Part 3

Bill tunsi, kuinka suuressa vaarassa he olivat, ja tiesi aivan hyvin, ettei heillä ollut toivomistakaan armoa tuolta verenhimoiselta laumalta. Mutta tietoisuus siitä, että oli äitinsä ja sisariensa ainoana turvana, antoi pojalle miltei yliluonnolliset voimat ja täytti hänen nuoren mielensä ihmeteltävällä levollisuudella ja innostuksella. Kylmäverisesti kuin taisteluissa harmaantunut sotavanhus hän latasi pyssyt uudelleen ja käski sisariansa, jotka tottelivat häntä kuin aikuista miestä, toimittamaan äidin alakerran etäisimpään kulmakamariin, mistä he pahimmassa tapauksessa saattoivat ainakin päästä pihalle. Itselleen ei hänelle jäänyt muuta neuvoksi kuin puolustautua ladattuine pyssyineen ulkosalla ja pitää viholliset niin loitolla, etteivät heidän keihäänsä voineet saavuttaa häntä. Täytyihän lopuksi kuitenkin tulla apua.

Silloin aukesi ryskyen toinen ikkunaluukuista, jonka kautta pari uhkarohkeinta villiä tunki sisään, ja hänen aikoessaan rientää sinnepäin kajahti toisten vihollisten huikea riemukiljunta rakennuksen takaosasta. Kaksi keihästä sattui häneen yhtaikaa, toinen lävistäen hänen takkinsa, toinen hänen vasemman käsivartensa, ja kahdelta taholta syöksyi samassa viisi mustaa sisään karaten naisten kimppuun. Keskelle joukkoa Bill laukaisi kiväärinsä -- ja silloin kuului pyssyn pamaus talon ulkopuoleltakin.

"Apua!" kajahti Elisabetin vihlaiseva huuto melun keskeltä, kun eräs mustista kaappasi hänet syliinsä ja yritti raahata häntä murretun oven luo. -- Sara kamppaili toista vastaan, ja äiti virui tajutonna lattialla. Toinenkin laukaus pamahti hirveän metelin keskeltä, ja Bill oli tuntevinaan ruudinsavussa Walkerin ja Mac Donaldin hahmot, jotka hyökkäsivät mustien kimppuun. Mutta samassa osui bumerangi hänen otsaansa ja heitti hänet tiedottomana maahan.

"Hurraa!" jyrisi Mac Donaldin voimakas ääni halki mustien kiljunnan. Villit, jotka olivat joutuneet mielettömän kauhun valtaan, jättivät varmoiksi luullut saaliinsa ja pakenivat äkkiarvaamattoman apuvoiman tieltä joka suunnalle -- olivathan he tunteneet mustan poliisikunnan päällikön pelottavan univormun ja luulivat olevansa jo saarroksissa ja vangittuina.

"Ulos täältä!" huusi Walker naisille iskien tyhjäksi ammutun pistolinsa messinkiperällä maahan villin, joka piteli Elisabetia. "Talo on ilmitulessa -- pelastakaa itsenne!" Ja voimakkailla käsivarsillaan hän nosti vanhan rouvan lattialta ja kantoi hänet kuin lennossa ovesta ulos. Hänen jäljessään ryntäsi Mac Donald kantaen poikaa. Mutta tuskin he olivat tyttöjen seuraamina ennättäneet ulos, kun näkivät koko joukon vihollisia Kakurrun johtamina karkaavan kohti. Raivokkaan joukon hurja ulvonta täytti ilman, ja keihäät, jotka onneksi olivat sokeassa vimmassa huonosti tähdätyt, viuhuivat heidän ympärillään.

"Nyt, Mac Donald!" huusi Walker. "Kaksi kahtakymmentä vastaan, se on kunniallinen taistelu, kun on näistä mustista koirista kysymys. -- Eläköön vanha Englanti!"

