Part 4
SILVIA. Sen voitte heti: mun on mieleni, Ett' oiti kiiruhdatte kotiin maata. Ovela, valapatto, viekas mies, Mua luuletko niin tyhmän typeräksi, Ett' imarteilla vietellä mun voit, Niin kuin sa muita petit valoillasi? Pois, pois, ja anteeks ano morsioltas! Yön kalvas kuningatar tietäköön: Sun pyyntöäsi vieron siihen määrään, Ett' inhan tarjos vuoks sua halveksin Ja itseäni melkein torun siitä, Ett' aikaa haaskaan kanssas puheluun.
PROTEUS. Ma myönnän, neiti, lempineeni naista; Mut hän on kuollut, armas haltijani.
JULIA (syrjään). Se valhett' ois, jos sanoisin sen minä; Ei ainakaan hänt' ole haudattu.
SILVIA. Niin, mutta Valentin, sun ystäväsi, Hän elää, jonka kanssa, kuten tiedät, Ma kihloiss' olen. Etkö häpeä Noin julkeasti häntä loukata?
PROTEUS. On hänkin kuollut, kuulen ma.
SILVIA. Siis kuolleeks Oleta minut myöskin; hänen hautaans' On rakkauteni haudattu, sen vannon.
PROTEUS. Mun sallikaa se maasta kaivaa, neiti.
SILVIA. Armaasi lempi haudast' esiin kutsu; Jos sit' et voi, niin omass' siihen hautaa.
JULIA (syrjään). Sit' ei hän ole kuullut.
PROTEUS. Jos, neiti, noin on kova sydämmenne, Kuvanne mulle edes muistoks suokaa, Tuo kuva kamarinne seinältä. Ma sille haastan, huokailen ja itken; Kun, näet, on sulo olemuksenne Pois luvattu, min' olen pelkkä varjo Ja lemmin teidän varjoanne vain.
JULIA (syrjään). Jos ois se olemus, sen pettäisit Ja varjoks saattaisit sen, niinkuin minut.
SILVIA. En mieli olla epäjumalanne; Mut koska sopii väärämielisen Kumartaa varjoa ja väärää kuvaa, Niin pankaa huomenna se noutamaan. Makoista unta!
PROTEUS. Unta kurjan raukan, Jok' aamullista vartoo mestaustaan.
(Proteus menee; Silvia sulkee ikkunan.)
JULIA. Isäntä, joko mennään?
ISÄNTÄ. Jes auttakoon, ma melkein nukahdin.
JULIA. Sanokaa, missä asuu herra Proteus.
ISÄNTÄ. He, minun talossani. -- Eiköpä maarinkin jo kohta liene päivä.
JULIA. Ei vielä; mutta yötä en näin pitkää Ja raskast' ole koskaan valvonut.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Sama paikka. (Eglamour tulee.)
EGLAMOUR. Niin, täksi hetkeksi mun Silvia-neiti Kutsutti tänne mieltään kuulemaan. On varmaan tähdellistä asiata. -- Hoi, neiti, neiti!
(Silvia tulee ikkunaan.)
SILVIA. Ken huutaa?
EGLAMOUR. Ystävä ja palvelija, Jok' odottaa vain armon käskyä.
SILVIA. Tuhansin hyvää huoment', Eglamour!
EGLAMOUR. Samassa määrin itsellenne, armo Ma noudattaen armon käskyä Näin varhain tulin, saadakseni kuulla Mit' antaa mulle toimeks suvaitsette.
SILVIA. Oi, Eglamour, sin' olet ylimys -- En imartele, vakaasti sen vannon -- Älykäs, uljas, hieno, sivistynyt. Sä tiedät, kuinka rakas on ja kallis Minulle karkotettu Valentin, Ja kuinka väell' isä tahtoo naittaa Mun Thurio-narrille, jot' ihan kammon. Sa tunnet lemmen: sanovasi kuulin, Ett' oli kovin isku sydämmelles Sun rakkaan puolisosi kuolema, Min haudall' ikipuhtauden vannoit. Oi, Eglamour, ma Valentinin luo Halaisin Mantuaan, miss' asustaa hän; Mut kun on matka sinne vaarallinen, Niin pyydän seuraks sua, arvon miestä, Jonk' uskon kuntohon ja kunniaan. Isäni vihaa älä ajattele, Vaan minun murhettani, murhett' immen, Ja kuinka oikein teen, kun täältä lähden Tuot' ilkeätä aviota pakoon, Jok' inhoks on niin taivaalle kuin maalle. Rukoilen sydämmeni pohjasta, Mi täynnä murhett' on kuin meri hiekkaa, Minua seuraa, tule kanssani; Vaan jos et voi, niin salaa, minkä kuulit, Jott' yksin matkaan mennä rohkenen.
