Part 3

HERTTUA. En; hän on tyly, nyry, oikukas, Ykspäinen, kovakorvainen ja jäykkä, Ei minuun katso niinkuin pitäis lapsen, Ei kunnioita mua niinkuin isää; Ja, tiedäs, kopeus tää, kun oikein mietin, Hänest' on sydämmeni vieroittanut. Vaikk' aattelin jo, että vanhoillani Häneltä saisin lapsen lempihoidon, Niin päättänyt nyt olen ottaa vaimon, Ja tytön ottakoon, ken tahtoo vain. Hän myötäjäisiks vieköön kauneutensa, Kun min' en kelpaa eikä tavarani.

VALENTIN. Mit', armo hyvä, minä tässä voin?

HERTTUA. Tääll' asuu Milanossa eräs neiti, Jot' armastan; mut hän on tyly, kylmä: Mun, vanhan, puhelahjasta ei piittaa. Siis tahdon kuulla sinun neuvojas -- Sill' aikaa lieheilyn jo unhotin, Ja lisäks ajan tavatkin on toiset -- Miten ja kuinka käyttäytä mun tulee, Tuon helosilmän että voittaisin.

VALENTIN. Jos sanaa hylkii, lahjoin voitelkaa. Juveeli mykkä kiilloin kiehtovana Enemmän naisiin vaikuttaa kuin sana.

HERTTUA. Mut hylkien hän lahjat luotaan lykkää.

VALENTIN. Sen nainen usein hylkää, mistä tykkää. Uus lahja vain! Ei auta väsähtää; Pian lämpii hän, vaikk' aluss' on kuin jää. Vaikk' onkin tyly, ei se tiedä vihaa, Vain tahtoo teissä nostaa lemmen ihaa. Jos toruukin, ei siltä aja pois; Jos yksin jäisi, raivostua vois. Tylyimmät sanat parhaaks selitelkää; Jos sanoo: "menkää", niin se tietää: "elkää!" Kehua vain, ja kiitost', imarrusta! Sanokaa enkeliks, jos kuink' ois musta. Mies, jolla kieli on, hän mies ei ois, Jos kielellään ei naista voittaa vois.

HERTTUA. Mut hänet luvanneet on sukulaiset Nuorelle arvon ylimykselle Ja tarkoin miesten seurast' estelevät, Hänt' ettei edes päivin nähdä saa.

VALENTIN. No, silloin voitte luonaan käydä öisin.

HERTTUA. Lukossa ovi on ja piiloss' avain; Ei öisin sinne kukaan päästä voi.

VALENTIN. Mut miks ei voisi mennä ikkunasta?

HERTTUA. Niin korkealla asuu ylisillä, Niin maasta ylhääll', ettei sinne nouse, Ken uskaltaa ei tahdo henkeään.

VALENTIN. Mut köysitikkaat sievätekoiset, Joiss' iskuhaat on kiintämistä varten, Kapujan vaikka Heron torniin veis, Jos uskaltaja uljas ois Leander.

HERTTUA. Niin totta aatelis- kun verta olet, Niin sano, mistä moiset tikkaat saan.

VALENTIN. Sanokaa, pyydän, milloin niit' on tarvis.

HERTTUA. Tän' yönä: lempi, näet, on niinkuin lapsi, Jok' oiti tahtoo, mitä mieli tekee.

VALENTIN. Ne kello seitsemäksi hankin teille.

HERTTUA. Mut kuules: luokseen tahdon mennä yksin. Mitenkä tikkaat parhain sinne saan?

VALENTIN. Niit' itse kantaa voitte, armo hyvä, Jos jotenkin on pitkä viittanne.

HERTTUA. Sun viittas pituinen kai hyvin riittää?

VALENTIN. Kyll' armo hyvä.

HERTTUA. Näytä viittas mulle: Ma teetän itselleni samanlaisen.

VALENTIN. Oi, herttua, siihen kelpaa joka viitta.

HERTTUA. Mut kuinka tulee minun viittaa käyttää? -- Sun viittaas saanko koittaa ylleni? -- Mik' on tuo kirje? Mitä? -- "Silvialle". Ja tässä vehkeet, joita mun on tarvis! Suo anteeks että murran sinetin.

