Chapter 5

Kevät kului ja siellä täällä kuiskattiin nurkissa. Kesä tuli ja puhe kiihtyi Ellenistä ja Henrikistä. Olivathan molemmat täysikasvuiset. Ellen oli kaunis tyttö, eikä vähän innoitseva, Henrik myöskin pitkä, kaunis mies, joka ei ainoastaan pistänyt papintyttärien silmiin, vaan monen talon-omistajankin tyttären likeltä ja kaukaa. Mutta kun kaikki heidän ponnistuksensa menivät hukkaan, tarttuivat he tuohon vanhaan kelpoaseesen, jonka nimi on panetteleminen. Ellenille olivat jo kauan olleet velkaa jotakin samanlaista.

Nyt molemmat saivat sekä pussittain että säkittäin pitää hyvänänsä tätä tavaraa.

Eräänä iltana kohtasi Henrik pappia maantiellä. Pappi sanoi hyvää iltaa, puhui kaikenlaisista pitäjän pienistä asioista ja sanoi viimein, pistäen käsivartensa Henrikin kainaloon:

-- Kuulkaappas, kelpo nuori ystäväni; en tahdo vaivata teitä, mutta ettekö pian ai'o tehdä loppua tästä?

-- Mitä tarkoitatte? -- kysyi Henrik hämmästyneenä.

-- Jos ette pian ai'o mennä naimiseen Ellenin kanssa? jatkoi pappi.

Henrik tunsi punastuvansa, vaan ei paikalla tietänyt mitä vastata.

-- Tietysti kuitenkin on teidän aikomuksenne mennä hänelle mieheksi -- olettehan kelpo kunniallinen ihminen, ja kartano on hyvä -- sentähden en voi ymmärtää miksi ette pian voi järjestää tuota asiaa. Ellen on vähän nuori vielä, totta kyllä, mutta onhan se kuitenkin parempi kuin että ihmiset puhuvat ... no niin, en minä epäile teitä ... mutta kuten sanottu...!

Henrik otti käsivartensa pois papin käsivarresta.

-- Suokaa anteeksi, hra pastori, vaan minä en tietänyt että näin puhutaan, muuten olisin jo aikoja sitten ollut poissa täältä. En minä kuitenkaan kauan nyt enää ai'o antaa syötettä kulkupuheille!

-- Niin niin, nuori ystäväni, hyvä omatunto on aina perustus. Mutta miettikää toki asiaa!

Henrik sanoi kohta sen jälkeen hyvästi ja jäi tielle seisomaan siksi että pappi oli kadonnut hämärässä. Sitten meni hän nopeasti suoraan kankaan poikki kartanoon.

Ellen oli jokapäiväishuoneessa, jossa hän oli sytyttänyt valkean ja tarkasti nyt tili-kirjoja meijerinhoitajan kanssa.

Kun olivat kahden kesken sanoi Henrik levottomasti:

-- Minä en voi jäädä tänne. Meistä puhutaan!

Ellen oli tyynesti pannut pois tilikirjansa paikoilleen.

-- Sen tiedän kyllä! vastasi hän.

-- Sinä tiedät sen? kysyi Henrik kummastellen.

-- Tietysti. Kyllä he avaavat suutansa tarpeeksi. Mutta mitä se sinuun koskee?

-- Ellen! sanoi Henrik. Sinä olet niin kummallinen. Sinun tähtesihän minä tahdon pois. Minä en voi kärsiä että moittivat sinua!

-- Se on minun asiani, anna niiden lörpötellä. Olemmehan kuitenkin määrätyt toisillemme. Taikka -- hän meni hymyillen Henrikin luo -- emmekö ole?

Henrik kallisti päätään.

-- Ellen...!

-- Tunnethan sinä minun ajatukseni asiasta! sanoi Ellen hypistellen Henrikin takinkaulusta. Minusta olen vielä liian nuori mennäkseni naimiseen ja sinäkin voit vielä oppia yhtä ja toista tämmöisen suuren kartanon hallinnon suhteen, ennenkuin me yhdessä rupeemme siihen. Jää sinä tänne aivan huoletoinna; eihän kukaan sinua kiusaa!

Henrik taisteli itsensä kanssa ja hänen silmänsä lensivät levottomasti sinne tänne.

