Chapter 6

Ellen ei voinut oikein päästä selville itsestänsä sinä iltana; hänessä vallitsi kummallinen levottomuus, jota hän ei voinut poistaa. Mutta se tuli tietysti ilmasta, raskaasta ilmasta! Puh! Hän avasi ikkunan toisensa perästä huoneissa, rupesi johonkin työhön ja heitti sen jälleen ja meni viimein hämärässä ulos tarhaan. Ei kastetta eikä vilpoisuutta tänä iltana! Tuli vihdoinkin muutamia salaman välähdyksiä etäältä, samalla tuulikin rupesi käymään ja vanhat puut humisivat. Neljänneksen tunnin kuluessa kuului jyrinä käyvän kaukana, sitten se lakkasi, ikäänkuin olisi väsynyt tällä kertaa ja tahtonut jatkaa vasta kun soittokunta oli lisääntynyt. Tuuli oli myöskin tyyntynyt jälleen, mutta ukkonen ja tuulen puuskat, vaikka vähäpätöiset, olivat kuitenkin keventäneet ilmaa. Ellen hengitti taas vapaammin; taivas oli taas puhdas, valoisa tanskalainen kesäyö loisti alas tuosta mahtavasta holvesta. Hiljaisuus ja äänettömyys vallitsi ja ainoastaan koiran haukkuminen kuului kaukaa tuon tyynen tumman lakean yli, joka nukkui rauhallisinta unta. Ellen meni huoneesen ja sytytti valkean.

Tämä huone ei ollut pihan puolella, vaan sen ikkunat olivat kanervakankaalle päin, jonka poikki Henrikin piti tulla. Kumma ett'ei hän vielä ollut tullut! Vaan hänellä oli niin kiire tähän aikaan, oli hän sanonut; ehk'ei hän ehtinyt tullakaan, tai vasta myöhään. Täytyi malttaa mieltänsä.

Ellen tarttui ensimäiseen kirjaan, jonka löysi. Aikoja oli kulunut siitä kun hän oli lukenut jotakin kirjaa. Nyt se enemmiten ikävystytti häntä. Kirjassa puhuttiin nuorista ihmisistä, kuinka rakastivat toisiansa ja mitä puhuivat toisilleen, mitä nuorukainen sanoi tytölle, mitä tyttö vastasi. Ei se ollenkaan liikuttanut Elleniä. Tiesihän hän nyt paljo paremmin, kuin kirjan tekijä mitä sellaisessa tilaisuudessa sanotaan. Oikeastaan olivat sanat tuossa kirjassa melkein yhtäläiset kuin ne, joita Henrik oli käyttänyt. Mutta se oli kuitenkin toista kun ne tulivat hänen suustansa! Oi, jos hän pian tulisi!

Ellen koski hiusneulalla lampunsydämeen ja tirkisteli liekkiin. Vähitellen rupesi hän nyykähyttämään päätänsä ja vähitellen punertava lampunvalo muuttui kuutamoksi. Varjoja näkyi tiellä. Tämä lainehti. Siinä liikkui vaunuin pyöriä ja hevosen-jalkoja. Hän istui ja torkkui vaunuissa isänsä vieressä ja avara kangas näkyi liikkuvan ylösalas. Isä kutsui häntä nimellä ja antoi hänelle ohjakset. Hän tarttui niihin ja heilutti piiskaa. Pappi ja tohtori juoksivat pois tieltä. Hän katsoi niiden kasvoihin ja ne olikin Henrik ja Andreas. Henrik huusi: pidä vaari! vaan Andreas ei sitä kuullut, hevoset kaasivat hänet maahan. Uha! Ellen pidätti hevoset, vaan se oli myöhäistä. Hän ikäänkuin tunsi omissa säärissään miltä se tuntui, kun etu-pyörät vyörivät Andreaksen ruumiin yli; sitten tuli takapyörät, vaunut hypähtivät ilmaan...

Neiti! Neiti Ellen! Hyvä Jumala neiti!...

Ellen heräsi ja hieroi silmiänsä.

