Part 4

"Sitten olen erehtynyt; se seutu on minulle vieras. Nimi vain herätti huomiotani. On ihmeellistä, mitenkä usein pelkkä sana, äänensointu, tuo mieleen kohtauksia nuoruuden ajoilta, ja miten vanhat, aikoja sitten uneksitut kuvat yhtäkkiä saavat koko entisen eloisuutensa, koko vanhan loistonsa ja hohteensa takaisin muistossamme. Hyvä niiden, joiden myöhäisempää elontietä ne voivat _valaista,_ eivätkä ainoastaan synkkiä varjojansa heitä sen yli."

"Hyvä niiden", sanoi nainen hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä.

Vieras istui pää käden varassa katsellen hiljaa ja haaveksivasti eteensä; silloin-tällöin katse sentään kohosi ja kiintyi tutkivana naiseen, kunnes Lischke palasi huoneeseen ja selitti mitä tietä vieraan oli mentävä tullakseen tohtori Spiegelin asunnolle.

Matkalla sinne Mac Donald vaihtoi eräässä hattukaupassa maalaislakkinsa silinteriin eikä nyt puvussaan mitenkään eronnut kaupunkilaisesta.

Hänen käyntinsäkin oli tullut kevyeksi ja joustavaksi, sillä ensi kerran pitkästä aikaa hän jälleen antautui ainakin osittaisen turvallisuudentunteen valtaan. -- Täällä, pelkkien saksalaisten parissa, joiden maanmiehenä hän kielitaitonsa vuoksi saattoi aivan hyvin esiintyä, tuskin enää tarvitsi pelätä, että takaa-ajajat hänet löytäisivät -- vaikkapa nämä olisivatkin tänne asti seuranneet hänen jälkiänsä. Sitäpaitsi hän oli täällä meren läheisyydessä ja oli lujasti päättänyt lähteä Austraaliasta jos mahdollista saksalaisessa laivassa ja asettua asumaan Saksaan. Täysin varmaa turvapaikkaa hän ei enää voinut Austraaliassa odottaa edes etäisimmissä pensaikoissa. Viimeinen tapaus oli hänelle varoittavana esimerkkinä. Hän oli tehnyt vahvan päätöksen, ettei enää toistamiseen antaudu austraalialaisen vankilan kauhuihin, ennen vaikka lopettaa elämänsä omin käsin, mutta hän tunsi kuitenkin, että tuota ikuista jännitystä, ainaista kiinnijoutumisen pelkoa, alituista tunnetuksi ja yllätetyksi tulemisen vaaraa oli ajan pitkään mahdoton kestää. Niin pian kuin mahdollista hän tahtoi tehdä sellaisesta tilasta lopun, tahtoi myöskin säilyttää sen vapauden, jonka oli henkensä uhalla voittanut takaisin, ja vasta silloin hän saattoi tuntea itsensä täysin varmaksi, kun aukealla ulapalla näki Austraalian -- joka hänelle ei ollut muuta kuin vankila -- häipyvän siniseen kaukaisuuteen taivaanrannan taa.

Tohtori Spiegel tervehti vierasta mitä ystävällisimmin, ja Mac Donald, joka esittäytyi tohtori Schreiberinä, pyysi kohta nähdä tohtori Spiegelin englantilaista tai saksalaista sanomalehteä saadakseen tietoonsa muutamien satamassa olevien laivojen lähtöajat.

"Suurimmalla mielihyvällä, rakas herra ja ystävä", sanoi tämä kohteliaasti. "Olkaa hyvä, istukaa, olen heti palveluksessanne. -- Kas tässä ovat viimeiset numerot. -- Mielelläni tarjoan teille sitäpaitsi kaikkia muita tietoja mitä voin antaa."

Mac Donald istuutui kiitellen pöydän ääreen, silmäsi pikimmältään lehtiä ja kirjoitti muistikirjaansa jotakin.