-- Ei, Ellen, ei, joko et ymmärrä minua tai et tahdo minua ymmärtää. Ihmiset, pahakieliset ovat laillansa oikeassa, mutta minä olen syyllinen etkä sinä. Vaikka sinä tyynesti, jopa leikillisestikin voit puhua tästä naimisesta, niin minä en ole samalla kannalla kuin sinä ja minun on tuskallista sitä tunnustaa. Jumala, joka sydämiä tutkii, tietää minkälaisia ajatuksia välistä pistää päähäni, ja on minua rankaiseva niistä, vaan tänne en voi enkä tahdo jäädä niin kauan kuin asiat ovat tällä kannalla. Meidän täytyy erota toisistamme kunnes -- kunnes sinä...!

Hän ei lopettanut lausetta. Hän tunsi ett'ei ääni ollut hänen vallassansa, ja meni nopeasti ovesta ulos.

Ellen katsoi hänen jälkeensä rypistetyillä kulmakarvoilla.

-- Niin mene sinä vaan, koska olet niin uppiniskainen! sanoi hän.

Hän yhä pitkitti tuota mutisemista itsekseen sill'aikaa kun toimitti mitä vielä oli tehtävä talossa ennenkuin hän pani maata. Riisuessansa kamarissaan jäi hän yht'äkkiä miettimään hiusneula suussa ja hame kädessä. Hän muisteli taas mitä Henrik oli sanonut ja vähitellen hänen katsantonsa kirkastui. Niin, kun hän laski päänsä vuoteelle hymyili hän ja kuiskasi Henrikin nimen, kasvot seinälle päin käännettyinä.

Seuraavina päivinä Henrik ei Elleniä lähestynyt.

Viimein tuli Henrik eräänä päivänä ilmoittamaan että oli vastaan-ottanut kartanon-hoitajan paikan ainoassa suuremmassa kartanossa lähiseuduilla, jonka entinen hoitaja oli vähän vanhentunut.

-- Vai niin! sanoi Ellen, niinkuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa. Niin, siellä sinä varmaankin voit oppia yhtä ja toista; karja on vielä suurempi kuin meidän ja heinänteko sekä turpeiden leikkaaminen samaten!

-- Minä lähden sinne nyt paikalla! sanoi Henrik, osoittaen vaunuja, joihin oli asettanut kapineensa.

-- Todellakin, no hyvästi sitten! Luultavasti tulet pian tänne käymään, tie ei ole pitää ja minä olen aina kotona! lisäsi Ellen hymyten ja ojentaen Henrikille kättä.

Henrik pusersi sitä, seisoi hetken aikaa niinkuin hän olisi tahtonut jotakin sanoa, mutta maltti mieltänsä ja hyppäsi ylös vaunuihin, heilutti piiskaa ja oli ulkona kartanosta.

Ei kukaan enää olisi tuntenut tuota ennen niin pintapuolista tyttöä. Tai oikeemmin: joka ennen pintapuolisesti oli tuntenut Elleniä, hän nyt hämmästyi nähdessään sitä muutosta, joka hänessä oli tapahtunut. Asia oli se, että Ellen, luonnollinen ja terveellinen kuin kasvatuksensa oli ollut, ainoastaan oli koettanut kuluttaa aikaansa niin hyvin ja hauskasti kuin mahdollista, niin kauan kuin ajalla ei ollut mitään vaatimuksia hänen suhteen. Nyt hän ei ainoastaan ollut kartanon neito, vaan myöskin sen omistaja. Mikä ennen oli häntä karkoittanut kartanosta, se piti häntä nyt kotona. Täällä oli alaa hänen voimillensa; tämä monipuolinen raitis elämä keskellä hänen väkeänsä, jotka kaikki _häntä_ tottelivat, se oli Ellenin mieleen. -- Hän taisi ehdottomasti saada tahtonsa täytetyksi ainoastaan sentähden, että hän niin tahtoi, ja paitsi sitä sai hän vielä kokea kuinka yhden tahdon johtamana suuri ja suuremmoisesti kokoonpantu kone liikkui kun tuo johtava tahto samalla oli järkevä, tai paremmin sanoen: kun sillä oli pää ja sydän paikoillansa.