-- Mikä on? Kuka kutsuu?

-- Oi Jumala, neiti, täällä on tapahtunut hirveä onnettomuus. Hän makaa tuolla ulkona pihalla. Joutukaa, joutukaa!

Ellen pusersi huulensa yhteen ja nojasi pöytään. Hän hengähteli niinkuin olisi ollut puettu ahtaimpiin rautaisiin kure-liiviin. Hän ajatteli kohta Henrikiä.

Vaan samassa silmänräpäyksessä kun hän oli saanut asiasta sen käsityksen että hän oli hengen vaarassa, kenties kuollut, palasi hänen mielen-lujuutensa kahdenkertaisella voimalla.

-- Tule, missä hän on? sanoi Ellen melkein juhlallisesti ja seurasi pauhaavaa palvelus-piikaa.

Pihalla juuri portin kohdalla oli hietakuoppa. Muurarit, jotka olivat porttia paikanneet, olivat jättäneet sen jälkeensä. Tässä hietakuopassa makasi Andreas.

Muutamia miehiä, jotka olivat kantaneet hänet sinne ja joista ainakin pari oli vähän humalassa, seisoi siinä vieressä talonväen kanssa. Eräs mies piti sytytetyn rasvapäreen ilmassa, jotta se valaisi onnetointa.

Niin, onnetointa! Veri melkein hyytyi Ellenin suonissa, kun näki Andreaksen ja näki hänen semmoisena, kuin hän oli jättänyt hänet levottomassa unessaan. Andreas väänteli itseänsä kuin piinattu mato, piti kädet silmiensä edessä ja ähkyi, suu vaahtoisena.

Ellen kokosi kaikki voimansa ja astui hänen luoksensa.

-- Andreas, rakas Andreas, mitä tämä on!

Sen enempää hän ei voinut, ei taitanut sanoa. Hän tarkasteli Andreaksen tahraantuneita vaatteita, päästäksensä selville siitä, miten hän oli joutunut tähän kauheaan tilaan. Vieläkin luuli Ellen että oli ajettu Andreaksen yli.

Toinen käsi putosi raskaasti Andreaksen silmien edestä ja nämä silmät eivät enää tuijoittaneet Elleniin ihastuksesta loistaen, kuinka hyvin Ellen muistikaan sitä silmäystä, vaan kammolla semmoisella, että Ellen vetäytyi pois ja jok'ainoa hermo hänessä vapisi.

-- Tuokaa hänelle vettä! huusi hän.

Oli kuin kärsivän kauheat tuskat olisivat odottaneet tätä sanaa, kiihtyäksensä korkeimmilleen. Hän ei enää ähkäillyt, vaan valitteli kuin pieni lapsi ja tämä valitus muuttui vähitellen eläimen ulvonnaksi. Hän syöksi sormensa hietaan, väänteli itseänsä, kuin käärme, niin että vaatteet menivät rikki ja silmät melkein pullistuivat ulos hänen päästänsä, kun hän sitä pudisteli.

Ellen käänsi pois kasvonsa kauhistuen.

-- Se on vesi-kauhua, kuiskasi joku hänen vieressänsä.

-- Tuo koira Ulkemose'ssa on, piru vieköön, tähän syypää! huusi eräs päihtynyt mies.

-- Suus kiinni! huusi toinen. Tää ei ole naaraskoiran tekoa, vaan uros-koiran!

Inhimillinen kauhistus onnettomuudesta ilmaisee itseänsä usein eriskummallisella tavalla.

Ellen kääntyi salaman nopeudella näitä kahta miestä vastaan ja osoitti niille porttia nyrkillänsä. Selväpäisempi miehistä tahtoi vetää toveria mukanansa; tämä teki vastarintaa, vaan talon väki heitti ne pian ulos portista. Sitten saatiin tietää että molemmat olivat säännöllisiä miehiä ja olivat juoneet liiaksi vasta kun tauti ilmauntui Andreaksessa.

