Part 1
KAKSI NUORTA VERONALAISTA
Kirj.
William Shakespeare
Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi v. 1910.
Näytelmän henkilöt:
Milanon herttua, Silvian isä. VALENTIN, | kaksi veronalaista aatelismiestä. PROTEUS, | ANTONIO, Proteuksen isä. THURIO, Valentinin kilpakosija. EGLAMOUR. VILKAS, Valentinin palvelija. KEIHÄS, Proteuksen palvelija. PANTHINO, Antonion palvelija. Isäntä, jonka talossa Julia asuu. Rosvoja. JULIA, nuori veronalainen neiti. SILVIA, herttuan tytär. LUCETTA, Julian kamarineitsyt. Palvelijoita. Soittoniekkoja.
Tapahtumapaikkana osaksi Verona, osaksi Milano ja Mantuan seudut.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Tori Veronassa. (Valentin ja Proteus tulevat.)
VALENTIN. Mua älä houkuttele, rakas Proteus; Ei kotikasvatilla äly kasva. Jos nuoruuttas ei lempi kahlehtisi Ihaillun kullan sulokatseisiin, Niin pikemmin sua minä vietteleisin Mukaani mailman ihmett' ihaamaan, Sen sijaan että kotosalla nuhjaat, Kuluttaan nuoruuttasi tyhjäntoimiin. Kun lemmit, lemmi; hauskaa toivon sulle; Jos itse rakastun, niin samaa mulle.
PROTEUS. Menetkö? Rakas Valentin, voi hyvin! Ja muista Proteusta, kun matkallasi Näet monta ihmeellistä nähtävää; Ja mua toivo onnes osakkaaksi, Kun onni sulla on; ja vaarassa, Jos vaara sua kohtais, murhees, huoles Mun pyhäin rukousteni turviin heitä: Sun edestäsi tahdon rukoilla.
VALENTIN. Rukouskirjanas on lemmen kirja.
PROTEUS. Niin, tietystikin kirja, jota lemmin.
VALENTIN. Tuo syvän lemmen laaka tarina: Kuink' yli Hellesponton ui Leander.[1]
PROTEUS. Syvemmän lemmen syvä tarina: Hän uppos lempeen uumiansa myöten.
VALENTIN. Mut sinä siinä istut kaulaa myöten, Ja kuitenkaan et Hellespontoss' uinut.
PROTEUS. Kuin? Kaulaako? Mult' älä kaulaa vie.
VALENTIN. Ei, tuo ei sulta kaulaa kysy.
PROTEUS. Mikä?
VALENTIN. Tuo lempi, missä oihkall' ostat pilkan, Huokauksin' ylvän katseen, hetken ilon Viikkoisten pitkäin öiden valvonnalla; Jos voitat ehkä, häviöks' on voitto, Jos häviät, saat voitoksesi tuskan. Kuink' onkaan, älyll' ostat hupsuutta, Tai hupsuus perin voittanut on älyn.
PROTEUS. Kaikesta päättäen, siis olen hupsu.
VALENTIN. Kaikesta päättäen, se kohta nähdään.
PROTEUS. Häväiset lemmen; min' en ole lempi.
VALENTIN. Se valtiaas on, se sua vallitsee; Ja joka näin on hupsun ikeen alla, Ei viisaan kirjoiss' ole ikänä.
PROTEUS. Mut kirjoiss' on, ett' ihanimmat ummut Syö ahnas toukka; samoin ahnas lempi Kuluttain kalvaa hienoint' älyä.
VALENTIN. Myös kirjoiss' on, ett' aikaisimmat ummut Syö toukka ennen niiden kukintaa; Ja samoin lempi nuoren hienon älyn Hupsuksi muuttaa; umpuunsa se kuihtuu, Menettäin kukkeimmillaan vehreytensä Ja kaikki vastaisuuden kauniit toiveet. Mut miksi tuhlaan sinuun neuvoja, Jok' olet lemmenhalun pauloiss' ihan? Hyvästi vielä kerran! Rannall' isä Jo odottaa, mua laivaan saattaakseen.
PROTEUS. Ma sinne sua seuraan, Valentin.
