Part 5

Hiljaa ja varovasti hän laski miehen lattialle, nosti sitten nukkuvan lapsensa vuoteesta ja veti pois patjan jättäen rauhallisena untaan jatkavan pienokaisen paljaille oljille makaamaan. Patjan hän sitten kantoi seinän luo miehen viereen ja yritti nostaa hänet patjalle -- mutta voimat eivät riittäneet. Ainoastaan hänen päänsä alle hän työnsi pehmeämmän alustan ja vilvoitti hänen otsaansa ja ohimoitansa raikkaalla vedellä, kunnes hän tuli jälleen tuntoihinsa.

Hohburg avasi silmänsä, mutta tuntiessaan ylitsensä kumartuneen naisen sulki hän ne jälleen ja ainoastaan hiljaa voihkasi:

"Louise parka."

Vaimo ei virkkanut sanaakaan. Hän auttoi miehen valmistamalleen makuusijalle, pisti oman tyynynsä hänen päänsä alle ja peitti hänet villapeitteellään. Hänen siinä puuhatessaan mies tarttui hänen käteensä ja painoi sen huulilleen. Vaimo ei vastustanut, mutta huokaus nousi hänen rinnastaan. Sitten hän itse kallistui kovalle vuoteellensa.

Hän oli jo kauan kuunnellut uupuneen miehen raskasta, säännöllistä hengitystä -- hänen käsivarrellaan nukkui lapsi, pää hänen rinnoilleen painettuna -- mutta itse hän valvoi koko pitkän, murheellisen yön -- kyynelet ainoana seuranaan, ja vasta aamun sarastaessa hän vaipui herkkään, levottomaan uneen.

Herätessään hän näki kauhukseen miehensä makaavan tulisessa kuumeessa.

Viime aikojen ylenmääräinen juopottelu ja sitä seurannut ankara kiihottuminen, häpeä, katumus ja masennus olivat olleet liikaa miehen muutenkin heikontuneelle ja ränstyneelle ruumiille, ja juoppohulluus kytki hänet hirveillä kahleillaan vuoteeseen. Oikealla enkelin kärsivällisyydellä vaimo häntä hoiteli, tyynnytteli lasta, joka alkoi pelätä isäänsä, ja vilvoitti sairaan polttavia ohimoita ja väriseviä, kuivia huulia. Ainoastaan silloin kun mies hurjissa houreissaan kirkui viinaa, hän usein vavisten vaipui polvillensa sairasvuoteen ääreen, ja vain rukous ja kyynelet silloin kykenivät tuomaan huojennusta kovia kokeneelle poloiselle.

Vasta toisen päivän iltana Hohburg tuli jälleen tajuihinsa, nukkui yön levollisesti ja tunsi seuraavana päivänä tuskan poistuneen.

Kyynelsilmin hän kiitteli vaimo parkaa tämän osoittamasta rakkaudesta. Mutta hänen kuumehoureensa olivat jättäneet vaimon sieluun terävän, tuskaa tuottavan okaan. Sekavia sanoja oli päässyt tajuttoman huulilta, ja ne olivat syyttäneet sairasta jostakin rikoksesta. Tosin ei vuoteen luona surussa ja tuskassa valvova vaimo parka kyennyt täysin ymmärtämään raskaan syytöksen tarkoitusta, mutta hänen mielensä täytti kuitenkin uusi hätä, ja nyt hän vaati toipuneelta tiliä siitä, mitä tällä oli tunnollaan ja mikä oli hänen unelmilleen antanut tuon kamalan, hirvittävän värityksen.

Silmät maahan luotuina ja kalpein kasvoin mies kuunteli syytöstä; mutta vaikka jo hänen arka, karttava katseensa sisälsi tunnustuksen, kieltäytyi hän kuitenkin vastaamasta kysymykseen.

"En tiedä mitä sinä tahdot", kuiskasi hän hiljaisella äänellä. "Mitä olen kuumeessa lörpötellyt, se on mielettömyyttä."