Hän singahutti tyhjän pistolinsa keskelle parvea ja temmaten sapelinsa tupesta karkasi kiljaisten vihollista vastaan. Mac Donald, vasemmassa kädessä vielä ladattu pistoli, oikeassa raskas, pitkä puukko, pysytteli hänen rinnallaan, ja hänen laukauksensa osui muuatta vanhaa mustaihoista keskelle rintaa, niin että mies suistui maahan ääntäkään päästämättä. Kakurru heittäytyi samassa Walkerin kimppuun, ja tämä halkaisi hänen kallonsa yhdellä ainoalla sapelin iskulla. Mutta muut villit tunkeutuivat hurjasti kirkuen esiin. He tiesivät ylivoiman olevan puolellaan, pitivät voittonsa varmana ja olivat verenvuodatuksesta jo yltyneet tuliseen vimmaan. Heidän sotahuutonsa kajahti halki ilman, keihäät ja bumerangit sinkoilivat, ja Walker horjahti, kun tuollainen lentävä ase hipaisi hänen päätänsä.

"Hurraa!" raikui samalla hurja riemuhuuto läpi taistelun tuoksinan ja melskeen. "Tännepäin, pojat -- käykää päälle!" Ja aidan yli mahtavalla hyppäyksellä, laukaisten pistolinsa keskelle joukkoa ja hosuen kuin Herran viha miekallaan ratsunsa selästä oikealle ja vasemmalle, karahutti vääpeli väkensä seuraamana, ja mustat viholliset hajosivat joka taholle kuin akanat tuuleen.

"Hei, pojat!" hihkui vanha soturi kannustaen korskuvaa ratsuaan ja kaataen terävän sapelinsa jokaisella iskulla pakenevan alastoman vihollisen. "Heleijaa -- tuosta saat, kas noin, ja tuosta! Perhanan roistot, jopa menitte pahasti satimeen! Hui!"

Mustien pako oli yleinen. Suurin osa oli jo aikaisemmin laittautunut saaliineen tiehensä jättäen harvalukuisten valkoihoisten tuhoamisen pienelle osalle nuorta väkeä, ja ne näistä, jotka onnistuivat pelastautumaan vanhan vääpelin ja hänen jäljessään henkien tavoin kiitävien mustien poliisisotilaiden odottamattomasta päällekarkauksesta, pakenivat osittain Malley-pensaikkoihin, osittain joelle, johon sukelsivat ja koettivat veden alitse päästä vaaran paikoilta pois. Walker, joka ei pannut aikaa hevosensa etsimiseen, seurasi sapelillaan huitoen pakenevaa vihollista jalkaisin, mutta Mac Donald riensi heti pelastettuaan naiset ja nähtyään, ettei enää ollut vaaraa, hevosensa luo, jonka oli jättänyt aidan viereen, pisti tyhjät pistolit huotraan, hyppäsi satulaan ja ohjasi tottelevaisen eläimen sinnepäin, missä naiset olivat. Kun Sara kuuli kavion kapsetta takaansa, käänsi hän päätänsä.

"Herra Mac Donald!" huudahti hän tuntiessaan ratsastajan.

"Jumala suojelkoon teitä ja omaisianne", sanoi nuori mies kumartaen ystävällisesti hänelle. Mutta samassa kelpo ratsu jo kiidätti häntä kohden lähintä pensaikon puoleista aitaa ja lensi rohkealla ponnahduksella sen yli vapauteen.

"No vie sun perhana!" kiljaisi vanha vääpeli, joka tällöin juuri käänsi hevosensa ja pysähtyi upseerinsa viereen. "Tuollahan meidän rosvomme livistää täyttä laukkaa karkuun. -- Perään, pojat, saamme hänet kiinni, ennenkuin hän vielä on ehtinyt lähimmän Malley-harjanteen taa!"

"Seis!" komensi Walker vakavalla, levollisella äänellä. "Mustat ovat _tuolla_, niitä pankaa osa miehistänne ajamaan takaa, sillaikaa kuin muut täällä pelastavat mitä vielä on pelastettavissa liekeistä. Mutta ottakaa samalla haltuunne musta raajarikko, joka tuolta hietaharjulta paraikaa ryömii joelle päin. Hän on rosvojoukon vakoilija ja hän se on kavaltanut talon."

