Part 2
_Isäntä_. Juuri kuin pitikin. Jaksoi paremmin kuin minä. Se oli hyvä merkki! Pojasta polven muute! Mutta ei minun tahdostani tuumaakaan virkauria kohti! On jo korkea eikä, että koulut rupeavat tuottamaan sivistyneitä kansalaisia kaikille aloille. Maanviljelykseen, teollisuuteen ja liike-elämään!
_Eino_. Aivan oikein, setä! Siitä on päästävä, että kaikki pyrkivät suuriksi herroiksi ja halveksivat työtä.
_Isäntä_. Pyrkivät — niin! Kun jo muka ovat suuria herroja ylioppilaina. Pyrkivät ja putoavat. Sadat ja taas sadat! Minä ainakin teen kohdaltani selvän pelin! Työ on miehen kunnia!
_Antero_. Jos se minua koskee, niin minä olen mukana. Tunnustan suoraan, etten vielä ole mitään!
_Emäntä_ (tuskassa). Älä nyt, hyvä poika, myönny kaikkeen! Teet kohta mustan valkoiseksi! Mitä sinä tarkoitat, isä? Missä asiassa teet selvän pelin?
_Isäntä_. Jos Antero on minun miehiäni, menee hän syksyllä maanviljelysopistoon! Menee ja pysyy omassa säädyssään.
_Antero_ (hypähtää ylös ja menee taputtamaan isää olalle). Eläköön! Eläköön järki ja maalaisveri! Minussakin on pisara sitä verta suonissani! Kiitos, isä! Olemme niin tuhottomasti samaa mieltä, että oikein naurattaa. (Menee äidin luo.) Ja rakas äiti on samaa mieltä ihan prikulleen, kun vaan ehtii ajatella. Maattomien luokat eivät kaipaa minun rikkaani rokkaansa. (Menee Einon luo.) Ja Eino on samaa mieltä — muuten hän kieltäisi oman itsensä. (Kääntyy ympäri ja hyökkää Helmin luo, joka tulee perältä.) Ja Helmi on myöskin sitä mieltä, että minä menen maanviljelysopistoon.
_Helmi_. Menetkö? Turpeenpuskijako sinusta tuleekin? Vielä vai!
_Antero_. Älä nyt ole kuin Holofernes! Vastustat vaikka kuinka hyvää asiaa, kun et ole sitä itse keksinyt!
_Helmi_ (tervehtii vähän jäykästi Einoa). Kerranpa sinutkin, Eino, saa sanoa tervetulleeksi meille! — Pyydän siirtymään kahville! Tee hyvin, Eino!
_Emäntä_ (nousee). Vai ei Anterosta tulekaan yhtään mitään! Ohhoh sentään!
_Isäntä_. No, mutta — minä sanon kohta Kapernaum, niinkuin meidän suntio! Mitäänkö? Muija, muija! Hänestä tulee minun jälkeeni meille isäntä! Kuulkaa, pojat, onko se tyhjää, vai?
_Eino_. Täyttä on! Ja miehen mittaista!
_Antero_. Ja kyllin arvokasta, vaikka kuinka suurelle herralle!
_Isäntä_. Kuuletkos, äiti! Eikä tarvitse virkapaikoista kilpailla — eikä vuosituloista keskustella muiden kuin itsensä ja jumalansa kanssa! No, lähdetään!
_Helmi_. Siellä on Ollikan Matti! Hän haluaa puhutella sinua, isä! Kahden kesken!
_Isäntä_. Soo? No, mitä lempoa — ääh! Menkää sitten — ja lähetä tänne! (Toiset menevät keskustellen.)
Väliverho.
TOINEN NÄYTÖS.
_Isäntä_ kävelee edestakaisin ja odottelee Mattia vähän tyytymättömänä ja ärtyisenä.
_Matti_ (tulee peräovesta). Nähtävästi tulin sopimattomaan aikaan. Näkyi olevan vieraita — ja Anterokin on juuri kotiutunut.
_Isäntä_. No, eihän siinä mitään! Mutta olisimme ehkä voineet hörpätä kupin kahvia —
_Matti_. Kiitos vaan! En minä nyt! Minulla olisi — olisi pieni — mutta jos setä haluaa, niin tulen hetken päästä uudelleen.