(Lukee.)

"Öin aatokseni hiipii Silvian luo, Ne orjinani käsken sinne lentää; Oi, että niiden herrakin vois entää Ja maata missä tunnottomat nuo! Povellas puhtaalla ne siellä lepää; Mut minun, niiden yksinvaltiaan, Kateeksi käy, kun niitä lempes sepää, Ja orjain onnest' en saa osaakaan. Ma, poloinen, ne sinne toimitan, Miss' itseni mun pitäis asuman."

Ja mitä tässä? "Tän' yönä, Silvia, sinut pelastan." Vai niin, ja tässä tikkaat sitä varten! -- Haa, Phaeton, -- Meropsin sa olet poika[4] -- Sinä taivaan valjakonko ohjiin pyrit Polttaakses mailman tyhmän-rohkeudellas? Ei tähti sun siks, että sinuun loistaa. Pois, halpa norkko, orja hävytön! Madellen mairittele vertaisias. Mun armoni, eik' oma arvosi, Sinulle takaa täältä vapaan lähdön. Siit' enemmän kuin suosiosta kiitä, Jot' olen liiaks sinuun tuhlannut. Mut kauemmin jos viivyt maassani, Kuin mitä kiireisimmät lähtöhankkeet Sinulta vaativat, niin, jumal'auta, Vihani yltyy suuremmaks, kuin koskaan Oli rakkauteni lapseeni tai sinuun. Pois! Pois! Ei auta turhat puoltosyyt. Pois joutuin, henkesi jos rakas sulle!

(Herttua menee.)

VALENTIN. Parempi kuolema kuin tuskass' elo! On kuolo ero omast' itsestäni; Oma itseni on Silvia: hänest' ero On itsen ero itsestä -- on kuolo. Valoko valoa, jos poiss' on Silvia? Iloko iloa, jos läsn' ei Silvia? Kuvailla täytyy vain, ett' on hän läsnä, Ja täydellisen varjost' elää vain. Jos Silvian en luona ole öisin, On satakielen laulu soinnuton; Jos Silviaa en katsella saa päivin, Ei päivää mulla, mitä katsella. Eloni on hän: lakkaan elämästä, Jos hänen sulotenhostaan en saa Valoa, lämmint', eloa ja voimaa. En surman-uhkaa välttäin surmaa vältä: Jos tänne jään, niin olen surman oma, Jos lähden täältä, lähden elämästä.

(Proteus ja Keihäs tulevat.)

PROTEUS. Juokse, poika, juokse, juokse, ja etsi häntä.

KEIHÄS. Hoi! Hoi!

PROTEUS. Mitä näet?

KEIHÄS. Sen, jota etsimme; joka hiuskarva hänen päässään on Valentin.

PROTEUS. Valentinko?

VALENTIN. Ei.

PROTEUS. Kuka sitte? Hänen haamunsako?

VALENTIN. Ei sekään.

PROTEUS. Mikä sitte?

VALENTIN. Tyhjä.

KEIHÄS. Voiko tyhjä puhua? Lyönkö, herra?

PROTEUS. Ketä aiot lyödä?

KEIHÄS. Tyhjää.

PROTEUS. Seis, konna!

KEIHÄS. No, lyön vain tyhjää; suvaitkaa --

PROTEUS. Seis, sanon minä! -- Kuule, Valentin.

VALENTIN. Hyvälle kuurot ovat korvani, Ne tukkineet on pahat sanomat.

PROTEUS. Siis hiljaisuuteen sanomani hautaan, Se onkin paha, soinnuton ja jylhä.

VALENTIN. Kuollutko Silvia?

PROTEUS. Ei, Valentin.

VALENTIN. Ei Valentin? On, pyhän Silvian tähden! Hän minut kielsikö?

PROTEUS. Ei, Valentin.

VALENTIN. Ei Valentin, mut Silvia kielsikö? Jo sano sanomasi.

KEIHÄS. Te olette julistettu maan vakoon.

PROTEUS. Maanpakoon, niin; niin kuuluu sanoma: Täält', ystäväsi sekä Silvian luota.

VALENTIN. Oi, tuota tuskaa särpinyt jo olen, Sen ylenpalttisuus nyt tympäisee. Maanpakoni jo Silvian tiedoss' onko?

