Chapter 3
Hän otti Henrik'in tallista ja ulkotyöstä ja pani hänet opettajaksi. Tämä muutos miellytti Ellen'iä ja hän teki muutamia voimallisia ponnistuksia aapisissa ja kirjoitus-vihossansa. Mutta siihen se jäi. Oli näet paljon hauskempi laskea vähän leikkiä tuon nuoren opettajan kanssa, varsinkin kun tämä salli sitä. Kun puoli sivua oli kirjoitettu ja raapitettu, esitteli Ellen että mentäisiin ulos kävelemään, ja kun tätä ei sallittu piirsi hän niin kauheita irvi-kuvia M:stä ja O:sta ja luki lauseen: "lammas määkyy karsinassa" niin monilla luonnon mukaisilla äänillä, että Henrik naurettavassa epätoivossa totisesti kysyi häneltä, oliko Ellen'in aikomus tehdä häntä yhtä hulluksi kuin itse oli?
-- En olekkaan hullu enkä tahdo sinuakaan hulluksi tehdä! sanoi Ellen halaten ja suudellen Henrikiä.
Viimein tämä kävi liian pitkälliseksi Henrikille.
Eräänä päivänä opetustunnin loppupuolella nousi hän yht'äkkiä pöydän äärestä ja katseli Ellen'iä ylenkatseellisella silmäyksellä!
-- Sinä olet tyhmin tyttö, mitä eläissäni olen tuntenut!
Hän meni ovesta ulos ja heitti sen kiinni jälkeensä niin että pamahti.
Ellen katseli hämmästyneenä ylös irvi-kuvistansa. No, kyllä kai hän pian palajaa! Mutta kun kului neljännestunti eikä Henrik palannutkaan, rupesi asia näyttämään arveluttavalta Ellenin mielestä.
-- Tyhmä tyttö! Tyhmin mitä hän eläissänsä oli tuntenut!
Hän rupesi miettimään kuinka monta hän mahdollisesti oli eläissänsä tuntenut, ja kun hän, purren kynä-varttansa, tuli siihen päätökseen, ett'ei voinut olla niin varsin suuri eroitus heidän ikänsä välillä, niin hän suuttui. Ei, _hän_ oli tyhmä poika!
Hän otti läkkiastian ja tyhjensi sen kirjoitusviholle, pani tämän kiinni ja hyppäsi ikkunasta ulos tarhaan. Henrik oli kiinni saatava, vaan hän ei ollut siellä ulkona. Ellen hyppäsi aidan yli, ajatteli sitä kertaa, jolloin viimein oli hypännyt sen yli ja toivoi tapaavansa Andreasta.
Ehkä oli Andreas niityillä. Ellen juoksi nopeasti sinne päin, missä näki lehmiä kuin kirjavia pilkkuja etäältä. Kun hän saapui sinne, näki hän Andreaksen. Tämä istui mättäällä, heilutti sarakeppiänsä ja söi voitaleipää.
-- Hyvää päivää, Andreas, kuinka jaksat?
Hän lakkasi syömästä ja pudotti keppinsä.
-- Kiitoksia, hyvin vaan. Oletko sinä terve nyt?
-- Olen; voithan sinä nähdä sen.
Ellen otti kepin ja meni lehmien luo. Ne kärsivät kuumuudesta ja hännät liikkuivat ehtimiseen. Hän ajoi pois paarmoja sara-oksalla ja palasi sitten Andreaksen luo.
-- Anna mulle palanen voi-leivästäs!
Andreas taittoi kohta suuren palasen leivästä ja antoi Ellenille. Ellen istui hänen viereensä syömään.
-- Osaatko lukea? kysyi Ellen pojalta, suu täynnä ruokaa.
-- Osaan jotensakin!
-- Ja kirjoittaa?
-- O-jaa käyhän se!
-- Kuinka vanha olet oikeastaan?
-- Mikonpäivänä täytän kolmetoista!
Ellen vaikeni ja katseli eteensä.
-- Kestikö oppiminen sinulta kauan? kysyi hän viimein.
-- Alussa kyllä kävi huonosti, mutta kerran koulumestari sanoi minua tyhmäksi elukaksi, ja sitä minä en tahtonut hyvänä pitää, sillä minä tiesin ett'en ollut tyhmempi kuin Mathias, joka oli minua nuorempi, ja osasi lukea, kuin pappi!
