Part 6

"Siis kavallettu kuitenkin!" virkkoi vainottu hymyillen katkerasti.

"Niin, se on totta. -- Mutta älkää katsoko minuun noin synkästi. Mieleni on tällä hetkellä kevyt ja iloinen, sillä tuon teille vapauden ja elämän."

_"Te?"_ huudahti Mac Donald kummissaan ja yhä vielä epäluuloisena.

"Kenties tuntuu teistä kummalliselta", vastasi Walker, "että poliisiluutnantti ryhtyy sellaiseen niin sanoakseni kielteiseen toimeen, ja kuitenkin on asianlaita niin. Mutta" -- lisäsi hän äkkiä sydämellisemmin -- "olkaa varma, Mac Donald, että minä siitä päivästä lähtien, jona taistelimme rinnatusten mustaa raakalaisparvea vastaan, olen ollut vakuutettu teidän olevan toisen kuin minä teitä maailma oli siihen asti pitänyt. Vain vastahakoisesti tein siitä päivin velvollisuutenikin -- mutta tein sen kuitenkin, siksi että se oli velvollisuuteni."

"En ymmärrä teitä", huudahti Mac Donald ihmetellen miehen eriskummaista käytöstä.

"En minäkään tahdo jättää teitä kauemmaksi aikaa epätietoisuuteen. Mutta istukaamme!" lisäsi hän irroittaen sapelinsa kannikkeesta ja istuutuen. Mac Donald, joka yhä vielä piti viritettyä pistolia kädessään, laski hanan verkalleen alas, pani aseen piirongille, mutta salpasi oven sisäpuolelta, jottei tulisi yllätetyksi, ja veti hänkin itselleen tuolin pöydän ääreen.

"Epäluuloinen vieläkin!" nauroi Walker. "Mutta -- olette oikeassa. En ole vielä tehnyt mitään voittaakseni luottamuksenne. Kuunnelkaa minua siis tyynesti; lyhyt ilmoitukseni lienee omansa opettamaan teille parempaa."

"Tapasimmehan toisemme eilen", alkoi luutnantti hymyillen, "sattumalta ja ohimennen tohtori Spiegelin luona, ja minun täytyy tunnustaa, että siniset silmälasinne ja saksanvoittoinen murteenne pettivät minut täydellisesti. En osannut aavistaakaan, että puhuisitte niin taitavasti vierasta kieltä, vaikka vartalonne ja liikkeenne hetkistä myöhemmin tuntuivatkin minusta tutuilta. -- Tänä aamuna sitten tuli luokseni eräs meidän kummankin vanha tuttava ja ilmoitti minulle, teidän kiinniotostanne luvatun sadan punnan palkinnon houkuttelemana, että Lischken talossa oleva tohtori Schreiber on tuo kuuluisa Jack London."

"Punainen John!" huudahti Mac Donald halveksivasti hymyillen.

"Ei suorastaan, vaikkakin samainen herra, kuten _nyt_ tiedän, oli asiassa takana. Olemme tänä iltana kaapanneet hänet kiinni, ja hän on nyt menossa varmaa palkkaansa, hirsipuuta kohti. -- Ei, kavaltaja oli eräs entinen majanvartija Powellin asemalta, joka siellä nimitti itseään Milleriksi, mutta jonka nimi todellisuudessa on Hohburg."

"Hohburg!" huudahti Mac Donald hypähtäen kauhistuneena tuoliltaan. "_Hänkö_ on tuo Miller -- siksi olivatkin minusta nuo villiintyneet kasvot niin tutut, siksi minut valtasikin eriskummainen, käsittämätön tunne joka kerta, kun katsoin noihin silmiin!"