_Isäntä_. Joutavia! Käy vaan istumaan! Käy tuon pöydän ääreen! Noin! Tolkuttelen mielelläni tässä keinutuolissa. — No, onko Mikko vielä pahasti säikäyksissään tapaturmasta?
_Matti_. Mitäpä ne poikavekarat! Nukkui yönsä kuin tallukka, lämpöisissä vällyissä. Suree kai vähän hiirakko-oritta. On olevinaan hevosmiehen vikaa.
_Isäntä_. Suruun on syytäkin! Kallis ori!
_Matti_. Niin! Sääli olisi ollut nähdä kotivarsan — oman kasvatin menoa, mutta tapaus oli minulle niin tiukka, etten sellaista ehtinyt huomata.
_Isäntä_. Kyllähän hengenvaaran käsittää, vaikka ei sellaisessa ole ollutkaan.
_Matti_. Jos olisin ollut yksin, niin ei se ehkä niin peräti kova paikka olisi ollut. Mutta — oli se poika — sen avuton elämä minun suojassani — toisen avuttoman suojassa. Juuri siitä seikasta johtuukin paljon asioita, joista nyt tulin puhumaan.
_Isäntä_. Ovatko ne nyt niin erin tärkeitä, kun tuloksena kuitenkin on suuri onni — pelastus?
_Matti_. Kyllä ne ovat hyvin tärkeitä! Olen niitä pohtinut koko yön. En ole silmää ummistanut.
_Isäntä_ (tarkistaen). Soo, soo! On sitten jotakin erikoista —?
_Matti_. On. Meidän pelastuksemme on vallan erikoinen tapaus. Mutta setä ei saa oikeata käsitystä asioitten arvosta ja yhteydestä, ellei palauteta mieliin sitä lupausta, joka sitoo minut Kelmiin.
_Isäntä_. Nyt minä en ymmärrä sinua ollenkaan!
_Matti_. Kyllä te pian ymmärrätte! Mutta tärkeätä on sanoa, että minä pyysin Helmiä vaimokseni tosimieltymyksen ja vakavan harkinnan perusteilla. En tehnyt sitä hetkellisestä mielijohteesta. .
_Isäntä_. En usko, että kukaan on sellaista epäillytkään.
_Matti_. En minäkään sitä luule. Mutta sanon sen, ettei sellainen epäilys pääsisi syntymäänkään. Siltä varalta sen sanon.
_Isäntä_. Sinä vallan hämmästytät minua!
_Matti_. Ymmärrän sen. Ja pahoittelen sitä sydämestäni. Hämmästynyt ja hämmentynyt olin itsekin, ennenkuin asia minulle selvisi. Kamppailin rakkauteni, kunniantuntoni ja omantuntoni kanssa koko yön. On sanottava, että jumalani kanssa kamppailin.
_Isäntä_ (katsoo tiukasti Mattia). Jos minä en sinua niin perinjuurin tuntisi —
_Matti_. — niin pitäisitte minua höynänä!
_Isäntä_. No, melkein! Mutta sanohan nyt, mitä siellä virralla tapahtui! Minä aavistan, että siellä on täytynyt tapahtua jotakin vallan erikoista.
_Antero_ (kurkistaa arasti peräovesta). Anteeksi — jos minä häiritsen — mutta saanko pistäytyä pikipäinsä?
_Matti_ (ystävällisesti). Tule, veikkonen! Tule!
_Antero_ (tulee sisään). Antakaa nyt anteeksi kömpelyyteni, mutta minä unohdin nuo hiivatin tupakat.
_Isäntä_ (tyytymättömänä keskeytyksestä). Ethän sinä poltakaan!
_Antero_ (hymyilee). Enhän minä muuten, mutta kun Eino sanoi, ettei pieni sade tekisi pahaa.
_Matti_. Kuulehan, Antero! Jos setä sallii, niin istahtaisitko tänne hetkiseksi? Mitä arvelette?
_Isäntä_. Kyllä minun puolestani. Sinunhan on asia! Matti, näes, tässä juuri aikoi kertoa siitä virtaonnettomuudesta.