Vääpeli katsoi ymmällään luutnanttiinsa. Hän ei ensinkään vielä käsittänyt, kuinka nämä molemmat, upseeri ja vanki, joiden hän oli luullut olevan peninkulmien päässä täältä, näin yhtäkkiä olivat jälleen asemalla ja mikä heidät oli niin oikeaan aikaan tuonut takaisin. Toiseksi oli hänen mielestään metsäsissin vangitseminen joka tapauksessa paljon tärkeämpää kuin parinkymmenen kapinallisen mustanahan kurittaminen. Mutta upseerin käskyä oli toteltava. Heti saivat muutamat sotilaat määräyksen seurata pakenevaa vihollista pensaikkoon ja jos mahdollista tuoda joitakuita vangittuina mukanaan, kun taas vääpeli yhden miehen keralla -- sillä mitäpä hän olisi enempää tarvinnut raajarikkoa pidättämään -- nelisti hietaharjua kohden.

Mustat poliisimiehet koettivat sillaikaa Walkerin johdolla sammuttaa tulta ja pelastaa tavaroita sen verran kuin niitä vielä saatiin liekkien vallasta. Silloin vanha herra Powell poikiensa ja päällysmiestensä seuraamana ajaa karahutti paikalle suitset höllällä ja ratsu vaahdossa.

"Tuolta tulee isänne", huudahti Walker läheten jälleen ensi kertaa naisryhmää, joka puuhaili toipuvan veljen luona. "Teillä ei ole enää mitään pelättävää. Muuten jääköön kuusi miestäni teidän avuksenne; minä taas en poistu paikkakunnalta ennen kuin olen karkoittanut kavalan heimon kauas läheisyydestänne ja rangaissut sitä ilkityöstään. -- Saatte nukkua rauhassa."

Hän meni ratsunsa luo, jonka muuan sotilas toi hänelle, ja nousi satulaan.

"Lähdettekö pois?" huudahti rouva Powell ojentaen kätensä häntä kohden. "Oi, älkää noin pian menkö, antamatta meidän osoittaa kiitollisuuttamme."

"Ilman teitä olisimme olleet hukassa", sanoi vesissä silmin Elisabet.

"Kiitos olisi minun pantava tasan toisen kanssa", vastasi Walker synkästi ja välttäen Saran tutkivaa katsetta. -- "Mutta", lisäsi hän reippaammin ja erikoisella äänenpainolla, "minulla on nyt _muita_ velvollisuuksia. _Vaarallisimmat_ rosvot tulee minun _ensiksi_ saada kiinni, riistää heiltä ryöstösaalis ja puhdistaa tämä seutu mustaihoisista. -- Jos kuitenkin joskus muistelette minua, älkää ainoastaan vihalla muistelko."

"Herra Walker", pyysi Sara.

Mutta Walker viittasi hänelle kädellään ratsunsa selästä, ja kun aseman omistaja karahutti aitauksen sisälle toiselta puolen, poistui Walker toiselta, kuuntelematta vanhan herran kutsua, kokosi ulkopuolella miehensä ja kiiti heidän kerallaan metsään.

TOINEN LUKU.

Aivan lähellä Adelaidea, Etelä-Austraalian pääkaupunkia, oli pienoinen, miltei yksinomaan saksalaisten asuma kaupunki, Saaldorf nimeltään.

Siinä oli noin kolmekymmentäviisi taloa, kaksi kirkkoa ja yhtä monta ravintolaa eli "hotellia", mutta se erosi Austraalian englantilaisista kauppaloista olennaisesti siinä, että se oli ilman vankilaa, joka etenkin kaikilla Uuden Etelä-Walesin asutuksilla on keskipisteenä.