-- Nostakaa hänet! sanoi Ellen ja kantakaa häntä niin varovaisesti, kuin suinkin on mahdollista kamariinsa. Ja sinä Hans lähdet niin nopeasti kuin hevonen jaksaa tohtoria hakemaan!

-- Oi neiti! valitti eräs ristiäisvieras. Tohtori ei voi tulla. Häntä lähetti Jens Mortensen hakemaan, kun me veimme Andreaksen tänne. Vaimonsa tuli kuolonkipeäksi kun Andreas sairastui salissa, ja Jens Mortensen arveli että vaimosta kuitenkin riippui kahden henki, paitsi hänen omaa henkeänsä, ja että Andreas oli poiskannettava ja jälestäpäin autettava.

-- Tohtori! sanoi toinen mies lyhyesti ja vakaasti. Tässä ei mikään tohtori auta; -- sen lapsikin tietää!

Ellen huokasi. Pari päivää sitten oli tohtori vakuuttanut samaa kuin tuo mies nyt sanoi.

Ihmiset, jotka olivat nostaneet Andreaksen, seisoivat vielä odottaen käskyjä. Sairas, joka huomasi ett'ei hänelle tuotukaan tuota kammottua juomaa, näytti hiukan tyyntyneen. Neiti! änkytti hän heikolla äänellä. -- Neiti Ellen!

Ellen kumartui hänen puolehensa.

-- Mitä tahdot, rakas Andreas? sano mitä me voimme sinun hyväksesi tehdä!

-- Viekää minut kamariini, pimeään ihan yksinäni. Ei mitään elävää likelleni. Minä pelkään itseäni, vaan pelkään muitten puolesta vielä enemmän. Oi jos olisinkin kuollut, minä onnetoin, minä onnetoin!

Ellen viittasi äänetöinnä. Andreas kannettiin pihan poikki kamariinsa.

Ellen meni huoneesen, jossa lamppu paloi pöydällä ja kirja makasi niinkuin hän oli sen jättänyt. Hän tuskin käsitti ett'eivät olleet liikkuneet. Hän käveli edestakaisin lattialla. Alussa hän ei voinut ajatellakaan, oli niinkuin hänen päänsä olisi ollut ihan tyhjä. Vaan vähitellen tulivat kaikki yksityis-seikat hänen mieleensä: hänen valitusäänensä, kuohu hänen huulillaan, hänen tuskastunut silmäyksensä kuullessaan käskyn veden tuomisesta, ja viimein tuo heikko epätoivon lause: jos olisinkin kuollut, minä onnetoin!

Ellen pani kädet silmien eteen, mutta silloin astui koko kohtaus vaan sitä selvemmin esiin, ja hän kertoi itsekseen tohtorin sanat: toivotonta, ihan toivotonta! Ovea kolkutettiin. Se Oli Tiina:

-- Oi neiti, semmoinen onnettomuus on kuitenkin kauhea! Jens ja Hans sanovat että hän nyt taas on raivoissaan ja ehtimiseen huutaa: oi jos olisin kuollut! Kaikki miehet ovat laittaneet yösijoja itselleen riihessä. Ei kukaan uskalla maata siinä talon-osassa, missä Andreaksen huone on, ja Pikku-Sören, joka varmaankin on "herännyt", sanoo että paholainen riivaa Andreasta ja että se voi saastuttaa koko kartanon, kun vaan sielu on jättänyt pienen Andreaksen ruumiin!

-- Hiljaa! huusi Ellen. Ei mitään melua sinulta eikä muilta. Älköön kukaan uskaltako...! Hän malttoi mieltänsä ja jatkoi tyynesti:

-- Jos Pikku-Sören pelkää jotakin pahaa, niin hänen omatuntonsa varmaankin on kipeä ja hän voi kohta ottaa kapineensa ja mennä. Minä en tahdo mitään pelkuria talossa, eikä sellaisia, jotka yllyttävät toisten pelkurimaisuutta. Jokainen pysyköön tyynenä ja hiljaisna ja vähän päästä on kysyminen Andreaksen oven ulkopuolella tarvitseeko hän jotakin. Mene!