VALENTIN. Älä, hyvä Proteus; tässä erotkaamme. Milanoon mulle kirjeess' ilmoita, Mitenkä lempes käy ja mitä muuten Täält' ystäväsi poikess' ollen kuuluu. Minäkin sulle samoin kirjoitan.
PROTEUS. Sua Milanossa onni seuratkoon!
VALENTIN. Sua samoin kotona! Jää hyvästi!
(Menee.)
PROTEUS. Hän mainett' etsii, minä lempeä. Hän heittää ystävät, sit' enemmän Heit' ansaitakseen, minä lemmen tähden Kaikk', itseni ja ystävätkin heitän. Sa, Julia, sa muuttanut mun olet; Opinnot laiminlyön ja aikaa tuhlaan, Älyni turtuu, maailma on musta, Pää heikko, sydän sairas sureilusta.
(Vilkas tulee.)
VILKAS. Herra Proteus, päivää! Miss' on herrani?
PROTEUS. Juur' läksi laivaan, mennäkseen Milanoon.
VILKAS. Vetoa lyön, ett' on jo lähtenyt, Ja kadonnut siis lammas olen minä.
PROTEUS. Niin, usein lammas-raukka harhaan käy, Kun paimenta ei saapuvilla näy.
VILKAS. Minäkö lammas, herraniko paimen, niinkö vakaan?
PROTEUS. Niin vakaan.
VILKAS. Mun sarveni siis hällä on, jos valvon taikka makaan.
PROTEUS. Typerä vastaus, niinkuin lampaan päästä.
VILKAS. Siis uusi todistus, ett' olen lammas.
PROTEUS. Niin oletkin, ja herrasi on paimen.
VILKAS. Eipäs; sen voin kumota yhdellä päätelmällä.
PROTEUS. Se ottaa kovalle; mutta minä voin sen toisella todistaa.
VILKAS. Paimen etsii lammasta, eikä lammas paimenta; mutta minä etsin herraani, eikä herrani minua; siis minä en ole lammas.
PROTEUS. Lammas seuraa paimenta saadakseen ruokaa, mutta paimen ei seuraa lammasta ruoan tähden; sinä seuraat herraasi palkan vuoksi, mutta herrasi ei seuraa sinua palkan tähden; siis, sinä olet lammas.
VILKAS. Mokoma todistus lisää, niin täytyy minun huutaa: "pää".
PROTEUS. Mutta kuuleppas: veitkö kirjeeni Julialle?
VILKAS. Vein, herra: minä, kadonnut lammas, annoin kirjeenne hänelle, kasonneelle lampaalle; ja hän, kasonnut lammas, ei antanut minulle, kadonneelle lampaalle, mittyisen mitään vaivastani.
PROTEUS. Täällä on liian pienet laidunmaat niin suurelle lammaslaumalle.
VILKAS. Jos maa on liian täysi, niin olisi teidän paras pistää hänet.
PROTEUS. Siinä sinä erehdyt; paras olisi kolikoida sinut.
VILKAS. Ei, herra; vähemmästäkin kuin kolikosta olisin vienyt kirjeenne perille.
PROTEUS. Käsität väärin; sanoin: kolikoida, tarkoitin: rusikoida.
VILKAS. Vai kolikosta rusikka! En suostu tähän. Se lemmenkirjeen viennistä on liian vähän.
PROTEUS. Mitä sanoi hän?
(Vilkas nyökäyttää päätään.)
Nyökäyttikö päätä?
VILKAS. Se lammas.
PROTEUS. Mitä sanot, sinä lampaanpää?
VILKAS. Käsitätte väärin; minä sanoin, että hän nyökäytti päätään; ja te kysyitte, nyökäyttikö päätään, ja minä sanoin: se lammas.
PROTEUS. Ja kun pää ja lammas pannaan yhteen, niin tulee siitä lampaanpää.
VILKAS. No, kun olette nähnyt vaivaa panna ne yhteen, niin pitäkää ne vaivastanne.
PROTEUS. Ei, sinä sen saat pitää kirjeen viennistä.
VILKAS. Huomaan että kaikki se köyhän pää saa kantaa.
PROTEUS. Mitä kantaa?
VILKAS. Niin, nähkääs: ensin kannan kirjeenne reilusti perille; ja sitten en saa vaivastani muuta kuin lampaanpään.
