Part 2

"Sitä suurempi meillä on syy lopettaa etsimisemme niin joutuisaan kuin suinkin", vastasi upseeri poiketen polulta joelle päin, joka tällä kohtaa oli tuskin kahdenkymmenen askelen päässä. "Minusta näyttää, että vesi alkaa käydä sameaksi- Käyttäkää siis vielä tämä päivä siihen ja etsikää tarkoin toispuolinen ranta, erittäinkin asemalle saakka alaspäin, ja vasta jollei mitään löydy, lähdette miesten kera jälkeeni tänään illalla. Mabong saa lähteä teidän mukaanne -- hän on älykkäimpiä mustaihoisia -- ja minä otan sijaan jonkun toisen miehen. Lähimmällä asemalla odotan tarkempia tietoja ja jään sinne, kunnes te itse tuotte minulle sanoman tuloksistanne. Jos vesi nousee uhkaavasti, täytyy meidän kiiruhtaa ehtiäksemme poliisiasemalle ja ylävämmälle maalle."

Vääpeli ei näyttänyt kovin halukkaalta jatkamaan joka tapauksessa hyödytöntä etsimistä, mutta käsky oli annettu ja se täytyi panna toimeen. Neljä tai viisi engl. peninkulmaa hän kuitenkin vielä pysyi upseerin seurassa päästäkseen takaisin sille paikalle, missä Punainen John oli uinut joen poikki. Sitten hän poikkesi miehinensä oikealle, kun taas upseeri, vankinsa ja erään poliisimiehen seuraamana, ajaa karahutti Malleykukkuloiden suuntaan pitkin niiden juurta.

Tunnin verran he olivat näin ratsastaneet vieretysten, kukin omissa ajatuksissaan, kun joku mustaihoinen olento vilahti heidän editsensä tien poikki ja katosi tiheään teepensaikkoon yhtä nopeasti ja jäljettömästi kuin oli ilmaantunutkin.

Walker tarttui vaistomaisesti hevosensa suitsiin, ja hänen takanaan ratsastava musta poliisimies nousi jalustimille seisomaan seuratakseen tummaa olentoa silmillään niin kauas kuin suinkin. Mutta Mac Donald vavahti omituisesti. Hän miltei luuli tunteneensa tuon aavemaisesti ohi livahtaneen villin leveässä yläruumiissa erään ystävänsä, päällikkö Kakurrun hahmon.

Kun he saapuivat paikalle, missä villi oli vauhdilla loikannut polun yli, seisautti Walker hevosensa, ja hänen musta poliisinsa hyppäsi satulasta ja tarkasteli jälkeä, pää miltei maahan kiinni painettuna.

"Turha vaiva, poikaseni", nauroi upseeri. "Olemme joka tapauksessa yllättäneet veitikan, joka kuuluu johonkin lähiheimoon, ja hän panee parastaan päästäkseen tieltämme pois. Tuollaisilla juuttailla on aina paha omatunto, ja he pötkivät käpälämäkeen niin pian kuin näkevät univormun."

Musta ei nähtävästi ymmärtänyt halkaistua sanaakaan luutnantin puheesta, vaan katseli pitkään ja huolellisesti jälkeä ja totteli vasta kun upseeri toistamiseen käski häntä jatkamaan matkaa ja jättämään alkuasukkaan sillensä. Kun hän jälleen oli saavuttanut luutnantin, kysyi tämä mitä hän oli keksinyt. Mutta mies parka ei osannut sanaakaan englantia, vaan lateli omalla kielellään pitkän jutun, josta Walker taas ei ymmärtänyt hölyn pölyä.

"Tämäpä kaunista", harmitteli hän itsekseen. "Nyt on tuo vääpeli laittanut mukaani miehen, jolle en osaa edes puhua."