"Se oli enemmän kuin sitä, Edvard", sanoi vaimo, joka seisoi hänen edessään kädet ristissä. "Yhä uudelleen ja uudelleen sinun ajatuksesi palasivat samaan kohtaan takaisin -- vereen, verenvuodatukseen! Armias Jumala, jospa on tunnollasi sellainenkin työ ja jospa sinusta siellä pensaikon hurjassa, raa'assa elämässä ei olekaan tullut ainoastaan renttu -- vaan päälliseksi vielä _pahantekijä_!"

"Älä suotta tee mieltäsi raskaammaksi kuin se nyt jo on", virkkoi mies synkästi. "Jos tietäisit, mitä olen juuri tuolla pensaikoissa saanut kärsiä, kuinka minua on tuska ja katumus kalvanut antamatta hetkenkään lepoa, niin ymmärtäisit, että kuumehoureeni ovat selitettävissä. Onhan luonnollista, että kaikki ne kohtaukset, joissa siellä olen ollut, ovat unelmissani sulautuneet yhteen. Mutta uskotko hourivaa sairasta ihmistä enemmän kuin valveilla olevaa ja tervettä?"

"Hyvä on", vastasi vaimo hiljaisella, alistuneella äänellä, -- "vaikka minulla olisikin oikeus vaatia, että saisin auttaa sinua kantamaan sitä taakkaa, joka painaa rintaasi -- en voi pakottaa sinua tekemään minua uskotuksesi; niin, tahdon iloisena uskoa, että tuskani on ollut aiheeton. Suokoon Jumala, että nyt olisit heittänyt pois vanhan elämäsi niinkuin taudin, joka lamautti ruumiisi ja sielusi, ja että tästä päivästä alkaisit uuden. Mutta yhtä saan vaatia sinulta, Edvard, yhteen kysymykseen sinun täytyy vastata, sillä se ei koske yksin sinua -- se koskee myöskin lastasi, se koskee minua -- meidän kaikkien kohtaloa, ja se kysymys on: Mihin nyt aiot ryhtyä elättääksesi itsesi?"

"Louise!" sammalsi mies.

"En kysy itseni vuoksi", jatkoi vaimo nopeasti, "itseni ja lapsen olen yksin elättänyt pitkät vuodet -- voin sen tehdä edelleenkin -- ja tulen sen tekemään, niin kauan kuin Jumala terveyttä suo -- vaan kysyn sinun tähtesi. Ollaksesi oikeudenmukainen itseäsi kohtaan _täytyy_ sinun ryhtyä johonkin toimeen, joka, ellei se muuta tarjoakaan, ainakin elättää sinut. Austraaliassa sinulla on siihen tilaisuutta yltäkyllin", jatkoi hän lämpimämmin, "ja minä olisin viimeinen vaatimaan, että sinun heti pitäisi ruveta johonkin _raskaaseen_ työhön. Heikontunut ruumiisi ei sitä kestäisi, ja sinä tarvitset lepoa toipuaksesi täydellisesti. Eikä sinun nyt kohta tarvitse työhön ryhtyä", sanoi hän sydämellisesti. "Anna kulua jonkun päivän ja totu siihen tosiasiaan, että olet jälleen omiesi luona, jälleen kotonasi. Mutta pysy ainakin siinä mielipiteessä, ettet enää voi elää samaan tapaan kuin tähän asti, ettei sinun pidä ajatella ainoastaan itseäsi, vaan myöskin lastasi, että sinun tulee parantaa hänen asemaansa -- pelastaa hänet siitä kurjuudesta, missä me olemme eläneet."