Hän nousi auringon kanssa ja meni kohta katsomaan että päivän työ alkoi sekä sisällä että ulkona. Joka paikassa kartanossa ja sen mailla nähtiin hänen hoikka korkea vartalonsa. Hänen pukunsa oli yksinkertainen, mutta kuitenkin semmoinen, että se soveltui hänen vartaloonsa ja salli kaikkien jäsenten vapaasti liikkua. Pappilassa häntä nimitettiin "neidoksi ilman kure-liiviä". Kesällä käytti hän huivia, jotka milloin veti varjoksi kasvoilleen, milloin sysäsi niskaan, niin että ruskeat tiheät kiharat muodostivat tumman kehyksen kasvoille. Talvella taas, kun aurinko ei silmiä vaivannut, kävi hän joko paljaalla päällä, taikka pienessä myssyssä, joka oli reunustettu joutsenen utuvilla ja jonka Andreas oli hänelle lahjoittanut; se soveltui hänelle niin erinomaisen hyvin että olisi voinut luulla hänen valinneen sen tarkoin mietittyänsä sen etuja ja vaikutusta. Hänen muotonsa oli nyt täydellisesti kehinnyt ja hänen kasvoissaan vallitsi tuo tyynyys ja varmuus, jota nimitetään majesteetilliseksi ja sanotaan ruhtinaitten ja maailman suurten tunnus-merkiksi ja joka mahtavasti vaikutti kansaan. Kohta kun häntä lähestyi, tunsi että seisoi ihmisen edessä, joka oli päässyt selville oman itsensä suhteen ja menetteli sen mukaan -- harvinainen seikka aikakaudessa, jolloin itsenäisyyden puutetta vaan huutamalla valitetaan. Samaten kuin isänsä, oli Ellenkin harvapuheinen, vaan sen sijaan että isän harvapuheisuus vaikutti peloittavasti, oli Ellenillä omituinen viehätysvoima, jotta ihmiset mielellään palvelivat häntä, ja kartanon "nuorta haltijaa" tavallisesti mainittiin kiitoksella.

Andreas seisoi, ripillä käytyänsä, miesten rivissä. Hänen ruumiinrakennuksensa oli heikko ja luontonsa hellä. Ellen säästi häntä niin paljon kuin mahdollista, jätti helpoimmat työt hänen tehtäviksi, jätti hänelle niin paljon vapautta kuin suinkin oli mahdollista hänen asemaansa katsoen, ja näytti ylimalkain niin pienissä kuin suurissa asioissa kuinka paljon hän ajatteli Andreaksen parasta, melkein niinkuin sisar veljensä etua. Andreaksen kumppanit olisivat kenties pahastuneet näistä pienistä etuoikeuksista, jos ei koko olentonsa olisi ollut hänellä kilpenä. Lempeä ja hiljainen kuin Andreas oli, valmis palvelemaan ja kaikkiin osaa ottamaan, väisti hän tietämättään edeltäkäsin kaikki kateuden loukkaukset. Usein kävi hänen muotonsa surumielisen näköiseksi, ja Lypsäjä-Tiina, jota hienotuntoisuus ei sanottavasti vaivannut, sanoi hänelle eräänä päivänä vasten silmiä:

-- Sinä et varmaankaan kauan elä, pieni Andreas!

Ellen, joka kuuli tämän, nuhteli Lypsäjä-Tiinaa. Andreas huokaeli, hän katseli samassa niin ihaellen haltijatarta kuin hän olisi tahtonut sanoa: kauan tai ei, kun vaan saan elää hänen läheisyydessään niin kauan kuin elän!

Ellen taputti häntä olkapäälle ja Tiina asetti hänen etehensä vahvasti ruokaa sanoen:

-- Syö, pieni Anders! Ainakin tarvitset vähän lihaa luittesi päälle!

Henrik oli antanut Ellenin kauan odottaa tuloansa.

Viimein Ellen ei voinut enää malttaa mieltänsä, vaan lähetti hänelle kirjeen. Se kuului näin:

"Rakas Henrik!

Joo aiot jäädä tulematta siksi kun oikein ikävöitsisin sinua, niin olet päässyt tarkoituksesi perille. Jos et huomenna illalla tule minua tapaamaan penkillä tuolla tarhassa, niin tulen itse ylihuomenna vaunuissa sun hakemaan kotiin mukaani. Sen pituinen se.

Sinun tuleva Ellenisi".

Seuraavana iltana Henrik hyppäsi aidan yli vanhojen puiden välillä. Hänen "tuleva Elleninsä" istui kun istuikin penkillä ylhäällä, mutta Andreas oli siellä myöskin. Henrik puri hampaitansa yhteen ja meni ylös kummulle:

-- Ehkä minä häiritsen! sanoi hän lyhyesti.