_Matti_. Olet järkevä poika, Antero! Luulen, että ymmärtäisit sen omituisen tilan, mihin minä olen joutunut.
_Antero_ (asettuu pöydän viereen, partaan puolelle). Järkeäni minä en takaa, mutta — yritys hyvä kymmenen! No? Miten sinä sinne virtaan oikeastaan jouduit?
_Matti_. Yllätys se oli! Täydellinen yllätys! Vastarannalla oli pari hevosta. Ori ehkä kiimaantui — tai hyökkäsikö paha paarma — tai mitä lie sen päähän pistänyt — vaikea sanoa. Erikoista levottomuutta en aikaisemmin ollut pannut merkille.
_Antero_. Ja siitä vaan työntyi ilman muuta?
_Matti_. Suoraa päätä! Puomi murskaksi — ja virtaan! Tuskin minä älysin, miten kävi, ennenkuin kärryt alkoivat vajota ja me mukana. Nousin seisomaan ja nostin Mikon olalleni. Silloin ymmärsin vaaran vakavuuden, kun olemme molemmat uimataidottomia. En huutanut apua, kun rannalla ei ollut venettä. Eikä Mikkokaan huutanut. Näin selvästi, ettei muuta apua ollut kuin kaikkivallan varjelus. Siihen turvaannuin ja rukoilin niin palavasti kuin hengenhädässäni osasin ja voin. Pojan puolesta rukoilin. Hänelle pyysin pelastusta. Silloin liukuivat kärryt altani ja jouduimme virran varaan. Salamannopeasti ajattelin, että jos pelastumme, niin annan taloni Mikolle. Sitä ajatusta takoivat aivoni yhä uudelleen, räpäköidessäni parhaani mukaan ja kannattaessani pojan päätä pinnan yllä. Kuinka sitten viime tingassa sain kiinni lautturin venheen kokkarenkaasta, en muista. Mutta kiinni olin saanut — ja niin pelastuimme. — Jätin kaiken naaraamisen tähän aamuun, riensin kotiin, vetäydyin kamariini ja kiitin jumalaa. Mutta sitten alkoi tili.
_Antero_. Mikä tili?
_Matti_. Tilittäminen siitä, mitä olin luvannut pelastuksestani ja Mikon pelastuksesta. Silloin alkoivat tuskat ja kamppailut. Ne kestivät aamunkoittoon asti.
_Antero_. Mitä varten? Sanasta miestä ja sarvesta härkää. Jos uskot, että lupauksesi pelasti teidät, niin tietysti teet uskosi mukaan ja täytät lupauksesi.
_Matti_. Niin — mutta kun on olemassa toinenkin lupaus — ja rakkaus Helmiin. Kaksi lupausta, jotka olivat sovittamattomia keskenään.
_Antero_. Nyt en ymmärrä!
_Isäntä_. Enkä minäkään!
_Matti_. Lupaus Helmille merkitsee emännyyttä Ollikalla. Mutta toinen lupaus merkitsee talottomuutta. Siinä se! Minä jo yritin tinkiäkin ja ajattelin, että eihän Mikko tarvitse taloa vielä kymmeneen vuoteen. Menen naimisiin ja rupean sitten vaariksi. Mutta entä lapset? Mitä ne sanovat, kun eivät saa mitään? Isänsä perillisinä saisivat lähteä talosta kuin itsellisväki. Ja mitä sanoisi lasten äiti?
_Antero_. Niin, niin! Syntyisi riitoja joka taholla! Nyt käsitän.
_Isäntä_. No, minkälaiseen tulokseen sitten lopulta tulit?
_Matti_ (tuskassa). Minun järkeni mukaan — en — minä koskaan voi mennä naimisiin. Siinä syntyisi sellaista pahennusta, mistä voisi olla arvaamattomia seurauksia.
_Isäntä_. Asia näyttää todellakin pahalta! On sitten vielä Helmi! _Matti_. Sepä se! Jos ei häntä olisikaan, niin voisi tässä vielä hengittää. Mutta kun ajattelen Helmiä, niin — kuristuu — kurkku — (Painaa päänsä.)
_Isäntä_. Onkohan mahdotonta löytää — jotakin sovittavaa kohtaa — jonkinlaista keskitietä —
_Antero_ (äkkiä). Minun mielestäni ei tässä ole muuta löydettävissä kuin se henkilö, joka antaa rukkaset.
