkäsi Janin. Häntä vain kalvoi palava halu saada tuo lintukirja. Kotona ei kukaan osoittanut hänen hommiaan kohtaan edes sen vertaa harrastusta, että olisi lainannut hänelle puuttuvat sentit, ei edes siitä murhaavasta korostakaan (pari kolme sataa prosenttia), jonka hän olisi sitoutunut suorittamaan. Kuusi viikkoa kului, ennen kuin hän sai vielä viimeisen tarvittavan kymmensenttisen ansaituksi, eikä hänen omatuntonsa jälkeenpäin koskaan ollut oikein puhdas sen vuoksi.
Hänen ja Alnerin velvollisuutena oli keittiöpuiden pilkonta. Kummallakin oli päiväeränsä muiden askareiden ohella. Jan teki aina uskollisesti oman osansa, mutta Alner koetti joka tavalla päästä vähemmällä. Hänet tunnettiin pikku keikarina. Isän köyhyys ei kuitenkaan sallinut suurempia teikkuroimisia, joten Alner sai vain yhden paperikauluksen viikkoa kohti. Pojalla oli sen vuoksi aina taskussaan mustekumin palanen, ja sillä hän huolellisesti piti kauluksensa moitteettomassa kunnossa. Jan ei asustaan välittänyt vähääkään, olipa pikemminkin huolimattomuuteen taipuvainen. Silloin vanhin veli päätti koettaa, eikö Alnerin heikkoutta voisi kääntää voimaksi, ja lupasi viidenkolmatta sentin kaulahuivin palkinnoksi sille, joka yhden kuukauden aikana parhaiten suorittaisi askarensa. Ensimmäisen viikon Alner ja Jan pysyivät tasoissa, mutta sitten Alner väsyi, hurmaavasta palkinnosta huolimatta. Vauhti oli liian tuima. Jan jatkoi entiseen tapaansa, ja hänelle annettiin, kuten pitikin, ne viisikolmatta senttiä kaulahuivin ostoa varten. Mutta puodissa hänen päähänsä juolahti viettelevä ajatus. Viittätoista senttiä enempää hän ei tuhlaisi kaulaliinaan -- ei epäilystäkään; loput hän käyttäisi kirjarahoiksi. Näin Jan sai viimeisen puuttuvan kymmensenttisensä. Ilosta pakahtumaisillaan ja ylpeänä kuin pohatta hän sitten lähti kirjakauppaan ja pyysi saada himoitsemansa kirjan.
Pitkällinen odotus oli hänessä synnyttänyt kiihkeätä jännitystä. Hän luuli kirjakauppiaalta nyt kuulevansa, että hinta olikin korotettu tuhanneksi dollariksi tai että kirja oli myyty loppuun. Mutta kirjakauppias ei sanonut mitään. Hän kääntyi vaieten ympäri, veti kirjan kasasta, jossa oli paljon samanlaisia, epäröi vähän ja kysyi: "Vihreät vai punaiset kannet?"
-- Vihreät, sanoi Jan, joka ei vieläkään ottanut uskoakseen. Kauppias vilkaisi kirjan sisään, laski sen sitten pöydälle ja sanoi kylmällä liikemiehenäänellä: -- Yhdeksänkymmentä senttiä.
-- Yhdeksänkymmentä senttiä, läähätti Jan. Oh! Miten hän saattoi tietää, että kirjakauppiaatkin voivat myöntää käteisalennusta. Kuusi kuukautta kaiken onnen maa oli ollut häneltä suotta suljettuna, kuusi viikkoa hänen oli täytynyt nähdä nälkää; hän oli anastanut vilpillisesti rahaa, hänen omatuntonsa oli juuri tuon samaisen turhan kymmensenttisen vuoksi saanut tahran.
Jan luki kirjaansa koko kotimatkan tuntien syvää kunnioitusta. Hän ei siitä saanut mitä kaipasi, mutta epäilemättä se oli hänen oma syynsä. Hän oli nenä kiinni siinä kirjassa, tutki sitä, rakasti sitä ja luotti kiven kovaan siihen, että hänellä nyt oli kaikkien luonnon ihmeitten ja salaisuuksien avain. Kului viisi vuotta, ennen kuin hän täydelleen käsitti, että se teos oli kehnointa tuhrutyötä, millä on konsanaan yleisöä petetty. Oli kirjassa siitä huolimatta muutamia hyödyllisiäkin tietoja, ensinnäkin luettelo linnuista ja lisäksi joitakin kymmeniä kehnoja jäljennöksiä tunnetuista lintukuvista.
Mutta epätäydellisyydestään huolimatta nämä kuvat kuitenkin sisälsivät tietoja, ja Jan kätki ne syvälle mieleensä pysyvinä lisinä kesyttömän luomakunnan totuuksista. Tietysti hän jo tunsi useita sellaisia lintuja, joiden nimet ovat jokaiselle koulupojalle tuttuja, joten hänen luettelonsa siis vakaasti karttui.
V
KAULUKSETON VIERAS
Jonkinlainen vimma valtasi Janin keväisin vuosi vuodelta yhä voimakkaammin. Vuosi vuodelta sen vastustamisen halu hänessä heikentyi, ja eräänä ihanana päivänä huhtikuun lopulla, tämän kuukauden palattua hänen elämäänsä kahdennentoista kerran, hän vaelsi pohjoista kohti pieneen metsikköön, jonne oli kaupungista noin kolmen kilometrin matka. Se oli täynnä kukkia, joiden nimeä hän ei tiennyt, ja täynnä ääniä ja monenlaisia salattuja asioita. Joka puulla ja pensaalla oli äänensä, -- pitkällä ojalla, joka oli vettä täynnä, oli monta ääntä, ja kaikki ne houkuttelivat häntä luokseen. _Pii-pii-pii_, ne tuntuivat sanovan, ikään kuin kehottaen häntä tulemaan läheltä katsomaan. Hän ryömi monta kertaa ojan partaalle, katsoi ja odotti. Ihmeellinen vihellys tuntui tulevan vain muutaman metrin päästä, _pii-pii-pii_, mutta lakkasi aina hänen astuessaan lähemmäksi -- toisinaan se kuului edestäpäin, toisinaan takaa, mutta ei milloinkaan siltä kohdalta, jossa hän oli. Hän etsi tarkkaan pienen lätäkön, perkasi paljain käsin pois risut ja lehdet, mutta ei löytänyt mitään kummallista. Ohi kulkeva maamies sanoi, että "kevätpiipittäjä" se vain oli, mikä sitten lienee ollut, "jonkinlainen elävä, joka asui vedessä".