"Siinä ei ole mitään tärkeätä", virkkoi Mac Donald, joka oli hyvin tarkoin kuunnellut mustan kertojan sanoja. "Hän vain sanoo, ettei tunne jälkeä, ja arvelee, että alkuasukas ehkä on jostakin toisesta heimosta."

"Osaatteko näiden ihmisten kieltä?" huudahti Walker hieman kummastellen.

"Ainakin _ymmärrän_ sitä joltisestikin."

"Hyvä", nauroi Walker. "Olkaa siis ainakin niin hyvä, että käskette hänen laittaa tulen rannalle ensimäiseen joenpolvekkeeseen, mihin saavumme, jotta voimme saada itsellemme lasin teetä. Emme ole kukaan vielä syöneet aamiaista tänään."

Mac Donald tulkitsi nämä sanat miehelle. Mutta tämä katsoi ensin kysyvästi upseeriinsa, ikäänkuin odottaen häneltä vahvistusta käskyyn, ja vasta kun Walker nyökäytti hänelle päätänsä, karahutti hän edelle ja lähti panemaan käskyä toimeen.

Molemmat toiset ratsastajat seurasivat sillaikaa verkalleen epäselvää, tuskin näkyvää tienjälkeä, Walker hiljaa ja mietteissään, välittämättä paljoa siitä, mitä ympärillä tapahtui, mutta Mac Donald jännitetyn tarkkaavaisena ja melkein henkeä salpaavan odotuksen vallassa. Noin sadan askelen päässä hän oli jälleen huomannut äskeisen tumman haamun aivan tien vieressä, ja oli ilmeistä, että joku musta heimo piti silmällä ja seurasi heitä. Olipa mustanahoilla mitä tahansa mielessä heitä vastaan, _hänelle_ saattoi "siitä koitua pelkkää hyötyä. Kuolemakin tuntui hänestä toivottavalta verrattuna siihen, mitä hänellä oli odotettavana, tähänastista vielä kauheampaan vankeuteen. Mutta jos hän oli nähnyt oikein, jos Kakurru oli väijyjäin joukossa, silloin hänellä ei ollut omasta puolestaan mitään pelättävää, sillä tämä mies oli hänelle kiitollisuudenvelassa ja vihasi mustaa poliisia kuin kuolemaa. Miltei kouristuksentapaisesti ja tahdottomasti hän miettiessään ponnisteli käsillään, ja vasta tämä liike herätti yhtäkkiä upseerin huomion."

"Puristavatko raudat teitä?" kysyi hän säälivällä äänellä, mutta jatkoi kohta ensi sanojensa jälkeen paljon tylymmin: -- "niinpä niin, hankala kappale, nämä käsiraudat, mutta niistä päästää teitä en voi!"

Mac Donald ei vastannut mitään, vaan pani kahlehditut kätensä satulannupille ja katseli synkkänä eteensä maahan. Yhtäkkiä hän tunsi upseerin hillitsevän hevostaan. Verkalleen hän käänsi päänsä Walkeriin päin ja tuli hieman hämilleen huomatessaan tämän katselevan häntä tarkkaan ja tutkivasti.

"Vastatkaapa minulle erääseen kysymykseen, Mac Donald", sanoi Walker, "kysymykseen, jota en tee teille poliisiluutnanttina, vaan miehenä miehelle".

"Ja mikä se olisi?" vastasi Mac Donald.

"Yksinkertaisesti tämä -- oliko teillä tosiaankin tarkoituksena, jollette olisi joutunut kiinni, asettua tänne... perustaa itsellenne -- _koti_? Aioitteko..."