Ellen oli taas tarttunut keppiin ja heilutti sitä ankarasti.
Sitten nousi hän ja jätti ruoan.
-- Mettetkö? kysyi poika.
-- Menen!
-- Etkö tahdo syödä enempää?
-- En!
-- Anna minulle keppi!
-- Sinä voit hankkia itsellesi toisen!
Hän juoksi kappaleen matkaa, seisahtui, mietti hetken, palasi pojan luo ja antoi hänelle kepin ja käden yht'aikaa.
-- Hyvästi Andreas, minun täytyy palata kartanoon lukemaan Henrikin kanssa. Uh!
-- Etkö kärsi lukemista?
-- En!
-- Etkö kärsi Henrikiä myöskään?
-- En kärsi häntä!
Ellen kääntyi ja juoksi kotia täyttä laukkaa. Koski vielä vähän jalkaan, vaan hän astui sitä kovemmin sillä. Hän kävi samaa tietä aidan yli ja ikkunasta sisään. Henrik seisoi pöydän ääressä ja käänsi lehtiä kirjoitusvihossa.
Ellen meni nopeasti hänen luo, otti tuolin ja istui pöydän ääreen.
-- Pitääkö meidän aloittaa taas, Henrik?
Hän ei vastannut, vaan koetti saada erillensä läkkiset lehdet.
-- Minä kysyin: pitääkö meidän aloittaa?
-- Sinä olet aika porsas, sanoi Henrik.
Tulinen puna lensi kuin leimaus Ellen'in poskille, hän nousi samassa ja antoi Henrikille aika voimallisen korvapuustin. Henrik oli kaatua taaksepäin; tyttö riensi ovesta ulos kyökkiin Tiinan luo, josta hän otti kiinni molemmin käsin, huutaen: Henrik on jälessäni; hän tahtoo minua lyödä!
-- Mitä, tahtooko hän lyödä sinua! Koettakoon vaan! sanoi Tiina, kiertäen hameen lemmikkinsä ympäri.
Hra Jansen tuli ovesta sisään ja kuuli heidän puheensa. Hän rypisti silmä-kulmiansa ja astui huoneesen, jossa Henrik vielä seisoi hämmästyneenä, kirjoitus-vihko toisessa kädessä ja toinen käsi poskellansa.
-- Minä pyysin sinua lukemaan Ellen'in kanssa enkä näyttämään koulumestarin tapoja, sanoi kartanon-haltija ankarasti.
-- Minä ... minä ... hän...! änkkäsi poika ja piti kirjaa edessänsä _corpus delicti'nä_.
-- Hyvä. Jos tahdot Ellen'istä valittaa, niin tule minun luo, mutta älä itse rupee oikeutta harjoittamaan, kuuletkos!
Hra Jansen'in suuret saappaat tekivät tavattoman paljon melua, kun hän astui vä'en tuvan kautta kyökkiin. Siellä Ellen makasi polvillansa ja itki Lypsäjä-Tiinan hameisin.
Hra Jansen seisahtui ohitse mennessään, taputti Ellenin päätä ja sanoi:
-- Nyt olen nuhdellut Henrik'iä; ei hän enää ole sinua kiusaava. Näytä nyt että tahdot olla pieni hyvä tyttö!
Ellen nousi kun isä oli mennyt. Hänen äänensä oli ollut niin hellä ja hänen kätensä oli levännyt niin köykäisesti hänen päälaellansa; isän sanat olivat soineet niin ystävälisiltä ja puolustavaisilta.
Mutta mitä tämä oli? Olihan _hän_ lyönyt Henrikiä ja olisi itse tarvinnut nuhdetta ... niin, mutta Henrik oli soimannut häntä!... Ja hän oli kiusannut Henrikiä...
Hän olisi mielellään puolustanut itseänsä. Kaikki sitä tahtovat ja varsinkin lapset. Mutta rakkaus totuuteen oli Ellenissä voimakkaampi. Hän oli nyt joutunut väärälle kannalle ja vetänyt Henrikin mukaansa. Hän tahtoi sisään Henrikin luo ja soi että Henrik häntä löisi.
Vaikka Tiina koetti häntä pidättää, meni hän kuitenkin huoneesen. Hän avasi oven. Henrik istui pöydän ääressä pää käsien nojalla ja tuijotti alakuloisesti eteensä.