"Saatte kuulla vielä ihmeellisempiä asioita", sanoi luutnantti. "Mies oli muuten kamalan näköinen pörröisine hiuksineen, kalpeine kasvoineen, syvälle painuneine elottomine silmineen, oikea rappiolle menneen juomarin perikuva. Ilmiantoa täytyi minun käyttää hyväkseni, Mac Donald; mutta annan kunniasanani, että olisin mieluummin iskenyt kavaltajan maahan. Annoin siis käskyni -- lähetin ensinnä valepukuisen konstaapelin tänne hankkimaan tietoja teistä ja piiritin talon, ja miesteni oli määrä -- suunnilleen näihin aikoihin -- mennä sisään ja tutkia se perinpohjin, Mutta koko suunnitelman toimeenpanon jätin vääpelilleni -- en tahtonut siihen enempää puuttua."

"Ja nyt?"

"Olen lähettänyt miehet kotiin. Mutta tahtoisin puhua kanssanne siitä, mitä olen tänä iltapäivänä nähnyt ja kokenut. Minua painoi epämiellyttävä tunne, kun näin teidän menevän perikatoanne kohden, teidän, jota kyllä pidin rikoksellisena, mutta jota en kuitenkaan luullut olevani oikeutettu lukemaan tavallisiin pahantekijöihin, ja niin ratsastin iltapuolella hiljalleen Saaldorfista mennäkseni tapaamaan lähiseudun rauhantuomaria ja palatakseni huomisaamuna, kun kaikki oli ohi.

"Noin puolen tunnin matkan päässä täältä ratsastin sivu pienen mökin, joka on tien varrella yksinään ja puolittain pensaiden kätkemänä. Sieltä kuului voivotusta -- hurjia, vihlovia ääniä, ja ehdottomasti pysäytin hevoseni. Seuraavassa tuokiossa välähti mieleeni ajatus, että mieheni olivat näillä seuduin jälleen vainunneet Punaisen Johnin jälkiä ja että tuo kauhun huuto kenties oli hänen tekosiensa aikaansaama; hyppäsin satulasta, nakkasin suitset muutaman pensaan ympäri, tempasin pistolit esiin ja kiiruhdin mökkiin. -- Aseeni oli siellä tarpeeton -- mutta läsnäoloni sitä tärkeämpi.

"Keskellä köyhää, mutta perin siistiä ja puhdasta huonetta virui patjalla mies -- tuo Miller eli Hohburg, kuten hänen oikea nimensä kuuluu, miltei raivohulluna; kalpea nainen istui kädet ristissä ja jäykästi tuijottaen tuolilla nurkassa, ja muuan mies, erään Adelaiden satamassa olevan saksalaisen laivan kapteeni, oli polvillaan sairaan vieressä. Nainen ei edes pannut merkille minun äkillistä sisääntuloani pistoli kädessä -- hänen katseensa liukui välinpitämättömänä ohitseni ja painui lattiaan. Mutta sitä tervetulleempi näytin olevan kapteenille, joka, itse aivan järkytettynä, tarttui käteeni ja vei minut onnettoman potilaan makuusijan ääreen.

"Mac Donald", jatkoi Walker lyhyen vaitiolon jälkeen, näyttäen tavattoman liikutetulta, "en tahdo pitemmälti kiduttaa teitä. Teidät lähetettiin Englannista siirtovankeuteen erään murhan johdosta: olitte muka murhannut erään irlantilaisen herrasmiehen -- kuten syytekirjassa sanottiin -- ei, älkää keskeyttäkö minua -- mutta tänä iltana olin todistajana, kun _oikea murhaaja_ tunnusti rikoksensa."

"_Hohburg?_" kirkaisi Mac Donald kauhistuneena ja liikutettuna. "Suuri Jumala! Hohburg, jonka sisar oli morsiameni ja kuoli surusta, kun minut tuomittiin!"

"Tunnonvaivojensa kiduttamana", jatkoi Walker vavahtelevalla äänellä, "tuntien kuoleman rinnassaan hän tunnusti minun ja kapteenin läsnäollessa tekonsa -- _teidän viattomuutenne_. Sitten tuli tuska -- hän pyrki ylös -- tahtoi lähteä Adelaideen antaakseen itsensä oikeuden käsiin, mutta hänen raihnainen ruumiinsa ei kyennyt enää mihinkään. Hän vaipui takaisin vuoteelleen ja heitti henkensä -- kiroten itseään -- kapteenin sylissä."