Mac Donald ei kuunnellut häntä enää -- hänen silmänsä kiintyivät hämmästyneinä ja ihmeissään Kakurrun tummaan hahmoon, joka aivan upseerin hevosen takana sukelsi esiin sankasta suolapensaikosta ja heilutti ilmassa pientä austraalialaista nuijaa, vaddy'a. Walker seurasi nopeasti hänen katsettaan, mutta oli tuskin kääntänyt päänsä, kun vaddy samassa suhahti ja sattui hänen otsaansa, niin että hän äännähtämättä putosi tajutonna ja ikäänkuin luodin lävistämänä maahan. Nopeasti kuin kenguru pujahti villi perässä noutaakseen syrjään kimmahtaneen aseensa, ja ennenkuin Mac Donald oli saanut pelästyksestä korskuvan hevosensa rauhoittumaan, oli hän jo taas paikalla, kumartui tajuttomana makaavan puoleen ja heilutti voitonriemuisena avainta, joka avasi käsirautojen lukon.

"Kakurru, sepä sattui oikeaan aikaan!" huudahti Mac Donald riemuiten ja ojensi hurjasta mielenliikutuksesta vapisevat kätensä alkuasukasta kohden. Kolmen sekunnin kuluttua hän oli vapaa.

"Niin", myhäili Kakurru hiljaa itsekseen, kumartuen pyörtyneen upseerin yli. "Ja nyt teemme tästä lopun."

"Seis!" huudahti silloin Mac Donald astuen väliin ja työntäen mustan syrjään. "Emme vuodata verta, jollei hätä meitä siihen pakota. Anna tänne raudat."

"Hyvä niinkin", sanoi villi, paikalla älyten vapautetun vangin tarkoituksen. "Käännätte asian toisinpäin. Ha-ha-haa, kylläpä ällistyy mies jahka virkoaa. Hyvä -- mutta toinen on minun."

"Mitä aiot tehdä?" huudahti Mac Donald, kun Kakurru meni upseerin hevosen luo, joka oli suitsistaan takertunut pensaikkoon, ja irroitti satulasta karbiinin.

"Mitäkö aion tehdä?" huusi villi säkenöivin silmin. "Tappaa mustan vakoojan! Kirotut koirat, jotka kavaltavat omat heimolaisensa, nuuskivat heidän jälkiään ja vievät heitä valkoisten teuraiksi! Te panette _tuon_ kiinni, -- toisesta pidän minä huolen!"

Ja ennenkuin Mac Donald ehti vastata sanaakaan, oli Kakurru hävinnyt tiheikköön.

Mutta Mac Donaldille jäi tuskin aikaa panna upseerin kädet rautoihin, ja juuri kun hän väänsi raudat lukkoon, virkosi pyörtynyt, jonka otsaa heittoase oli onneksi kohdannut vain viistosti, avasi silmänsä jälleen ja yritti kauhistuneena hypähtää pystyyn.

"Mitä tämä on?" hän huusi tuntiessaan kätensä sidotuiksi. "Perkele! Apua! Mabong -- auttamaan!"

"Luutnantti Walker!" sanoi Mac Donald, jokatällävälin oli ottanut hänen satulahuotrastaan pistolit ja ase kädessä astui raivostuneena pystyyn karkaavan nuoren miehen luo. "Te näette, että sotaonni on kääntynyt. Olemme vaihtaneet osia ja te olette minun vallassani. Niin vähän kuin ajattelenkin tehdä teille mitään pahaa, pakotatte minut kuitenkin, jos kerrankin huudatte, ampumaan kuulan läpi aivojenne tai, mikä on vielä pahempaa, jättämään teidät sidottuna ja kapula suussa pensaikkoon. Mukautukaa siis välttämättömyyteen -- kohtalo ja erään uskollisen mustaihoisen apu ovat vapauttaneet minut, ja olen päättänyt tällä kertaa varjella vapauttani paremmin kuin ennen."

"Petosta!" sai raivostunut upseeri sanotuksi kiristellen hampaitansa. "Miettikää mitä rohkenette tehdä, koskea kuninkaalliseen virkamieheen."

"Onhan se hirveä rikos", vastasi Mac Donald hymyillen, "mutta katsoen siihen, mitä kaikkea minulla jo entuudelta on niskoillani, luulen jaksavani kantaa senkin."