PROTEUS. On, on; ja uhriks tälle tuomiolle, Jok' ehdotonna pysyy voimassaan, Hän antoi meren täyden helmiä. Joit' usein kyyneleiksi sanotaan; Ne tuiman isän jalkoihin hän laski, Ja nöyräst' itse myöskin polvistui, Käsiään vääntäin, joiden valkeus kuulsi, Kuin tuska ois ne valkaissut vastikään. Mut tuimaa isää taivuttaa ei voi Ei polven notkistus, ei kätten nosto, Ei huoka, voihka, kirkas kyynelkään; Vaan kuolkoon Valentin, jos tavataan. Jop' esirukouskin, kun armoa Hän sulle pyysi, suututti niin isää. Ett' oiti käski panna hänet tyrmään, Uhaten jyrkäst' ikivankeutta.

VALENTIN. Vait! pait jos ensi sana, minkä sanot, On tehokas mun heti surmaamaan. Jos on, niin pyydän: korvaani se laula Tään loputtoman tuskan loppuvirreks.

PROTEUS. Sit' älä vaikeroi, jot' ei voi auttaa. Vaan keksi apu vaikeroitavaan. Hyvän äiti on ja imettäjä aika. Jos tänne jäät, et armastas saa nähdä, Ja henkesikin uskallat, jos jäät. On toivo lemmen sauva, siihen tartu Ja sillä häädä epätoivosi. Voit kirjeet lähettää, vaikk' olet poissa; Ne mulle toimita, ne minä laitan Armaasi poveen lumivalkeaan. Ei aika sättiä nyt sallimusta. Pois tule, saatan sinut portist' ulos, Niin, ennen eroamme, laajemmin Puhella saamme lempes asioista. Niin, Silvian tähden, jos et itses tähden, Älyä vaarasi, ja tule pois.

VALENTIN. Jos näet, Keihäs, poikaani, niin käske Tulemaan oitis pohjoisportin luo.

PROTEUS. Hänt' etsi, poika. -- Tule, Valentin!

VALENTIN. Oi, kallis Silvia! Kurja Valentin!

(Valentin ja Proteus menevät.)

KEIHÄS. Minä olen, nähkääs, vain narri; mutta minulla on sentään älyä hoksata, että herrani on vähän niinkuin konnan sorttia; mutta viisi siitä, kunhan vain ei ole kokonaan konna. Se ei vielä elä, joka tietää, että minä olen rakastunut; ja kuitenkin olen minä rakastunut; mutta sitä ei parihevosetkaan voi minusta kiskoa, eikä sitäkään, kehen olen rakastunut; ja kuitenkin on se nainen; mutta mikä nainen, sitä en sano itsellenikään; ja kuitenkin se on maitotyttö; eikä kuitenkaan se ole tyttö, sillä se on jo pitänyt ristiäisiä; ja kuitenkin se on tyttö, sillä se on isäntänsä tyttö ja palvelee palkasta. Sillä on avuja enemmän kuin uimakoiralla, ja siinä on jo paljon pelkän kristityn ihmisen osaksi. Tässä on katinluuki (ottaa esiin paperin) hänen luonnonlahjoistaan. Imprimis, "hän voi koota ja kantaa"; niin, eihän se hevonenkaan voi sen enempää; ei, hevonen ei voi koota, se voi vain kantaa; siis hän on parempi kuin mera. Item, "hän osaa lypsää"; kaunis puoli, nähkääs, puhdaskätisessä tytössä.

(Vilkas tulee.)

VILKAS. No, signor Keihäs, kuinka on patruunan laita?

KEIHÄS. Patruunanko? Se on pyssyssäni.

VILKAS. Aina sinulla on tuo vanha paha tapa väännellä toisen sanoja. Mitä uutta sitten tuossa paperissa.

KEIHÄS. Mustinta uutta, mitä koskaan on kuultu.

VILKAS. Mitä? Kuinka mustaa?

KEIHÄS. Niin mustaa kuin muste.

VILKAS. Annahan minun lukea.

KEIHÄS. Häpeä, pölkkypää! Sinä et osaa lukea.

VILKAS. Valehtelet; osaanpa.