EGLAMOUR. Syvästi säälin suruanne, neiti; Mut kosk' on siveys sen pohjana, Niin lupaan teille saattajaksi tulla. Mun kuinka käy, sit' yhtä vähän suren Kuin teille toivon paljon onnea. Siis milloin lähtö?
SILVIA. Tänä iltana.
EGLAMOUR. Miss' yhdyn teihin?
SILVIA. Patrick-veljen luona, Jos' aion saada pyhän synninpäästön.
EGLAMOUR. Minuhun voitte, arvon neiti, luottaa. Huomenta, neiti hyvä!
SILVIA. Huomenta, hyvä, rakas Eglamour!
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Sama paikka. (Keihäs tulee koirineen.)
KEIHÄS. Kun kunnon miehen palvelija rupeaa koiraksi isäntäänsä kohtaan, nähkääs, niin on se jo katkeraa; olento, jonka olen penikasta kasvattanut; olento, jonka olen veteen hukkumasta pelastanut, kun kolme tai neljä sen sokeata veljeä ja sisarta upotettiin. Olen sitä opettanut niin, että voi sanoa akuraatisti: "Noin sitä pitää koiraa opettaa". Minut pantiin viemään se neiti Silvialle lahjaksi herraltani, mutta tuskin ehdin ruokahuoneeseen, kun se jo marssii hänen lautaselleen ja sieppaa siitä hänen kukonkoipensa. Ruma juttu, kun ei koira osaa seuroissa olla ihmisiksi! Tahtoisin, jos niin saan sanoa, että, kun on kerran ottanut ollakseen oikea koira, olisi, niin sanoakseni, kaikissa kohdin koira. Jos ei minulla olisi ollut enempää älyä kuin sillä ottaa omaan päähäni se hairaus, niin luulen todellakin, että se olisi hirtetty; niin totta kuin elän, olisi se siitä rangaistuksen saanut. Päättäkää itse. Se tunkeilee kolmen tai neljän aateliskoiran seuraan herttuan pöydän alle, ja ei ole siellä ollut -- varjele sentään! -- muuta kuin siunaaman aikaa, niin jo koko huone haisee. "Ulos koira!" sanoi yksi; "mikä rakki se tuo on?" sanoi toinen; "pieskää se ulos!" sanoi kolmas; "hirttäkää se!" sanoi herttua. Minä, joka entuudesta hyvin tunsin hajun, tiesin että se oli Rappu, ja menin suoraa päätä koiranpiiskurin tykö. "Ystävä", sanoin, "aiotteko piestä koiraa?" "Tuhat tulimmaista, tietystikin", sanoi hän. "Teette sille hirmuista vääryyttä", sanoin minä; "minä se tuon tein, jonka tiedätte." Silloin hän muitta mutkitta ajoi minut piiskalla pellolle. Kuinka moni herra olisi tätä tehnyt palvelijansa edestä? Niin, vannon ja vakuutan, että olen jalkapuussa istunut niistä makkaroista, jotka hän on varastanut, muuten hänet olisi mestattu; olen kaakinpuussa seisonut hanhista, joita hän on tappanut, muuten hänen olisi tullut loppu. Sitä sinä nyt et lainkaan aattele! -- Muistanpa vielä, mitkä kepposet minulle teit, kun sanoin hyvästi neiti Silvialle. Enkö sanonut sinulle, että sinun aina tuli katsoa minuun ja tehdä niin kuin minä teen? Koska olet nähnyt minun nostavan koipeani ja kastelevan herrasnaisen pönkkähametta? Oletko koskaan nähnyt minun semmoista tekevän?