PROTEUS. Sinä olet sukkela mies, lempo soikoon!
VILKAS. Enkä kuitenkaan saa kiinni teidän hitaasta kukkarostanne.
PROTEUS. Kas niin, avaa suusi ja kerro asia: mitä sanoi hän?
VILKAS. Avatkaa tekin kukkaronne, niin että rahat ja asia tulevat yhtaikaa esille.
PROTEUS. No, tuossa on vaivastasi. Mitä hän sanoi?
VILKAS. Toden totta, herra, luulen ett'ette hevillä häntä saa.
PROTEUS. Kuinka niin? Saitko hänestä sen verran irti?
VILKAS. En saanut hänestä irti en mitään, en edes kolikkoakaan kirjeen kantamisesta. Ja kun hän oli niin tyly minulle, kun minä vein hänelle sydämmenne, niin pelkään että hän on yhtä tyly teille, kun itse tarjoatte hänelle sydämmenne. Älkää antako hänelle muuta lahjaksi kuin kiviä, sillä hän on kova kuin teräs.
PROTEUS. Mitä? Eikö hän mitään sanonut?
VILKAS. Ei senkään vertaa kuin että -- "tuossa sinulle vaivastasi". Kiitän teidän äyriyttänne, kun annoitte mulle muutaman äyrin; palkaksi siitä saatte tästälähin itse viedä kirjeenne. Ja tällä, herra, suosittelen teitä herralleni.
PROTEUS. Mene, mene, laiva haaksirikost' estä;[2] Ei huku se, jos sinä laivall' olet: Sun kuolemasi kuivalla on maalla. -- Paremman laitan sanansaattajan; Mun kirjeitäni, varon, Julia hylkii, Kun niitä moinen ryötys kuljettaa.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Sama seutu. Julian puisto. (Julia ja Lucetta tulevat.)
JULIA. No, sano nyt, Lucetta, meidän kesken: Pitääkö minun noutaa lemmen ääntä?
LUCETTA. Se tietty on, mut umpipäin ei noutaa.
JULIA. Tuost' ylkämiesten suloparvesta, Jotk' ympäröivät mua päiväkausin, Ken sinun mielestäs on mieluisin?
LUCETTA. Ne nimitelkää, niin ma parhaan mukaan Typerän arveluni niistä lausun.
JULIA. Miten miellyttää sua kaunis Eglamour?
LUCETTA. Mies kohtelias, hieno, sulokieli, Mut mokomaa ei minun tekis mieli.
JULIA. No, rikas Mercatio käykö päin?
LUCETTA. On varat oivat, itse niin ja näin..
JULIA. Kuink' arvostelet sievää Proteusta?
LUCETTA. Taivasten taatto! Mitä hassutusta!
JULIA. No, miksi noin se nimi sua hurmaa?
LUCETTA. Anteeksi, neiti! Häpeä mun surmaa, Noin herttaista jos herrahempukkaa Mun, halvan raukan, tulee arvostaa.
JULIA. No, miks et häntä niinkuin muitakin?
LUCETTA. Hyvistä kaikist' on hän parahin.
JULIA. Ja perustelusi?
LUCETTA. Tuo tavallinen naisten perustelu: Niin minust' on, siks että minust' on niin.
JULIA. Siis lempenikö häneen tuhlaisin?
LUCETTA. Se turhaan tuhlattua ei lie siltä.
JULIA. Hän kaikkein vähin mua imartaa.
LUCETTA. Mut kaikkein enin hän teit' armastaa.
JULIA. Se vait ei ole, jonka sydän palaa.
LUCETTA. Se tulta kumminkin, mi kytee salaa.
JULIA. Ei lemmi se, jok' ei tuo ilmi mieltään.
LUCETTA. Vähimmin se, jok' aina pieksee kieltään.
JULIA. Oi, jospa mielensä ma tietäisin!
LUCETTA. Lukekaa, neiti, tämä.
(Antaa kirjeen.)
JULIA. "Julialle" Keneltä, sano.
LUCETTA. Sisällys sen sanoo.
JULIA. Ken antoi tämän?
LUCETTA. Valentinin poika, Jonk' oli varmaan Proteus lähettänyt. Hän ois sen teille tuonut, mutta minä vein Sen häneltä; oi, anteeks, että niin ma tein.