Mies peitti liikutettuna kasvonsa käsillään, ja vaimo jatkoi surullisesti:

"Sinä et tunne tuhannesosaakaan siitä kärsimyksestä, jonka silloin tuotit poistumisellasi -- voisinpa miltei sanoa karkaamisellasi -- minulle ja lapsellesi. Olin kauan aikaa sairaana, ja ellei olisi ollut naapureita, jotka hekin tosin vasta myöhään saivat tietää meidän todellisen hätämme, olisimme kuolleet nälkään tässä erämaassa. -- Mutta sehän on nyt ohi", lisäsi hän nopeasti, kun näki miten kovasti sanat koskivat onnettomaan mieheen, -- "se on ohi ja kestetty -- mutta sinun _täytyi_ saada se tietää, ja olkoot sanani sinulle lääkkeenä, katkeranakin, jotta sinä nyt, pyrkiessäsi uuteen elämään, voisit mielessäsi kuvitella niitäkin aikoja. Meitä -- lastasi ajattelemalla säästyt helpoimmin uudelleen lankeamasta."

"Mutta _mihin_ minä saatan ryhtyä", puhui Hohburg tukehtuneella äänellä, "millin riittävät voimani, ja kuka minut tässä tilassani ottaa työhönsä? -- Vaatteeni ovat pensaikossa kuluneet repaleiksi, eikä minulle lopultakaan jää muuta neuvoksi kuin palata pensaikkoon, niin kauheaa kuin elämä siellä onkin."

"Ei -- sitä sinun ei tarvitse", sanoi vaimo levollisella, päättävällä äänellä. "Vielä on tälläkin paikkakunnalla riittävästi mahdollisuuksia sille, joka vakavasti työskennellen tahtoo korjautua. Puhun huomisaamuna herra Lischken kanssa. Hän on perin kunnollinen, mutta myös käytännöllinen mies, joka tosin nimittää asiat oikealla nimellään, mutta myöskin tarttuu kiinni oikeasta päästä ja on auttanut jo monia, joissa on tavannut vakavuutta ja hyvää tahtoa. Hän ei vitkastele neuvossa eikä teossa, milloin tietää, että apu on tarpeen ja hyödyksikin, ja luulenpa, että hän pitää minua jonkun verran arvossa. Kun kerran olet päässyt alkuun, voit itse auttaa itseäsi. Mutta nyt sinun täytyy ennen kaikkea saada uudet vaatteet", jatkoi hän ystävällisemmin. "Olet oikeassa, _tuossa_ asussa et voi keltään pyytää työtä; sinun pitää näyttäytyä siistinä, jotta ihmiset taas alkaisivat luottaa sinuun."

"Mutta minulla ei ole..." sammalsi mies punastuen kovin.

"Tiedän kyllä", vastasi vaimo torjuvasti, -- "mutta sen verran on minulla jäljellä, että voin auttaa sinua. Olen pannut itselleni ja lapselle hiukan säästöön hätävaraksi, jotta mahdollisen sairauden kohdatessa emme joutuisi samaan vaaraan kuin aikaisemmin. Kas tuossa, ota!" jatkoi hän ystävällisesti, mentyään arkulleen ja otettuaan sen pohjalle kätketystä pussista kaksikymmentä shillingiä, -- "se riittää yksinkertaisen puvun ostoon. Neljännestunnin matkan päässä täältä on puoti, mistä voit saada kaiken. Mutta älä unhota tuoda leipää tullessasi, jotta lapsella olisi jotain syötävää herättyään."

NELJÄS LUKU.