Walker ei vastannut mitään, mutta se tuskaisan toivova katse, jonka hän loi siihen suuntaan, minne hänen musta poliisisotilaansa oli edeltäpäin ratsastanut, osoitti selvästi, että hän odotti vielä apua siltä taholta. Silloin pamahti yhtäkkiä laukaus sillä suunnalla, ja Mac Donald, joka heristi korviansa tuokion, meni jälleen luutnantin hevosen luo, pisti vasemmanpuolisen pistolin takaisin huotraansa ja pitäen toista kädessään hypähti satulaan.

"Pakonne on turha!" huusi Walker voitonriemuisena. "Musta kätyrinne makaa verissään, ja kun minun mieheni seuraavat jälkiänne, ette _voi_ päästä käsistämme."

Mac Donald ei vastannut mitään, vaan katsoi terävästi ja tutkivasti sinnepäin, mistä laukaus oli kuulunut. Hänen hampaansa olivat lujasti yhteenpuristetut, kasvonsa kuolonkalpeat, ja hän oli silminnähtävästi tekemäisillään hurjan, epätoivoisen päätöksen. Silloin kuului kavion kapsetta, ja melkein samassa Kakurru riehuen ja ulvoen karahutti hurjalla vauhdilla esiin ja käännähytti hevosensa vasta tultuaan aivan molempien miesten luo. Hän oli hirveän näköinen. Hänen musta, ilkialaston ruumiinsa kiilsi juuri voidellusta rasvasta, johon siellä-täällä sekoittui jokunen kapea veriviiru; hänen kätensä ja partansakin tiukkuivat samaisesta aineesta ja silmänsä säkenöivät voitonriemusta.

Walker peitti kauhuissaan silmänsä käsillään, ja Mac Donaldkin kääntyi vavahtaen poispäin, sillä molemmat he aivan hyvin tunsivat näiden heimojen tavat ja tiesivät jo heti nähdessään rasvasta kiiltävän villin, että tämä oli tappanut vihollisensa ja hieronut ruumistaan voitetun lämpimällä munuaisrasvalla. Nämä poloiset uskovat näet siten saavansa voitetun vihollisensa voimat omikseen, ja samalla he pitävät ihoon hierottua rasvaa suurimpana voitonmerkkinään.

"Siinä näette", virkkoi Mac Donald hetkisen vaitiolon jälkeen, "mikä on seuraus tuhoisasta järjestelmästänne, kun käännätte mustat mustia vastaan. Näiden onnetonten heimojen viha saa siitä vain uutta virikettä, veren- ja kostonhimo yltyy, raivo kasvaa, ja niin paljon kuin teille toisinaan saattaakin olla heistä hyötyä, on teidän otettava seuraukset omaksi syyksenne."

"Ja mitä aiotte nyt tehdä minulle?" sanoi Walker synkästi. "Olen vallassanne -- mitä olette päättänyt?"

"Olette vapaa", vastasi Mac Donald nopeasti, "jos kunniasanallanne lupaatte antaa minulle neljänkolmatta tunnin etuvoiton. Sen jälkeen saatte ajaa minua takaa milloin ja missä haluatte."

"En koskaan!" huudahti upseeri päättäväisesti. "Siitä silmänräpäyksestä asti kuin voin taas käyttää jäseniäni ja koota väkeni, olen jäljissänne. Panen henkeni alttiiksi saadakseni teidät jälleen valtaani."

"Sitten ei minulla ole muuta neuvoa kuin viedä teidät jonkun matkaa mukanani toimittaakseni teidät ainakin miestenne lähettyviltä pois", lausui Mac Donald kohauttaen olkapäitään.

"Mutta jollen seuraa teitä hyvällä!" kysyi upseeri uhmaavasti.