Ellen kävi istumaan. Aina sama näky, sama kuva ja korvissa soi: jos olisinkin kuollut! ja: toivotonta, ihan toivotonta!

Hän meni ikkunan luo, avasi sen ja katsoi ulos hiljaiseen, valoisaan, kauniisen yöhön. Tämä oli melkein katkeraa ivaa. Hän kallisti päätänsä ja mietti. Meni piirongin luo ja etsiskeli. Revolveri oli siinä.

Samassa kuului Henrikin ääni ikkunan ulkopuolelta.

-- Minä näin että täällä oli valkeaa. Tuletko ulos tarhaan vai tulenko minä sisälle luoksesi?

Hänen päänsä näkyi jo ikkunassa. Hänen äänensä soi niin huolettomalle kaiken tuskan ja kurjuuden ohessa.

-- Jumalan tähden, jää sinne, missä olet.

Ellen meni ikkunan luo, revolveri kädessä.

-- Miten on? kysyi Henrik myöskin levotoinna.

Ellen etsi sanoja, tuijoitti Henrikiin, hänen ohitse, ja oli taas näkevinänsä Andreaksen vääntelevän itseänsä.

-- Täällä on tapahtunut kauheata. Andreas on hullu, hullun koiran purema. En voi sitä kuvailla... Mene länsipuolista rakennusta myöten. Sinä tiedät missä hänen ikkunansa on, likellä tallia. Arvattavasti ovi ei ole ha'assa, harvoin se tapahtuu. Hän makaa siellä. Mene katsomaan, kuules, mutta palaa pian luokseni!

Ellen seisoi ikkunan edessä ja katseli ulos kesä-yöhön. Hän arveli tarpeelliseksi että hänen rakastajansa näkisi ja kuulisi samaa, mitä hän oli nähnyt ja kuullut.

Nyt seisoi Henrik taas ikkunan alla. Ellenin ei tarvinnut kysellä. Siitä, mitä hän hämärässä taisi nähdä, näki hän tarpeeksi, ja Henrikin henkäyksestä kuuli hän tarpeeksi minkä vaikutuksen hänen käyntinsä oli tehnyt.

-- Henrik! lausui hän äänellä, joka oli niin luonnottoman tyyni, että se saattoi Henrikin vapisemaan. Henrik, ota tämä, mene hänen luokseen, anna se hänelle ikkunasta sisään ja sano että Ellen sen lähetti hänelle. Ellen, "joka ainoastaan hänen parastansa ajattelee"; sano noilla sanoilla!

Hän antoi revolverin ulos Henrikille.

-- Ellen...! kuului kolkosti sieltä alhaalta.

-- Ota se, ota se! sanoi Ellen jyrkästi, mutta lisäsi tyynemmin: Sinä teet sen, jos sinulla on sydän rinnassa, ajatellessasi ihmistä, joka on enemmän kuin onnetoin. Sinä teet sen jos sinä rakastat minua, ja -- jos et sitä tee, niin minä teen sen itse!

-- Ellen...! kuului taas, vaan tällä kertaa lähemmältä. Henrik oli kiivennyt ylös muurille ja hänen silmänsä katsoivat nyt suoraan Ellenin silmiin.

Ellen pani liikutettuna käsivarret hänen kaulaansa, painoi häntä rintaansa vasten ja kuiskasi: Lemmitkö minua todellakin?

-- Lemmin! vastasi Henrik. Enemmän kuin elämääni!

-- Mene siis!

Hän pikemmin putosi kuin hyppäsi maahan. Ruoho ja kanervat suhisivat hänen nopeista askeleistaan ja Ellen oli yksinään.

Ei suinkaan kestänyt enemmin aikaa, kuin kaksi minuuttia, vaan nämä minuutit olivat sata ja kaksikymmentä sekuntia, ja joka sekunti oli ijankaikkisen pitkä odottavalle.

Ellen säpsähti; Henrik seisoi taas siellä alhaalla.