Matkalla kauppiaaseen, joka maan tavan mukaan oli yhdistänyt puotiinsa anniskelun, huusi Hohburgille yhtäkkiä eräällä puunrungolla istuva mies, jonka hän hämmästyksekseen tunsi Tobyksi, samaksi mieheksi, joka oli tullut hänen jälkeensä majanvartiaksi Murrayasemalle. He astuivat yhdessä puotiin, missä isäntä maan tavan mukaan heti pani heidän eteensä viinapullon. Hurjassa, sairaalloisessa himossa ja vapisevin käsin Hohburg täytti itselleen lasin, päättäen mielessään, että tämä on oleva viimeinen. Sitten hän alkoi valita pukua, sillaikaa kuin Toby koki ottaa selvää eräästä julistuksesta, jossa poliisipäällikkö lupasi sadan punnan palkinnon Jack Londonin kiinniottajalle tai sille, joka ilmoitti hänen olinpaikkansa, ja jossa huomautettiin, että hän todennäköisesti oleskeli paikkakunnalla ja koetti päästä meritse pakoon. Miettivänä Toby astui ikkunan luo tullakseen vakuutetuksi, ettei lähistöllä ollut mustia poliiseja, joiden täälläolosta isäntä, Tobyn vanha tuttava, oli antanut tiedon; samassa hän huomasi katua pitkin kulkevan herrasmiehen, jonka ulkomuoto tuntui hänestä silmäänpistävän tutulta. Kysyttyään isännältä hän sai tietää, että herra oli tohtori Schreiber, joka oli muutama päivä sitten tullut asumaan Lischken luo. Melkein samassa otti ohikulkija siniset silmälasinsa pois ja pyyhki silmiään, jolloin Tobyn terävä silmä kohta tunsi miehessä Jack Londonin. Tuossa tuokiossa hän riensi menijän jälkeen ja ehdotti, että he pakenisivat yhdessä, jonka ehdotuksen Mac Donald kuitenkin hylkäsi suuttuneena, samoin kuin torjui luotaan ojennetun kädenkin, kieltäytyen ryhtymästä mihinkään tekemisiin murhamiehen kanssa, mutta luvaten sentään vielä viimeisen kerran auttaa hänet pulasta. Sen sanottuaan hän antoi Tobylle kaksi kultarahaa ja jätti ällistyneen rosvon seisomaan siihen paikkaan luomatta enää katsettakaan häneen. Kiukusta puhisten tämä palasi kapakkaan päättäen kostaa Mac Donaldille kokemansa kohtelun ja ansaita Millerin avulla sekä panna hänen kanssaan tasan tuon julistuksessa luvatun palkinnon, koska hänen itsensä oli pakko turvallisuutensa vuoksi pysytellä loitolla poliiseista. Helppo hänen oli saada Hohburg suostumaan tuumaan ja myöskin, katsoen odotettavissa olevaan suureen rahansaaliiseen, maksamaan nyt alkavan juomingin. Unohtuneet olivat Hohburgilta kaikki hyvät aikomukset, unohtuneet vaimo ja lapsi, jotka kotona odottivat hänen paluutaan tuskaisin mielin. Hän oli taas kokonaan juomahimon vallassa. Hänen vaimonsa, joka oli kovin levoton hänen pelottavan pitkän viipymisensä takia, lähti lopulta itse puotiin, jonka ikkunasta sattui parahiksi näkemään miehensä hoipertelevan tyhjä viinapullo kädessä isännän luo vaatien soperrellen täysinäistä. Kauhusta vaimon sydän miltei pysähtyi, ja hänen täytyi tarttua ikkunan pieleen kiinni, jottei kaatuisi, sillä polvet uhkasivat pettää. Kun humalainen oli hoippunut takaisin sivuhuoneeseen, meni vaimo sisään ostamaan viimeisellä säästyneellä rahallaan leipää, millä voisi tyydyttää lapsi raukkansa nälän. Murtunein mielin hän sitten taivalsi kotiin itkevän lapsensa luo, joka tuskaisena kysyi isää. Kun yö saapui, ei Hohburg vielä ollut palannut kotiin, ja epätoivoisena istui vaimo parka kyynelettömin silmin koko yön tyttösensä vuoteen ääressä odottaen miestään vihdoinkin tulevaksi. Mutta aamu valkeni, virkistävä uni ei ollut lieventänyt vaimon hirveitä kärsimyksiä, eikä odotettua vieläkään kuulunut.

Eräs musta poliisi oli sillävälin aamusella korjannut puodin lähistöltä epäilyttävän näköisen olennon, jonka oli kuljettanut luutnanttinsa luo. Se oli Hohburg, ja hän teki säälittävän vaikutuksen seisoessaan poliisiupseerin edessä tukka pörrössä, naama sinertävänä ja vapisevin polvin. Inhoten Walker katseli renttua.