KEIHÄS. Koitellaanpa. Vastaa minulle: kuka sinut teki?

VILKAS. Isoisäni poika, tiedämmä.

KEIHÄS. Mikä oppimaton hömmelö! Isoäitisihän poika se oli. Tästä nähdään, että et osaa lukea.

VILKAS. Ole vait, hupsu! Koittele minua paperista.

KEIHÄS. Tuossa on, ja pyhä Nikolaus[5] sinua vilkastuttakoon!

VILKAS. Imprimis, "hän osaa lypsää".

KEIHÄS. Niin, sitä hän osaa.

VILKAS. Item, "osaa panna oivaa olutta".

KEIHÄS. Ja siitä johtuu sananlasku: "Siitä sulle suuri kiitos, oivan kun panit oluen".

VILKAS. Item, "osaa kutoa".

KEIHÄS. Hyvä, kun ei vain kudo juonia.

VILKAS. Item, "osaa neuloa ja tikata".

KEIHÄS. Hyvä että voi neulantikillä ansaita, niin ei miehen tarvitse panna tikkua ristiin.

VILKAS. Item, "osaa pestä ja pyykätä".

KEIHÄS. Erittäin hyvä puoli; silloin ei häntä tarvitse pestä ja pyykätä.

VILKAS. Item, "osaa kehrätä hyrrätä".

KEIHÄS. Hyvä, silloin minä saan hurrata, kun hän hyrrää.

VILKAS. Item, "hänellä on monta nimetöntä hyvettä".

KEIHÄS. Se tahtoo sanoa: äpärä-hyvettä, jotka eivät tiedä isästään ja sen tähden ovat nimettömiä.

VILKAS. Nyt tulee paheet.

KEIHÄS. Ihan hyveiden kintereissä.

VILKAS. Item, "ei ole hyvä suudella häntä syömättömänä, hengen puolesta."

KEIHÄS. No, sen vian voi auttaa hyvällä suuruksella. Jatka!

VILKAS. Item, "hän on herkkusuu".

KEIHÄS. Se korvaa haisevan hengen.

VILKAS. Item, "puhuu unissaan".

KEIHÄS. Ei haittaa, kun ei vain nuku puhuessaan.

VILKAS. Item, "on kankeakielinen".

KEIHÄS. Jolppi sinä, kun panet sen hänen paheidensa joukkoon! Kankea kieli on vaimon paras hyve. Pyyhi se pois ja pane se hänen hyveidensä eturiviin.

VILKAS. Item, "on pöyhkeä".

KEIHÄS. Pyyhi pois sekin; se on Eevan perintöä, sitä ei saa hänestä pois.

VILKAS. Item, "on hampaaton".

KEIHÄS. Ei silläkään väliä, minä syön mielelläni leivänkannikkaa.

VILKAS. Item, "on äkäinen".

KEIHÄS. Olkoon vain, kun ei ole hampaita, millä purra.

VILKAS. Item, "maistelee mielellään".

KEIHÄS. Maistelkoon vain, jos juoma on hyvää; jos ei hän maistele, niin maistelen minä, sillä hyvää tulee tehdä mielellään.

VILKAS. Item, "on liian aulis".

KEIHÄS. Ei ainakaan kielen puolesta, sillä kirjoitettu on, että hänellä on kankea kieli; ei kukkaronkaan puolesta, sillä sen minä pidän lukon takana; jos minkä muun puolesta on aulis, niin sitä en voi auttaa. Hyvä, jatka!

VILKAS. Item, "hänellä on hiuksia enemmän kuin älyä, vikoja enemmän kuin hiuksia, ja rahoja enemmän kuin vikoja".

KEIHÄS. Seis siinä! Hänet minä otan. Hän oli minun, eikä minun, kahdesti tai kolmasti tuossa viimeisessä pykälässä. Luehan se vielä kerran.

VILKAS. Item, "hänellä on hiuksia enemmän kuin älyä", --

KEIHÄS. Hiuksia enemmän kuin älyä: se sopii! Sen voin näyttää toteen: suolasalkkari peittää suolan ja on siis enemmän kuin suola; hiukset, jotka peittävät älyn, ovat enemmän kuin äly, sillä suurempi peittää pienemmän. Mitä sitten tulee?