Täällä asui läkkiseppä Lischke vaimonsa Katriinan ja Susanna tyttärensä kanssa. Aikojen kuluessa oli hänestä sukeutunut melkoisen varakas mies.

Toimekas puuha vallitsi hänen verstaassaan, joka oli asuinhuoneen vieressä; sieltä kuului taukoamatta kahden kisällin ja yhden oppipojan taonta ja nakuttaminen. Naisväki oli tottunut tähän räminään, ja Lischke itse väitti, ettei sitä ensinkään kuulukaan.

Paitsi talon emäntää, joka istui nojatuolissaan asuinhuoneessa ja kehräsi, oli huoneessa toinenkin naishenkilö -- ompelija, joka istui ikkunan luona uutterassa työssä. Viisivuotias pikku tyttö -- hänen lapsensa -- istui lattialla hänen vieressään leikkien jotenkin karkeatekoisella nukella, jota piti sylissään ja hyssytteli.

Nainen oli varmaankin joskus ollut häikäisevän kaunis, sillä vielä nytkin erotti selvästi jalopiirteiset, vaikkakin riutuneet kasvot, tummat silmät, tuuhean, kastanjanruskean tukan ja hienon hipiän. Mutta suru tai sairaus oli tehnyt posket kalpeiksi, vienyt silmien säihkyn, ja syvä, tuskainen uurros näytti häviämättömäksi painuneen suun tienoille. Hän oli köyhä saksalaisnainen, joka lapsineen asui yksinään puolittain hajonneessa hökkelissä noin puolen tunnin matkan päässä Lischken talosta ja ansaitsi niukan leipänsä ompelemalla muutamissa Saaldorfin perheissä. Hän oli nimeltään Louise Hohburg.

Muuan hyvin puettu muukalainen, joka asteli katua pitkin, huomasi ikkunassa olevan naisen, jäi hetkeksi yllätettynä seisomaan, katseli taloa ja näytti aikovan puhutella naista, mutta malttoi mielensä ja astui suoraa päätä verstaalle, jonka ovelle kolkutti.

Mestarin ystävällisestä "sisään"-kutsusta astui talon vierasvaraisen kynnyksen yli Mac Donald, jonka retki pensaikkojen ja erämaiden halki oli päättynyt onnellisesti tähän taajasti-asuttuun Etelä-Austraalian osaan. Mutta tuskinpa häntä nyt enää olisivat tunteneet edes hänen vanhat tuttavansa ja ystävänsä Powellin farmilla. Sillä hän oli muuttunut täydeksi kaupunkilaiseksi, yllä siisti tumma verkapuku ja jaloissa kevyet kiiltonahkasaappaat. Vankka parta oli kadonnut, niin että jäljellä oli vain pieni, lyhyeksi leikattu poskiparta, tukka oli niinikään leikattu, ja silmiä peittävät vaaleansiniset rillit tekivät kasvot miltei aivan tuntemattomiksi. Päässä vain oli pensaikkolakki, ja vasemmassa käsivarressa riippui satulatasku.

"Miten voin teitä palvella?" kysyi Lischke, kun oli molemmin puolin ystävällisesti tervehditty.

"Tehän olette saksalainen -- eikö niin?" tuli vastakysymys varsin puhtaalla saksankielellä, jossa vain hiukan tuntui vieras sointu.

"Olen... tuota...", virkkoi mestari hieman kummastellen, sillä hän oli tähän asti aina luullut osaavansa erottaa maanmiehensä jo ensi silmäyksellä. "Mutta ettehän te... vai kuinka?"

"Olen kuin olenkin", vastasi vieras hymyillen, "vaikka pitkäaikainen oleskeluni Englannissa ja Ranskassa on kenties sekoittanut puheeseeni sellaista, joka teistä tuntuu epäsaksalaiselta. Sallikaa minun siitä huolimatta tervehtiä teitä maanmiehenäni ja kysellä teiltä yhtä ja toista paikkakunnan oloista, minä kun näet olen outo tässä kaupungissa."