"Luulenpa tuntevani kasvot", sanoi hän Hohburgille. "Missä olemmekaan viimeksi nähneet toisemme?"

"Murrayn varrella", vastasi Hohburg hiljaa. "Läksin mr. Powellin asemalta silloin kun te tulitte sinne."

"Niin, kyllä muistan. Eräs Toby niminen mies tuli sijaanne, eikö niin?"

"Tuli."

"Ja hänestä nyt aiotte kertoa minulle jotakin, niinkö?"

Hohburg katsoi hieman hämillänsä upseeriin. Mutta Toby oli ankarasti varoittanut häntä olemaan hiiskumatta hänestä mitään, olipa vannottanutkin olemaan ilmaisematta, että edes oli nähnyt häntä, koska hän, kuten arveli, ei ollut juuri hyvissä väleissä poliisin kanssa. Hänen tuli ilmoittaa ainoastaan Jack Londonista ja jättää puolet palkintorahoista kapakan isännän haltuun, jollei Toby enää ollut siellä.

"En", sanoi hän sentähden, "tulin luoksenne erään toisen takia, jota te etsitte".

"Jack Londoninko?" huudahti Walker ihmeissään.

"Se, joka antaa ilmi hänen olinpaikkansa, saa sata puntaa, eikö niin?" kysyi Hohburg.

"Aivan niin", vastasi Walker ja loi synkän katseen edessänsä seisovaan surkeaan olentoon. "Te siis tiedätte missä hän oleksii?"

"Niin, tiedän sen."

"Mutta kuka te oikeastaan olette? Näytätte villimmältä ja rähjäisemmältä kuin mikään metsäsissi."

"Kuten sanottu olin majanvartia, mutta lankesin juomaan ja menetin paikkani ja tarvitsen nyt rahoja vaimoani ja lastani varten."

"Ja nimenne?"

"Hohburg. -- Asun puolen tunnin matkan päässä täältä."

"Aikaisemmin mainitsitte toisen nimen."

"Pensaikossa oli nimeni Miller."

"Aivan oikein. No sanokaa siis, missä Jack London on."

"Täällä Saaldorfissa Lischken luona tohtori Schreiberin nimisenä."

"Peijakas!" huudahti Walker. "Siksi mies tuntui niin tutulta, kun hänet eilen tapasin. Mutta onhan tohtori Schreiber saksalainen!"

"Vieras, joka oli mr. Powellin farmilla, puhuu saksaa yhtä hyvin kuin minäkin."

"Hyvä", sanoi upseeri, "jos ilmoituksenne osoittautuu todeksi, niin voitte huomisaamuna nostaa -- syntirahat". Ja mitellen miestä synkällä, halveksivalla katseella käski Walker hänen mennä, kun hän vielä jupisi jotakin.

Kiireimmiten kutsuttiin vääpeli esimiehensä luo, jonka kanssa hänellä oli pitkä neuvottelu. Sitten käskettiin Mabong sisään, ja muutamaa minuuttia myöhemmin karahutti koko musta joukko hajalleen eri suunnille. Miehet olivat saaneet käskyn vartioida kaikkia kyläänpääsyteitä mitä ankarimmin, ja yön tullen oli vääpelin määrä piirittää Lischken talo, ja niin pian kuin oli päästy varmuuteen siitä, että tohtori Schreiber oli kotona, oli ryhdyttävä hänen vangitsemiseensa. Valkoihoisen konstaapelin, jonka Walker oli tuottanut Adelaidesta, tuli mennä hakemaan tohtoria muka sairaan luo ja siten ottaa selville, oliko hän kotosalla.

* * * * *

Pimeän tullen rohkeni Toby jälleen poistua piilopaikastaan metsästä hiipiäkseen kapakkaan. Päästyään maantielle hän kuuli vaunujen lähenevän. Varovasti hän painautui pensaaseen. Ajoneuvojen tultua lähemmäksi hän kuitenkin huomasi, ettei niissä istunut ketään, ja hän päätti huutaa ajomiehelle. Sattuma osui hänen avukseen, sillä vaunut pysähtyivät äkkiä ja ajomies katseli ympärilleen joka taholle.