"Tulette ehkä sisämaasta", kysyi Spiegel, kun vieras pani lehdet pois ja nousi tuoliltaan. "Siellä pensaikoissa sanomalehdet kai ovat kovin harvinaista tavaraa. Aiotteko poistua Austraaliasta?"

"En vielä", vastasi Mac Donald. "Olen lääkäri ja samalla luonnontutkija ja olen ottanut toimittaakseni eräälle ystävälleni Saksaan lähetyksen linnunnahkoja, jotka tahtoisin jättää johonkin varmaan, mieluimmin saksalaiseen laivaan."

"No sitten", sanoi Spiegel, "lähettäkää tavarat 'Albertine'-laivaan, kapteeni Helgerille, joka on kotoisin Hampurista ja on hyvä ystäväni. Jos haluatte, kirjoitan hänelle pari riviä lähetettäväksi niiden myötä."

"Olette kovin ystävällinen", vastasi Mac Donald; "tietysti olisin hyvin mielissäni siitä".

"Kuulkaas", sanoi Spiegel, -- "piti kysymäni -- mistäpäin te nyt tulette?"

"Melbournesta."

"Niinkö, sepä vahinko -- arvelin, että kenties tulitte ylisen Murrayn varsilta, ja toivoin saavani teiltä kuulla jotakin viimeisestä sikäläisestä metsäsissijutusta."

"Luin juuri sanomalehdestä uutisen siitä", sanoi Mac Donald tyynesti. "Sen mukaan on musta poliisi vanginnut uudestaan muutamia karkureita ja jättänyt ne viranomaisten haltuun."

"Niin, mutta se ei olekaan totta", huudahti Spiegel ripeästi. "Uutinen oli ennenaikainen. He olivat tosin vanginneet parven päällikön, erään Jack London nimisen; mutta sillaikaa kuin toinen rikoksellisista, ammuttuaan erään mustan poliisisotilaan kuoliaaksi ja saatuaan itsekin tältä haavan, hukkui Murray-jokeen, on toinen -- juuri tuo mainittu Jack London, joka näyttää olevan aika roisto -- onnistunut pääsemään taas pakoon, ja poliisi on uudelleen hänen jäljillään."

"Todellakin?" kysyi Mac Donald katsoen terävästi puhujaan. "Mutta mistä sen jo tiedätte, sillä onhan tämä tässä, ellen erehdy, lehden viimeinen numero?"

"Niin onkin, mutta tänä aamuna oli minulla ilo tavata eräs vanha ystävä Sydneyn-ajoiltani, poliisiluutnantti Walker, joka pistäytyi täällä ja kertoi uutisen. Hän oli kiireimmän kautta menossa Adelaideen ja satamaan estääkseen karkulaisen mahdollisen pakenemisen meritse jossakin lähtövalmiissa laivassa, ja hän pyysi minua, paikkakunnallamme kun ei ole poliisia, pitämään ympäristöäni tarkoin silmällä. Olen asianajaja ja notaario, kuten kai tiedätte."

Mac Donald kumarsi hänelle hiukan ja iloitsi sisimmässään, että oli muuttanut pukua ennenkuin tuli tähän siirtolaan. Mutta hänen ominainen tarkkanäköisyytensä sanoi hänelle samalla, että tältä taholta tuskin oli mitään vaaraa pelättävissä. Murrayn varrella ei kukaan, ei edes luutnantti Walker, tiennyt, että hän puhui niin täydellisesti saksaa; ainoastaan erotettu majanvartia Miller, joka harhaili jossakin maankulmalla, tiesi siitä -- mutta todennäköistä ei ollut, että hän tulisi tapaamaan tämän ja että tämä antaisi hänet ilmi. Luutnanttia vain piti varoa tapaamasta, sillä tämä olisi kuitenkin lopuksi hänet tuntenut valepuvusta huolimatta. Mutta omituisen piston hän tunsi sydämessään nähdessään, että pelastuminen laivassa oli ainakin tällä hetkellä tehty mahdottomaksi, ellei hän voinut keksiä vielä jotakin keinoa. Hän oli joka tapauksessa saanut varoituksen ja tiesi nyt asettaa toimenpiteensä sen mukaan.