-- Se on hänellä! kuiskasi ääni ylös. Ellen ei kohta voinut tuntea sitä Henrikin ääneksi.

-- Oletko varma siitä ett'ei kukaan ole sinua nähnyt?

-- Olen! vastasi hän sortuneella äänellä.

-- Tule tänne ylös luokseni!

Henrikin pää näkyi taas ikkunassa, Ellenin käsivarret olivat taas hänen kaulassaan ja tällä kertaa oli hänen halailemisensa vielä enemmän sydämelliset. Henrik tunsi polttavan kuumain huulten koskevan omiansa. Hänen omat huulensa olivat jääkylmät. Silloin kuului laukaus, vaikka epäselvästi, ikäänkuin ovea olisi paiskattu kiinni suljetussa huoneessa.

Molemmat säpsähtivät.

Ellen kuiskasi Henrikin korvaan

-- Mitä Andreas sanoi?

-- "Jumala siunatkoon neiti Elleniä!"

-- Juokse siis! tänä yönä et ole ollut täällä!

VII.

Tohtori seisoi kamarissa Ellenin luona seuraavana päivänä. Ellen istui pöydän ääressä kartanon laskukirjat edessänsä; hän luki numerosarjat yhteen ja kirjoitti nopealla vakavalla kädellä.

-- Niin, varmaankin se oli paha yö, lapseni! Me lääkärit näemme ja kuulemme niin paljon ihmisten kärsimyksistä ja kuitenkin löytyy asioita, joita emme mielellään nä'e, kovasydämiset vaikka olemmekin, varsinkin kun täytyy seisoa ainoastaan katselijana, joka ei voi vähääkään auttaa. Näin oli laita Andreas raukankin suhteen.

-- Olisiko häntä voinut auttaa? kysyi Ellen katsomalta ylös työstänsä.

-- Sillä kannalla kuin tiede nyt on tämän kauhean taudin suhteen täytyy sanoa: Ei! Mahdollisesti jos hän olisi tullut luokseni kohta ja minä olisin saanut polttaa haavaa, mutta sittenkin se olisi ollut aivan epätietoista. Se myrkky tekee pilkkaa meidän taidostamme. Oi, löytyy niin monenkaltaisia myrkkyjä, jotka surmantyötä tekevät kurjassa ihmissuvussa, vaan tämän vaikutus näyttää olevan pahin. Kumma että meidän silloisen keskustelun valaisemiseksi tuli tämmöinen esimerkki! Minä en ole ennen hoitanut vesikauhuisia; niin, ennenkuin tulin ulos maalle olin skeptillinen koko asian suhteen...!

-- "Skeptillinen" mitä se on? kysyi Ellen niinkuin ennen.

-- Minä olen epäillyt että se todellakin oli niin pahaa, mutta sinun ja väen kertomuksista sekä niistä merkistä päättäen, joita huomasin tutkiessani ruumista... Vaan asiasta toiseen! Minä olen todellakin ylpeä sinusta kummi-tyttärestäni, sinun käytöksestäsi. -- Tiina kertoi kuinka sinä käytit itseäsi tänä yönä. Semmoinen mielen-maltti ja vakavuus sinun ijälläsi... Mitä aion sanoakaan -- sinulla on varmaankin lasillinen viiniä tuossa kaapissasi? Minä olen ollut tuon ristiäis-vaimon luona koko yön. Se oli paha sairauden kohtaus, johon tuo vesi-kauhu oli syypää. Nyt hän, kiitos Jumalalle, ei ole enää hengenvaarassa, ja minä toivon että voin hänen parantaa ja että hän pian voi imettää pienokaisia. Kyllä vielä on ydintä ihmisrodussa täällä maalla!

Ellen toi viiniä kaapista ja arveli itsekseen että hyvä tohtori huomattavasti oli vanhentunut. Puheliaisuutta Ellen ei rakastanut.