"Kaikesta sydämestäni", huudahti Lischke tarttuen tulijan käteen ja sitä pudistaen. "Mutta olkaahan hyvä ja astukaa asuntooni, sillä täällä ei räminältä kuule edes omaa ääntänsä..."

Mac Donald seurasi häntä ja astui sitten hiljaisempaan huoneeseen, missä hän huomasi ainoastaan ikkunan ääressä työskentelevän rouva Hohburgin, jota tervehti kunnioittavasti.

"Ja mistä matka?" kysyi Lischke työntäen vieraalle tuolin ja itselleen ottaen toisen. "Olkaa hyvä, painakaa puuta, ja pankaa syrjemmälle tuo vanha reppunne. Lämmin ilma tänään, matkustus rasittaa."

"Olen tullut jalkaisin", sanoi Mac Donald, "vieläpä melkoisen matkan".

"Jalkaisin? Se on vielä hankalampaa -- mutta ei suinkaan kauempaa kuin Adelaidesta."

"Toiselta suunnalta, hyvä herra", vastasi Mac Donald, -- "Melbournesta".

"Melbournesta jalkaisin?" huudahti vanha Lischke ällistyneenä ja luoden hieman epäilevän silmäyksen vieraan saappaisiin, jotka tosin olivat pölyiset, mutta kuitenkin eheät ja hienot.

"Ei", nauroi Mac Donald, "siinä olisi hieman liiaksi sitä hyvää -- vain kymmenen tai kaksitoista peninkulmaa. Siihen saakka tulin ratsain, mutta sitten sattui hevoseni onnettomuudeksi saamaan 'mustan käärmeen' piston ja kuoli kaikista vastakeinoistani huolimatta."

"Kas peijakasta", sanoi Lischke, "ja sitten läksitte jalkapatikkaan?"

"Mikäs neuvoksi? Kun ihmiset huomaavat, että toisen _täytyy_ saada hevonen, niin he kyllä osaavat asettaa hinnan sen mukaan. Ja saan kai täältäkin ostaa hevosen."

"Olette aivan oikeassa", vakuutti Lischke, "mutta semmoisen marssin jälkeen on teidän kai nälkä -"

"Ei ensinkään", esteli Mac Donald, kun isäntä aikoi nousta tuoliltaan. "Lasin maitoa kenties sentään saan pyytää."

"Tietysti -- suurimmalla mielihyvällä -- nyt vaan ei ole naisista kumpikaan saapuvilla. Oh, rouva Hohburg, olisitteko hyvä ja toisitte lasin maitoa sisään?"

Nainen nousi ja lähti huoneesta täyttääkseen pyynnön. Nimeä mainittaessa vieras äkkiä katsahti ylös ja kiinnitti hetkeksi silmänsä tutkivasti hoikkaan, kivulloiseen olentoon.

"Hohburg, sanoitte?" kysyi hän isännältään. "Kuka tämä rouva on?"

"Rouva -- jumala paratkoon", sanoi Lischke, "köyhä vaimo, joka asuu tässä lähitienoilla ja ansaitsee niukan toimeentulonsa työskentelemällä vieraiden ihmisten luona. Hän oli naimisissa, mutta miehensä, kelvoton renttu, karkasi yhtäkkiä teille tietymättömille, läksi, kuten arveltiin, laivassa jonnekin _Kaltaforniaan_ tai ties mihin kaukaiseen maahan. Nyt istuu vaimo täällä yksin ja suree, mutta kunnollinen ja kelpo nainen hän on, niin että me kaikki häntä mielellämme avustamme, kun tarvis vaatii. Almuja hän ei ota vastaan, ja senvuoksi annamme hänelle siellä-täällä työtä, jotta hänellä on ainakin mistä elää."

"Vaimo parka."