"Kamalaa!" voihkasi Mac Donald peittäen kasvonsa käsillään.

"Vieläkö säälitte sitä hirviötä, joka kylmäverisesti syöksi teidät turmioon ja kurjuuteen?" sanoi Walker synkästi. "Se paholainen, jolle hän vihki elämänsä -- juoppous, on tosin pelastanut hänet hirsipuusta, jonka hän olisi ansainnut tuhatkertaisesti suuremmalla syyllä kuin itse tuo monimurhaaja Punainen John, mutta jos on olemassa kostava oikeus -- jota meillä ei ole syytä epäillä -- niin hän tulee saamaan palkkansa täysin määrin."

"Onneton vaimo parka..."

"Kiittäköön hän Jumalaa, että on päässyt siteistä, jotka hänet kytkivät sellaiseen ilkiöön. Mutta hänestäkin on huoli pidetty. Kelpo kapteeni ottaa turviinsa hänet ja lapsen. Kertoi olevansa perheen tuttava ja vievänsä heidät muassaan Saksaan takaisin."

"Minusta kaikki on kuin unta. Päätäni huimaa, kun sitä ajattelen", sanoi Mac Donald painaen ohimoitansa käsillään.

"Siksi otankin minä osalleni ajattelemisen teidän puolestanne", puhui Walker. "Teidän täytyy ennen kaikkea seurata minua Sydneyhin, jonne matkustan ensi laivassa. Vääpeli menee sillävälin maitse joukkoineen takaisin Melbournen kautta."

"Vankeuteen!" virkahti Mac Donald synkästi.

"Lievään toki", hymyili upseeri. "Kapteeni Helger lähtee niinikään Sydneyhin laivallaan, ja meidän todistuksemme täytyy siellä olla riittävä päästämään teidät, kunniasana panttina, vapaalle jalalle siksi aikaa kunnes vastaus ehtii saapua Englannista. Eikä ole epäilystäkään, ettei sieltä paikalla tulisi vapautuskäsky. Sitten" -lisäsi hän hymyillen ja katsoen Mac Donaldia ystävällisesti, mutta lujasti silmiin -- "olen joka hetki valmis antamaan _vapaalle_ miehelle hyvitystä siitä kepposesta, jonka olin pakotettu tekemään hänelle Murrayn varrella."

"Walker!" huudahti Mac Donald hypähtäen tuoliltaan ja tarttuen luutnantin käteen. "Te olette kunnon mies, ja ennen tämä käsi kuivukoon kuin se nousee teitä vastaan vihamielisessä tarkoituksessa."

"Ja te, Mac Donald", huudahti Walker pudistaen tarjottua kättä sydämellisesti, "olkaa vakuutettu, että tämä hetki on elämäni kauneimpia ja että toivon meidän vielä tulevan oikein hyviksi -- uskollisiksi ystäviksi. -- Ja nyt hyvää yötä! -- Täällä Saaldorfissa ei kenenkään tarvitse saada tietää, että tohtori Schreiber on vain tekaistu nimi. Käyttäkää" -- lisäsi hän hymyillen -- "vaikka sinisiä silmälasejannekin vielä ne muutamat päivät, jotka vietätte täällä. Tulkaa luokseni Saaldorfin hotelliin huomisaamuna kello kymmenen. Tapaatte siellä myöskin kapteenin, ja saamme siellä puhua asioista lähemmin."

VIIDES LUKU.