_Matti_. Ymmärräthän, etten minä voi sitä tehdä. Helmin arvo on säilytettävä ulospäin. Onhan tieto kihlauksesta jo voinut alkaa kierrellä.
_Isäntä_ (kärsimättömästi). Onko nyt sitten mahdotonta keksiä mitään — välimuotoa? niin siirrytään sitten isännän kamariin ajoissa! Helmi voi tulla tupsahtaa tänne milloin tahansa. Näin, että hän juuri sai meijeritilityksen maitomieheltä.
_Isäntä_. No, lähdetään! Lähdetään ilman muuta! Tulkaa mukana! (Nousee ja menee ulos oikealle, ja toiset seuraavat.)
_Helmi_ (tulee perältä ja äkkää Anteron, joka on menossa viimeisenä). Antero! Minne sinä menet?
_Antero_ (iloisesti). Minä menen hyökkäämään asioihin, jotka minulle eivät kuulu — aivan kuin se pakanakuningas, jonka sivuammattina oli solmujen aukaiseminen.
_Helmi_. Älä aina hulluttele! Mene Einon ja äidin luo! Onko sopivaa sillä tavalla jättää vieras?
_Antero_. Ennen vanhaan oli hyvin sopivaa, että minä jätin pari ihmistä rantakiville onkimaan ja nousin töyräälle mansikanhakuun.
_Helmi_. Sinä olet parantumaton ilkimys! (Tulee pöydän luo, jolle heittää papereja ja rahoja.)
_Antero_ '(seuraa pari askelta). Silloin olin todellakin ilkimys. Söin marjat itse. Mutta jos nyt löydän mansikkamättään, niin tuon sinulle kokonaisen tuokkosellisen.
_Helmi_ (istuu pöydän ääreen ja avaa pöytälaatikon). Mene nyt! Sinun juttusi eivät huvita minua ollenkaan! Kuinka saatatkin jättää äidin yksin hoitamaan vieraita?
_Antero_. Kas vaan! Entä sinä?
_Helmi_. Minunko pitäisi hoitaa sinun vieraitasi?
_Antero_ (ilakoivasti). Ei ole tarpeen! Muistakin pitää näppisi irti Einosta! Aina! (Menee ulos oikealle.)
_Helmi_ (kohauttaa olkapäitään, järjestää sitten paperit ja rahat, työntäen ne laatikkoon. Jää katselemaan ulos akkunasta).
_Eino_ (tulee perältä). Hämmästyt kai, kun poistuessani kuljen tätä tietä —
_Helmi_ (nousee). Joko aiot lähteä?
_Eino_. Jo. Sanoin jo äidillesi hyvästit, ja lähdin sitten omin päin hakemaan sinua.
_Helmi_. Ripitin juuri Anteroa, joka sillä tavalla jätti vieraansa —
_Eino_. Noo — älä välitä! Ei huolita olla niin tapojen orjia meidän kesken. Löydän kyllä Anteron vinttikamaristaan. Ja ellen — niin hän kyllä tietää tien Salkolaan.
_Helmi_ (kaksimielisesti). Niin — toivokaamme, että hän ei unohda naapureitaan.
_Eino_ (hämillään). Niin — tuskin me sitä teemme — kumpikaan!
_Helmi_ (pisteliäästä). Ainakin Anteron muistiin luulisi voivan luottaa.
_Eino_ (hajamielisesti). Kyllä — tietysti —! Antero kertoi minulle äsken, että sinä olisit —
_Helmi_. Mitä sitten?
_Eino_. Saanko onnitella sinua? Hän kertoi, että olet mennyt kihloihin.
_Helmi_ (kääntyy hermostuneena pöytään päin). Niin kai siitä on sanottava! Olen luvannut mennä Ollikalle emännäksi.
_Eino_ (arasti). Minä pyytäisin vain kysyä — oletko tehnyt sen vapaaehtoisesti?
_Helmi_. Tietysti! Kuinka voit sellaista kysyä — ja epäillä?