"On todellakin vahinko, ettette tiedä siitä mitään lähempää", jatkoi Spiegel sillävälin taas. "Olisin kovin mielelläni halunnut kuulla tämän asian yksityiskohdista, jotka epäilemättä ovat erinomaisen mieltäkiinnittäviä, Tuo Jack London näyttää olevan hirmuinen konna ja lienee luulenma ampunut sekä musta- että valkoihoisia enemmän kuin minä peltopyitä eläissäni. Jo juttu matkustajasta, jolta hän riisui kengät, on pöyristyttävä."

"Siinä olette oikeassa", vastasi Mac Donald, joka selvästi huomasi, että Spiegel oli sekoittanut keskenään molemmat takaa-ajetut. "Olen minäkin miehestä kuullut; sanotaan, että hän on hurja, punatukkainen ja irstas veijari."

"Punatukkainen? -- eihän", sanoi Spiegel. "Sen lyhyen kuvauksen mukaan, minkä luutnantti minulle hänestä antoi, on hänellä tukka melkein kuin teillä, hiukan tummempi ehkä -- vahva parta, tummat silmät, solakka vartalo, mutta riivatun rohkea mies hän on. Luutnantti ei ryhtynyt seikkaperäiseen selontekoon; sanoi, että oli kiire, tai kenties ei tahtonutkaan. Ne sellaiset herrat ovat aina ihan liiaksi salaperäisiä asioissaan. Hiukan suurempi suoruus olisi heille monesti hyvin hyödyllinen, varsinkin näin tavallaan asiaankuuluvia kohtaan."

"Voi, jättäkää sellaiset surulliset asiat", pyysi Mac Donald. "Maailmassa on muutenkin kurjuutta tarpeeksi, miksi siis manata esiin semmoisia hirmukuvia."

"Olette oikeassa. Mutta, asiasta toiseen, mikä teidän ammattinne oikeastaan on, jos saan kysyä?"

"Olen lääkäri", vastasi Mac Donald.

"Lääkärikö? Ja kenties aiotte asettua tänne meidän luoksemme?"

"Jos tarjoutuu toimeentulon mahdollisuuksia --"

"Sepä oivallista! Mahdollisuuksia on tarpeeksi, sillä _hyvää_ lääkäriä meidän pieni paikkakuntamme nykyään kaipaa erityisen kipeästi."

"Ja nyt", jatkoi tohtori, kun vieras otti hattunsa, "tulen saattamaan teitä vähän matkaa. Mutta seis! Nytpä muistankin, että 'Albertinen' kapteeni Helger lupasi tulla tänne juuri tänään. Tapaamme hänet tuolla hotellissa, ja te voitte nyt kohta sopia hänen kanssaan kaikesta."

Mac Donald ei tietysti saattanut epäluuloa herättämättä hylätä kutsua, vaikka häntä ei juuri haluttanutkaan kohta alussa tavata useampia ihmisiä kuin oli välttämättömän tarpeellista. Mutta ehkäpä se seikka, että hän tuli tohtori Spiegelin seurassa ja esitettiin saksalaisena lääkärinä, saattoi auttaa häntä torjumaan kaikki mahdolliset epäluulot, ja jos hän vain kykeni näyttelemään loppuun osansa saksalaisena, ei hänellä enää ollut vähintäkään pelättävää turvallisuutensa takia.

KOLMAS LUKU.

Molempia uusia tulokkaita tervehdittiin ystävällisesti. --

"Hei, tohtori -- sepä järkevää, että tulette!" huusi heille Schelling, Saaldorfin apteekkari, kun taas toinen juomaveikko nousi hieman hämillään ja meni tohtori Spiegeliä tervehtimään, -- se oli herra von Pick, petkuttaja-nero, joka eli pääasiallisesti pikkulainoilla ja oli juuri puoli tuntia sitten keventänyt tohtori Spiegelin kukkaroa kymmenellä punnalla. Ainoastaan kolmas miehistä, "Albertinen" kapteeni Helger, jolla oli hyvinvoivan näköiset, päivänpaahtamat kasvot ja pienet, pistävät silmät, jäi tyynesti istumaan, nyökkäsi tulijalle ystävällisesti ja sanoi nauraen, työntäessään jalallaan hänelle tuolin:

"Astukaa laivaan, tohtori, aioimme juuri lähettää teille signaalin. Olemme jo tuntikauden tässä makailleet, purjeet höllällä, ajelehtien tuulen mukana aika kyytiä."