Kevät oli tullut täydessä loistossaan. Kaikki vihannoi ja kukki, yksitoikkoiset kumipuutkin näyttivät tuoreemmilta ja eloisammilta, ja niiden puisevat lehdet kahisivat pehmoisemmin. Virkuilla hevosilla kiiti kolme ratsastajaa Murray-asemaa kohtien. Ne olivat Mac Donald, Walker, joka oli ylennetty kapteeniksi, ja nokkela poliisimies Mabong, joka ratsasti edellä etsiäkseen parasta tietä. Molemmat toiset seurasivat nyt hiljalleen jäljestä.

"Walker!" virkkoi Mac Donald, joka oli jonkun aikaa katsellut miettivänä eteensä maahan, kääntyen yhtäkkiä seuralaiseensa. "Sallikaa minun tehdä eräs kysymys, joka on vaivannut mieltäni jo pitkän aikaa, mutta jota en tähän asti ole vielä rohjennut teille tehdä."

"Mikä se sitten on?" kysyi upseeri kääntyen hymyillen hänen puoleensa.

"Te olette", jatkoi Mac Donald sydämellisellä äänellä, "aina siitä illasta saakka, jolloin tapasimme toisemme tuon saksalaisen talossa, alituisesti osoittanut olevanne uskollinen, kelpo ystäväni. Olen vakuutettu, että teitä saan etupäässä kiittää siitä, että vapautuskäsky niin pian saapui Englannista, sekä myöskin ystävällisestä kohtelusta niiden taholta, joiden täytyi siihen asti edelleenkin pitää minua vankina."

"Ettekö muka olisi sitä runsain määrin ansainnut kaikkien niiden vääryyksien tähden, joita niin kauan olette saanut syyttömästi kärsiä?"

"Se ei muuta asiaa", vastasi Mac Donald. "Mainitsinkin tästä nyt ainoastaan osoittaakseni, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa katson olevani teille -- kuinka pyrin kaikin voimin suorittamaan sen teille kerran, ja kuinka mielelläni tahtoisin pitää kaukana teistä kaiken semmoisen, mikä edes muiston? voi olla teille vastenmielistä -- ja nyt..."

"Ratsastan kerallanne siihen paikkaan takaisin", keskeytti hänet Walker nauraen, mutta avomieliset, ystävälliset kasvot sentään punastuivat, -- "missä silloin sain rukkaset, ja nyt ilman mitään toiveita paremmasta menestyksestä kuin silloin. Sitähän aioitte sanoa?"

"En noilla sanoilla, Walker!"

"Pyh, samantekevä!" nauroi upseeri. "Ajatus oli sama, ja osaksi olette oikeassa, mutta" -- lisäsi hän käyden vakavaksi, ja hänen silmänsä saivat kirkkaamman loisteen -- "minulla oli sitäpaitsi toinenkin syy pyytäessäni lomaa tätä matkaa varten, enkä katso tarpeelliseksi salata sitä. Tuo ilta, Mac Donald, jona vangitsin teidät minulle rakkaan perheen keskuudessa, on -- nyt voin sen tunnustaa teille -- siitä asti ollut pistävänä okaana sielussani. En _voinut_ silloin toimia toisin -- tein vain velvollisuuteni, mutta pelkään -- että Sara ajatteli toisin. Ylen katkerasti tunsin, että hän katsoi tekoni johtuneen mustasukkaisuudesta onnellisempaa kilpakosijaa kohtaan ja _halveksi_ minua. Mutta sitä en tahdo enää kauempaa kestää. Vaikka en nyt enää voikaan voittaa hänen rakkauttaan, hänen kunnioituksensa täytyy minun kuitenkin saada. Näette siis", jatkoi nuori mies hymyillen, kun Mac Donald tarttui hänen käteensä ja puristi sitä ääneti, mutta sydämellisesti, "ettei ainoastaan ystävyys teitä kohtaan, vaan myöskin oma etu on ajanut minut tänne takaisin. Koko perhe vihasi minua, kun läksin heidän luotansa vieden pois sen, jota kaikki rakastivat, -- eikö velvollisuuteni nyt ole tuoda tämä takaisin ja saada vastineeksi ainakin nähdä ystävällisiä kasvoja taas?"