Ellen katsahti häneen. Andreas astui muutamia askeleita taaksepäin.

-- Mitä sinä puhut häiritsemisestä? Tule tänne istumaan, mutta anna ensin Andreakselle kättä. Noin!

Henrik kävi istumaan; kohta sen jälkeen meni Andreas.

-- Sinä et kaipaa seuraa, näen minä!

-- En. Kun sinä et ole täällä, täytyy minun tulla toimeen miten paraiten voin.

-- Kuinka on kartanon laita?

-- Kiitos vaan. Kuten näet tullaan ilman sinuttakin toimeen!

-- Oletko sinä kutsunut minua tänne sanoaksesi minulle tuota? Olisit yhtä hyvin voinut sitä kirjoittaakin!

Henrik nousi.

Ellen veti hänet penkille takaisin.

-- Mutta Henrik, mikä sinua vaivaa? Minä luulen, Herra paratkoon, että olet luulevainen Andreaksen suhteen. Hyi häpeä!

Henrik istui hetken aikaa ja liikutti huuliansa. Viimein puhkesi kauan pidätetty sanavirta sulkujen yli:

-- Sinä arvelet että minä olen mustasukkainen. Niin ehkä olenkin! Sinä et koskaan voi olla mustasukkainen, luulen ma, sillä sinä et voi rakastaa, luulen ma. Ja vaikka minä tiedän sitä synniksi, täytyy minun sanoa: minä olen luulevainen jokaisen esineen suhteen sinun läheisyydessäsi, eikä ainoastaan Andreaksen, vaikka en luule että hän juuri voi olla minun kilpailijani, minä olen luulevainen kaiken suhteen, johonka kosket, jota katselet. Sano minulle nyt suoraan, tahdotko todellakin tulla omaksein, ja määrää sitten aika. Jos ainoastaan aiot leikkiä kanssani ja sill'aikaa kenties ajattelet toista, niin minä lähden täältä kauas pois. Lu'in vähän aikaa sitten Skotlannista ja maanviljelyksestä siellä. Hiukan rahoja olen säästänyt ja kädet minulla on, jotka voivat työtä tehdä. Jos tahdot jatkaa tällä lailla, niin minä lähden ja Jumala antakoon sinulle anteeksi että olet menetellyt näin minua kohtaan!

Hän hyppäsi ylös, mutta Ellen veti hänet toistamiseen vierehensä, vaan tällä kertaa syleili hän Henrikiä hartaasti.

-- Miksi et ole koskaan puhunut minulle tällä lailla? Tahdoitko että minä kosisin sinua?

Henrik vapisi ankarasti. Hänen silmänsä tahtoi niinkuin ennenkin karttaa Ellenin silmäystä, vaan tällä kertaa Ellenin katsannossa oli jotakin sanomattoman viehättävää, jotta Henrikin silmät eksyivät kun eksyivätkin kauas neiden tummien silmien syvyyteen, kunnes kaikki hänen ympärillänsä ikäänkuin muuttui sumuksi ja Ellenin lämpönen hengähdys tuntui yhä lämpöisemmälle. Veri kiehui hänen suonissaan, silmät himmentyivät ja hän tunsi että lämpöset, pehmoset huulet kohtasivat hänen huuliansa, ja onnen huudahduksella sulki hän Ellenin syliinsä, suuteli häntä innokkaasti ja -- pyysi samalla ett'ei hän pahastuisi.

-- Nyt minä kuitenkin otin sinut! sanoi Ellen veitikkamaisesti, vapauttaen itsensä hänen syleilyksistään.

-- Niin, mutta nyt menemme pian naimiseen, eikö totta?

-- Menemme, etkö sinä lähde Skotlantiin?

-- En. Ai! mitä se oli!

Hän oli istunut jonkun kovan esineen päälle, joka oli Ellenin taskussa.

-- Se on tosi, sanoi Ellen hymyillen, en ole näyttänyt sitä sinulle vielä. Ostin sen kaupungissa kun olin siellä markkinoilla, siellä sanottiin että vankeja oli päässyt irti ja minä ajan aina yksin. Kun taas lähden kaupunkiin, ostan minä sinullekin tämmöisen! Yhä hymyillen veti hän esille revolverin, jolla oli varsi norsunluusta. Kesä-illan valossa loistivat sen piiput sinisellä hohteella.

Henrik otti sen varovasti käteensä ja aikoi antaa hanan langeta alas.