JULIA. Haa! Kautta kunniani, paritusta! Vai rivoja sa kätket kirjeitä, Vehkeillen salaa nuoruuttani vastaan! Niin, totta tosiaankin, kaunis toimi, Ja toimi sulle ihan omansa! Tuoss', ota kirje, takaisin se laita, Tai iäks pysy poissa silmistäni.
LUCETTA. Vihaako lemmenairut palkaks saa?
JULIA. Menetkö?
LUCETTA. Miettikäähän asiaa.
(Menee.)
JULIA. Hm! Kirjett' etten sentään silmäillyt! Hävettää huutaa häntä takaisin Ja pyytää sitä, josta häntä sätin. Oi, houkkaa! Tietää että olen nainen, Ja kirjettä ei kiusaa lukemaan! Hävystä nainen sanoo "ei", mut toivoo Ett' arvais kysyjä sen myönnöksi. Hyi, kuink' on oikukas tuo hupsu lempi! Kuin kärty laps se imettäjää kynsii Ja nöyräst' oiti vitsaa suutelee. Kuink' ajoin tylysti Lucettan pois, Vaikk' oisin kyllä suonut hänen jäävän! Kuink' ilkeästi otsaa rypistin, Vaikk' ilo veti sydämmeni hymyyn! Nyt kostoks saan Lucettan palauttaa Ja pyytää hänelt' anteeks tyhmyyttäni. -- Lucetta, hoi!
(Lucetta palaa.)
LUCETTA. Mit', armo, suvaitsette?
JULIA. Jo puolisenko aika?
LUCETTA. Jospa oisi, Niin syöntiin suuta käyttää saisitte, Eik' aina palkollisen sättimiseen.
JULIA. Mit' otit maasta joutuin noin?
LUCETTA. En mitään.
JULIA. Mut kumarruithan.
LUCETTA. Otin paperin, Min pudotin.
JULIA. Siis paperi ei mitään?
LUCETTA. Ei mitään minuun koskevaa.
JULIA. Siis siihen Se jätä niille, joihin totta koskee.
LUCETTA. Se totta koskee niihin, joita koskee, Jos sit' ei väärin selitellä vain.
JULIA. Varmaankin jokin runo kullaltasi?
LUCETTA. Jot' aikoisin ma laulaa nuotin mukaan. Sanokaa nuotti, teill' on siihen taito.
JULIA. Mokomaan turhaan taitoa ei tarvis: No, laula "kevykäisen lemmen" nuottiin.
LUCETTA. Niin kevykäiseen nuottiin liian raskas.
JULIA. Raskasko? Baasi painonako?
LUCETTA. Niin, Se sointuisi, jos te sen laulaisitte.
JULIA. Tee itse se.
LUCETTA. Käy liian korkealle.
JULIA. Näytäppä runos. -- Mitä, vauvaseni?
LUCETTA. Pitäkää tuota ääntä loppuun asti, Vaikk' ei se ääni mulle mieluinen.
JULIA. Vai ei.
LUCETTA. Ei, neiti, se on liian kirpas.
JULIA. Sun liian näsäkäs.
LUCETTA. Nyt meni honkaan. Tuo kova kimakkuus se pilaa soinnun; Ois laulun täytteeks väliääni tarpeen.
JULIA. Sen jylhä baasisi on hämmentänyt.
LUCETTA. Vain Proteuksen tähden paasasin.
JULIA. En vasta siedä moista lörpötystä. Tuoss' ihan sotkunaan on vakuutteita! (Repii kirjeen palasiksi.) Pois täältä! Anna palasien olla, En kärsi että niitä hypistelet.
LUCETTA. Tylyksi teeskelee, mut muut' ei toivo Kuin toista kirjett', yhtä suututtavaa.
(Menee.)