Tohtori joi viiniä ja maiskutti huuliansa:

-- Tämä on varmaan maannut siinä isäsi ensimmäisistä ajoista asti, vai kuinka? Hän, minun neuvoni mukaan, ei juonut paljon viiniä. Hän oli liian verevä siksi. Vaan sinä kyllä tarvitsisit lasillisen kaiken säikähdyksen perästä. Arvattavasti et ole saanut unta, näytät kalpealle ja väsyneelle... Sinä et tahdo?... No, sitten minä juon vielä tämänkin lasin sinun onneksesi: Sinun ja Henrikin malja! Oliko hän täällä eilen illalla kun he tulivat Andreaksen kanssa?

Ellen pudotti kirjan ja käytti ahkerasti imupaperia.

-- Ei, kun he tulivat Andreaksen kanssa, hän, paha kyllä, ei ollut täällä. Mutta tänä iltana minä odotan häntä. Ehkäpä tuleekin varhemmin tänäpäivänä!

-- Niin tämmöisestä tapauksesta leviää huhu pian. Nyt täällä tietysti tulee ruumiin-tutkimuksia y.m. semmoista, ja kartanon haltijana sinä tietysti saat antaa kertomustasi. Vaan onhan se asia aivan yksinkertainen ja ruumista sinun ei tarvitse nähdä. Se ei ole sinua varten. Kumma että sinä juuri satuit lainaamaan hänelle tuon aseen. Sinä oletkin tavaton tyttölapsi, joka aina kannat aseita! Vaan se on sinun kaltaistasi. Ja lääkärinä sekä täällä kahden kesken en voi muuta sanoa kuin että hän käytti pistolia sangen viisaasti. Poika parka, hän vaan lyhensi kärsimyksensä silla, ja kukatiesi minä olisin tehnyt samoin, minulla kun ei ole lapsia eikä omaisia. Vaan ts! semmoista ei uskalla sanoa kun muut sitä kuulevat!

Hänen mentyänsä Ellen nousi ja avasi ikkunan, nauttien ahnaasti raitista ilmaa kankaalta. Istui sitten taas ja lopetti luvunlaskunsa.

Aamiaista syötyänsä ja juotuansa kaksi suurta lasillista maitoa, meni hän ulos, kävelemään niittyjen ja peltojen kautta. Mennessänsä paalu-sillan yli ja edemmäksi ohrapellon ohitse kankaalle, oli hänestä melkein mahdotointa että kaikki tämä oli eilisestä tapahtunut. Olihan se mahdotointa. Täällä oli silta ja joki kurisevineen sammakkoineen, täällä oli kanerva-tie kankaan yli, se tie, jota myöten Andreas oli astunut, kaikki aivan muuttumatointa, valaistus ja ilma toisenlaiset, vaan muuten oli jok'ainoa lehti samassa paikassa, ja siihen tiehen, jota hän eilen oli astunut, ei ollut ainoatakaan mutkaa lisään tullut. Hän vaipui vähitellen samaan tyyneen mieli-alaan, joka maisemassa vallitsi, ja tosi-tapaukset hävisivät sinertävään etäisyyteen, jotta Ellen joka hetki odotti Andreaksen tulevan portista ketunnahkainen pussi heikoilla hartioillaan.

Portista tuli kun tulikin joku. Se oli poika, joka juoksi täyttä laukkaa. Hänen tuli tervehtiä neitiä ja pyytää häntä tulemaan sisään; siellä oli tohtori ja maaherran asia-mies, sekä muita miehiä kaupungista ja pitäjästä.

Ellen taittoi oksan ja käytti sitä auringon-varjona palatessaan kartanoon.