VILKAS. "Vikoja enemmän kuin hiuksia", --

KEIHÄS. Se on kauheata! Oi, jospa se olisi poissa!

VILKAS. "Ja rahoja enemmän kuin vikoja".

KEIHÄS. Oi, se sana tekee viatkin rakastettaviksi! Hyvä, hänet minä otan; ja jos siitä tulee kauppa, koska ei mikään ole mahdotonta, --

VILKAS. Niin mitä sitten?

KEIHÄS. Niin sanon sinulle -- että herrasi odottaa sinua pohjoisportilla.

VILKAS. Minuako?

KEIHÄS. Sinua niin! Mikä sinä olet? Hän on odottanut parempiakin ihmisiä kuin sinua.

VILKAS. Pitääkö minun astua sinne?

KEIHÄS. Juosta sinun pitää, sillä olet tässä niin kauan nuhjaillut, että tuskin astuminen riittää.

VILKAS. Miksi et sitä ennen sanonut? Hiiteen nuo sinun lemmenkirjeesi!

(Menee.)

KEIHÄS. Nyt saanee hän patukkaa, kun luki minun kirjeeni. Hävytön kanalja, joka nuuskii toisten salaisuuksia! Minä menen perässä iloitsemaan, kun poika saa könttiinsä.

(Menee.)

Toinen kohtaus.

Sama seutu. Huone herttuan hovilinnassa. (Herttua ja Thurio tulevat. Heidän jäljessään Proteus.)

HERTTUA. Pois pelko, Thurio; hän lempii teitä, Kun poissa näkyvist' on Valentin.

THURIO. Sen jälkeen on mua perin halveksinut, Paennut seuraani ja ilkkunut, Niin ett' on kaikki toivo multa mennyt.

HERTTUA. Tuo heikko lemmenilme on kuin kuva, Jonk' uurrat jäähän: tunnin lämpimässä Vedeksi sulaa se, ja hahmo haihtuu. Ei aikaakaan, niin sulaa tytön kylmyys. Ja halpa Valentin hält' unohtuu. -- No, Proteus, onko julistuksen mukaan Maamiehenne jo täältä lähtenyt?

PROTEUS. On, armollinen herra.

HERTTUA. Tämä lähtö On tytärtäni kovin huolettanut.

PROTEUS. Ei aikaakaan, niin tämä huoli haihtuu.

HERTTUA. Niin minäkin, mut Thurio sit' ei usko. Kun luulen, Proteus, hyvää sinusta, -- Ja kunnon työsi antaa siihen syytä -- Niin mielin neuvotella kanssasi.

PROTEUS. Jos milloin olen teille uskoton, Niin viimepäiväni se olkohon.

HERTTUA. Sa tiedät, kuinka mielelläni soisin Ma tyttäreni Thuriolle vaimoks.

PROTEUS. Sen tiedän, armollinen herra.

HERTTUA. Siis ajattelen että tiedät senkin, Ett' on hän taipumaton tahtooni.

PROTEUS. Niin kyllä, Valentin kun oli täällä.

HERTTUA. Hän edelleen on yhtä ynseä. Nyt mitä tehdä, jotta Valentinin Hän unhottais ja suostuis Thurioon?

PROTEUS. Paras on parjaus: Valentin on muka Kavala, pelkuri ja halpaa verta; Nuo kolme ne on naisen suurin kammo.

HERTTUA. Hän luulee vihasta sen tehdyksi.

PROTEUS. Niin, jos sen sanoo vihamies; siis tarvis Ett' osoittaa sen juurtajaksain joku, Jota hän pitää hänen ystävänään.

HERTTUA. Siis täytyy sinun häntä parjata.

PROTEUS. Sen sangen vastenmielisesti teen: Se ylimykseltä on halpa teko, Etenkin hyvää ystävätä kohtaan.

HERTTUA. Jos hyvä sananne ei häntä auta, Ei liioin vahingoita moitteenne. Ei mitään pahaa teossanne siis, Kun sitä ystävänne teiltä pyytää.

PROTEUS. No, suostun siis. Jos mitään vaikuttaa Ma saatan häntä panettelemalla, Niin tyttärenne hänt' ei kauan lemmi. Mut jos hän Valentinin unhottaakin, Ei sillä Thuriota rakasta.