JULIA. Ah! Noin mua suututtiko ensimmäinen? Katalat kädet, rikki revitte Noin hellät sanat! Häijyt ampiaiset, Imette impihunajan, ja sitten Tapatte valmistajat, mehiläiset! Sovinnoks suutelen nyt joka liuskaa. Kas, tuoss' on: "Hyvä Julia". -- Paha Julia! Nyt kiittämättömyytes kostoksi Nimesi noihin kylmiin kiviin paiskaan Ja halveksuen poljen ivaasi. Ja tässä: "Lemmen haavoittama Proteus". Nimi-parka haavan saanut! Poveeni Sun peitän, kunnes haavas tervehtyy: Noin siihen parantavan muiskun painan! Kas, tuossa kaksi, kolme kertaa "Proteus". Vait, tuuli, hiljaa, ettei mitään huku, Siks kuin saan sana sanalt' yhteen kaikki, Pait oman nimeni; sen kantakoon Vihuri jylhän vuoren jyrkänteeseen Ja ärjyyn mereen syösköön! Tuossa "Proteus" Samalla rivillä on kahdesti! "Poloinen Proteus; hurmaantunut Proteus Armaalle Julialle". -- Pois tuon revin. Ei, ei! Niin kauniist' on hän yhdistänyt Sen omaan vaikeroivaan nimeensä. Ne käärin toisiansa vastaan, noin! Halailkaa, suudelkaa ja torailkaa Nyt keskenänne miten haluttaa!
(Lucetta palaa.)
LUCETTA. Neiti, Isänne vartoo, puolinen on valmis.
JULIA. No hyvä, menkäämme.
LUCETTA. Nuo sirut jääkö tuohon juorumaan?
JULIA. Jos näet hyväksi, niin ota pois ne.
LUCETTA. Pahaksi pantiin, kun ne siihen jätin; Mut tuoss' ei saa ne olla: vilustuvat.
JULIA. On, näen mä, sulla harras halu niihin.
LUCETTA. Niin, nähkääs, neiti, mitä näettekään; Näen minäkin, vaikk' ette sitä luule.
JULIA. No tule, tule. Suvaitsetko tulla?
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Sama seutu. Huone Antonion talossa. (Antonio ja Panthino tulevat.)
ANTONIO. Mik' oli vakaa keskustelu sulla Ja veljelläni ristikäytävässä?
PANTHINO. Se Proteusta koski, poikaanne.
ANTONIO. Kuin niin?
PANTHINO. Hän oudoksui, ett' täällä poika Kodissa nuoruutensa kuluttaa, Kun monet halvemmankin-arvoiset Maailmaan laittaa poikans' edistymään: Ken sotaan koittelemaan onneaan, Ken meren selkään löytöretkille, Ken opin teille yliopistoihin. Johonkin näistä toimist', ellei kaikkiin, Hän Proteuksen luuli sopivaksi, Ja käski minun teille tyrkyttää, Ett' ei sais virua hän kodiss' enää; Hän vanhana saa siitä häpeää, Jos nuorna maailmaa ei ole nähnyt.
ANTONIO. Ei mulle tarvis sitä tyrkyttää, Jot' olen miettinyt jo kuukausmäärän. Tuot' ajan hukkaa olen aatellut Ja ettei tule hänest' oikein miestä, Jos mailma hänt' ei opeta ja neuvo. Kokemust' ahkeruuden' yksin saadaan, Ja ajan varrella se täysin kypsyy. Siis sano, mihin paras hänet laittaa?
PANTHINO. Ei liene tietymätönt' armollenne, Ett' ystävänsä nuori Valentin, Hoviss' on keisarilla palvelussa.
ANTONIO. Sen kyllä tiedän.
PANTHINO. Minun mielestäni Ois paras hänet sinne lähettää. Siell' oppii keihäiset ja turnaukset, Saa suurta seuraa, kuulee hienoutta Ja kaikkeen jaloon taitoon harjaantuu, Mik' ikäns' on ja säätyns' arvoista.
ANTONIO. Se neuvo miellyttää; on tuuma hyvä; Ja näyttääkseni, miten siihen miellyn, Sen tuuman heti panen täytäntöön. Teen kiireimmiten kaikki valmistukset Ja laitan hänet hoviin keisarin.
PANTHINO. Jo huomenna, jos sopii: Don Alfonso Ja muita arvon-ylimyksiä Menoss' on keisaria tervehtimään Ja hälle palvelustaan tarjoomaan.
ANTONIO. On seura hyvä; Proteus menköön mukaan. Paraiksi tulee, -- saa sen heti tietää.
(Proteus tulee.)