Ellen lähestyi aivan hitaasti, seisahtui keskellä lattiaa ja juoksi sitten oikein karkaamalla Henrikin kaulaan.
Tämä koetti irroittaa itseänsä, mutta tyttö kiertyi kuin käärme hänen ympärinsä ja istui viimein hänen syliinsä. Silloin pojan mieleen hiipi outo tunne, jota hän ei sinä hetkenä ymmärtänyt, mutta hän punastui kuitenkin, vähän säikähtyneenä siitä, ikäänkuin ei olisi ollut kaikki, niinkuin pitäisi olla.
Hän asetti tytön tuolille viereensä. Ellen piti hänen kädestänsä kiinni ja kysyi oliko hän kovasti suuttunut häneen.
-- En nyt enää! vastasi hän. Enkä minä oikeastaan ole ollut niin suuttunut kuin murheellinen!
-- Murheellinenko? kysyi Ellen.
-- Niin, näetkös ... olisi ollut eri asia jos minä esim. olisin ollut sun veljesi.
-- Miksi niin?
-- Etkö ymmärrä ... että kun isäsi sanoo semmoista minulle, huolimatta siitä olenko sitä ansainnut vai en, niin minun asemani täällä tulee vielä tukalammaksi!
-- En ymmärrä!
-- Sinä oletkin vaan pieni tyttö!
-- Ethän sinäkään niin suuri ole. Et ole vielä ripillä käynyt!
-- Älkäämme siitä riidelkö. Minä olen täällä niinkuin armosta, ymmärrätkös!
Ellen katseli häntä hetken aikaa epäillen. Ja vihdoin hän sai kun saikin jonkinmoisen käsityksen asiasta.
-- Sinä olet täällä minun luonani! sanoi hän niin totisesti ja vakaasti ett'ei suinkaan olisi luullut hänellä olevan mitään yhteistä sen läkkisen kirjoitusvihon kanssa, jota Henrik piteli kädessänsä.
Henrik hymyili tuolla hajamielisellä tavallansa. Hänen hymynsä muistutti Lokakuun auringosta, johon ei ole varsin kauan luottamista.
-- Tuo tyhmä vihko, sen me poltamme ja aloitamme kohta uutta! huusi Ellen ja pani kohta tuomionsa toimeen.
Laitettiin uusi vihko ja aloitettiin uudestaan.
Kaksi kuukautta myöhemmin Ellen osasi kirjoittaa ja lukea sujuvasti.
III.
Henrik kävi nyt papin luona. Ellen meni aina häntä vastaan-ottamaan, kun hänen opetus-tuutinsa siellä oli loppunut, ja silloin he tavallisesti kävelivät kankaalla tai talon mailla. Henrik puhui siitä, mitä oli keskusteltu papin kanssa. Hän oli ylimalkain taipunut hengellisyyteen puritanin tavalla. Elämä hänen kodissaan ei voinut tehdä hänen luontoansa iloiseksi; hänen olemisensa koulussa köyhänä vapaa-oppilaana ei myöskään ollut ruusunkarvainen. Hän oli sanalla sanoen saanut synkän katsantotavan ylipäätä. Hänen elämänsä maalla, voimallinen ravinto, raitis ilma ja ruumiillinen työ oli hiukan helpoittanut tätä. Vaan luonto on luonto ja vaaleankarvainen lehmä ei koskaan muutu punaiseksi, vaikka sille kuinka paljon nauriita syötettäisiin, sanoi Lypsäjä-Tiina.
Ellen kuunteli alussa hurskaasti, sillä hän oli kuullut että niin oli tehtävä. Mutta kun Henrikin esitelmät eivät erittäin käsittäneet jumaluus-oppia, vaan pyhiä taruja ja kertomuksia vanhasta testamentista, niin tämä kuunteleminen viran puolesta muuttui eläväksi osan-otoksi. Hän sai kertoa niitä uudestaan monta kertaa ja kun sitten rupesi puhumaan papin selityksistä, niin Ellen itsekseen jatkoi tarua samaan suuntaan, kuin se oli aloitettu, lisäten siihen yhtä ja toista omasta havainto-piiristään. Siten luonto hänen ympärillänsä tuli hänelle yhä elävämmäksi. Puut ja pensaat, kukkaset ja ruohot, niin, itse kivetkin puhuivat hänelle, eläimiä mainitsematta, jotka olivat hänen likeiset tuttavansa.