"Älkää pakottako minua väkivallantöihin!" vastasi Mac Donald vakavasti. "Kun jo muutenkin olen äärimmilleni ahdistettu, on enää tuskin huomattava raja minun ja rikoksen välillä. Minä _tahdoin_ elää hiljaista, yksinäistä, kunniallista elämää, otsani hiessä ansaita leipäni ja alkaa uudestaan olemiseni maailmassa, joka on minua pahoin pidellyt, -- kaikki muistotkin siitä, mikä on mennyt, tahdoin haudata. Kohtalo ei salli sitä, mutta minä olen lujasti päättänyt ryhtyä taisteluun sitä vastaan. Syyttömästi, vastaani todistavien asianhaarojen nojalla tuomittuna, siirtovankeuteen vietynä, raakojen vartiain rääkkäämänä ja miltei mielipuoleksi tehtynä pakenin pensaikkoon. Kuin villipetoa on minua vainottu, mutta näytänpä nyt hampaitanikin. Sentähden on teillä vain yksi vaihtoehto: joko seuraatte minua hyvällä parin päivän matkan, niinkuin minä seurasin teitä antautuakseni uudelleen kidutuspenkkiin, tahi on _kuolemanne_ takaava vaitiolonne. Muuten" -- lisäsi hän nopeasti ja rauhallisemmin -- "oivallatte kyllä meidän keskinäisen suhteemme niin selvästi, ettei minun ole tarvis siitä teille puhua sanaakaan. Tiedätte varsin hyvin, etten minä _voi_ millään muulla tavalla menetellä, ellen tahdo heti paikalla taas joutua teikäläisten käsiin. Säästäkää siis minulta väkivallantyön katkera välttämättömyys."

"Tottelen vain pakkoa", vastasi Walker synkästi, "ja vakuutan kunniasanallani, että otan elämäntehtäväkseni tämän häväistyksen kostamisen ja hyvityksen".

"Se, että tiedätte tämän elämänne olevan minun kädessäni ja kuitenkin rohkenette puhua noin, ilmaisee suurempaa luottamusta _rosvoon_ kuin mitä poliisi yleensä on taipuvainen osoittamaan", vastasi Mac Donald hymyillen. "Mutta oli miten oli, muuta en teiltä odotakaan kuin että teette pahimpanne -- kunhan vain olen toimittanut itseni teidän valtanne ulottuvilta pois. Ja nyt satulaan, herra Walker, ennen kaikkea välttääksemme semmoista mahdollisuutta, että tapaisimme sattumalta teidän miehenne taas. -- Kakurru, tuletko mukaan?"

"Mihin, Jacky?"

"Takaisin ja aseman ohi", vastasi Mac Donald villin omalla kielellä, "ja sitten edelleen kohden auringon laskua".

"Tietysti", vastasi musta nauraen ja säkenöivin silmin, "ainakin valkoisten taloille asti. -- Siellä tänään paljo teetä ja leipää ja sokeria ja tupakkaa."

_"Tänään? Siellä?"_ kysyi Mac Donald kummastuneena. "Mitä sillä tarkoitat?"

"Saa nähdä", vastasi villi lyhyesti.

Kakurru pysytteli Mac Donaldin sivulla, osoittaen samalla mitä suuntaa oli mentävä, ja poikkesi vanhalle lammaspolulle, joka vei Malley-kukkuloille. Niiden taitse he saattoivat suojassa ja huomaamatta ratsastaa aseman ympäri. Muuten Kakurru monta kertaa karahutti vasemmalla oleville harjanteille, joista oli vapaampi näköala laaksoon.

Yhtäkkiä hän eräältä tasaiselta kummulta viittoi seuralaisiaan luoksensa. Mac Donald ja Walker olivat jo hetken aikaa tunteneet savun hajua ja näkivät nyt sankan mustan pilven nousevan kummun takaa. Jonkun minuutin kuluttua olivat molemmat Kakurrun luona eivätkä voineet pidättää kummastuksen ja kauhun huudahdusta nähdessään sakean mustan savun nousevan aseman rakennuksista.