PROTEUS. Suloinen kirje! Sulo lemmen-elo! Tuoss' armaan käsi, airut sydämmen, Ja tuossa lemmen vala, kunnian takuu! Oi, lempeemme ett' isät suostuisivat, Luvallaan vahvistaen onnemme! Oi, taivaallinen Julia!
ANTONIO. No vai? Mik' on tuo kirje, jota luet?
PROTEUS. Luvalla sanoen, vain pari sanaa Terveisiks Valentinilta; ne juuri Sain ystävältä, joka tuli sieltä.
ANTONIO. Tuo tänne kirje; mitä uutta siinä?
PROTEUS. Ei mitään uutta, isä; hän vain kertoo, Kuink' onness' elää, kuink' on rakastettu, Kuink' yhä keisarinkin suosin voittaa; Mua onnens' osakkaaksi toivoo vain.
ANTONIO. Ja mitä sinä sanot siihen toivoon?
PROTEUS. Ett' isäni ma tahtoon alistun Enk' ystäväni toivehista riipu.
ANTONIO. Mun tahtoni tuon toiveen kanss' on yhtä. Äl oudoksu tät' äkki-päätöstäni; Sen tahdon, minkä tahdon, sillä hyvä. Päätetty on siis, että jonkun aikaa Sa hoviss' elät Valentinin kanssa. Mink' elatukseks suvultaan hän saa, Sen saman määrän sinäkin saat multa. Huomenna ole valmis lähtemään. Ei estelyitä! Asia on selvä.
PROTEUS. En voi niin pian tulla valmiiks, isä; Ma pyydän parin päivän lykkäystä.
ANTONIO. Jälestä laitan mitä tarvitset. Äl' aikaile! Sun huomenna on matka. -- Panthino, tule mua auttamaan Ja hänen lähtöänsä jouduttamaan.
(Antonio ja Panthino menevät.)
PROTEUS. Pakenin tulta, etten palaisi, Ja syöksyn mereen nyt ja siihen hukun. En Julian kirjett' isän suonut nähdä Pelosta, että lempeäni ehkäis; Ja nyt on oma estelyni syynä, Ett' ehkää lempeni hän kokonaan. Oi, tämä lemmen kevät kerrassaan, Kuin huhtikuinen taivas, karvaa vaihtaa: Juur' aurinko kun paistaa parhaillaan, Niin äkkipikaa pilvi päivän kaihtaa.
(Panthino palaa.)
PANTHINO. Isänne kutsuu teitä, Proteus; Hänell' on kiire, menkää pikaisesti.
PROTEUS. No, täytyy kai; ei auta arvelus, Vaikk' epäis sydämmeni tuhannesti.
(Menevät.)
TOINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Milano. Huone herttuan hovilinnassa. (Valentin ja Vilkas tulevat.)
VILKAS. Tuoss' sormikkaanne!
VALENTIN. Se ei minun ole: Mun kädess' on.
VILKAS. Mut se vois olla teidän: Tuon toisen käden.
VALENTIN. Annahan, kun katson! Niin, se on mun. -- Oi, kaunett' ihanaa, Mi taivaist' esinettä verhoaa! Ah! Silvia! Silvia!
VILKAS. Neiti Silvia! Neiti Silvia!
VALENTIN. Mitä, tolvana?
VILKAS. Hän ei ole kuuluvilla, herra.
VALENTIN. Mitä? Kuka on sinua käskenyt häntä kutsumaan?
VILKAS. Itse teidän armonne, jos en ole väärin käsittänyt.
VALENTIN. Sinä olet aina liian hätikkö.
VILKAS. Ja äsken toruitte minua siitä, että olin liian hidas.
VALENTIN. Se sikseen! Sano, tunnetko neiti Silviaa?
VILKAS. Tuotako, jota teidän armonne rakastaa?
VALENTIN. Mistä sinä tiedät, että minä olen rakastunut?