Asia oli pian järjestetty. Tohtori puhui ja säesti puhettaan selittävillä liikunnoilla; hän puhui Ellenin nuoruudesta ja kuinka tämä, nuori vaikka oli, ei tehnyt niinkuin "mikä toinen nainen hyvänsä" olisi tehnyt: mennyt tainnoksiin, vaan että Ellen oli antanut, sairaan selvään lausutun toiveen mukaan, kantaa hänet erillänsä olevaan kamariinsa. Vielä puhui hän siitä kummallisesta sattumuksesta että Ellen, "juuri tässä paikassa, missä nyt seisomme, hyvät herrat", oli pistänyt aseen hänen taskuunsa, jotta voisi olla huoleti noitten "karanneitten vankien" suhteen! Tyhmä juttu noista karkureista; vaan ihmiset maalla ovat niin herkkä-uskoiset. Valitettavasti tuo nuori ihmisraukka oli käyttänyt asetta toisessa tarkoituksessa, kun olisi pitänyt antaa kohtalonsa riippua Jumalasta. Vaan olihan se tapahtunut sairaudessa ja hän, tohtori, aikoi todistaa että itsemurha oli tapahtunut houreissa, jotta ruumis ainakin pääsisi siunattuun maahan.

Ellen nyykähytti päätään; arvellen että tuo oli paikallaan, ja myönsi kun hänen todistuksensa vaadittiin. Herrat menivät sitten miesten asuinriviin. Ellen aikoi seurata heitä, mutta tohtori kutsui hänet takaisin ja selitti ett'ei se hänelle sopinut.

Hän käveli sitten edestakaisin niinkauan, kuin tutkimusta kesti länsi puolisessa rakennus-sarjassa. Kartanon väki seisoi ympärillä pienissä hiljaisissa joukoissa ja kuiskasi tai puhui matalalla äänellä toinen toisilleen. Ellen piti vielä suurta oksaa kädessään, jota silloin tällöin käytti päivä-varjoksi.

Herrat palasivat. Muutamat heistä näyttivät liikutetuilta, toiset taas olivat säilyttäneet viralliset muotonsa; asiamies, joka oli nuori ja nähtävästi kotoisin pääkaupungista sekä vaatetettu uusimman mallin mukaan, puhui erittäin kovalla äänellä tohtorin kanssa ja näytti esiintuovan neroansa, lääkärin katsannosta päättäen. Hän pyysi että lääkäri juhlallisesti esittelisi häntä kartanon "nuorelle kauniille haltijattarelle", sanoi Ellenille joukon kohteliaisuuksia ja lopetti sillä toivomuksella että saisi tavata Elleniä iltahuveissa kaupungissa talvella. Sitten kumarsi hän, sanoi hyvästi, kääntyi vielä pari kertaa ja katseli Elleniä puoleksi ihaellen, puoleksi uskaliaasti, ja siihen se 'ruumiin-tutkiminen,' päättyi.

Nämä ihmiset ja tuo somaksi laitettu pieni asiamies olivat nähneet Ellenin alakuloisena. Vaan alakuloisuus ei ollut Ellenin asia. Hän pudisti sen päältänsä voimakkaalla tahdollansa ja heitti alakuloisuuden sikseen. Loppupuoli päivästä päättyi siten että hän taas pani väkensä järjestettyyn työhön. Se olikin tarpeellista. Heidän oli taas tunteminen että oli yksi tahto, joka voitti mielen heikkouden, että yhdellä ainakin oli mielen malttia tässä levottomuudessa.

Kun ilta lähestyi, ei hän voinut kieltää että hartaasti odotti Henrikin tuloa. Hän meni tarhaan, ulos kankaalle ja taas tarhaan. Päivän kuumuutta seurasi vilponen ilta. Se näytti tulevan noista suurista pilvistä, jotka olivat auringonlaskun synnyttämät ja viimein levisivät yli puolen taivaan. Ehkäpä ukkonen, joka eilen ei ruvennut käymään, tänä iltana tunkisi esille! Siltä melkein näytti.

Hän odotti ja odotti. Muutamia pisaroita oli jo satanut, pimeni pimenemistään ja jyrinä kuului etäältä. Henrik ei tullut.

Vaan raju-ilma kiihtyi ja ajoi Ellenin sisään jälleen. Se kelpasi kyllä esteeksi Henrikille lähtemästä matkalle, vaan pitäisihän hänen tulla huolimatta ilmasta!

Ellen käveli levottomasti edestakaisin kamarin lattialla. Raju-ilma yhä vaan kiihtyi.