"Hei, kansalainen, minne matka?" kajahti silloin Tobyn ääni.

"Hei, mitä siellä teette?" tuli vastaukseksi.

"Jalassani oli oka, jonka juuri vedin pois, ja nyt levähdän tässä hieman", vastasi Toby. "Tulen Adelaidesta."

"Oletteko tuttu paikkakunnalla?" kysyi ajomies.

"No jotakuinkin."

"Sitten kai osaatte sanoa, missä täällä on lähipaikoilla ravintola. Olen hukannut pulloni ja olen nääntymäisilläni janoon."

"Ravintola on vielä hyvän matkan päässä. Mutta minä voin auttaa teidät pulasta. Minulla on rommia enemmän kuin jaksan juoda. Tulkaahan vain alas hetkiseksi."

"Se on reilua puhetta", sanoi ajomies ja kapusi pukilta alas. Toby ojensi hänelle pullon, josta toinen joi vahvasti.

"Hemmetin hyvää rommia", tuumi mies ja pani pullon jälleen huulilleen. Sitten hän kertoi Tobylle matkansa tarkoituksen ottaen tuontuostakin pullosta aika naukun. Kun hän vihdoin, alkaen tuntea väkevän rommin vaikutusta, kääntyi järjestämään ohjaksia, sai hän Tobyn nyrkistä ohimoonsa niin ankaran iskun, että suistui ääntä päästämättä maahan. Toby sitoi nopeasti ohjakset etupyörään, aukaisi kaatuneen kaulahuivin, laittoi hänelle kätevästi suukapulan ja vetäisi hänen yltänsä takin, jonka puki itse ylleen. Muassaan olevilla nuoranpätkillä hän köytti miehen kädet ja jalat ja laahasi hänet kauas pensaikkoon. Sitten hän pani päähänsä ajomiehen mustan hatun, heitti oman nuttunsa ja hattunsa pensaikkoon ja lähti hiljalleen ajamaan eteenpäin varmana siitä, etteivät edes mustat poliisit voineet tuntea häntä tässä asussa.

Kerran hänestä tuntui, kuin olisi hän nähnyt muutaman aitauksen luona tumman olennon seisovan, mutta hän lasketti siitä huolimatta eteenpäin. Silloin yhtäkkiä kajahti aivan hevosten edessä kimakka vihellys halki yön, niin että eläimet säikkyen kavahtivat pystyyn. Noituen ja sadatellen Toby hutki kaikin voimin hevosia piiskalla selkään, vihellys kajahti uudestaan, ja samassa silmänräpäyksessä karkasi useita tummia olentoja hevosiin kiinni ja toisia pistäytyi näkyviin vaunujen kummaltakin puolelta.

"Häh, mitä tämä merkitsee? -- Kirotut siinä! -- Laskekaa hevoseni irti!" kiljui Toby käytellen ruoskaa voimiensa takaa siten mahdollisesti vielä raivatakseen tien itsellensä.

"Kuningattaren nimessä! Seis!" huusi hänelle vääpelin synkkä, käskevä ääni. "Älä hievahdakaan siellä ylhäällä, tai kiskaisemme sinut heti paikalla pukiltasi alas. Sytyttäkää soihdut ja tuokaa tänne! Katsotaanpa tätä riehuvata ajomiestä tulen valossa."

Toby oli harvinaisella mielenmaltilla painanut hatun nivan silmilleen juuri samassa kuin hänen käskettiin seisahtua. Samalla hän myöskin käänsi takinkauluksensa pystyyn ja veti päänsä niin syvälle kuin mahdollista sen sisään. Mutta molemmilla silmillään hän katsoi kieroon pitkin nenänvarttansa. Hänen kasvonsa saivat siten, puolittain varjossa ollen, aivan vieraan, mutta samalla niin hullunkurisen ilmeen, että musta poliisimies, joka piteli soihtuaan aivan hänen silmäinsä edessä, räjähti ääneensä nauramaan.