"Teette vääryyttä Powellilaisille!" huudahti Mac Donald. "Luuletteko heidän unohtaneen _viimeisen_ apunne, kun oman henkenne uhalla vapautitte Elisabetin ja sitten, todellista kuolemanhalveksumista osoittaen, syöksyitte noiden mustien paholaisten sankimpaan parveen? Myönnän, että Powellilaiset ensi hetkenä kenties eivät ajatelleet teitä aivan ystävällisesti, mutta eiväthän he tyynesti asiata harkittuaan ole voineet muuta kuin arvostella teitä oikein -- onhan heidän _täytynyt_ huomata, että te, välttämättömyyden pakosta, teitte ainoastaan velvollisuutenne."

Walker katseli kuin uneksien eteensä maahan -- hänenkin silmissään väikkyi vielä ystävällisen kiitollinen katse muistona tuosta aamusta, jolloin hän hien ja veren peitossa käänsi vaahtoisen ratsunsa poispäin ja karahutti pensaikkoon. Mutta yhtäkkiä hän pyyhkäisi kädellään otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen kaikki vanhat mietteet, ja sanoi katsoen ystäväänsä jälleen avoimesti ja vapaasti silmiin:

"Toivokaamme parasta, Mac Donald. Vaikka en kuljekaan yhtä suloista jälleennäkemistä kohden kuin te, niin iloitsen kuitenkin kaikesta sydämestäni saadessani jälleen tervehtiä noita rakkaita ihmisiä niin pitkän ajan kuluttua ja paremmissa olosuhteissa kuin missä heidät jätimme, ja etten ole onnenne kadehtija, sen osoitan luullakseni paraiten juuri täälläolollani."

Ratsastajat olivat tällävälin yhä lähestyneet asemaa ja näkivät eräässä tienkäänteessä päivänpaahtaman, parrakkaan miehen, leveälierinen olkihattu päässä ja pitkä, raskas piiska kädessä, tulevan vastaansa. Mac Donald tunsi hänessä heti aseman vanhan voudin, Balen, ja karahuttaen häntä kohti huusi jo etäältä:

"Mitä kuuluu, mr. Bale?"

"Mr. Mac Donald -- mitä hittoa!" huudahti kunnon vouti läjähyttäen piiskallaan niin että se pamahti kuin pistolinlaukaus metsässä. "Vapaana taas ja -- tuhat tulimaista!" -- keskeytti hän äkkiä nähdessään aivan Mac Donaldin vieressä mustan poliisivoiman päällikön tutut kasvot -- "ja luutnantti Walker!"

"Joka on sydämestään iloinen saadessaan jälleen tervehtiä teitä!" huusi tämä karahuttaen Mac Donaldin vieressä hänen luokseen.

"Niin, mutta -- hyvät herrat", puhui vouti, joka ei vielä päässyt toipumaan hämmästyksestään, -- "miten ihmeessä te molemmat taaskin joudutte yhteen täällä?"

"Se olisi liian pitkä juttu näin satulassa kerrottavaksi", sanoi Mac Donald nauraen. "Riittäköön teille, kun sanon, että tällä kertaa en enää tule metsäsissinä asemalle vieraisiin..."

"Ette ole sellainen vielä koskaan ollutkaan!" huudahti kunnon vanhus ojentaen hänelle kätensä. "Hitto vieköön, en sitä ikinä usko. Mutta sitä hauskempaa tavata teidät molemmat täällä taas, ja asemalla -- perhana, olen jo kauan iloinnut, että pääsen ajamaan hevoslaumaa Adelaideen -- se on jo edellä menossa -- mutta nyt antaisin jumal'tiesi mitä, jos voisin palata takaisin asemalle teidän kanssanne."

"Voitte kai hyvin kaikki?"

"Terveinä ollaan kuin kalat vedessä. Ainoastaan miss Sara on tänä vuonna hieman sairastellut, mutta luulenpa, että oikea lääkäri on juuri tulossa hänen luokseen."