Rohkeinkin ihminen tuntee itseänsä vähän masennetuksi ankarassa ukkosen-ilmassa, siinä on jotakin, joka ahdistaa rintaa ja painaa aivoja.

Ellen käveli ihan yksinänsä tuossa suuressa huoneessa. Yön tapaukset astuivat taas esille kaikista piilopaikoistansa. Hän rupesi tuntemaan että, jos hän nyt vähänkin antautuisi alakuloisuuteen, pelko ehkä kuvailisi hänelle kauheuksia ja ryöstäisi häneltä tuon täydellisesti selvän käsityksen, joka hänellä oli siitä että oli tehnyt oikein ja hyvää kanssaihmiselleen. Leimaukset lensivät ulkopuolella ristin rastin ja kaikki esineet ilmestyivät niiden sinisessä, kalman kalpeassa valossa. Kerran oli hän näkevinänsä Andreaksen väännetyt kasvot ja suuren veripilkun hänen otsassansa. Ei, ei, huusi hän ja juoksi ikkunalle, jossa pakoitti itseänsä katselemaan leimauksia. Te ette minua voita! Ja sinä Herra Jumala taivaassa, sinä et sano että olen väärin tehnyt. Sanoihan tohtori, ett'ei hän olisi elänyt, ja omatuntoni sanoo minulle että minä annoin hänelle ainoan avun, mikä oli minun vallassani antaa. Miksi ei kukaan auttanut häntä paremmin?

Hän seisoi siinä kädet kohoitettuina. Hänestä nuo viheltävät leimaukset ja jyrinä olivat hänen syyttäjänsä. Vaan urhoollinen neito oli vakava ja taisteli voittoisasti luonnon voimia ja -- itseänsä vastaan.

Ovi avattiin. Tiina oli siinä. Näytti todellakin siltä kuin eilispäivän kohtaukset uudistettaisiin.

-- Oi eikö neiti tahtoisi tulla väentupaan. Kaikki, sekä miehet että naiset seisovat siinä yhdessä joukossa ja ovat hyvin tuskissaan, ja Pikku-Sören sanoo...!

Ellen oli taas heti entisellään ja meni Tiinan edellä väen joukkoon.

-- Sytyttäkää kynttilät! sanoi hän.

Vapisevat kädet haparoivat tulitikkuja, ja vihdoin sytytettiin kynttilät, kun pari kertaa oli turhaan sitä koetettu. Ellen näki väkensä pienissä joukoissa penkillä ja laattialla. Muutamat pii'oista olivat laskeneet päänsä miesten polville. Ei miehet eikä naiset puhuneet. Pöydällä istui Pikku-Sören.

-- Mitä pelkäätte? kysyi Ellen. Ettekö koskaan ennen ole nähneet ukkosen ilmaa? Sanokaa!

Toiset olivat ääneti. Pikku-Sören katseli Elleniä kiihtyneenä:

-- Se on Jumalan rangaistus, neiti! Baal'in ja Belim'in henget vallitsevat talossa, neiti! Täällä on vietetty syntistä elämää syömisellä ja juomisella ja riettaudella ja kaikenlaisella pahuudella...!

Piika, joka taas oli tullut rohkeaksi neiden läsnä ollessa, rupesi naureskelemaan eräässä nurkassa. Saarnaaja katseli häntä tulta iskevillä silmillä:

-- Niin, sillä lailla hän nauraa tuo Babylon'in portto. Mutta onko hän myöskin naurava kun hänen aikansa on käsissä? Sillä on kirjoitettu: se aika on tuleva, jolloin hedelmä on kypsynyt, ja silloin äitien pitää valittaman lapsistansa. Vaan tämä huone on lankeeva, sillä sen herra oli jumalatoin herra, jota ei koskaan temppelissä nähty, eikä hänen palvelijansa rauhassa lähtenyt maailmasta, vaan paholainen koiran muodossa vei hänet pois. Ja te, neiti...!

Tiina pani kätensä hänen suulleen. Muutamat miehistä nousivat.