THURIO. Siis hänestä kun lemmen kehitätte, Niin teidän tulee keriä se minuun, Niin ettei koko vyyhti hämmenny. Siis saman verran mua ylistäkää Kuin halvennatte Valentinia.

HERTTUA. Täss' uskallamme teihin, Proteus, luottaa, Kun kertonut on Valentin, ett' itse Olette lemmenvalan vannonut, Ja ette siis voi hevin muuttaa mieltä. Sen nojalla on teillä täysi valta Vapaasti Silvian kanssa keskustella; Hän kärty, synkkä on ja iloton Ja ystävänne tähden teihin suostuu. Parhaanne pankaa, että Valentiniin Hän kammon saa ja mieltyy Thurioon.

PROTEUS. Teen voitavani. Vaan te, Thurio, Olette liian veltto: ansat pankaa Ja hänen sydämmensä kietokaa Haikeilla soneteilla, joiden säkeet Uhona uhkuu auliin lemmen valaa.

HERTTUA. Niin, On taivaallisen runon voima suuri.

PROTEUS. Kauneutens' alttarille, sanokaa, Uhraatte kyyneleenne, huokauksenne, Niin, koko sydämmenne; kirjoittakaa, Siks että muste kuivuu; kyynelin Sit' aina kostutelkaa; runo tehkää Niin tunteikas, ett' aatostenne totuus Siin' ilmenee. Näet, runoilijain jänteist' Ol' Orpheuksen kanteleessa kielet; Puut, kivet heltyi niiden sävelistä, Kesyttyi tiikerit, ja meren hirmut Nous syvyyksistä tanssiin rannalle. Kun haikeat on huolirunot valmiit, Niin yöllä alla kullan ikkunan Suloinen serenaati toimittakaa, Ja soiton säistöön sitten laulakaa Suruinen laulu; haudan-tyyneen yöhön Niin hyvin sointuu moinen vieno suru. Jos tuo ei auta, niin ei mikään auta.

HERTTUA. Jo näkyy, ettei lempi sulle outo.

THURIO. Tän' yönä neuvosi jo toteutan. Siis, rakas Proteus, ohjaajani, mennään Jo heti kaupungille keräämään Musiikin-taitavia henkilöitä. Sopiva runo mull' on valmiina, Jok' antaa pontta sinun neuvollesi.

HERTTUA. Niin, toimeen, hyvät herrat!

PROTEUS. Teit' ensin palvelemme pöydässä, Ja sitten tehtävämme suoritamme.

HERTTUA. Ei, heti toimeen, multa luvan saatte.

(Menevät.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Metsä Milanon ja Mantuan välillä. (Muutamia rosvoja tulee.)

1 ROSVO. Seis, pojat! Tuoss' on yksi matkustaja.

2 ROSVO. Vaikk' olis kymmenen, niin kiikkiin kaikki!

(Valentin ja Vilkas tulevat.)

3 ROSVO. Seis, herra! Tänne tavaranne, muuten Me teidät sidomme ja ryöstämme.

VILKAS. Olemme hukassa; nuo on ne rosvot, Jotk' ovat kaikkein matkustajain kauhu.

VALENTIN. Hyvät ystävät, --

1 ROSVO. Te erehdytte, herra: Olemme teidän vihamiehiänne.

2 ROSVO. Vait! Kuullaan häntä.

3 ROSVO. Kautta partani, Niin tehdäänkin; se sävykäs on mies.

VALENTIN. Siis tietkää, vähät mun on varani; Mies olen, jot' on onni kolhinut; Nää vaaterievut ovat rikkauteni; Jos nämä multa ryöstätte, niin viette Minulta kaikki, mitä mulla on.

2 ROSVO. Mihinkä matka?

VALENTIN. Veronaan.

1 ROSVO. Ja mistä?

VALENTIN. Milanosta.

3 ROSVO. Siell' olo kuinka pitkä?

VALENTIN. Kuustoista kuukautta; ois pitemp' ollut, Jos kiero onni ei ois pettänyt.

2 ROSVO. Maanpakoon ajettiinko?

VALENTIN. Niinpä tehtiin.