"Kapteeni", sanoi tohtori Spiegel, "minulla on kunnia esittää teille herra tohtori Schreiber... tuota noin... mutta enhän tiedäkkään, _mistä_ te olette kotoisin".

"Lipusta viisi, kunhan vain tiedämme ihmisen _kädensijan_, nimen", keskeytti merimies vilpittömästi. "Mutta istukaahan toki, hyvät herrat, muuten minunkin täytyy tästä nousta -- vai niin, tahdotte ensin tervehtiä noita toisia -- no, antakaa paukkua!"

"Herra apteekkari Schelling -- herra von Pick -- ja meidän potra lintutieteilijämme, herra Breyfeld."

"No niin -- jos nyt pian olette siitä selviytyneet", sanoi kapteeni, "niin heittäkää tänne ankkuri, ja koska -- hoi, viinuri, vielä pari lasia herroille -".

"Kas niin, rakas kapteeni, nyt olen kokonaan palveluksessanne."

"Olette pitkäpiimäistä väkeä täällä maalla", nauroi merimies.

"Tuokiossahan se kävi, rakas kapteeni, ja nyt asioihin. Tämä herra haluaa lähettää Saksaan laatikollisen linnunnahkoja -- kuuluu teidän alaanne, hyvä Breyfeld -- ja siksi olen suosittanut hänelle teitä ja laivaanne. Olette varmaankin ystävällinen ja..."

"Pidän kyllä huolen siitä", vastasi merimies nyökäyttäen päätään. "Lähettäkää vain osoitteella varustettuna laivaan."

"Mutta tietäkää, rakas kapteeni, että tavarat eivät saa kastua -- ne ovat linnunnahkoja..."

"Olkoot vaikka nukennahkoja -- en kai minä niitä jätä kannelle ajelehtimaan. Mutta heretkää jo joutavasta roskasta -- viinuri, tuokaa meille vielä pullo samaa lajia -- ymmärrättekö?"

"Milloin aiotte lähteä matkalle, herra kapteeni?" kysyi nyt Mac Donaldkin merimieheltä, joka jälleen täytteli tyhjentyneitä laseja. Kapteeni nytkähytti olkapäitään.

"Epätietoista, hyvä herra -- toivon olevani valmiina viikon kuluttua, jos rahti saapuu ajoissa laivaan. Mutta vaskimalmi Burra-Burran kaivoksista on vielä matkalla ja tiet ovat kehnot. Kahta viikkoa kauempaa en kuitenkaan odota missään tapauksessa. Mikä silloin ei ole laivassa, saa jäädä."

"No, onnea matkalle siis, kapteeni!" huudahti tohtori Spiegel kohottaen lasinsa.

Kun kapteeni oli juonut maljan, kysyi hän täyttäen tyhjät lasit uudelleen: "Sattuvatko herrat ehkä tuntemaan täälläpäin tai jossakin Adelaiden lähistöllä erästä tilanomistaja Hohburgia? Hitto vieköön, hän kuuluu asuvan täällä Etelä-Austraaliassa, mutta en ole saanut selville missä. Tunnen miehen Saksan-ajoilta, ja olisi hauska saada edes tietää miten hän voi."

"Eräs _rouva_ Hohburg asuu täällä jossakin lähitienoilla", huomautti Mac Donald, joka nimeä mainittaessa tuli tarkkaavaiseksi. "Mutta hän on ompelija ja, mikäli tiedän, leski."