(Proteus ja Julia tulevat.)
PROTEUS. Sebastian nimes? Olet mieleen mulle, Ma heti annan sulle tehtävän.
JULIA. Vain käskekää; teen kaikki, minkä voin.
PROTEUS. Ma sitä toivon. (Keihäälle.) Mitä, laiskajaakko! Miss' olet nämä kaksi päivää ollut?
KEIHÄS. Hyvä herra, minä laitoin neiti Silvialle sen koiran, jonka käskitte.
PROTEUS. Ja mitä sanoi hän pikku-korustani?
KEIHÄS. Hyvä herra, hän sanoi että koiranne oli rakki, ja käski sanoa, että koirankiitos on kylläksi sellaisesta lahjasta.
PROTEUS. Mutta hän otti kai vastaan koiran?
KEIHÄS. Eikä ottanut, senkin vietävä. Tässä tuon sen nyt takaisin.
PROTEUS. Mitä? Annoitko sen minun puolestani?
KEIHÄS. Annoin, herra. Toisen oravan vei nylkyrin renki minulta torilla, ja sitten tarjosin neidelle omani, koiran, joka on kymmenen kertaa niin paksu kuin teidän, ja siis lahjakin saman verran suurempi.
PROTEUS. Pois siitä, hae jälleen koirani, Tai älä koskaan tule näkyviini. Pois, sanon! Seisotko ja härnäät mua? Se orja tuottaa mulle aina kiusaa. (Keihäs menee.) Sebastian, sinut palvelijaks otin, Osaksi siks, ett' tahdon nuorukaisen, Jok' osaa älyll' ajaa asiani, -- Ei tuohon hölmöön ole luottamista, -- Mut enin olentos ja näkös tähden, Joiss' ilmenee -- jos oikein aavistan -- Sivistyst', ymmärrystä, vakavuutta; Se syy, miks otin palveluuni sun. Nyt heti mene, neiti Silvialle Tuo sormus vie; hän, ken sen mulle antoi, Mua paljon rakasti.
JULIA. Te ette häntä Siis rakasta, kun annatte sen pois. Kuollutko lie?
PROTEUS. Ei, luulen että elää.
JULIA. Voi!
PROTEUS. Miks sinä huusit: voi!
JULIA. En muuta voi kuin häntä sääliä.
PROTEUS. Miks häntä säälit?
JULIA. Siks, ett' on hän varmaan Teit' yhtä paljon lempinyt, kuin te Nyt neiti Silviaa. Hän lempii sitä, Ken hänen rakkautens' on unhottanut, Te sitä, joka rakkauttanne hylkii. On sääli, ett' on rakkaus niin kiero; Kun tuota aattelen, niin huudan: voi!
PROTEUS. Tuo sormus hälle vie ja tämä kirje. Hän tuossa asuu. Sano, että pyydän Sen lupaamansa taivaallisen kuvan. Sen tehtyäsi tule kamariini. Miss' yksin huolineni tapaat mun.
(Menee.)
JULIA. Kuin moni nainen moist' on sanaa vienyt? Ah, Proteus-parka, ketun sinä olet Nyt saanut karitsaisi paimeneks! Mua, houkka-parkaa! Miksi häntä säälin, Kun sydämmestään hän mua halveksii? Hän häntä lempii, siks mua halveksii; Ma lemmin häntä, siksi häntä säälin. Tään sormuksen sai multa lähteissään Vakuudeks, että muistais rakkauttani; Ja nyt mun, kurjan sananviejän, täytyy Rukoilla sitä, mit' en tahtois saada, Sit' anoa, mink' evättävän soisin, Kehua sitä, miss' ei kehun varaa. Jos uskollinen olen morsian, En uskollinen käskyläs voi olla, Jos en käy itseäni pettämään. No, kosin hälle, vaan niin kylmästi Kuin, totta, rukkaset ma hälle soisin. (Silvia tulee seuralaisineen.) Terveeksi, rouva! Millä keinoin saisin Ma puhutella neiti Silviaa?
SILVIA. Jos minä oisin hän, niin mitä sitte?