-- Ei, pidä vaari. Patruunit ovat kaikki siinä. Näetkö noita pieniä messinkinappia. Tämä ei ole niinkuin toiset pistolit tuli-hatukoilla. Tähän tartutaan, tuohon painetaan, ja -- yks, kaks, kolme, neljä, viisi, kuusi! siinä makaa kuusi karkuria. Useampia ei taida tulla samalla kertaa! ha, ha, ha!

-- Ole varovainen! sanoi Henrik, kun Ellen taas pisti sen taskuunsa.

-- Ole sinä huoleti, ne luodit kyllä tietävät mihinkä tahtovat!

He nousivat ja kävivät käsi kädessä valoisana kesä-yönä edestakaisin, keskustellen tulevaisuudesta.

VI.

Henrik tuli nyt melkein joka ilta. Hän eli ja hengitti näitä käyntiä varten, ja se seikka, että hänellä oli kappaleen matka käytävänä eikä hän saanut nähdä Elleniä koko päivänä, teki jos mahdollista näitä iltakohtauksia vielä suloisemmiksi. Hän oli täydellisesti viehätetty siitä, jota nyt saattoi nimittää omakseen, oli täydellisesti valloitettu, oli hänen leikillisen suloutensa orja, ja Ellen taisi niin käyttäidä, kuin ei mitään vielä olisi päätetty, vaan hän ainoastaan oli suosittu kosija. Sill'aikaa kysyi Henrik vähän häpeissänsä, oliko miehuullista ja kristillistä varastaa tyttöä tällä tavalla, hän kuvaeli itselleen sisimmässä sydän-sopukassa heidän rakkautensa erilaisuutta, ja hänen vanha puritanillinen ajatustapansa nousi kuin harmaa aave ja nuhteli häntä siitä, että muka hänen rakkautensa tähän ylevään neitoon ei ollut kylläksi puhdas.

Ikäänkuin poistaaksensa tuota vanhaa varjoa ja päästäksensä enemmän samalle kannalle kuin Ellen, osti hän eräänä päivänä kaupungissa kaksi siloista kultasormusta, joihin oli piirretty heidän nimensä ja tuon penkillä tarhassa vietetyn illan päivämäärä.

Kun Henrik hieman juhlallisesti tarjosi toisen sormuksen Ellenille, vastasi tämä hymyten:

-- Mitä hyötyä näistä narri-koristuksista?

Mutta kun huomasi että leikkipuheensa loukkasivat Henrikiä ja että sormus oli kaunis hänen ruskeassa sormessansa, niin Ellen kiitti ja suuteli Henrikiä. Nyt täytyi hänen panna se sormus, jossa hänen oma nimensä oli, Henrikin sormeen. Sitten nostivat molemmat sormensa vierekkäin ja katselivat kuin lapset noita kiiltäviä leikkikaluja.

-- Nyt minä kyllä pidän huolta siitä, että nostan käteni aurinkoa vasten käydessäni pappilan ohitse, sanoi Ellen ylpeästi.

-- Niin nyt ihmiset saavat nähdä että me todellakin olemme pariskunta, ja nyt menemme pian naimiseen, eikö totta? sanoi Henrik.

-- Kun syksy on ohitse vietämme häitä! nauroi Ellen.

Oli varhain iltapäivällä, kun Henrik tärkeässä asiassa oli tullut kartanoon. Andreas kävi heidän ohitse.

-- Sinun pitää häissäni tanssia Ellenin kanssa, huusi Henrik loistaen ilosta.

Andreas kumarsi hoikkaa vartaloansa ja katseli syvällä kunnioituksella Henrikiä sekä ihaellen Elleniä.

-- Niin, sinä iltana ei sinun tarvitse viulua vinguttaa, vaan morsiamen kanssa pitää sun tanssia! huusi Ellen.

Andreaksessa oli taipumus soittamiseen ja Ellen oli antanut koulun-opettajan antaa hänelle opetusta. Hän oli tienoon tanssisoittaja tätä nykyä ja ansaitsi sillä niin paljon rahaa, että taisi käydä yhtä hyvissä vaatteissa melkein kuin "kartanonhoitaja", Henrik, ja siihen pani hän suurta arvoa.

-- Huomenna mielelläni soittaisin Mortensenin ristiäisissä! sanoi Andreas.

-- Mitä? Onko Mortensen'issa taas ristiäiset? kysyi Ellen, ja se seikka näytti suuresti häntä hämmästyttävän.