"Mutta pitäähän teidän kertoa meille..."

"Ikävä kyllä täytyy minun nyt lähteä miesteni ja tuon edellä nelistävän hevoslauman perään, mutta toivon palatessani vielä tapaavani teidät. Hyvästi siksi."

Aurinko kallistui Malley-pensaikon latvojen puoleen ja teki niiden punaiselta hohtavat rungot ja vaaleanvihreät lehdet värähtelevien varjojen ja valojen vaihtelussa omituisen viehättäviksi. Rannalla kasvaviin korkeihin kumipuihin keräytyi jo miltei loppumaton parvi valkoisia papukaijoja etsimään yösijaa niiden latvoista, ja pitkin jokea, jonka vartta ratsastajat nyt ajoivat täyttä laukkaa, viiletti pitkinä jonoina surisevia sorsia edestakaisin. Kaksi mustaa joutsenta souti kavionkapseen kuullessaan ripeästi vastavirtaa, käännellen hoikkia kaulojansa oikealle ja vasemmalle.

"Tuolla on asema!" huudahti Walker yhtäkkiä viitaten vasemmalla kädellään eteensä. -- "Siinä on hiekkatöyry, mistä se musta raajarikko silloin antoi merkkinsä -- rakennukset ovat kohta sen takana -- saatan jo erottaa savun, joka nousee pensaikon yläpuolelle."

"Ja tuolla!" huudahti Mac Donald tarttuen toisella kädellään seuralaisensa käsivarteen ja toisella hilliten ratsuaan.

"Mitä -- missä?" huudahti Walker seuraten silmillään ystävänsä katsetta. "Haa, totta totisesti!" jatkoi hän heti sen jälkeen hillityllä äänellä, -- "molemmat nuoret neidit -- ja aivan samassa paikassa, missä silloin kerran tapasin teidät, Mac Donald, niin innokkaassa haastelussa Sara neidin kanssa. Mabong vieköön hevosemme taloon, me itse menemme ja yllätämme naiset. Toivoakseni saamme ainakin ystävällisen vastaanoton!"

He hyppäsivät satulasta ja astuivat ripeästi mutta ääneti kohden sitä paikkaa, missä olivat pensaiden ylitse nähneet nuorten tyttöjen vaaleitten pukujen helottavan.

Walker oli oikeassa -- paikka oli se, minkä hän mainitsi, mutta kuitenkin se tuntui ikäänkuin muuttuneelta siitä päivin kuin hän oli siellä viimeksi käynyt. Siitä oli tullut Saran lempipaikka, ja monta suloista, vaikkakin muistossa taas katkeraa hetkeä hän oli siellä uneksinut, joko yksikseen tai sisarensa seurassa.

Veljet olivat laittaneet heille paikan hauskan näköiseksi. Mahtavaa kumipuuta vasten nojasi mukava rahi, ja tuo Austraaliassa niin runsaasti kasvava pisarakukka kietoi jo lehteviä köynnöksiä sen suojaksi tehdyn ystävällisen lehtimajan ympärille.

Tänäänkin olivat molemmat neitoset vetäytyneet tänne katveeseen, ja sillaikaa kuin Elisabet nojasi puunrunkoa vasten ja tähysteli alas vinhasti ohi virtaavaan jokeen, selaili Sara sylissään olevaa kirjaa, sulki sen vihdoin ja tarkasteli miettivänä sen kannessa olevaa vanhaa kuulanreikää.