Mutta Mahong ei ällistynyt ajomiehen metkuista ja irveistä, varsinkin kun tulen loimossa selvästi huomasi miehen olevan peloissaan. Hän valaisi ajajan ylhäältä alas asti ja keksi jotakin, mikä vain enensi hänen epäluuloansa, nimittäin okaiden repimät resuiset housut ja karkeissa kengissä olevat paljaat jalat. Paikalle saapunut vääpelikin katseli miestä tarkasti.

"Hoi, mies", huusi hän tälle sitten, "katsokaas tännepäin! -- Kuinka surkeasti se vääntelee naamaansa ja miten ränstyneiltä sen koipiverhot näyttävät! -- Tule toki mieluummin alas sieltä, poikaseni, ja tee selkoa itsestäsi, sitten saat ajaa vaunurähjinesi minne tahdot -- kun kaikki on reilassa. -- No, joko pääset siitä, vai pitääkö avittaa?"

"Miksi te oikeastaan pidätätte minut avoimella tiellä?" nurisi mies tottelematta käskyä. "Perhana! Tehkää tilaa siellä edessä ja antakaa tietä kulkijalle!"

"Pitäkää hevosista kiinni -- ja kaksi teistä kiivetköön tuomaan veijarin alas, koska hän ei tahdo tulla hyvällä!" huusi vääpeli, entistä lujemmin vakuutettuna siitä, ettei ajomiehen laita ollut oikein.

"Antakaa olla!" ärisi ajomies vihoissaan. "Koska ette voi päästää rehellisiä ihmisiä rauhassa kulkemaan, niin olkoon menneeksi minun puolestani -- mutta pitäkää varanne siellä edessä; kun hyppään alas, tahtovat hevoset aina pyyhältää matkoihinsa, Pois alta!"

Mustat väistyivät päästääkseen miehen hyppäämään maahan.

Tähän silmänräpäykseen Toby oli perustanut laskunsa. Siinä oli hänellä ainoa pelastuksen mahdollisuus.

Jo ylhäällä hän tarttui ruoskanvarren ohuempaan päähän ja heti maahan päästyään iski melkoisen raskaalla paksummalla päällä lähintä tiellä seisovaa poliisimiestä kasvoihin ja lensi loikkauksella kohden puutarhaveräjää. Pimeässä puutarhassa pensaiden ja risujen joukossa hän olisi helposti livahtanut takaa-ajajiensa kynsistä. Poliisit todellakin ällistyivät tästä äkkihyökkäyksestä niin, että karkuri pääsi jo veräjälle asti ja heittäytyi kaikin voimin sitä vasten. Mutta silloinpa hänen vanha onnensa jätti hänet -- veräjä olikin ulospäin aukeava, ja sisäpuolella oleva luja paalu kesti ensi törmäyksen. Seuraavassa tuokiossa, ennenkuin hän oli ehtinyt kiskaista veräjän auki, oli kaksi mustaa hänen kimpussaan; toinen sivalsi häntä raskaalla tulisoihdulla päähän, niin että kipunat sinkoilivat, ja toinen tarrasi hänen kaulukseensa ja veti hänet takaisin.

Toivottomassa asemassa oleva metsäsissi veti kyllä pitkän puukkonsa tupesta, mutta ennenkuin hän ehti käyttää sitä, oli hän joka puolelta kiinni ja makasi jonkun sekunnin kuluttua voimatonna ja voitettuna maassa.

"Kas vaan", huusi vääpeli, kun vanki ylivoimasta huolimatta vielä puolusti itseään kynsin hampain ja potkimalla, "onko poika paljastanut pistimensäkin? Antakaa tänne soihtu, niin katsotaan kenen olemme oikeastaan saaneet. Eihän se suinkaan ole Jack London?"

"Punainen John!" huudahti samassa Mabong aivan ymmällä. "Punainen John!"