"Laupias Jumala, mitä tämä on?" huudahti Mac Donald kauhuissaan. "Asema palaa!"

"Ha-ha-ha-haa!" nauroi Kakurru. "Luuletteko, että mustat miehet turhaan ja kostamatta vuodattavat vertansa ja antavat ampua nuoria heimolaisiaan kuin mitä dingoja. [Dingo: austraalialainen koira.] Jos teillä onkin tuliaseet ja pitkät puukot, niin on mustalla miehellä sen sijaan keihäs ja sytykkeitä ja hän osaa käyttää niitä. Nguyulloman on antanut merkin, että valkoiset ovat lähteneet asemalta, ja nyt on aika viedä vuorille tupakkaa ja jauhoja ja sokeria -- säkin täydet. Kulkekaa te vain tätä samaa suuntaa, Jacky. Kakurru tahtoo käydä hakemassa osansa tuolta ja tulee sitten perästä."

"Mitä Jumalan nimessä siellä on tekeillä!" huudahti Walker, joka ei ymmärtänyt sanaakaan alkuasukkaan kertomuksesta.

"Kauheata!" huusi Mac Donald hirveän tuskan ja kiihtymyksen vallassa. "Miehet ovat lähteneet asemalta, kavala musta raajarikko, joka on pantu vakoojaksi, on antanut merkin, ja villit tuolla nyt polttavat ja ryöstävät, ehkäpä murhaavatkin kenen elävänä käsiinsä saavat."

"Ja minä vankina!" puuskahti Walker kiristellen hampaitaan hurjassa, voimattomassa raivossa. "Mies -- paholainen -- saatatteko tekin levollisena katsoa, miten..."

"Vaiti!" keskeytti hänet Mac Donald nopeasti ja synkkänä. "Tässä ei enää minun elämäni, minun turvallisuuteni merkitse mitään. Tehkää minulle tämän jäljestä mitä pahinta voitte -- tehkää mitä ikinä ilkiätte, mutta nyt olette vapaa, ja kenties on meidän mahdollista pelastaa nuo onnettomat hirveimmästä... kas tässä!" hän huudahti kopeloiden liikutuksesta vapisevalla kädellä taskustaan upseerin käsirautojen avainta ja ohjaten hevosensa hänen viereensä, "Jumalan tähden, pian, sillä joka silmänräpäyksen viivytys voi tuottaa kuolemaa ja kurjuutta noille ihmisille, jotka ovat meille rakkaat."

"Mitä aiotte, Jacky?" huusi väliin tullut Kakurru, ja hänen silmänsä liekehtivät raivosta ja kiukusta. "Tahdotte auttaa valkoisia -- taistella mustia vastaan? Senkö tähden teidät vapautin?"

"Pois, Kakurru!" huusi Mac Donald hurjasti. "Olet erehtynyt, jos olet luullut minun lainaavan käteni ihmisteurastukseen ja murhapolttoon. -- Väisty, tai jumal'auta -"

"Valkoinen koira!" kivahti musta vimmoissaan heiluttaen päänsä ympäri lyhyttä raskasta heittonuijaansa ja tähtäsi salamannopean iskun valkoihoisen otsaa kohti. Semmoisella voimalla ja niin läheltä heitettynä ase olisi varmasti murskannut uhrinsa kallon, jos olisi osunut maaliinsa, mutta Mac Donaldin vasen käsivarsi kohosi oikeaan aikaan kohdaten alas-suhahtavan aseen. Hänen rautainen kouransa tarttui vihollisen ranteeseen ja viskasi aseen sivulle, samalla kuin oikea veti huotrasta pistolin ja ojensi sen hyökkääjän rintaa kohden.