Ja täll'aikaa Henrik kävi hänen vieressänsä ja vaivasi itseänsä kaikenlaisilla mutkallisilla jumaluus-opillisilla kysymyksillä n.k. pyhentämisestä lihankiduttamisen kautta, syntisyyden eri asteista, puhumattakaan Pyh. Kolminaisuuden suuresta arvoituksesta.
Eräänä iltapäivänä, ennenkuin syys-yöt olivat aloitetut, oli Ellen tavallisuuden mukaan tullut Henrikiä vastaan pappilan edustalle ja he olivat menneet yhdessä kotiapäin kankaan yli.
He kävivät istumaan vanhalle rauniolle, mäellä saartokaivannon toisella puolella, ja katselivat sieltä niittyjen yli. Pelloilta läheisyydessä tuli kypsyneen viljan tuoksua sinne asti, missä he istuivat.
Ellen levitti sieraimiansa ja hengitti tuoksua.
-- Sinä Henrik menet varmaankin leikkuusen huomenna?
-- Menen!
-- Sitten sinun täytyy tänä iltana kertoa tuosta vanhasta kartanosta, joka oli täällä. Sinä kerrot niin kauniisti siitä.
Henrik oli vaipunut mietteisin. Hän oli kaukana vanhasta kartanosta, kaukana uudessa testamentissa.
Kun Ellen ei saanut mitään vastausta, kääntyi hän pahoillansa pois. Vaan koska Henrik ei näyttänyt tulevan sen hupaisemmaksi, laski Ellen kätensä polvilleen ja rupesi laulamaan laulua, jonka oli kuullut väen tuvassa ja monta asiaa lensi sill'aikaa hänen päänsä läpi.
Kun palasi karua ja pimeni yö Mä itkien odotin siellä, Ja kun oli loppunut päivän työ Mä vuoteella valitin vielä.
Hän vastaan tuli, hän katsonut ei, Loi syrjähän silmänsä; tiennyt En oisi mä kaikki! Hän rauhani vei, Ja siitä on vuosia vierryt.
Kaks' kieltä on suussa tuon pettäjän Mist' toinen vei mielenkin multa. Oi, vaikka hän tiesi mun lempivän, On hänellä toinen jo kulta.
Vaan joskin mun suruni kuolohon vie, Jos tylsäksi mieleni vuoli: Hän rakkahin kaikista mulle lie, En ikänä toisesta huoli.
Henrik heräsi unelmistaan.
-- Mitä lauluja sinä laulat!
-- Mitäkö lauluja laulan? kertoi hän kummastellen.
-- Niin, se ei ollut mikään laulu sinulle!
-- Ah! se on kaunis laulu. Se soi niin kauniille ja Tiina laulaa sitä aina!
Henrik puri huultansa ja ymmärsi ett'ei hän voinut ruveta tarkempiin selityksiin.
-- Sinun pitäisi ennemmin oppia joitakuita kauniita iltalauluja, sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen.
-- Niin opeta joku minulle. Onhan nyt ilta; laula joku!
Henrik punastui ja katsoi ympärillensä.
Kun oli vakuutettu siitä, että olivat yksin, aloitti hän äänellä, joka, niinkuin sanotaan, on karkenemassa, erään virren nuottia. Hän oli aloittanut liian matalalta ja oli milt'ei vaipua vanhaan saartokaivantoon asti ennenkuin loppuun pääsi. Hän lauloi:
Jo päivä menee mailleen, Levolle laskeuu, Ja illan hetket rientää -- Sieluni valmistu!
Et tiedä kesän tullen Min syksy tuottavi! Jo ehkä tänä yönä Sua kutsuu tuomari.
Pukusi huonon koitat Sä vaippaan kätkeä, Vaan kerjäläisen nuttu On vihdoin näkyvä.
Jos aurinkokin laski, On moni vartia, Mi sydän-yöllä tutkii Jokaista soppea.
Kas, illan hetket rientää, Soi ääni kellojen! Oo valmis joka hetki, Lähenee viimeinen.
Laulettuansa hän nousi. Ellen jäi istumaan, veti jalat allensa ja liikkui edes-takaisin.
-- Se käy niin hitaasti ja siitä tulee mieli niin oudoksi! sanoi hän.