"Menkää helvettiin!" puuskahti kiinnisaatu kiristellen hampaitaan, mutta antoi vihdoin perin uupuneena ja vastarintaan kykenemättömänä panna itsensä köysiin.

"Peijakas, sepä oli oiva saalis!" sanoi vääpeli nauraen ja sivellen mielissään partaansa. "Mutta millä keinoin se hunsvotti on päässyt kuskipukille, sen tahtoisin tietää. No, sen saamme toivottavasti huomenna kuulla häneltä tarkemmin. Nyt laittakaa hänet pois täältä! Ovatko käsiraudat paikoillaan?"

"Kaikki kunnossa, sir."

"Hyvä, sitokaa sitten vielä hänen jalkansa yhteen ja heittäkää hänet vaunuihin. Yksi asettukoon hänen viereensä, ja toinen ajakoon vaunut Saaldorfin hotelliin, jossa vartioitte häntä, kunnes minä saavun. Että käskyjäni on tarkoin noudatettava, sitä minun ei ole tarvis teille sanoakaan. -- Seis, kuka sieltä tulee?" keskeytti hän yhtäkkiä ja kuunteli.

Tieltä kuului nopeata kavionkapsetta -- ratsastaja karahutti esiin ja pysähtyi ryhmän luo. Se oli luutnantti Walker.

"Mitä täällä on tekeillä?" kysyi hän nopeasti. "Kuka teillä siinä on?"

"Punainen John, sir. Otimme hänet alas näiden vaunujen kuskipukilta", ilmoitti vääpeli kunniaa tehden.

"Oh -- oivallista -- onko muuta tapahtunut?"

"Ei, ei vielä, sir; aioin juuri laittaa väen järjestykseen. Se toinen on kai vielä ansassa."

"Ei ole enää tarpeen", vastasi luutnantti levollisesti. "Viekää miehenne takaisin ja ottakaa hevoseni mukaanne. Ja muistakaa pitää hyvää huolta vangista!"

"Kuten käskette, herra yliluutnantti!"

* * * * *

Poliisimiehet menivät menojaan, ja Walker itse lähti Lischken luo ja pyysi häneltä lupaa saada odottaa tohtori Schreiberiä tämän huoneessa. Kesti joltisenkin kauan, ennenkuin odotettu saapui. Walker seisoi käsivarret ristissä ikkunan ääressä, kun Mac Donald astui huoneeseen ja aavistamatta meni lampun luo vääntääkseen liekin korkeammalle.

"Hyvää iltaa, Mac Donald!" lausui silloin Walkerin syvä, soinnukas ääni, ja Mac Donald hätkähti sen kuullessaan kuin käärmeen pistämänä. Mutta silmänräpäyksessä hän veti taskustaan kaksipiippuisen pistolin ja virkkoi levollisella, mutta sisäisestä liikutuksesta väräjävällä äänellä:

"Luutnantti Walker, olette saavuttanut päämaalinne -- mutta nähtävästi toisessa merkityksessä kuin luulette. Olette uskaltanut tavoittaa epätoivoista ja saatte nyt kantaa seuraukset. Olen itsekin väsynyt tähän elämään -- takaa-ajettuna -- vainottuna kuin metsänotus, verihurtat kintereillä yötä päivää -- kuka _voisi_ näin elää!"

Luutnantti Walker oli kuunnellut häntä tyynesti, käsivarret edelleenkin ristissä rinnalla, mutta nyt hän puhui luoden lujan katseen edessänsä seisovaan kiihtyneeseen mieheen:

"Entä jos en nyt tule vihollisena -- jospa tuon teille levon ja rauhan, Mac Donald?"

"Haudassa!" vastasi onneton kolealla äänellä.

"Pankaa aseenne pois, sir", sanoi Walker yhtäkkiä ystävällisesti, miltei sydämellisesti. "Olen yksin -- ei ketään miehistäni ole lähistöllä, vaikka he olivatkin vielä tunti tai pari sitten kaikki tämän talon ympärillä väijyksissä."