JULIA. Jos hän te olette, niin pyydän teitä Maltilla sanomaani kuulemaan.
SILVIA. Ja kuka teidät tänne lähetti?
JULIA. Mun isäntäni, herra Proteus.
SILVIA. Kuvaako noutamaan?
JULIA. Niin, arvon neiti.
SILVIA. Hoi, Ursula, tuo tänne kuvani! (Ursula tuo kuvan.) Tuo anna herralles, ja sano näin: Se Julia, jonka petti hän, se paremp' On huoneen kaunistus kuin tämä varjo.
JULIA. Lukekaa, neiti, pyydän, tämä kirje. -- Anteeksi suokaa, armollinen neiti, Vahingoss' annoin väärän paperin: Tää kirje, arvon neiti, teille on.
SILVIA. Suo silmäillä mun vielä tuota toista.
JULIA. Se ei käy päinsä, anteeks, neiti hyvä.
SILVIA. Tuoss', ota! En tahdo nähdä herras kirjettä; Se uhkuu vakuutuksia, sen tiedän, Valoja uusia, jotk' yhtä pian Hän rikkoo, kuin tään kirjeen minä revin.
JULIA. Tään sormuksen hän teille lähettää.
SILVIA. Häpeä hälle sitä suurempi! Sadasti sanoi, että erotessaan Sen Julialta sai. Sen hänen sormens' On saastuttanut; minun sormeni Ei Juliaa loukata voi siihen määrään.
JULIA. Hän kiittää.
SILVIA. Mitä sanot?
JULIA. Minä kiitän, Ett' olette niin hellä häntä kohtaan. On Proteus kovin raukkaa loukannut.
SILVIA. Sa tunnet hänet siis?
JULIA. Niin likimain kuin oman itseni. Tuhannet itkut olen itkenyt, Kun hänen tuskaans' olen ajatellut.
SILVIA. Hän luulee varmaan, että Proteus hänet On hyljännyt?
JULIA. Niin luulen; siksi suree.
SILVIA. Hän varmaankin on hyvin kaunis?
JULIA. On ollut kauniimpi kuin mitä on. Kun herrani hän rakkauteen uskoi, Ol' yhtä kaunis minusta kuin te. Mut sitten kun hän peilins' unhotti Ja päivän suojan hylkäs, naamarinsa, Niin ilma polttanut on posken ruusut Ja liljankukat vienyt kasvoilta, Ja nyt hän on niin ruskea kuin minä.
SILVIA. Mitenkä pitkä?
JULIA. Minun pituiseni. Kun helluntaina huvinäytelmää Meill' esitettiin, niin ne meidän nuoret Mun saivat näyttelemään naisen osaa. Mun Julia-neiden pukuun pukivat, Ja kaikkein mielest' istui se niin hyvin, Kuin oisi hame ollut mulle tehty. Siit' arvaan, ett' on hän mun pituiseni. Sain silloin hänet ihan itkemään; Osani oli kovin liikuttava: Ariadne, nähkääs, joka Theseuksen Petosta valittaa ja pakoa; Sen kyynelillä tein niin eläväksi, Emäntä-raukkani ett' ihan heltyi, Ja ääneen itki; kuolen paikalla, Jos tuo ei tuska sydämmeeni käynyt.
SILVIA. Sua, kiltti poika, siitä kiittää hän. Oi, tyttö parka! Hyljätty ja yksin! -- Minäkin itken, sanasi kun muistan. Tuoss', ota! Kukkaroni annan sulle Siit', että hellit hyvää emäntääs. Hyvästi!
(Silvia seurueineen menee.)