"Se niinsanottu leski parka", virkkoi Schelling, "tunnen minäkin hänet -- hän tuli tänne miehensä kanssa Mount Barkerin takaa, luulenma. Mutta mies oli apuri ja paimen ja jumal'tiesi mitä vielä ja hävisi sittemmin paikkakunnalta -- täydellinen renttu muuten."

"Ei, en minä häntä tarkoita", vastasi kapteeni. "Sen Hohburgin pitäisi omistaa täällä lähitienoilla melkoinen maatila -- hän on upporikas juupeli ja nuori pulska mies -- oli ainakin ennen, vaikka nyt kai on jo hiukan vanhentunut."

"En tunne", sanoi von Pick. "Hän oleksii ehkä jossakin toisessa siirtolassa, sillä saksalaisiahan on täällä kaikkialla."

"Tiedättekö ketään, jolta voisin asiata kysyä?"

"Hm", arveli tohtori Spiegel, "onhan täällä vanha laskuntekijä Koch Dresdenistä, joka aina pitää kirjaa saapuneista matkustajista ja myöskin tarkoin merkitsee muistiin, mitä kustakin myöhemmin tulee. Hän jos kukaan koko tässä piirikunnassa sen tietää. Hänen asuntonsa saatte Adelaidessa helposti selville. Kysykää häneltä vain, ja jos se herra on tai on joskus ollut täällä Austraaliassa, niin kyllä hänen kirjoistaan näkyy."

"Hyvä herra tohtori", sanoi Breyfeld Mac Donaldille, joka alkoi tehdä lähtöä, "jos suvaitsette, saatan teitä vähän matkaa -- kuulin, että Austraalian linnusto huvittaa teitä, ja minä kenties kykenen antamaan teille tietoja siitä. Minä työskentelen erikoisesti sen tutkimisessa, ja onpa minulla myöskin varsin sievä valikoima oivallisia eksemplaareja, joita myöhemmin ehkä voitte käyttää hyväksenne."

Mac Donald tunsi hätävalheensa johdosta tulleensa pakotetuksi tekemään tuttavuuden, joka, vaikkei ollutkaan epämiellyttävä, tuli tällä hetkellä kuitenkin vastukseksi. Mutta asia ei ollut autettavissa, ja ehkäpä hänelle saattoi siitä sentään koitua hyötyäkin, jos vain otti sen näköjään totiselta kannalta; olihan se omansa hälventämään jokaisen epäluulon hänen suhteensa, sillä eihän karkumatkalla oleva metsäsissi ajattele täytettyjä lintuja.

* * * * *

Oli jo hämärä, kun rouva Hohburg eli "leski parka", kuten naapurit häntä tavallisesti nimittivät, lähti kotimatkalle kohden köyhää, rappeutunutta asuntoansa. Hän talutti kädestä pientä tytärtään ja kulki hiljaa ja ääneti pitkin leveää pölyistä tietä.

"Miksi olet niin suruissasi tänä iltana?" kysyi pienokainen, kun he saapuivat kotiin.

"Olenko minä suruissani, pikku Liisi?" vastasi äiti sivellen ystävällisesti lapsen päätä.

"Ethän sinä puhu mitään -- oletko vihainen minulle?" kysyi pienokainen arasti.

Äiti kumartui alas ja suuteli lasta.

"En, kultaseni, en laisinkaan. Sinähän olet niin hyvä ja kiltti, kuinka olisin sinulle vihainen!"

"Sitten kai ajattelet isää taas, äiti? -- Milloin isä tulee kotiin, äiti?"

"En tiedä, Liisi kulta, -- jos hän vielä elää, niin tulee kai pian."

"Tietysti hän vielä elää!" huudahti pienokainen luoden nopeasti katseensa ylös äitiin. "Onhan minun pitänyt joka ilta rukoilla hänen puolestaan, ja sinä olet sanonut, että hyvä Jumala kuulee lasten rukoukset."