"Niin, rakas herra, se on täällä Austraaliassa ikävä asia", sanoi Lischke. "Vaimo, jolla _täällä_ on renttuileva, kelvoton mies, on suorastaan hukassa ja voisi ilman muuta hypätä veteen. Ilmassako lie syy vai missä, mutta ihmiset täällä ratkeavat juomaan, ja missä alku on tehty, käy edistys juoksujalkaa kohden kurjuutta. Ja mitä siitä seuraa, sen kai tiedän. Täällä ihan lentävät sillä tapaa rahat ikkunasta ulos, ja viheliäisestä, surkean pienestä ryypystä, jommoista en viitsisi kaataa edes takinhihaani, heittävät täällä koko omaisuuden. Senkin miehen vei ainoastaan juoppous rappiolle, muuten hän oikeastaan oli aika visakka ihminen ja osasi jutella ihmeen oppineesti. Kädet hänellä oli kuin neitosella valkoiset, mutta viinaa kiskoi nahkaansa kuin kaksi rakuunaa."

"Tehän olette naimisissa, eikö niin?"

"Minä? -- Luulisinpä olevani", nauroi Lischke. "Ja mitenkäs muuten! Talonpojan elämä ilman vaimoa ei vetele. -- Oletteko _te_ naimaton?"

"Niin olen."

"Ja tulette Melbournesta pensaikon halki?" toisti Lischke yhä ihmeissään itsekseen. "Peijakas, mahtaa se olla pitkä ja ikävä matka! Mitäs olikaan, kerrottiinhan tässä äskettäin, että siellä Uudessa Etelä-Walesissa taas ovat panneet toimeen pari ajometsästystä pensasrosvojen ja mustien välillä. Oletteko kuullut?"

"Kuullut kyllä", vastasi vieras, "mutta herra varjelkoon, semmoisia asioita tavallisesti liioitellaan kovin. Kärpäsestä aina tehdään härkänen."

"Niin, niin, oikeassa olette", nauroi Lischke, "suurentelijoista ei ole puutetta tässä maassa, ne kasvavat aivan yhtä paksuiksi ja pitkiksi kuin kumipuut, -- Mutta tuossa tulee maitonne; hyvä rouva Hohburg, pankaahan pöytään myös hiukan voita ja leipää."

"Olen pahoillani, että tuotan teille näin paljon vaivaa."

"Joutavia", huudahti Lischke. "Pitäähän toki tarjota vieraalle maitoa ja leipää. Ja nyt antakaa maistua ja nauttikaa terveydeksenne!"

Naisen nimeä mainittaessa oli vieras jälleen katsellut tutkivasti hänen kasvojaan, jotka nyt saattoi nähdä edestäpäin, mutta nainen kääntyi kohta poispäin, meni työnsä luo takaisin ja alkoi jälleen ahkerasti ommella.

"Mikä onkaan teidän nimenne?" kysyi Lischke vihdoin, katseltuaan hetken aikaa mielihyvällä vieraan osoittamaa ruokahalua. "Minun nimeni on Lischke, olen läkkiseppämestari ja maanviljelijä."

"Minun nimeni on _Schreiber_", vastasi Mac Donald.

"Ensin luulin teitä maalaiseksi squatteriksi", arveli saksalainen, "mutta se kai ette sentään ole?"

"En -- tosin oli minulla aikaisemmin tuumana asettua jonnekin asumaan, ja jos sopivan paikan löydän, teenkin sen ehkä vielä."

"Se on parasta, mitä ihminen voi tehdä", sanoi Lischke.

"Ette suinkaan satu tietämään, onko Adelaiden satamassa paljon laivoja nykyään ja onko ehkä minkään lähdöstä ilmoitettu?" kysyi Schreiber sitten.

"Laivoja?" sanoi Lischke, jolle tämä kysymys tuli niin äkkiä, ettei hän heti osannut siihen vastata. "Hm, enpä tosiaankaan tiedä. Semmoisista me täällä tiedämme hyvin vähän. Jollei aina joskus saapuisi joku saksalainen laiva tuoden uusia siirtolaisia ja kirjeitä kotimaasta, emme välittäisi niistä tuon taivaallista!"