_Eino_. Anna anteeksi! Se oli kai hyvin sopimatonta. Mutta — minä vain — ajattelin, että — että — sitten minä toivotan sinulle onnea kaikesta sydämestäni. (Ojentaa kätensä, vaikeasti.) Tule onnelliseksi! (Kääntyy nopeasti ja aikoo syöksyä ulos.)
_Helmi_. No, älähän nyt niin kiireesti! Muuten jään siihen harhaluuloon, että tämä kihlaus ei sinua miellytä.
_Eino_ (on pysähtynyt, kääntyy hitaasti). Eihän voi olla kysymystäkään minun mielialastani.
_Helmi_. Onko sinulla sitten jokin mielipide tästä? (Odottaa hetken Einon vastausta, astuu sitten keinutuolin eteen ja viittaa tuoleille sohvapöydän ääressä.) Voit ehkä istahtaa hetkiseksi. Tee hyvin! (Asettuu keinutuoliin; vähän katkerasti.) Taidamme olla liian vanhoja ystäviä — noin äkkinäisiin pyrähdyksiin — kun kerran pitkästä ajasta satuttiin yhteen — sattumalta.
_Eino_ (menee hitaasti istumaan). Mikäpä sattuma! Olisinhan kuitenkin tullut onnittelemaan sinua ennemmin tai myöhemmin.
_Helmi_. Niin minunkin mielestäni. Olemmehan sentään olleet niin paljon yhdessä näinä vuosina.
_Eino_. Niin — olemme.
_Helmi_. Niinpä niin! Siksipä voitkin sanoa mielipiteesi minun kihlauksestani.
_Eino_. Eihän minulla voi olla mitään mielipidettä — nyt enää.
_Helmi_. Nyt enää! Mitä tarkoitat?
_Eino_. Ei enää sen jälkeen, kun sain tietää, ettei sinua ole pakotettu.
_Helmi_. Mutta jos — olisi pakotettu?
_Eino_. Silloin olisin surrut — vielä enemmän.
_Helmi_ (tutkivasti). Vieläkö enemmän?
_Eino_ (matalasti). Vielä!
_Helmi_ (epäillen). Sinä siis suret — nytkin?
_Eino_. Kyllä. — Kyllä minä suren.
_Helmi_ (salaa ihastustaan). Sano, mitä sinä suret?
_Eino_ (nousee). Älä kysy! En saa sinulle puhua sellaisesta.
_Helmi_ (kiihkeästi, nousee). Sano minulle! Minä tahdon sen tietää! Minä pyydän, sano minulle!
_Eino_ (harvaan ja raskaasti). Minä suren itseäni. Suren menetettyä onneani. Jää hyvästi, Helmi! (Menee nopeasti ulos.)
_Emäntä_ (tulee perältä). Eikö Eino käynytkään täällä hyvästiä sanomassa?
_Helmi_ (liikahtaa nyt vasta ja kääntyy kirjoituspöytään päin). Kyllä kävi.
_Emäntä_. Ja meni jo?
_Helmi_. Niin meni. (Vaipuu kirjoituspöydän ääreen ja painaa pään käsiinsä.)
_Emäntä_. No, mitä nyt? Helmi! Mikä sinua vaivaa?
_Helmi_ (nostaa päänsä ja hymyilee). Ei mikään, äiti! Ei yhtään mikään!
_Emäntä_. Minä jo pelästyin pahanpäiväisesti. Mutta — sinun silmäsihän loistavat kirkkaampina kuin pitkiin aikoihin. (Asettuu keinutuoliin.) Olenkin niin surrut sinun puolestasi. Sinä olet ollut alakuloinen koko talven. Eikä kihlauskaan tehnyt sinua iloisemmaksi. Olen usein ajatellut puhella siitä vakavasti. Olikohan ollenkaan viisasta antaa suostumusta niin äkkipikaisesti? Anterokin sanoi —
_Helmi_. Mitä Antero sanoi?
_Emäntä_. Sanoi, ettei se ole muuta kuin Helmin tavallisia päähänpistoja. Tupsahtelua koko juttu! Niin sanoi.
_Helmi_ (alakuloisesti). Ei kai sitä nyt kuitenkaan voi enää auttaa!