VILKAS. Minulla on, nähkääs, nämä erityiset merkit: Ensiksi olette alkanut, niinkuin herra Proteus, käydä käsivarret ristissä, niinkuin mikäkin nureksija; liverrellä huviksenne lemmenlaulua niinkuin kultakerttu; kulkea ypöyksinänne niinkuin pitaalitautinen; huokailla niinkuin koulupoika, joka on hukannut aapiskirjansa; tillittää kuin nuori tyttö isoäidin hautajaisissa; paastota niinkuin olisitte nälkäparannuksella; valvoa kuin pelkäisitte rosvoja; mauruta kuin kerjäläinen pyhäinpäivänä.[3] Ennen, kun nauroitte, vaakuitte kuin varis; kun kävelitte, liikuitte kuin jalopeura; kun paastositte, niin teitte sen heti syötyänne; kun olitte nyreissänne, niin tapahtui se rahan puutteesta; ja nyt on tyttöhetukka niin teidät muuttanut, että, kun teitä katselen, tuskin tunnen teitä herrakseni.
VALENTIN. Olenko minä tuonsuuntainen?
VILKAS. Te olette vallan suunnaton.
VALENTIN. Suunnatonko? En ikinä.
VILKAS. Suunnaton olette, se on varma, ihan suunniltanne, sen hullukin huomaa; niin suunnattomasti hullaantunut, että hullutus on mennyt vereen ja kuultaa sieltä kuin vesi virtsalasista, niin että kenenkä silmä teidät vain näkee, se tulee heti lääkäriksi ja sanoo tautinne.
VALENTIN. Mutta sano, tunnetko neiti Silviaa?
VILKAS. Häntäkö, jota niin tuijottelette ruokapöydässä?
VALENTIN. Oletko sen huomannut? Häntä niin tarkoitan.
VILKAS. En, herra, en tunne häntä.
VALENTIN. Tunnet hänet siitä että häntä tuijottelen, etkä kuitenkaan tunne häntä?
VILKAS. Eikö hän ole niinkuin hiukan jolsa?
VALENTIN. Jolsako? Ei, poikaseni, kaunis hän on, ei kaunis vain, mutta hurmaava.
VILKAS. Niin, sen minä hyvin tiedän.
VALENTIN. Minkä tiedät?
VILKAS. Että hän ei ole kaunis, vaan -- teitä -- hurmaava.
VALENTIN. Tarkoitan, että hänen kauneutensa on harvinainen ja hänen suloutensa hurmaavainen.
VILKAS. Niin kyllä: toinen on maalattu ja toinen on arvoton.
VALENTIN. Maalattu? Arvoton? Mitä tarkoitat?
VILKAS. Niin, nähkääs: hän maalaa itsensä niin koreaksi, ettei kukaan voi arvoa hänen kauneuttaan.
VALENTIN. Mitä minusta luulet? Enkö minäkään voi arvoa hänen kauneuttaan?
VILKAS. Ette ole nähnyt häntä siitä pitäen kuin hän rumentui.
VALENTIN. Kuinka kauan hän sitten on ollut ruma?
VILKAS. Siitä saakka kuin te häneen rakastuitte.
VALENTIN. Olen rakastanut häntä siitä saakka kuin hänet ensi kerran näin, ja yhä näen hänet kauniiksi.
VILKAS. Jos häntä rakastatte, ette voi häntä nähdä.
VALENTIN. Miksi en?
VILKAS. Siksi että rakkaus on sokea. Oi, että teillä olisi minun silmäni, tai että omat silmänne olisivat niin selvänäköiset, kuin olivat silloin kuin toruitte herra Proteusta siitä, että kulki ilman sukkanauhoja!
VALENTIN. Niin mitä silloin näkisin?
VILKAS. Oman nykyisen narrimaisuutenne ja Silvian aikaa menneen kauneuden; sillä Proteus, kun oli rakastunut, ei nähnyt sitoa sukkiansa, mutta te, kun olette rakastunut, ette näe vetää sukkia jalkaanne.
VALENTIN. Sitten sinäkin varmaan olet rakastunut, sillä eilisaamuna et nähnyt harjata saappaitasi.
VILKAS. Oikein, herrani; olin rakastunut vuoteeseeni. Ja kiitän teitä että minua siitä rakkaudestani pieksitte, sillä olen siitä saanut rohkeutta torua teitä teidän rakkaudestanne.
VALENTIN. Lyhyesti, meidän kesken on hellät välit, minun ja hänen.
VILKAS. Paras sitten pitää vähän väliä, niin kyllä hellyys asettuu.