"Mutta lähetättehän tuotteitanne laivoilla!"

"Sitä tekevät kauppiaat, silloin kun jotakin lähetetään. Me saksalaiset myymme melkein kaiken välikauppiaille, se on mukavampaa."

"Eikö siitä voisi täältä naapurista saada tietoa?"

"Niin laivoistako? Miksikäs ei -- herra tohtori Spiegel tilaa englantilaista sanomalehteä; siinä ovat kaikki laivat, tulevat ja menevät."

"Missä hän asuu?"

"Ei edes piipunpolttaman päässä täältä. Mutta mitä te laivoista tahdotte? Aiotteko lähteä Austraaliasta pois?"

"En", sanoi Mac Donald, joka ei pitänyt hyvänä ilmaista täällä sellaisia aikeita, vaan keksi nopeasti hätävalheen tekaistakseen vastauksen, joka ei herättänyt epäluuloja. "Matkalla ostin eräältä englantilaiselta koko kirstullisen linnunnahkoja, jotka hän näinä päivinä lähettää kärryissään Adelaideen, ja tahtoisin mielelläni saada ne Saksaan niin pian kuin suinkin, ennenkuin syöpäläiset ehtivät turmella niitä."

"Aa -- olette ehkä tekin semmoinen -- miten niitä sanotaankaan, luonnontutkija, luulenma", arveli Lischke, -- "joka kokoo säkkikaupalla kiviä ja rikkaruohoja ja linnunraatoja ja panee laatikkoihin. Meilläkin täällä Saaldorfissa on eräs sellainen herrasmies, joka ampuu räiskyttää kuoliaaksi jok'ikisen linnun minkä tapaa ja sitten koettaa löytää ihmisiä, jotka ostaisivat niitä häneltä."

"Ei", vastasi Mac Donald hymyillen, "vaikka Austraalian eläinkunta onkin minua jo kauan huvittanut, on sen tutkiminen aina kuitenkin jäänyt vain sivutoimekseni. Olen ammatiltani lääkäri."

"_Lääkäri? -- Tohtori?_" huudahti Lischke hypähtäen tuoliltaan. "No sitten ette täältä saakaan lähteä, vaikka mikä olisi; semmoista täällä Saaldorfissa juuri kipeästi kaivataan. Tuhat tulimaista, sepä jotain olisi, jos saisimme tänne oikean lääkärin paikkakunnallemme -- ja te näytätte minusta juuri sellaiselta, joka ymmärtää asiansa."

"Eikö teillä ole lääkäriä Saaldorfissa?" kysyi Mac Donald nähden tässä yhtäkkiä aukeavan mahdollisuuden, joka saattoi antaa hänelle, vaikkakaan ei pysyväistä asuinsijaa, kuitenkin tilaisuuden löytää sopiva ajankohta, jolloin kävi laatuun pudistaa Austraalian tomut jaloistaan.

"Vielä pahempi kuin ei mitään!" huudahti Lischke. "Nuori hölmö meillä täällä on -- oikea mettäksen poika, ylioppilas mikä lie, kirjava lakki päässä ja suuret kannukset saappaissa, joka aina ahtaa kitansa täyteen eikä muusta puhu kuin 'kuureistaan'. -- Minä suutun vain silloin kun hänet näen ja olen monta kertaa kauhulla ajatellut, mitä tuleman pitää, jahka meistä kerran joku sairastuu."

"Entä onko teillä apteekkia täällä?"

"Onpa niinkin, ja oikein hyvä onkin, mutta reseptinkirjoittajia ei ole muita kuin tuo mainittu Hannu Hölmöläinen. -- Ei, herra tohtori, jos teillä vain hiukankin on aikomusta jäädä Etelä-Austraaliaan, niin asettukaa Jumalan nimessä tänne Saaldorfiin. Varmasti tulette näkemään, ettei ole syytä katua."

"Te maalaatte tulevaisuuden täällä hyvin houkuttelevaksi, hyvä herra Lischke", sanoi Mac Donald.