_Emäntä_. En minä ainakaan käsitä kuinka päin se nyt enää olisi autettavissa! Ollikan Matti on liian kunnon mies pilkan kapulaksi. Mutta niinpäin asian voi auttaa, että kantaa iloisempana, minkä kerran on kannettavakseen ottanut. Sinun pitää muistaa, ettei kukaan sinua käskenyt — ei edes kehoittanut. Päinvastoin! Minä hämmästyin, kun annoit heti suostumuksesi. Sinä ajattelit silloin jotain muuta kuin avioliiton tärkeyttä. Jos nyt olet päässyt siitä muusta ja mielesi on tullut valoisammaksi, niin olen kovin iloinen.
_Helmi_. Mitä sanoisit, jos myöntäisin, että Antero oli oikeassa?
_Emäntä_. Missä asiassa?
_Helmi_. Siinä — mitä sanoit hänen sanoneen.
_Emäntä_ (sävähtää). Ettäkö — olisit ainoastaan — olisit ajattelemattomuudessa antanut sanasi Matille?
_Helmi_ (nousee). Vielä pahempaa tein! Tein sen yltiöpäisyydessä! Uhmamielessä sen tein! (Lähtee kävelemään.)
_Emäntä_. Uhmamielessä? Siunatkoon! Ketä sitten uhmasit? Mattiako?
_Helmi_ (naurahtaa katkerasti). Mattia! Ee-hen! Mitä Matti minulle merkitsee! Ei tuon taivaallista! Mutta aseenani käytin häntä! Niin juuri — aseena!
_Emäntä_. Helmi! Helmi! Sinä puhut kauhistuttavia sanoja, joista en ymmärrä mitään! Aseena? Herra varjelkoon! Ketä vastaan sitten?
_Helmi_ (pysähtyy sohvapöydän ääreen). Sitä miestä vastaan, jota rakastan! Ja sitä asiaa vastaan, että hän on niin arka, ettei uskalla minua kosia! Ei uskalla sentähden, että hän asuu velkaista taloa!
_Emäntä_. Kenestä sinä puhut? Einostako?
_Helmi_. Niin — Einosta — jolle tahdoin kostaa hänen arkuutensa — tai oikeastaan hänen välinpitämättömyytensä. Mutta äsken minulle selvisi, ettei hän olekaan välinpitämätön. Päinvastoin! Minä näin, että hän pitää minusta. Ja minä huomaan, että olen — (vaipuu tuolille) — olen tehnyt tyhmän teon. Minun uhmani on käynyt kokonaan väärään suuntaan! Kokonaan toisaalle olisi pitänyt! Jos ollenkaan! Niin — jos ollenkaan — sillä kaikki syyt ovat vallan toisaalla.
_Emäntä_. Sinä puhut ihmeellisiä asioita! Kostaako toisaalle? Herran tähden, minne? Missä toisaalla ovat syyt? Missä?
_Helmi_ (nousee, tulistuneena). Meillä — ja koko tässä kylässä — joitten rikkaus ja mahtailu ovat tehneet Einosta aran ja melkein saamattoman miehen.
_Antero_ (on tullut sisään viimeisen sanelman aikana). Sinä erehdyt, sisko hyvä! Eino ei ole ollenkaan arka eikä saamaton.
_Helmi_ (kiivaasti). Minun suhteeni hän on ollut arka!
_Antero_. Voi olla! Hän on vähän ujo koppavien naisten seurassa. Äkäpussin kesyttäjäksi hänestä ei ole. Luultavasti hänestä tulee aikamoinen tohvelisankari.
_Emäntä_ (hädissään). Antero hyvä! Ole nyt vakava! Sain tässä juuri kuulla kauhean asian. Helmi sanoo menneensä kihloihin pelkästä oikusta niinkuin väitit. Mitä, herran nimessä, nyt tulee hänen elämästään — ja Matin elämästä?
_Antero_. Pannukakku siitä tulee! Paksu ja kokkareinen! Johan sen sanoin.
_Helmi_ (kiivaasti). Älä sinä aina sekaannu vanhempien ihmisten asioihin!
_Emäntä_ (nousee). Olipa tämä nyt odottamaton onnettomuus! Minun oma tyttäreni tekee tuollaisen tekosen! Hankkii itselleen elin-ikäisen onnettomuuden. Menee miehelään kuin paimeneen ikään!