VALENTIN. Eilen illalla hän houkutteli minua kirjoittamaan pientä runoa eräälle henkilölle, jota hän rakastaa.
VILKAS. Ja te teitte sen?
VALENTIN. Tein.
VILKAS. Eikö se tullut rampa?
VALENTIN. Ei, poikaseni; niin hyvä kuin suinkin saattoi. -- Vaiti! Tuossa hän tulee.
VILKAS. Verraton keikale! Erinomainen pelinukke! Nyt hän alkaa häntä selitellä.
(Silvia tulee.)
VALENTIN. Neiti ja haltijattareni, tuhansin hyvää huomenta!
VILKAS. Oi, hyvää iltaa, ja miljoonittain, kumarruksia!
SILVIA. Signor Valentin ja palvelijani, kaksin tuhansin hyvää huomenta!
VILKAS. Miehen tulisi antaa naiselle kasvua, mutta tässä antaa nainen.
VALENTIN. Ma kirjeen laadin, niinkuin määräsitte, Nimettömälle ystävällenne; Se vastenmielist' oli, mutta tein sen Sulasta velvoituksen tunnosta.
SILVIA. Suur' kiitos, palvelija! Somaa työtä!
VALENTIN. Se oli työläämpää kuin luulettekaan; Kun kirjeensaajaa min' en tuntenut, Niin tein sen epäillen ja umpimähkään.
SILVIA. Näin suurta vaivaa kenties paljoksutte?
VALENTIN. En suinkaan; käskystänne kirjoitan, Jos suvaitsette, tuhansin sen verran, Ja toki --
SILVIA. Sirokas lause! Arvaan mitä seuraa; En sano toki; -- yhtäkaikki toki; -- Pois ottakaa se toki; -- kiitän toki; Vastedes min' en teitä enää vaivaa.
VILKAS (syrjään). Sen teette toki, monta kertaa toki.
VALENTIN. Mit' arvelette? Eikö mieleen runo?
SILVIA. On, on; se sangen sievästi on tehty, Mut vasten mieltänne, siis pois sen annan. Tuoss' ottakaa se!
VALENTIN. Se on teitä varten.
SILVIA. Niin, niin; mun käskystäni teitte sen, Mut siit' en huoli; se on teitä varten. Min' oisin suonut paljon hartaampaa.
VALENTIN. Jos suvaitsette, niin teen teille toisen.
SILVIA. Niin, tehkää se ja lukekaa se itse. Jos kelpaa, hyvä; jos ei, hyvä sekin.
VALENTIN. Ja jos se kelpaa, neiti, mitä sitten?
SILVIA. Jos kelpaa, pitäkää se vaivasta. Niin, hyvää huomenta nyt, palvelija!
(Menee.)
VILKAS. Oi, näkymätön, salainen ja tutkimaton kokka, Kuin kukko kirkontornissa tai miehen päässä nokka! Mun isäntäni kosioi ja häntä neuvoo nainen, Mitenkä hälle holhojaks voi tulla holholainen. Ovela juoni! Mokomaa en tiedä sattuneen, Ett' isäntäni kirjeitä saa laittaa itselleen.
VALENTIN. Mitä päättömiä sinä siinä mielessäsi haudot?
VILKAS. En päättömiä, vaan virren päitä, joihin te saatte panna mielen.
VALENTIN. Miksi tarpeeksi?
VILKAS. Kun rupeatte neiti Silvian puhemieheksi.
VALENTIN. Kenelle?
VILKAS. Itsellenne. Hän kosii teitä kuvallisesti.
VALENTIN. Kuvallisesti?
VILKAS. Kirjallisesti, aioin sanoa.
VALENTIN. Ei hän ole minulle kirjoittanut.
VILKAS. Ei hänen tarvitsekaan: hän panee teidät kirjoittamaan teille itsellenne. Mitä? Ettekö huomaa kujetta?
VALENTIN. En, usko pois.
VILKAS. En sitä teistä usko, en tosiaankaan. Mutta ettekö huomannut hänen totisuuttaan?
VALENTIN. En, toden totta, muuta, kuin että sain pari purevaa sanaa.
VILKAS. Mutta antoihan hän teille kirjeen.
VALENTIN. Niin sen kirjeen, jonka minä kirjoitin hänen ystävälleen.