JULIA. Hänkin teitä siitä kiittää, Jos joskus tuntemaan hänt' opitte. -- Mik' oiva neiti, lempeä ja kaunis! Nyt herrani saa varmaan rukkaset, Kun noin se neiti emäntääni hellii. Oi, kuinka lempi ilkkuu itseään! Täss' on se kuva. Katsotaan! Jos mull' ois Hiuslaitteet moiset, luulenp', että oisin Ma yhtä kaunis katsella kuin hän; Mut maalar' ehk' on hiukan kaunistellut, Jos itseäin en itse kaunistelle. Hänell' on tumma, mulla keltatukka; Jos muut' ei eroa, tuonvärisen Voin varatukan saada. Hänen silmäns' On siniset, niin minunkin; mut häll' on Matala otsa, mulla korkea. Mit' on siis hänessä niin ihailtavaa, Jot' ei vois minussakin ihailla, Jos ei tuo hupsu Amor olis sokko? Sinä, varjo, mukaas' ota tämä varjo, Se kilpailijas on! Oi, kylmä hahmo, Sua jumaloi hän, lempii, muiskii, palvoo! Jos mielt' ois palvonnassaan, kuvas sijaan Hän asettais mun olemukseni. Sua hellin neiden tähden, niinkuin hänkin Minua helli; muuten, kautta Zeun, Pois valesilmäs raapinut jo oisin, Ja isäntäni lemmen sulta vienyt.
(Menee.)
VIIDES NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Milano. Luostarin edusta. (Eglamour tulee.)
EGLAMOUR. Jo päivä lännen hattaroita kultaa, Ja tällä hetkellä mua Silvian Tavata piti Patrick-veljen luona. Pian saapuu: lempijät ei myöhästy, Pikemmin tulevat he liian varhain, Niin into heitä ajaa joutumaan. (Silvia tulee.) Kas, tuossa tulee. -- Hyvää iltaa, neiti!
SILVIA. Amen, amen! Nyt, hyvä Eglamour, Pian portist' ulos tuolta muurin takaa: Vakoojat, varon, ovat jäljilläni.
EGLAMOUR. Ei hätää; metsään pari virstaa lie; Kun sinne päästään, vaaraton on tie.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Sama seutu. Huone herttuan hovilinnassa. (Thurio, Proteus ja Julia tulevat.)
THURIO. No, mitä sanoi Silvia kosintaani?
PROTEUS. Oo, hän on suopeampi entistään, Mut vielä näkee teissä hiukan vikaa.
THURIO. Kuin? Onko mulla sääret liian pitkät?
PROTEUS. Ei, liian ovat hoikat.
THURIO. Saappais' ehkä Ne näyttäis vankemmilta.
JULIA (syrjään). Kannuksinkaan Ei lempi mene sille, jota inhoo.
THURIO. Hän mitä sanoo muodostani?
PROTEUS. Ett' on se heleä.
THURIO. Se heila valehtelee: se on tumma.
PROTEUS. On helmi heleä, ja sanotaan: Mies tumma tyttöin silmissä on helmi.
JULIA (syrjään). Niin, helmi, joka tyttöin silmät pilaa; Ma ennen katson pois, kuin siihen katson.
THURIO. Mut mitä pitää puheestani?
PROTEUS. Pahaa, Kun haastelette sodasta.
THURIO. Mut hyvää, Kun haastan rauhasta ja rakkaudesta?
JULIA (syrjään). Mut parasta, kun rauhass' olla saa.
THURIO. No, mitä sanoo miehuudestani?
PROTEUS. Oi, herra, sit' ei pane kysymykseen.
JULIA (syrjään). Ei tarviskaan, kun tietää, ett' on raukka.
THURIO. Mut mitä sanoo syntyperästäni?
PROTEUS. Ett' oivaa sukujuurta olette.
JULIA (syrjään). Niin, oikein, oivaa narrin perijuurta.
THURIO. Ja mitä sanoo omaisuudestani?
PROTEUS. Niin, sitä surkuttelee.
THURIO. Miksi niin?
JULIA (syrjään). Siks että moinen aasi sitä omaa.
PROTEUS. Siks että se on vieraan kädessä.
JULIA. Kah, herttua tulee.
(Herttua tulee.)
HERTTUA. Mitä kuuluu, Proteus? No, mitä kuuluu, Thurio? Oletteko Te nähneet Eglamouria?
THURIO. En minä.
PROTEUS. En minä.
HERTTUA. Entä tytärtäni?
PROTEUS. Emme.