_Helmi_. En minä ole vielä mennyt! (Menee sohvan luo katselemaan akkunasta.)
_Emäntä_. Mitä sitten teet? Aiotko vielä tuottaa sen häpeän, että annat rukkaset — purat lupauksesi? Silloin sinusta varmasti tulee ikuinen vanhapiika! (Alkaa itkeä.) Kyllä olet tehnyt tekoropeen! Ja vielä syytät meitä rikkaudesta ja ylvästelystä. Varallisuus ei ole meidän yksin! Se on yhtä hyvin sinun ja Anteron! Emmekä me ole ikinä ylvästelleet. Sellaista olemme pitäneet paheena — ja opettaneet lapsemmekin niin tekemään!
_Antero_ (hyvittelee äitiä). Älähän nyt itke, äiti kulta! Helmi on hermostunut — jos on jotakin sanonut! Älä välitä! Ajattele, että Helmi istuu nyt ketunsaksissa, ja se on julman paha paikka. Hän on tietenkin ärtynyt omaan itseensä. Ja kun me sen ymmärrämme, niin emme vähääkään loukkaannu hänen sanoistaan. Kas niin, äitimuori! Menehän nyt istumaan tuonne sohvaan! Sitten juttelemme kaikessa rauhassa! Kas noin! Nyt istut siinä kuin kirkkoon menossa — ja minä tässä — näin — (On hoitanut äidin sohvaan ja asettuu itse tuolille vastapäätä.) Körö, körö, kirkkoon! Poikkee sieltä tätilään! Täti kakun leipoo —
_Helmi_ (kiepahtaa äidin viereen). Anna anteeksi, äiti! Puhuin äsken kauhean tyhmästi! Olet niin — niin hyvä! Ja minä olin paha! Mutta minä olen, totisesti, ollut niin suuttunut Einoon, etten ole tietänyt, mitä olen tehnyt.
_Emäntä_. Mitä ihmettä hän sitten on tehnyt sinulle?
_Helmi_ (painaa päänsä alas). En minä sitä — osaa sanoa.
_Antero_. Täytyyhän äidin tietää asia! Tunnusta suoraan vaan! Eino ei ole tehnyt yhtään mitään — ja siitä viha.
_Emäntä_. Olisiko Einon sitten pitänyt tehdä jotakin?
_Antero_. Olisi kyllä! Suoraan sanoen, en minäkään hyväksy Einon menettelyä. Hän on hakkaillut Helmiä siksi kauan, että hänen olisi pitänyt tietää mihin se johtaa.
_Emäntä_. Se on kai ollut vaan tavallista ystävyyttä.
_Antero_. Ehkä aluksi, mutta muutti sitten väriään kuin jänis karvaansa. Minä sanoisin kaartelematta, että he rakastavat toisiaan. Eikös ole kummaa, että minä olen ainoa selväjärkinen ihminen koko tässä kylässä!
_Helmi_ (ystävälliseen sävyyn). Älä nyt taas niin kovin kehu itseäsi!
_Antero_. Sinuako sitten kehuisin siitä, että lensit pääsi seinään, tehdäksesi kiusaa Einolle? Molemmat olette olleet aikamoisia kanoja! Sensijaan että Einokin olisi jo aika päiviä kosia päräyttänyt, vetäytyi hän kuoreensa ja rupesi leikittelemään kärsivää martyyriä. Hyi, hiivatti, sellaista lirunlarua!
_Helmi_. Näes nyt! Sehän juuri minua suututti.
_Antero_. Ja se juuri oli päin mäntyä, että sinua suututti. Jotakin muuta sinun olisi pitänyt tehdä!
_Helmi_. Mitä sitten?
_Antero_. Olisit kosinut!
_Emäntä_. Älä hulluttele!
_Antero_ (pilaillen). Sinun korviisi sana voi kuulua hullulta, mutta itse asiassa on siinä järkeä. Ja naisilla on kyllä sellaisia asioita varten omat keinonsa — tarkoitan — nykyajan naisilla. Mitä se yhdenvertaisuus muuten olisi!