"_Tulee_, tulee hän takaisin, Liisi kulta", huudahti äiti voimatta enää pidättää esiinpuhkeavia kyyneliänsä, -- "ja sitten hän pitää meitä molempia hyvänä -- oikein hyvänä. Hänhän on vain mennyt hankkimaan meille rahaa. -- Mene nyt, kultaseni, ulos", jatkoi äiti, joka halusi tointuakseen olla hetken aikaa yksin, "ja tuo minulle hiukan raikasta vettä".

Palatessaan vettä tuoden lapsi sanoi: "Äiti, tuolla ulkona on köyhä mies, joka on nälissään ja pyytää saada palasen leipää."

"Köyhä mies?" kysyi rouva Hohburg kummastellen, sillä kerjäläisiä ei siirtolassa ollut yhtään. "Etkö sanonut, että hänen pitäisi mennä majataloon?"

"Sanoin, äiti, mutta hän sanoi, ettei hänellä ole rahaa -- ja hän kysyi myöskin, onko isä kotona ja saisiko hän olla täällä yötä."

Vaimo pudisti päätään, mutta otti kaapista leivän ja leikkasi siitä viipaleen.

"Jää tänne, Liisi, kunnes tulen takaisin", sanoi hän mennessään leipäpala kädessä ovesta ulos.

Muutaman askelen päässä mökistä istui kaadetun kumipuun rungolla kyyryinen mies, vanha olkihattu päässä, kyynäspäät polvilla ja pää käsiin painuneena.

"Tässä, ystävä, on teille leipää", sanoi vaimo hänelle englanninkielellä. "Oletteko sairas?"

"Luulen... että olen", vastasi mies, joka äänen kuullessaan suoristautui ja otti kiittäen leivän. "Jäsenissäni on kuin lyijyä, tuskin pääsen liikkeelle. Olisiko teillä täällä paikkaa, missä saisin olla yötä?"

Vaimo loi katseen noihin kalpeihin, parrakkaihin kasvoihin, jotka kääntyivät häneen päin.

"Mikä on nimenne?" kysyi hän hiljaisella, vavahtelevalla äänellä, vastaamatta kysymykseen.

"Miller", vastasi mies. "Tulen kaukaa sisämaasta."

Vaimo huokasi syvään ja sanoi sitten:

"Ikävä kyllä -- en voi pitää teitä täällä. Asun yksin lapseni kanssa, ja makuuvaatteita on tuskin omiksi tarpeiksi. Mutta jo neljännestunnin matkan päässä täältä löydätte toisia taloja."

"Kiitän teitä", sanoi mies ja nousi verkalleen puunrungolta, otti hatun päästään ja pyyhkäisi kädellään pörröisen tukkansa silmiltä. "Mutta niin pitkälle en enää tänään jaksa kävellä -- panen maata jonkun puun juurelle."

"Te ette ole englantilainen", virkkoi vaimo, ja hänen äänensä kuulosti ontolta ja käheältä. Tuntui kuin hän vain vaivoin olisi saanut sanan suustaan.

"En", vastasi mies, "toisesta maasta olen".

"Olette saksalainen -- ja nimenne...", jatkoi nainen kiihkeämmin, "nimennekään ei ole Miller".

"Ei Miller?" huudahti puhuteltu hämmästyneenä, melkein pelästyen. -- "Entä te?" -- Mutta nainen ei vastannut -- vaan veti hänet vapisevin käsin sisälle, tulen valoon, ja katsoi häntä tutkivasti kasvoihin, hellitti yhtäkkiä hänen käsivartensa, peitti kasvonsa käsillään ja vaipui ääneensä nyyhkyttäen tuolin viereen polvilleen.

"Louise!" huudahti silloin vieras tarttuen pöytään kiinni pysyäkseen pystyssä. "Vaimoni -- lapseni!"

Nainen ei vastannut -- hän virui kuin kouristuksessa tuolin yli kumartuneena, hänen koko ruumistaan puistatti kuin horkassa, eikä hän nyyhkytyksiltä saanut sanaakaan suustansa.