HERTTUA. Se tyttö siis Valentin-roiston luo on paennut. Ja Eglamour on mukana, se varma. Molemmat veli Lorens kohtasi, Kun metsän kautta hartauksissaan kulki; Hän miehen tunsi, naista tunnusteli, Mut alta naamarin ei oikein nähnyt. Lisäksi tyttö Patrick-veljen luokse Ripille aikoi tänään, vaan ei käynyt. Kaikk' osoittaa, ett' on hän paennut. Täss' älkää seisko siis ja juoruilko, Vaan joutuin ratsun selkään! Yhtykäämme Tuon vuorenrinteen luona, josta tie Vie Mantuaan; he paenneet on sinne. Mua joutuin, hyvät herrat, seuratkaa.
(Menee.)
THURIO. Mut sepä vasta itsepäinen tyttö, Kun onneansa pakenee! Ma seuraan, Enemmän kostonvihast' Eglamouriin, Kuin rakkaudesta houkkaan Silviaan.
(Menee.)
PROTEUS. Ja minä rakkaudesta Silviaan, En vihast' Eglamouriin, saattajaansa.
(Menee.)
JULIA. Ja minä tätä rakkautt' estääkseni, En vihasta sen uhriin, Silviaan.
(Menee.)
Kolmas kohtaus.
Metsä. (Silvia tulee ja rosvoja.)
1 ROSVO. No, tulkaa, tulkaa! Olkaa huoletonna, Me viemme teidät kapteenimme luo.
SILVIA. Tuhannest' olen muusta vauriosta Tämänkin oppinut jo kärsimään.
2 ROSVO. No niin, pois hänet viekää.
1 ROSVO. Miss' ylimys, jok' oli seurana?
2 ROSVO. Jalalta oli liukas, pääsi pakoon; Hänt' ajaa takaa Mooses ja Valerius. Vie sinä tämä lännenpuoleen metsää Luo kapteenin; me tuomme karkurin. On metsä miehitetty; kiinni joutuu.
1 ROSVO. Mua kapteenimme luolaan seuratkaa. Ei mitään vaaraa: hän on kunnon mies, Hän ei käy naista koskaan liian liki.
SILVIA. Oi, Valentin, sun tähtes kärsin tään!
(Menevät)
Neljäs kohtaus.
Toinen kulma samaa metsää. (Valentin tulee.)
VALENTIN. Oi, kuink' on suuri tottumuksen voima! Tää synkkä salo, käymättömät metsät Vie voiton mahtavista kaupungeista. -- Tääll' istahtaa voin yksin, näkymättä, Ja satakielen valittavaan lauluun Sovittaa huolieni tuskanvirttä. Oi, sinä sydämmeni haltija, Noin kauan majaas älä tyhjäks jätä, Ett' ei se rappeudu ja luhistu, Niin ettei muistoakaan siitä jää! Tule, Silvia, laita kuntoon majasi! Tuo lohtu lempijälles, armas tyttö! -- Mit' ääntä tuolla? Mitä hälinää? Väkeni, jonk' on tahto lakina, Poloisen matkaajan on yllättänyt. Mua lempivät, vaan kyll' on vaivaakin Heit' estää vallattomist' uhkatöistä. Lymyhyn, Valentin! Ken tulee tuossa?
(Vetäytyy syrjään.)
(Proteus, Silvia ja Julia tulevat.)
PROTEUS. Tään hyvän teille, neiti, tein -- vaikk' ovat Mun työni teistä halvat --: hengelläni Pelastin teidät hänen käsistään, Jok' oli lemmen teiltä, maineen sortaa. Yks armon katse palkaks suokaa vain! Ma suosiot' en vähempää voi pyytää Ja ette tekään antaa vähempää.
VALENTIN (syrjään.) Se on kuin unta, mitä näen ja kuulen. Oi, lempi, malttamusta hetkeks suo!
SILVIA. Voi mua poloista ja onnetonta!
PROTEUS. Niin, onneton, siks kunnes minä tulin; Mut tulollani teille onnen toin.
SILVIA. Sun lähetessäs onnettomin olen.
JULIA (syrjään). Samaten minä, noin kun lähentelee.