_Emäntä_. Mikä hirveä lörppö sinusta on tullut! Ethän sinä tällaisista asioista ymmärrä yhtään mitään!
_Antero_ (nauraa iloisesti). Minä ymmärrän tasajaon kaikessa työssä! Jos ollaan samanarvoisia, niin — tasapeli! Mies hakkailee — ja nainen kosii, jotta paukkuu paikat! (Nousee.) No, kas noin! Nyt te molemmat hymyilette! Olen saavuttanut tarkoitukseni. Nyt pitää olla reippaita ja maltillisia. Isä ja Ollikan Matti kuuluvat tulevan jo eteisessä.
_Helmi_ (hypähtää ylös). Minä karkaan.
_Antero_ (melkein kiivaasti). Kapernaum! Sinä et hievahda paikaltasi! Muista, että istut ketunsaksissa! Kohta saadaan nähdä, saatko niissä istua ikäsi!
_Emäntä_ ja _Helmi_. Mitä sanot? Mitä nyt tapahtuu? Mitä?
_Antero_. Minä melkein luulen, että — että minä en sitä tiedä!
Väliverho.
KOLMAS NÄYTÖS.
Naiset istuvat sohvassa niinkuin edellisen näytöksen lopussa. Antero istuu partaan puolisella kirjoituspöydän sivulla, Isäntä keinutuolissa ja Matti sohvapöydän ääressä.
_Isäntä_. Niin! Nyt tiedätte, mihin välikäteen Matti joutui eilen illalla, kun hän pitää kiinni lupauksestaan.
_Emäntä_. Totta kai se on täytettävä. Ei siinä ole vilpille sijaa.
_Matti_. Olen iloinen, että täti on sitä mieltä ja ymmärtää myöskin, etten minä voi Ollikalle emäntää tuoda.
_Emäntä_. Ei, ei! Avoimin silmin ei saa ruveta tulevia onnettomuuksia rakentamaan. Sehän olisi ilmeistä sallimuksen vastustamista.
_Isäntä_. No niin! No niin! Saatte pitää päänne! En rupea riitelemään uskon asioissa. Mutta minä olen tehnyt erään väliehdotuksen.
_Emäntä_. Mikä se on?
_Isäntä_. Jos Helmi ja Matti haluavat mennä naimisiin, pitää Helmille ostaa talo. Sellainen on ehdotukseni — sillä jos asia jää tälleen, on kihlaus tietysti purettava. Enkä minä sellaisista purkamisista pidä.
_Matti_. Olen jo sanonut sedälle, ettei minulla ole siinä asiassa — talon ostossa, tarkoitan — mitään sananvaltaa. Minä olen pyytänyt Helmiä Ollikalle — ja kun Ollikkaa ei enää siinä merkityksessä ole olemassa, niin on Helmillä vapaus — antaa minulle matkapassit.
_Antero_. Minun mielestäni tuo isän välitysmuoto ei ole ihan paikallaan.
_Isäntä_. Miksi ei?
_Antero_. Kun asia on saanut näin kohtalokkaan käänteen, niin olisi selvintä, että se raukeisi kokonaan. Jos eronneet senjälkeen haluaisivat mennä yhteen, syntyisivät siitä johtuvat päätökset silloin uudella pohjalla — vapaina ja välittöminä.
_Isäntä_. Kas, kas keltanokkaa! Taisit puhua järkeä!
_Antero_ (katsoo ilakoivasti Helmiä). Ellei Helmi välttämättä tahdo pitää kiinni Matin lupauksesta.
_Helmi_. Ei, ei! En minä tahdo! Minä vapautan Matin kaikesta — mikä minua koskee.
_Isäntä_. Soo? No, sittenhän asia on selvä. Minä jo pelkäsin, että tässä tulee itku ja hammasten kiristys.
_Matti_ (vaikeasti). Kun vaan et, Helmi, epäilisi minun rehellisyyttäni. Minä en tässä tahallani keinottele itseäni irti sinusta. Et usko kuinka — tämä — on vaikeata.
_Helmi_. Tiedätkö mitä minä ajattelen? Minä ajattelen sinusta pelkkää hyvää. Mutta minä luulen, että tuo onnettomuus tapahtui sentähden, että tämä aiottu avioliitto menisi tyhjiin.