Kakurrun käsivarsi nytkähti vielä kerran taaksepäin ikäänkuin iskuun, mutta ampuma-aseen pelottava suu kammotti häntä. Hän käänsi äkkiä ratsunsa ja uhkaavasti puiden nyrkkiänsä valkoihoisille katosi jyrkkää kukkulan rinnettä alaspäin.

Mac Donald ei edes katsahtanut hänen jälkeensä. Heti kun raivokas hyökkäys oli torjuttu, oli hänen mielessään vain uhattujen pelastus. Pienellä avaimella hän aukaisi käsiraudat, jotka singahutti kauas pensaikkoon, ja ojentaen upseerille hänen pistolihuotransa huudahti käheällä, tuskan tukahuttamalla äänellä:

"Nyt eteenpäin, sir -- eteenpäin, jos sielunne autuus on teille kallis!"

Samalla hän viilsi poikki nuoran, joka vielä piti Walkerin ratsua kiinni, ja hevostaan kannustaen lensi Walkerin seuraamana hurjaa vauhtia kohden palavaa asemaa.

Hiljainen ja autio oli tuo muulloin niin eloisa asema ollut tänä aamuna, jona vanha herra, karkoittaakseen eilisiltaisten kohtausten herättämiä painostavia ajatuksia, oli noussut ratsaille ja lähtenyt poikiensa ja päällysmiestensä keralla pensaikkoon ajamaan ylös muuatta hevoslaumaa. Ainoastaan Bill oli tällä kertaa jäänyt paikalle erään majanvartian ja naisten kera. Vaaraa ei kukaan ajatellut, sillä olihan musta poliisivoima vielä ainakin lähitienoilla ja alkuasukkaat tavallisesti karttoivat tarkasti niitä seutuja, missä tuo pelätty joukko majaili. Musta raajarikko taas, jota he sitäpaitsi olivat viime päivinä runsaasti kestinneet, ei voinut tehdä heille mitään pahaa.

Tämä mies ei muuten näyttänyt tänä aamuna piittaavan kenestäkään, puuhaili vain nuotionsa ääressä, jota kohenteli ja puhalteli ja jonka lopulta jakoi kolmeksi nuotioksi.

Yhtäkkiä havahtui torkkuva majanvartia äänekkääseen meteliin, mutta sai seuraavassa tuokiossa vaddyn iskun päähänsä, niin että tupertui tajutonna maahan. Sitten villit riemusta hihkuen syöksivät keihäänsä hänen ruumiiseensa. Se oli yleisen hyökkäyksen merkki, ja kolmelta, neljältä eri taholta ilmestyi uusia aseellisia joukkoja, joista enimmät livistivät tutulle varastohuoneelle ja särkivät sen oven, kun taas kahdeksan tai yhdeksän miestä juoksi asuinrakennusta kohden.

Sara seisoi ikkunassa katsellen hiljaa ja surumielisenä joelle, kun ensi melu herätti hänen huomionsa, ja pelottavan vaaran ajatus jysähti kauhistavana hänen mieleensä, sillä noiden villien laumojen päällekarkauksen mahdollisuuskin oli siihen asti aina pitänyt etenkin naisia pelon vallassa ja hämmentänyt monta muuten iloista hetkeä. Ja nyt -- oli pelätystä tuleva tosi. Vasta Billin ääni sai hänet jälleen tointumaan.

Poika oli nähnyt mustien tulevan mäkeä alas ja oli juuri aikeissa, rohkea kun oli, mennä majanvartian avuksi talon edustalle, kun tämän poloisen surma vasta antoi hänelle aavistuksen vaarasta, joka heitä kaikkia uhkasi verenhimoisten villien hyökätessä. Ripeästi ja päättäväisesti hän lukitsi oven, työnsi salvan eteen ja huusi sisarilleen käskien heidän sulkea alakerroksen luukut ja itse syöksyen kivääri kädessä portaita ylös torjuakseen sieltä käsin ensimäisen hyökkäyksen. Aika olikin täpärällä, sillä muutamat lauman etumaisista hyppelivät jo pienen asuinrakennuksen ympärillä etsien sisäänpääsyä ja toiset ryhtyivät ryöstämään varastoja, kun Bill kaksipiippuinen pyssy kädessään astui yläkerroksen ikkunan luo ja silmänräpäystäkään empimättä ampui rosvoista hurjimman ja raivokkaimman kuoliaaksi.