SILVIA. Jos nälkäinen ois tiiker' minuun käynyt, Sen pedon eineeks ennen oisin tullut Kuin Proteuksen pelastettavaksi, Tuon valapaton. Taivas, tiedät, kuink' on Valentin mulle rakas, kuinka henkens' On mulle sieluani kalliimpi; Ja yhtä paljon -- enempää en voi -- Ma valapatturia Proteust' inhon. Siis, mene pois, ja älä mua kiusaa.
PROTEUS. Ei sitä vaaraa, kuolemankaan tuskaa, Jot' yhdest' armonkatseesta en uhmais. Oi, mikä lemmen kirous ainiainen, Kun lempijääns' ei lempiä voi nainen!
SILVIA. Kun lempijääns' ei lempiä voi Proteus. Lue Julian, ensi lempes, sydäntä, Jonk' eteen kunniasi paloittelit Valoiksi tuhansiksi, jotka sitten Sa rikoit kaikki, rakkaudesta minuun. Nyt kunniaa ei sulla, tai on kaksi, Ja se on pahempi kuin yhtä vailla; Parempi ettei yhtäkään kuin monta, Jos niillä petät naista onnetonta. Oh, ystävän sa irvikuva!
PROTEUS. Lemmess' Ei ystävää.
SILVIA. Ei, totta, Proteuksella.
PROTEUS. Jos mieli lempeä ja sana hellä Ei voi sun sydäntäsi pehmittää, Soturin lailla kosin käsivoimin, Ja vastoin lemmen tapaa lemmen valtaan.
SILVIA. Oi, taivas!
PROTEUS. Pyyntöni sun täytyy täyttää.
VALENTIN. Kätesi irti, konna ruokoton, Rumien tapain orja!
PROTEUS. Valentin!
VALENTIN. Katala, viekas palkkaystävä -- Sit' ystävät on nykyään -- sa, konna, Kun petit toivoni; jos en ois nähnyt, En ois sit' uskonut. Nyt turha väittää: "On mulla ystävä", sa teet sen valheeks. Nyt kehen luottaa, oikea jos käsi Kapinois rintaa vastaan? Mieltä kaivaa, Ett' en voi enää sinuun luottaa, Proteus; Sun tähtesi jo vieron maailmaa. Syvimmän haavan iskee uskottu. Kirottu aika! Vihloo sydäntäni, Ett' ystävä on pahin väijyjäni.
PROTEUS. Ma syyhyni ja häpeääni sorrun. -- Suo anteeks, Valentin. Jos rikoksesta Sydämmen suru täys on sovitus, Sen tässä saat; niin suur' on suruni, Kuin syyni konsanaan.
VALENTIN. Siis sovitaan. Ma taas sun pidän kunnon miehenä. Ken hylkää katuvan, ei taivaast' ole, Ei maasta; nekin leppyy kostostaan, Vihakin lauhtuu Kaikkivaltiaan; Ja nähdäkses, ett' ystävyys on tosi, Ma Silvian luovutan, nyt häntä kosi.
JULIA. Mua onnetonta!
(Pyörtyy.)
PROTEUS. Mik' on pojan?
VALENTIN. Poika, Mik' on sun, poika? Avaa silmäs; puhu!
JULIA. Oi, hyvä herra! Herrani mun käski: "Vie", sanoi, "Silvia-neidille tää sormus"; Sen laiminlöin, se tekemättä jäi.
PROTEUS. Miss' on se sormus?
JULIA. Tässä.
(Antaa sormuksen.)
PROTEUS. Annas nähdä; Se sormus on, jonk' annoin Julialle.
JULIA. Anteeksi, herra; erehdyin: tää sormus Se oli Silvialle tuleva.
(Näyttää toista sormusta.)
PROTEUS. Mut kuinka sait tuon toisen sormuksen? Sen lähteissäni annoin Julialle.
JULIA. Ja Julia sen itse antoi mulle; Ja Julia sen itse tänne toi.
PROTEUS. Mitä? Julia!
JULIA. Niin, tässä hänet näet, Jok' oli kaikkein valojesi määrä Ja syvälle ne kätki sydämmeensä. Sen juurta pattovalas usein repi! Punastu, Proteus, tätä vaatepartta; Häpeä että moiseen säädyttömään Ma pukuun verhoudun, jos häpeäksi On lemmen valepuku. Vähemmän Lie loukkaavaa, jos muuttaa kukaties Pukua nainen, kuin jos mieltä mies.