"Äiti, onko _tämä_ isä, jonka piti tuoda meille rahaa, että pääsisimme takaisin isoäidin luo?" huudahti lapsi, joka oli peloissaan vetäytynyt nurkkaan.

Ei kumpikaan vastannut. Lannistuneena, murtuneena seisoi Miller -- eli Hohburg, sillä hän se oli -- vielä oven ja pöydän välissä ja tuijotti elottomin silmin edessänsä lattialla polvillaan olevaan kurjuuden ja sydäntäsärkevän kärsimyksen kuvaan -- vaimoonsa. Kyyneliä ei hänellä ollut, mutta hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat; silmät tuijottivat kuopissaan jäykkinä ja kiillottomina -- koko hänen ruumiinsa vapisi sisäisestä liikutuksesta, häpeästä, katumuksesta, masennuksesta, eikä hän rohjennut edes ojentaa käsiään lapsensa puoleen.

Useita minuutteja kesti äänettömyys tuvassa, ja sitä keskeytti ainoastaan vaimon hiljainen, kouristuksentapainen nyyhkytys ja uupumaisillaan olevan miehen raskas hengitys. Väsymys, nälkä ja mielenliikutus tekivät yhdessä tehtävänsä; miehen jäsenet herposivat, hänen päätänsä huimasi, ja hoippuen seinän luo hän lysähti maahan ikkunan ääreen, jäi kyyryssä istumaan lattialle ja painoi kasvot polviinsa.

Silloin vaimo rohkaisi itsensä. Hän nousi ja loi pitkän katseen murtuneeseen puolisoonsa. Sitten hän kääntyi pienokaisen puoleen, joka vielä seisoi levottomana nurkassa, otti hänet syliinsä, suuteli häntä ja sanoi hiljaisella, ystävällisellä äänellä:

"Tule, lapseni, nyt sinun pitää mennä levolle." "Äiti, onko hän isä", kuiskasi pienokainen hiljaa ja arasti hänen korvaansa, -- "jonka puolesta minä olen joka ilta rukoillut Jumalaa, että hän toisi hänet takaisin meidän luoksemme?"

"On, lapseni", vastasi äiti tuskin kuuluvasti. "Onko hän sairas, äiti? -- Hän sanoi minulle äsken, että hänen oli nälkä ja ettei hänellä ollut rahaa millä ostaa leipää."

Äiti käänsi kasvonsa poispäin ja hengähti syvään ja tuskallisesti. Hän koetti vastata, mutta ei voinut; kurkkua tuntui kuristavan, eikä ääntäkään päässyt huulilta.

"Enkö saa mennä hänen luokseen ja suudella häntä, äiti?" pyysi lapsi painaen päänsä äidin poskea vasten. "Hän on niin suruissaan ja niin sairas -- isä raukka."

"Mene hänen luokseen, Liisi, mene", sanoi äiti laskien pienokaisen lattialle ja jäi itse liikkumatonna seisomaan seuraten vain silmillänsä lasta.

Hiljaa ja arasti tämä astui lattian poikki isän luo, joka vielä istui samassa asennossa. -- Kaksi kertaa hän pysähtyi ja katsoi taaksensa äitiin; sitten hän meni verkalleen isän viereen, pani pienen kätösensä hänen olalleen ja kuiskasi ujosti ja pyytävästä:

"Isä!"

Mies säpsähti, ikäänkuin tuo hiljainen sana olisi ollut puukonpisto. Hattu oli pudonnut hänen päästänsä, ja molemmin käsin hän nyt pyyhkäisi kosteat, takkuiset hiukset otsaltaan.

"Lapseni", sanoi hän, "rakas, rakas lapseni!"

"Äiti sanoi, että minun pitää mennä levolle", kuiskasi pienokainen, -- "hyvää yötä, isä -- minä rukoilen puolestasi, että tulet taas terveeksi ja iloiseksi ja ettei sinun tarvitse itkeä enää. Äiti antaa sinulle syötävää. Et saa olla nälissäsi, muuten Liisi itkee koko yön."