"Mutta en paremmaksi kuin minkä voin taata", vakuutti läkkiseppämestari. "Kun teille vanha Lischke jotakin sanoo, voitte siihen lujasti luottaa. Minä en ole niitä, jotka näkevät kaiken taivaansinisessä ja ruusunvärisessä valossa."

"Sen uskon mielelläni", sanoi Mac Donald. "Mutta lääkärillä, joka asettuu vieraaseen paikkakuntaan, on edessään suuremmat vaikeudet kuin kellään muulla. Käsityöläinen voi saada hyvän aseman taitavuudellaan, kauppias hyvillä tavaroilla, mutta kun lääkäristä on kysymys, on _luottamus_ pääasia, ja ellei hän voi sitä saavuttaa, ei hän onnistu, olipa kuinka taitava tahansa."

"Siinä olette ihan oikeassa, ja nähkääs sitä juuri puuttuu tältä meidän herraspojalta, mutta sitä ei teiltä tule täällä puuttumaan, ei voi puuttua."

"Minun pitää joka tapauksessa ensin hieman katsella ympärilleni täällä", sanoi Mac Donald, -- "tutustua apteekkariin ja saada häneltä lähempiä tietoja."

"Kuulkaas -- minäpä sanon teille jotain", huudahti Lischke lyöden kämmenellänsä pöytään, "minulla on eräs tuuma, ja jos suostutte siihen, teette minulle mieliksi. Jääkää pariksi päivää luokseni -- meillä on vierashuone, ja te ette häiritse meitä lainkaan -- tutustukaa sillaikaa paikkakuntaan, ja minä tiedän varmasti, että se tulee miellyttämään teitä."

"Tarjouksenne, arvoisa herra, tuli hieman kevytmielisesti tehdyksi", sanoi Mac Donald hymyillen. "Mitähän jos otan sanoistanne kiinni?"

"No tuohon käteen!" huudahti Lischke ojentaen hänelle kätensä.

"Olkoon menneeksi -- käytän hyväkseni vierasvaraisuuttanne muutamia päiviä", sanoi Mac Donald hetken epäröityään, "enkä ollenkaan epäile, ettenkö tulisi mieltymään uuteen ympäristööni".

"Se on järkevää puhetta", huusi Lischke hyvillään hieroen käsiään, "ja nyt toivottavasti saamme pian antaa palttua tuolle hupsulle, nykyiselle tohtorillemme, Dingskirchen vai mikä hän lie nimeltään".

"Olisin kuitenkin mielissäni", keskeytti Mac Donald, "jos piakkoin saisin tiedon laivoista, jotta tavarat tulisivat ajoissa lähetetyiksi, kun ne saapuvat. Haluaisin myöskin kirjoittaa muistiin jonkun laivakonttorin osoitteen, jonne ne voisin jättää."

"Jaa niin, linnunnahkojenne takia", muisti Lischke. "No hyvä, kuulkaahan. Menkää nyt kohta tohtori Spiegelin luo kysymään. Hän on ystävällinen, hauska mies, vaikka hänellä onkin hiukan hupsuja aatoksia päässään. Tyttäreni laittaa sillaikaa huoneenne kuntoon, ja -- mutta peijakas, missä se tyttö oikeastaan piileksii? -- Ettekö ole nähnyt Susannaa, rouva Hohburg?"

"Hän meni äskettäin puutarhaan", vastasi nainen.

"Minä menen kohta hakemaan", sanoi Lischke lähtien huoneesta ja jättäen vieraansa naisen kanssa kahden.

"_Hohburg_-nimi", sanoi vieras hetken vaitiolon jälkeen, "herättää mielessäni vanhoja, rakkaita ja tuskallisia muistoja. Miltä seudulta Saksaa olettekaan kotoisin, jos saan kysyä?"

"Minäkö?" virkahti nainen punehtuen kovin, mutta nostamatta katsettansa työstään. "Thüringenistä."