-- Onpa kyllä. Ja tällä kertaa heillä on kaksoiset. Tulee oikein suuret ristiäiset!

-- Suuret ristiäiset todellakin! nauroi Ellen. Mene sinä vaan. Onko viulu saanut uusia kieliä?

-- On, kiitos. Nyt se soi niin lystikkäästi kuin hautajaisissa!

-- Mitenkä?

-- En tiedä. Sanotaan niin. Ja sana pääsi suustani.

Henrikillä oli kiireet työt tähän aikaan. Hänen piti nyt palata, ennenkuin tuli pimeä. Ellen saattoi häntä tielle. He seisahtuivat erään pellon reunalle. Ellen huomasi jotakin liikkuvan aidan ja pellon välillä. He menivät likemmäksi. Se oli jänis parka, jonka takajalat olivat rikki ammutut.

-- Jumalattomat ihmiset, jotka voivat ampua jäniksiä tähän aikaan; kenties sillä on poikasiakin. Katso kuinka raukka tuskissansa pyrkii pois.

Ellen meni sen luo. Se oli menehtymäisillään ja oli nähtävästi heittänyt kaiken toivon. Kummallinen ihmisen tapainen valitus-ääni pääsi sen suusta, joka oli täynnä multaa ja roskaa tuosta alituisesta lankeemisesta. Se ojensi kipeitä takajalkojaan ja liikutti hädissään pitkiä korviansa edestakaisin ja katseli sill'aikaa jäniksen kaikella arkuudella niitä molempia, jotka seisoivat sen vieressä.

-- Tule -- menkäämme! sanoi Henrik.

Ellen jäi seisomaan:

-- Kun minulla nyt vaan olisi revolverini täällä! Katso kuinka se vääntelee itseänsä. Luuletko että se kärsii yhtä paljon kuin me kärsisimme sen asemassa?

-- Varmaankin se sen tekee. Tule!

-- En voi mennä sen luota pois. Meidän täytyy tappaa se!

-- Ei ole niin helppo tappaa jänistä!

-- Jos et sinä tahdo, niin minä sen teen!

Ellen katsoi ympärilleen, etsien asetta, millä hän voisi päättää eläin rauhan kärsimykset. Viimein huomasi hän suuren kiven. Hän meni sitä noutamaan. Hän lähestyi jänistä nostetulla kädellä.

Hän heitti, vaan ei osannut. Jänis pyörähti ympäri ja vinkui surkeasti.

-- En -- en voi! sanoi Ellen ja puri huuleensa.

-- En minä myöskään! huusi Henrik. Tule, tule!

Ellen kääntyi mennäksensä. Yht'äkkiä otti hän uudestaan kiven käteensä, nousi varpailleen ja heitti kaikella voimallaan.

Pää oli muserrettu. Pari liikahdusta vielä ja jänis oli kuollut.

Hän juoksi niin paljon kuin jaksoi; Henrik hänen jälkeensä.

-- No niin! huusi Ellen seisahtuessa, nyt se on ohitse!

Hän saattoi Henrikiä vielä kappaleen matkaa, eivätkä puhuneet mitään; ojensi viimein hänelle kätensä ja läksi paluumatkalle.

Kulkiessansa tuon paikan ohitse seisattui hän, ja katseli kuollutta eläintä.

Hän meni kotiin alla päin ja ajatuksiin vaipuneena.

Seuraavana päivänä seisoi Andreas kartanon pihalla ja muutamia miehiä hänen ympärillänsä, jotka puhuivat noista suurista pidoista, joita aiottiin viettää Jens Mortensenin luona. Hän oli täydessä juhlapuvussa, pää siloiseksi laitettu, suuret kultarenkaat korvissa, mustassa hännystakissa ja lumivalkoisella kauluksella. Kainalossa kantoi hän viulua ketunnahkaisessa pussissa. Vasemman käsivarren ympäri oli liina kääritty.

Ellen tuli ulos:

-- Joko menet Andreas! Mikä käsivartta vaivaa?

-- Ei se ole mitään. Keväällä puri minua koira Ulkemose'ssa. Nyt se on vähän paisunut, mutta minä olen hautonut sitä viinalla ja voin kyllä pelata kuitenkin.

-- Sinun pitäisi olla varovainen. Oletko näyttänyt sen tohtorille?