Laukaus pamahti oikeaan aikaan. Pyssyjä kohtaan oli villeillä vielä pakanallinen kunnioitus, ja kaikki kokivat ensi hetkessä mahdollisimman pikaisesti päästä kuolettavan putken kantamalta pois. Siten saivat kauhusta ja tuskasta puolikuolleet naiset aikaa sulkea alakerran luukut, joista mustat muuten olisivat helposti tunkeutuneet sisään, ja Sara toi veljellensä ylös muutkin pyssyt, jotka aina riippuivat ladattuina alisen tuvan seinällä.

"Laukaus on ajanut ne roistot takaisin", riemuitsi Bill, "ja ystävämme tuolla etäämpänä kuulevat sen. Jos voimme kestää puolenkin tuntia, niin apu varmaan tulee."

"Me olemme hukassa", voihki Sara vaipuen kauhun vallassa tuolille. "Voi hyvä Jumala, ja apu niin kaukana -- koko asema ihan kuin autiona. Kaikki -- kaikki poissa... Voi, älä ammu, kun ei täydy", pyysi hän. "Sillähän vain ärsytät heitä yhä enemmän."

"Ärsytän?" huudahti Bill. "He ovat saaneet haistaa verta ja tekevät nyt kuitenkin pahimpansa. Mutta ota sinä, Sara, toinen pyssy ja ammu vaan huolehti toisesta ikkunasta."

"En voi murhata", vaikeroi nuori tyttö.

"Joutavia!" huudahti poika harmistuneena. "Nyt ei ole aikaa epäröidä -- joko _meidän_ veremme tai _heidän_. Mutta ammu vaikka ilmaan tai varastohuoneelle päin. -- Kun he kuulevat laukauksia kahdelta taholta, niin pitävät meitä voimakkaampina kuin olemmekaan, ja ehkäpä meikäläiset sattuvat kuulemaan."

Sara teki työtä käskettyä. Jo monta vuotta sitten oli hän tottunut kuljeksimaan pyssy mukana pensaikossa. Mutta mustat näyttivät luopuvan hyökkäyksestä taloa vastaan ja tyytyvän tavaravaraston ryöstämiseen, jota Bill ei tietenkään kyennyt estämään. Heimon vanhimmat eivät sentään ajatelleet yksistään rosvousta, joka antoi heille vähällä vaivalla runsaan saaliin; he tahtoivat myöskin kostaa surmattujen heimolaistensa puolesta, ja sillaikaa kuin toinen puoli joukkoa kuljetti ryöstösaalista turvaan, raahasivat toiset polttopuita aivan talon vieressä olevaan keittiöön, jonka sytyttivät tuleen. Keittiön katon turvissa he sitten hyökkäsivät talon ovea vasten ja koettivat murtaa sitä, kunnes Bill riensi alas ja ampui oven läpi.

Onnettomuudeksi olivat mustat tällävälin huomanneet, kuinka heikko talon puolustusväki oli, ja vaikka Bill ampui kaikilla pyssyillä yläkerroksen eri ikkunoista jokaista olentoa, joka näyttäytyi, tuli siellä-täällä kuitenkin savun turvissa yksityisiä mustia vihollisia, jotka yrittivät lyhyiden heittonuijiensa varsilla murtaa ikkunaluukkuja auki. Tuli oli heitetty myöskin molempien voutien asuntoihin, joiden katot olivat jo ilmiliekissä, ja päärakennuksenkin kuivia seinähirsiä nuoleskelivat keittiöstä nousevat tulikielet.