-- Eikö se ole kaunis mielestäs? kysyi Henrik äreästi.
Hän alensi toista olkapäätänsä vähän ja pani päänsä kallelle.
-- Sanoakseni totuuden, niin pidän Tiinan laulua parempana!
Henrik tuijoitti melkein kauhistuneena Elleniin. Mutta Ellen katseli hymyillen ja niin viattomasti hänen kasvoihinsa, niin tietämätöinnä rikoksestaan, että Henrik kauhistuksen sijassa tunsi sääliä ja paitsi sitä vielä toistakin tunnetta, jota hän olisi ollut ensimäinen kieltämään ja viimeinen ymmärtämään jos olisi viitattu siihen. Ja kuitenkin tuo salakähmäinen hellä tunne asui vakaantumattoman pojan sydämessä, jossa se kuiskasi että Ellen, joka tuossa istui sammuvassa iltavalossa, suuret tummat silmät häneen luotuna, tuuhea tukka valuen alas niskaa myöten, hienosti muodostetuilla päivettyneillä kasvoilla, jotka eivät enään olleet ainoastaan lapsellisia, ja hienoilla käsivarsilla, paljaat olkapäihin asti, väkevät jos kohta hienot, -- että tämä puoleksi haaveellinen olento, joka niin lujamielisenä kulki maailman läpi ja aina tiesi mitä hän arveli kaikista asioista ja mitä hänen oli tekeminen; että tämä keijukainen, joka samalla oli niin inhimillinen, oli hänet valloittanut ja ahdisti häntä tällä vallallansa tavalla, joka hänestä jo nytkin tuntui pääsemättömältä. Rakkaus tällä ijällä on kaikissa tapauksissa onnetoin. Tarvitaan yhtä paljon järkeä kuin sydäntä rakastaaksensa eikä samalla siitä kärsiä.
Henrik oli tuskauntunut ja tyytymätöin. Ja kuitenkin olisi hän mielellään vielä hetken aikaa tahtonut seisoa Ellen'in edessä.
Mutta nyt Ellen nousi, sysäsi tukkansa taaksepäin ja pudisti päätään niin että kiharat taas levisivät ja tummana kehyksenä ympäröivät kasvoja, joidenka muoto siitä tuli vielä haaveellisemmaksi ja silmät vielä loistavammiksi.
-- Menkäämme sisään! sanoi hän. Kaste on jo laskenut, minä olen ihan märkä selästäni!
Ellen juoksi edeltä, Henrik ramusi jälessä. Kun olivat tulleet kartanoon, seisahtui Henrik ja pidätti Ellen'in, sanoen:
-- Kuules Ellen, sinun pitäisi ottaa kelvollisia runokirjoja kirjakaapista tuolla sisällä. Ja sitten saisit koettaa unohtaa runot väentuvasta. Ei ne ole kauniita eikä ne sovi sinulle!
Kun kalkki muut kartanossa olivat levolle menneet, meni Ellen puoleksi riisuttuna kynttilä kädessä jokapäiväis-huoneesen ja avasi kirjakaapin. Se nirisi ja narisi niinkuin olisi tahtonut panna vastalauseensa tätä häiriötä vastaan monivuotisessa rauhassa. Ellen katseli kummastellen kaikkia näitä sidotuita ja nidotuita kirjoja, jotka osasivat kertoa niin paljon. Nyt hän oli aivan ylpeä lukemistaidostansa ja otti joukosta tusinan kirjoja, joissa hän huomasi olevan runoja. Ne, jotka eivät runoutta sisältäneet, pisti hän ylenkatseella paikoilleen jälleen. Sitten palasi hän kamariinsa, pani pitkäkseen sängylle ja veti peitteen päällensä.
Kynttilä seisoi niin rauhaisasti keltaisella valollansa pienellä yö-pöydällä. Ellen tarttui kirjoihin yksittäin ja luki vähän sieltä täältä. Kaksi niistä oli ihan yhtäläiset ja sisälsivät semmoista, kuin Henrik oli laulanut. Niiden kanssa oli hän pian valmis. Puolia, niin enemmän kuin puolia, toisten kirjain sisällöstä hän ei ymmärtänyt, mutta kun hän suotta koetti laulaa värssyjä aivan hiljaa, niin se onnistui paremmin.