Andreas oli vähän hämillänsä:

-- Jos kerran menee tohtorin luo, niin siellä saa tutustua noiden ilkeäin veisten kanssa! sanoi hän.

-- Se on mahdollista; mutta sinun pitäisi yhtä kaikki näyttää se hänelle kun hän tulee tänne. Hauskaa iltaa!

-- Kiitos! Eihän neiti suutu jos tämä kestäisi hieman kauan, -- ehkä aamuun asti?

-- En, sinä voit tulla koska tahdot. Odota vähän! eikö kukaan teistä ole kuullut mitään noista vanki-karkureista?

Ellen katseli kysyväisesti väkeä. He kuiskaelivat ja tuuppasivat toinen toistansa kyynyspäähän. Viimein oli joku, joka uskalsi sanoa että hänen luullaksensa semmoisia "tovereita" oli nähty edellisenä iltana hietasärkäin läheisyydessä. "Mutta se oli kyllä mahdollista että tämä oli erehdys".

Muutamat miehet nauroivat ja Tiina, joka seisoi panokodan ovella, huusi, että oli paljo luultavampi että oli ollut kalastajia ja pelastajia rannikolta, jotka humalapäissään olivat siellä kuljeskelleet, jotta tuuli muka puhaltaisi heidät selväpäisiksi jälleen. "Ne ihmiset ovat sitä paitsi paljoa pahemmat karkureita, varsinkin jos viinan haju jossakin pistää heidän nenäänsä. Sentähden olisi parasta että Andreas pitäisi vaaria kädestään ja pistäisi sen viulunsa nahkapussiin, ett'ei siitä tuntuisi viinan hajua".

Kaikki nauroivat. Ellen viittasi ja äänettömyys vallitsi kohta.

-- Minä annan sulle revolverini mukaan! sanoi hän Andreakselle. Sillä tavoin voit olla huoleti: Pieni laukaus pään yli vaikuttaa sekin!

Hän juoksi sisään asetta tuomaan ja pisti sen, leikkipuheita lausuen, Andreaksen hännystakin taskuun ja saattoi häntä ulos portista.

Oli tuskallisen kuuma iltapäivä, aurinko paistoi ja taivaan rannalle nousi raskaita punertavia pilviä. Ruohot melkein kuihtuivat auringon helteessä, joen pinta oli rasvatyyni. Varjot olivat tumman punertavia, valo tuolla avaralla lakealla oli tuhkan karvainen tomusta ja aurinko seisoi taivahalla niin, kuin kummallinen punainen sineetti.

Ellen saattoi Andreasta sinne, missä kanervakangas alkoi.

-- Onko oikeastaan terveellistä sinulle pelata koko yö, kysyi Ellen miettiväisesti seisahtuen.

-- Oi, se ei tee minulle mitään, varsinkin kun minun ei tarvitse juoda lasia toisensa perästä, kuin muiden soittoniekkain!

-- Puh, on kuuma! sanoi Ellen. Paluumatka tulee sinulle helpommaksi, jos nimittäin ei ukkonen rupee käymään yöllä tai aamulla!

-- Kyllä kai sitä kestää, tai rupee ukkonen jyrisemään vielä niinkauan kuin tanssivat. Kuule, neiti Ellen, älä pahastu, mutta tuo kapine tuossa taskussa on niin painava. Ja paitsi sitä luulen että tuskin uskaltaisin sitä käyttää jos kohtaisinkin vihollisia. Enkä usko että kukaan tekee minulle pahaa! lisäsi hän huokauksella kohottaen heikkoja hartioitaan.

Ellen otti revolverin ja pisti sen taskuunsa.

-- Tyhmä juttu. Vaan niinkuin tahdot. Minä ajattelin vaan parastasi!

-- Tiedän että aina ajattelet parastani. Jumala siunatkoon teitä, neiti Ellen. Hyvästi!

Ellen katseli vielä hetken aikaa Andreaksen jälkeen kun tämä kulki kanervapolkua myöten; vähitellen hävisi hän tuohon harmaasen vaihtelevaan valoon. Kerran seisahtui Andreas ja rupesi tarkastelemaan jotakin; lieneekö tarkastanut viulua vai kättänsä?

Ellenin mieleen muistui Tiinan juttu liinasta, joka haisi paloviinalle ja sen kautta muka herättäisi "kalastajien ja pelastajien" huomiota. Ellen ei voinut olla nauramatta. Kun taas katseli Andreaksen jälkeen, oli tämä hävinnyt.