"Lapseni!" sanoi mies, ja kyynelet tukahuttivat hänen äänensä. Hän tarttui lapsen käteen -- hän tahtoi vetää tyttärensä luokseen, mutta ei tohtinut, vaan peitti pienen käden suudelmillaan. Pienokainen antoi rauhallisena sen tapahtua, mutta kietoi sitten kätensä isän kaulaan, suuteli hänen huuliaan, sanoi vielä kerran hiljaa: "Hyvää yötä" ja seisoi vaiti ja liikahtamatta isän puristaessa hänet lujasti syliinsä.

"Koskee, isä", kuiskasi hän.

"Hyvää yötä, oma Liisini -- hyvää yötä, lapsukaiseni -- nuku rauhassa, ja Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua, kultaseni!"

"Niin, isä -- nuku oikein hyvin -- äiti tekee kohta vuoteen sinulle."

Isän vapisevat kädet hellittivät pienokaisesta, joka juoksi takaisin äidin luo, ja tämä laittoi lapsen nukkumaan. Hän rukoili pienokaisen kanssa ja suuteli hänen väsyneet silmäluomensa umpeen. Sitten hän nousi hiljaa ja kattoi pöydän. Hän toi esiin leipää, täytti läkkituopin maidolla ja otti arkusta tinalautasen, jolla oli kylmää lihaa -- heidän huominen sunnuntaipäivällisensä.

Mies nousi verkalleen pystyyn ja seurasi silmillään hänen jokaista liikettään.

"Tule syömään, Edvard", sanoi vaimo hiljaisella, käheällä äänellä ja osoitti pöytää. Itse hän istuutui vuoteen laidalle ja kumartui nukkuvan lapsen yli. Vasta kun vaimo oli kääntänyt katseensa toisaalle, saattoi mies liikkua. Hän astui verkalleen pöydän ääreen ja ilmeisesti tulisen nälkäisenä söi eteensä asetetun ruuan viimeistä leivänmurua myöten. Ei sanaakaan puhuttu, mikään ei keskeyttänyt hiljaisuutta.

Vihdoin Hohburg lopetti ateriansa, työnsi lautasen takaisin ja painoi päänsä jälleen käsiinsä. Vaimo nousi tämän kuultuaan ja korjasi pöydän. -- Ei vieläkään ollut sanaa vaihdettu puolisojen kesken.

Silloin Louise vihdoin astui pöydän ääreen, nojasi siihen molemmin käsin, sillä hän tunsi polviensa vapisevan, ja sanoi hiljaisella äänellä:

"Ja _näinkö_ nyt olet palannut -- niinkö on Jumala kuullut rukoukseni, että on lähettänyt sinut _kerjäläisenä_ oman majani edustalle? Edvard, se on hirmuista, ja ettei sydämeni sillä hetkellä pakahtunut, siitä saan kiittää vain vuosikausien kärsimystä, joka on minut karaissut ja kovettanut."

Mies ei virkkanut mitään. Hän tuijotti eteensä lattiaan, sitten hänen käsivartensa vaipui pöydälle ja hän painoi sille päänsä häpeän ja katumuksen valtaamana.

"Ja kuinka nyt on käyvä, Edvard? Ruumiisi on uupunut ja raihnainen, elinvoimasi lannistunut, muuten et olisi ikinä voinut tuollaisena palata ihmisten ilmoille.

"Kuinka sinun nyt tulee käymään? Itseni ja lapseni minä elätän kätteni työllä -- niukasti kyllä tulemme toimeen, mutta kunniallisesti kuitenkin. Miten aiot _itse_ auttaa itseäsi?"

Hohburg ei vastannut -- hän ei näyttänyt hengittävän enää -- hänen niskansa, jolle häilyvä kynttilän valo lankesi, näytti kalmankalpealta, ja kun vaimo pelästyneenä tarttui hänen käteensä, solui hän hitaasti alas tuolilta, jolla istui, ja olisi suistunut lattiaan, ellei vaimo olisi käsillään pidättänyt häntä.