"Johan sinun oikeastaan pitäisi osata ulkoa tuo Lalla Rookh [Lalla Rookh: Thomas Moren kirjoittama romanttinen tarina intialaisesta prinsessasta. Suom. muist.] kannesta kanteen", virkkoi Elisabet hymyillen ja kääntyen sisareensa päin. "Olethan tutkinut sitä koko vuoden, ikäänkuin tahtoisit painaa mieleesi jok'ainoan säkeen. -- Tule, Sara!" -- lisäsi hän sydämellisemmin -- "heitä raskaat ja surulliset ajatukset, jotka ovat koko ajan kalvaneet mieltäsi. Jonkun viikon kuluttua mr. Bale palaa takaisin, ja silloin ainakin saamme varmoja tietoja niiden kirjeiden johdosta, jotka isä on kirjoittanut, Pidä vain kiinni siitä hyvästä, vaikkakin allekirjoituksettomasta sanomasta, jonka olemme saaneet; sen on joka tapauksessa _ystävä_ lähettänyt -- jolla ei voi olla mitään syytä pettää meitä."

"Olet oikeassa", vastasi Sara, "_toivokaamme_. Mutta juuri tänään, en itsekään tiedä miksi, mieltäni niin kummasti ahdistaa."

"Siksi että tänään lähetimme kirjeet", sanoi Elisabet, -- "Mutta katsos, tulee vieraita. -- Tuolla taluttaa palvelija kahta hevosta tiellä."

"Se on musta poliisi!" huudahti Sara yhtäkkiä kavahtaen kauhusta pystyyn.

"Todellakin, luulen, että olet oikeassa", sanoi Elisabetkin kääntämättä katsettaan hevosista. "Musta pää ja sininen univormu -- mutta missä ovat muut ratsastajat?"

"Tässä, neiti", vastasi samassa tuskin kymmenen askelen päässä hänestä naurava ääni, -- "ja erittäin hyvillään nähdessään teidät jälleen noin terveenä ja iloisena".

"Luutnantti Walker!" huudahti Elisabet käyden kalmankalpeaksi, -- "luutnantti Walker ja..."

"_Kapteeni_ Walker, jos saan luvan", vastasi nuori mies hymyillen ja hieman kumartaen, "ja tässä", lisäsi hän kääntyen taapäin ja ojentaen kätensä aivan jäljessä seuraavalle Mac Donaldille -- "talonne vanha ystävä, jonka olen vain vähäksi aikaa lainannut teiltä ja jonka nyt tuon jälleen takaisin entistä ehompana. Mutta mitä ihmettä, Mac Donald, oletteko kadottanut puhekykynne, koska annatte minun tässä aivan yksin soittaa suutani?"

"Mac Donald!" huudahti Elisabet ihmeissään ja ymmällä, ja hänen katseensa lensi tulijasta sisareen, joka vavisten nojasi kumipuuta vasten saamatta sanaakaan suustansa.

Mac Donald oli muutamalla harppauksella tytön rinnalla.

"Sara -oma rakas -- rakas Sarani!" kuiskasi hän hänelle, kietoi käsivartensa hänen hennon, horjuvan vartalonsa ympäri ja tuki häntä.

"Vieläkö olette vihainen minulle, miss Elisabet?" kysyi tällöin Walker nuorelta tytöltä sekä tarttui ilman muuta hänen käsivarteensa ja lähti hänen kerallaan kävelemään taloon päin jättäen toisen parin yksikseen.

"Minä olin teille hyvin vihoissani", vastasi Elisabet koettaen verkalleen vapauttaa käsivartensa. Walker ei kuitenkaan laskenut sitä irti.

"Mutta ettehän ole nyt enää, vai kuinka?"

Elisabet katsahti häneen -- Walkerin kasvot olivat ystävälliset, ja kuitenkin oli hänen hienopiirteisillä huulillaan taas sellainen surumielisen totisuuden ilme, että tyttö vastasi -- paljon sydämellisemmin kuin ehkä oli aikonut:

"En... ja mitenkä voisinkaan" -- lisäsi hän hiljemmin ja punastuen -- "sen palveluksen jälkeen, jonka tuona kaksin kerroin kauheana aamuna teitte meille? Vapautitte minut raakalaisen kynsistä, mihin jo olin joutunut, ja -- pelastitte äitini!"

"Mutta sitä edellinen ilta..."

"Älkää muistuttako siitä!" huudahti Elisabet väristen. "Se oli hirveä."