2 ROSVO. Ja mistä rikoksesta?

VALENTIN. Rikoksesta, Jost' on mun tuskallinen kertoa. Ma tapoin miehen, jonka surmaa kadun; Mut julkitaistelussa hänet kaadoin Ja ilman petosta ja halpaa juonta.

1 ROSVO. Jos niin on, katumist' ei mokomaa. Mut noinko joutavasta karkoitettiin?

VALENTIN. Niin, olin iloinen, kun sillä pääsin.

2 ROSVO. Mut osaatteko kieliä?

VALENTIN. Niit' olen Ma nuorna matkoillani oppinut; Nolosti mun ois muuten usein käynyt.

3 ROSVO. Robin Hoodin rippi-isän klanin kautta, Tuo sopis meidän koplan kuninkaaksi!

1 ROSVO. Hän meidän mies on. -- Kuulkaa, hyvät herrat!

VILKAS. Pois menkää koplaan, herra; se on laillaan Rehellist' ammattia.

VALENTIN. Vaiti, konna!

2 ROSVO. Sanokaa, onko teissä mihin luottaa?

VALENTIN. Ei muuta kuin vain onneni.

3 ROSVO. Siis tietkää, Ett' aatelisia on meissäkin, Jotk' ohjattoman nuoruuden on hulluus Pois arvomiesten seurast' ajanut. Ma itse Veronasta karkoitettiin, Kun ryöstää aioin neiden, joka oli Rikas ja herttuan lähi-sukulainen.

2 ROSVO. Ja minä Mantuasta, ylimyksen Kun vihapäissä pistin hengiltä.

1 ROSVO. Ja minä samanlaisen turhan vuoksi. Mut asiaan; -- tää vikain tunnustus Vain selittäköön laitont' elämäämme --: Kun näytte soma varrelt' olevan Ja kielten taitavakin, niinkuin kuuluu, Mies, jolla kaikki hyvät avut on, Joit' oisi meidän ammatissa tarvis --

2 ROSVO. Siks että karkoitettu olette, Siks etupäässä teitä lähestymme. Sopisko tulla meidän kenraaliksi? Ja täytymyksen mukaan taipua? Ja täällä korvess' elää niinkuin mekin?

3 ROSVO. No, sano, tuletko sa meidän seuraan? Jos myönnyt, olet kaikkein meidän herra, Sua kunnioitamme, sua kuulemme, Sua päänä, kuninkaana kumarramme.

1 ROSVO. Mut surmas saat, jos meidän tarjon hylkäät.

2 ROSVO. Et, sillä pöyhkeilläkses, elää saa.

VALENTIN. Tääll' elämään ma suostun kanssanne, Mut sillä ehdoll', että turvaa teiltä Saa köyhät matkaajat ja heikot naiset.

3 ROSVO. Niin halpaa, kurjaa työtä inhoamme. Pois tule, viemme sinut luolaamme; Saat siellä nähdä kaikki aartehemme, Jotk' ovat, niinkuin mekin, vallassasi.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Milano. Linnan pika. (Proteus tulee.)

PROTEUS. Jo olen Valentinin pettänyt, Nyt täytyy samoin Thuriokin pettää. Kun häntä olen suosittavinani, Saan omaa lemmenasiaani ajaa. Mut halpain antieni vieteltäväks On Silvia liian kaunis, hyvä, pyhä. Jos alttiuttani vakuutan, niin soimaa Mua viekkaudest' ystävääni kohtaan; Jos hänen kauneudelleen valan teen, Niin käskee minun muistaa väärää valaa, Joll' armahani petin, Julian. Mut huolimatta häijyist' iskuistaan, Joist' yksikin jo lemmen toivon tappaa, Mun lempeni, kun potkun saa, vain kiihtyy Ja häntää lieruttaa kuin sylikoira. Ah, Thurio tulee! Ikkunalle joutuin Yösoitoin armast' ilahuttamaan!

(Thurio ja soittoniekkoja tulee.)

THURIO. Haa, Proteus! Edeltäkö matelitte?

PROTEUS. Niin, hyvä Thurio; lemmen, tiedättehän, Madella täytyy, kun ei käydä voi.

THURIO. Mut toivon, ettei täällä lempenne.

PROTEUS. No, kuinkas? Enhän muuten täällä oisi.