PROTEUS. Jos mieltä mies! Niin totta, uskollinen Jos mies vain oisi, ois hän täydellinen. Mut huikentelu lisää vikaan vikaa, Se, joka horjuu, lankee tuota pikaa. On Silvia kaunis, mutta kaunihimpi On vakaan silmän nähdä Julia-impi.
VALENTIN. Kätenne tänne! Suokaa mulle ilo Tää onnen liitto päättää. Säälittäisi, Kaks ystävää jos vihamiehiks jäisi.
PROTEUS. Mun toivoni on täys, sen taivas tietköön.
JULIA. Ja minun myöskin.
(Rosvoja tulee, herttua ja Thurio mukanaan.)
ROSVO. Saalis! Saalis! Saalis!
VALENTIN. Seis, sanon, seis! Se herrani on, herttua. -- Luo henkipaton tervetullut, armo, Luo Valentinin.
HERTTUA. Valentinin? Sinun?
THURIO. Ja tuoss' on Silvia; Silvia on minun.
VALENTIN. Seis, Thurio, seis, tai jäät sa päätäs vaille, Jos vihani nyt tulet lähimaille. Omakses Silviaa jos vielä sanot, Et Milanoa näe. Hän tuossa seisoo: Vaan koitas sormellaskin koskettaa, Vaan koitas hengittääkin lemmittyyni!
THURIO. En, Valentin, en huoli hänestä; Sen pidän narrina, ken tytön tähden, Jolt' ei saa rakkautta, henkens' uhraa. En häntä pyydä; sun hän olkohon.
HERTTUA. Sen kehnompi ja halvemp' olet sinä, Kun hänestä niin suurta vaivaa näit Ja hänet nyt noin pelkurina jätät. Kautt' esi-isieni kunnian, Miehuuttas kiitän, Valentin, ja katson Sun ansainneesi keisarinnan lemmen. Siis kaikki vanhat vihat heitän pois, Pois kaiken kaunan; takaisin sun kutsun; Suuremman arvon ansiosi vaatii, Ja näin sen vahvistan: sir Valentin, Sin' olet ylimys ja ylhää verta, Tuoss' ota Silvia, hänet ansaitset.
VALENTIN. Mä kiitän. Lahja mulle onnen tuo. Rukoilen vielä, tyttärenne tähden Luvatkaa mulle täyttää yksi pyyntö.
HERTTUA. Mit' olkoonkin, sen itses tähden lupaan.
VALENTIN. Maanpakolaiset nuo, mun kumppanini, Ne ovat lahjakasta väkeä; Anteeksi suokaa heidän rikoksensa Ja maanpaosta heidät kutsukaa. He parantuneet ovat, vakaat, siivot Ja kykenevät suuriin tehtäviin.
HERTTUA. Sen lupaan. Anteeks heille suon ja sulle. Sa heitä käytä, mihin kukin kelpaa. Pois tulkaa; kaikki riidat sovitamme Kemuilla, juhlilla ja näytelmillä.
VALENTIN. Matkalla puhellen ma rohkenen Hymyilyn houkutella huuliltanne. Mit', armo, tuosta pojast' arvelette?
HERTTUA. Suloa häness' on; hän punastuu.
VALENTIN. Enemmän suloa kuin pojiss' onkaan.
HERTTUA. Te mitä sillä tarkoitatte?
VALENTIN. Jos suvaitsette, kerron matkalla Tapauksen, jota varmaan hämmästytte. Tule, Proteus! Nyt rangaistukseksi Saat oman lemmentarinasi kuulla. Häät sitten yksin päivin vietämme: Yks juhla, yksi perhe, yksi onni.
(Menevät.)
SELITYKSIÄ:
[1] Tarina: _Kuink' yli Hellesponton ui Leander_. Tarkoittaa kreikkalaisen runoilijan Musaeuksen runoelmaa "Hero ja Leander", jonka Marlowe oli englanniksi kääntänyt.
[2] _Laiva haaksirikost' estä_ j.n.e. Viittaa sananlaskuun: se ei veteen huku, joka on hirteen määrätty.