"Ja kuitenkin olen tuonut mukanani teille elävän muiston siitä -- älkää olko huolissanne sisarenne tähden; hän on hyvissä käsissä."

"Mutta en käsitä -- kertokaahan..."

"Illalla!" sanoi Walker. "Tehän pidätte rosvojutuista."

"Mutta en semmoisista, jotka päättyvät sillä tapaa..."

"Ja kuitenkin tulee tämänpäiväinen juttu luullakseni päättymään aivan samoin", sanoi Walker, "sillä erotuksella vain, että Sara neiti ehkä ottaa _minun_ silloisen osani ja minä -- jään lopuksi tyhjin käsin..."

"Tuolta tulee isä!" huudahti Elisabet osoittaen eteenpäin, mistä vanha herra Powell, joka oli huomannut hevoset, asteli katsomaan ketä vieraita oli tullut.

"Hyväätekevä näky sairaille silmille!" huudahti Walker sydämellisesti, hellittäen Elisabetin käsivarresta ja mennen vanhaa herraa vastaan. "En tosin tiedä, vieläkö nytkin olen tervetullut entisen ystävällisen isäntäni luo."

"Mr. Walker?" huudahti Powell ja jäi ällistyneenä, miltei pelästyneenä keskelle tietä seisomaan. "Ja tuolla -- näenkö unta vai olenko valveilla -- Mac Donald -- metsäsissi -- vapaana -- _teidän_ seurassanne -- täällä?"

"Isä -- rakas, rakas isä!" huudahti silloin Sara rientäen vanhan herran luokse ja kätkien onnesta ja riemusta säteilevät suloiset kasvonsa hänen rinnoilleen.

"Lapseni -- rakas lapseni!" sanoi mies, ääni liikutuksesta väristen. "Mutta miten tämä kaikki on selitettävissä? Ketä saan kiittää tästä ilosta?"

Sara ei vastannut, hän pysyi samassa asennossa, mutta kätensä hän ojensi kohden Walkeria, joka tarttui siihen ja kiittäen vei sen huulilleen.

* * * * *

Hiljaa humisevan metsän verhosi yö. Taivaalla tuikkivat lukemattomat tähdet. Kuiskivien kumipuiden varjossa juoksi kohiseva joki; pensaikossa ulvoi arka dingo vanhaa hurjaa lauluansa. Mutta hiljaista squatterin-taloa ympäröivien tuoksuvien pensaiden lomitse loistivat tulet valaistuista ikkunoista luoden pitkät, kapeat valojuovat pihalle, aitaan ja pensaikkoon. Ja sisällä, uudestaan rakennetun ystävällisen talon rattoisassa tuvassa, vanhalla pyöreällä pöydällä, jolla teekeittiö porisi ja puuskutteli höyryänsä ilmaan, paloi korkeajalkainen lamppu valaisten lempeällä hohteellaan pelkkiä onnellisia, iloisia ihmisiä. Ja kun he siinä istuivat pakinoiden, kyselivät ja kertoivat, voimatta kyllästyä kuulemaan toinen toistaan, ja nauttivat tästä hetkestä, jonka Jumala isällisessä hyvyydessään oli heille antanut palkinnoksi pitkästä kärsimyksestä, silloin heistä tuo kestetty vaikea aika tuntui supistuvan lyhyeksi tuokioksi, jossa -- niin synkkä ja ikävä kuin se olikin ollut -- heidän onnensa puu oli juurtunut ja varttunut kauniiksi, hedelmiä kantavaksi rungoksi.

Tosin Walker, niin suuresti kuin hän iloitsikin Mac Donaldin onnesta, tarvitsi jonkun ajan häivyttääkseen monet vanhat, tuskalliset muistot, jotka olisivat saattaneet häiritä hänen rauhaansa. Onneksi hän oli kuitenkin löytänyt uuden taikakeinon, joka auttoi häntä vielä nopeammin voittamaan ne.