THURIO. Ken? Silviako?

PROTEUS. Silvia, -- teille mieliks.

THURIO. Suur' kiitos, teille mieliks. -- Hyvät herrat, Nyt äänet vireeseen ja soitto soimaan!

(Julia ja hänen isäntänsä tulevat etäällä, edellinen pojan vaatteissa.)

ISÄNTÄ. No, nuori vieras; näytätte niin alakolliselta; miksi, saanko kysyä?

JULIA. Siksi, hyvä isäntä, etten voi olla iloinen.

ISÄNTÄ. Tulkaa pois, kyllä pian tulette iloiseksi. Mennään tänne, niin saatte kuulla musiikkia ja nähdä sen herran, jota kyselitte.

JULIA. Saanko kuulla hänen puhuvankin?

ISÄNTÄ. Saatte.

JULIA. Siitä syntyy musiikkia.

(Musiikki alkaa.)

ISÄNTÄ. Kuunnelkaa, kuunnelkaa!

JULIA. Onko hän noiden joukossa?

ISÄNTÄ. On; mutta hiljaa! Kuunnelkaamme.

Laulu:

Mik' on Silvia, ken hän on, Joka kaikkein huimaa mielet? Viisas, hurskas, kaunis on, Hälle enkeleinkin kielet Kauneuden suo palkinnon.

Onko hyvä kauneissaan? Hyvyys kauneuden on hempi. Parantaakseen sokeuttaan Hänen silmääns' entää Lempi, Jääkin siihen asumaan.

Silvialle laulu soi, Silvialle tuhat kertaa! Maa ei toista kantaa voi, Joka hälle vetäis vertaa. Hälle seppel palmikoi.

ISÄNTÄ. Mitä? Olette nyt vielä surullisempi kuin ennen. Mikä teitä vaivaa? Eikö soitto ole teille mieleen?

JULIA. Erehdytte, isä: soittaja ei ole minulle mieleen.

ISÄNTÄ. Kuinka niin, rakas nuorukainen?

JULIA. Hän soittaa väärin, isä.

ISÄNTÄ. Mitä? Koskettaako vääriä kieliä?

JULIA. Ei sitä; mutta kuitenkin niin väärin, että se koskettaa sydäntäni.

ISÄNTÄ. Teillä on herkkä korva.

JULIA. Soisin olevani kuuro; se saa sydämmeni niin raskaaksi.

ISÄNTÄ. Ette pidä soitosta, huomaan ma.

JULIA. En vähääkään, kun se noin särisee.

ISÄNTÄ. Mutta kuulkaahan tuota äänten vaihtelua!

JULIA. Niin se vaihtelu se on pahinta.

ISÄNTÄ. Tahtoisitteko että aina soittaisivat samaa?

JULIA. Niin, että sama aina soittais samaa. Mut herra Proteus, josta puhelimme, Tuon onko neiden seurassa hän usein?

ISÄNTÄ. Kerron teille, mitä hänen palvelijansa, Keihäs, on kertonut minulle, -- hän on häneen vallan pikiintynyt.

JULIA. Missä on se Keihäs?

ISÄNTÄ. Meni hakemaan koiraansa, jonka hän huomenna herransa käskystä aikoo viedä neidelle lahjaksi.

JULIA. Vait! Käykää syrjään! Seura hajaantuu.

PROTEUS. Ei hätää, herra Thurio; niin ma puhun, Ett' oivaks oivallatte juoneni.

THURIO. Miss' yhdytään?

PROTEUS. Santt' Riikon kaivolla.

THURIO. Hyvästi!

(Thurio ja soittoniekat menevät.)

(Silvia tulee ikkunaan.)

PROTEUS. Hyv'iltaa, armollinen haltijatar!

SILVIA. Suur' kiitos, hyvät herrat, soitosta. Kuka se puhui?

PROTEUS. Mies vain, arvon neiti, Jonk' äänestä te pian tuntisitte, Jos tuntisitte hartaan mielensä.

SILVIA. Oo, herra Proteus, jos oikein arvaan!

PROTEUS. Niin, neiti, Proteus, palvelijanne.

SILVIA. Mikä mielenne on?

PROTEUS. Noutaa teidän mieltä.