Niin hän makasi hehkuvilla poskilla ja kuume veressä ja luki ja lauleskeli siksi kun kynttilä yht'äkkiä leimahti ja samassa valittavalla äänellä sammui.
Ellen säikähtyi ja huomasi että ensimäinen päivänvalo valaisi sitä osaa huoneesta, joka oli lähinnä ikkunaa. Valtimuksellinen tunne käski hänen kätkeä nämä kirjat, ett'ei kukaan arvaamatta löytäisi niitä, kun myöhemmin aamulla häntä herättäisivät. Hän tuuppasi kaikki kirjat sänkyyn ja riisui vaatteet päältänsä.
Hän istui hetken aikaa sängyssä ja katseli itseänsä uteliaasti. Vaan yht'äkkiä hän säikähtyi, katseli nopeasti taaksensa ikkunaan päin, kurkistaisiko kenties joku lintu tai muu elävä olento ikkunasta sisään. Vaan ulkona oli kaikki hiljaa ja äänetöintä, ainoastaan päivä katsoi ikkunasta sisään aivan pienillä unisilla silmillä, katseli lasta, jolla ensi kerran oli ollut neidontapaisia tunteita ja nyt kiireesti veti peitteen päälleen. Samassa kun heittäysi pitkälleen huudahti Ellen hiljaa, sillä hän satutti itseänsä kirjoja vastaan, joita ei muistanut olevan siinä.
Ellen oli täyttänyt kaksitoista vuotta. Hän oli voimakas ja solakka, ehkä vielä liian laiha. Ennen oli hän aina ottanut hartaasti osaa syksytöihin; tänä vuonna ei hän edes tehnyt niin paljon, että olisi sitonut yhtään lyhdettä.
Hän oli varsin iloinen siitä, että kalkilla oli niin kiire, Henrikillä myöskin; hän sai täten olla rauhassa eikä hänen tarvinnut käyttää öitä lukemiseen. Hän luki koko syksyn, luki vielä ripillelaskentajuhlan aikana, istui penkissä pappilan perheen takana ja lausui runoja itsekseen. Ei hän nähnytkään papin molempia tyttäriä, jotka seisoivat lattialla kuorissa silkkihameissa ja ruusuisissa ranskalaisissa shaaleissa vastapäätä Henrikiä. Hetken aikaa tarkasteli hän Henrikiä ja oli tyytyväinen häneen niinkuin hevoisväen eversti pulskaan adjutanttiinsa. Hän oli kovin kalpea tänä päivänä ja tuo epämääräinen hiusten väri teki hänen kasvonsa vielä kalpeammiksi. Mutta hän oli niin hyvännäköinen talollisten poikien rinnalla huonosti leikatuissa vaatteissaan, sileiksi nuollulla tukallaan ja kiiltävät kultanapit korvissa. Henrik oli saanut päällensä tohtorin mustan takin -- kartanonhaltija ei koskaan muistanut vaatteita. -- Se oli hiukan ahdas kainaloista, mutta sitä paremmin tuli hänen nuori voimakas vartalonsa näkyviin. Itse Henrik ei katsellut ketäkään, ei edes pappia, kun tämä kyseli häntä. Hän vastasi vakaasti ja nopeasti kysymyksiin, vaikka pidätetyllä äänellä, ja kun pappi jatkoi matkaansa hänen naapurinsa luo, katseli Henrik ylös holviin siksi kun juhlallisuus oli päättynyt ja tohtori vei hänet ulos kirkosta.
Hra Jansen odotti ulkopuolella vaunuissaan. Ellen hyppäsi reippaasti ylös niihin, mutta Henrik jäi seisomaan kirkon ovelle sekä puhumaan papin ja tohtorin kanssa.
-- Tule tervehtimään meitä! sanoi pappi. Minun taloni on teille aina avoinna!
Henrik kumarsi ujosti ja meni takaperin ulos vaunujen luo.
-- Se on esikuvallinen nuori ihminen! sanoi pappi, kun vaunut olivat lähteneet.
-- Poika parka! sanoi lääkäri. Minä soisin että hän olisi vähemmän esikuvallinen, niin hänen matkansa elämän kautta tulisi hänelle helpommaksi!
-- Materialisti! sanoi pappi.
Molemmat herrat kävivät kiistellen pappilaan päin.
Jonkun ajan kuluttua hämmästytti Ellen toveriansa lukemalla toisen runon toisensa perästä, sieltä täältä otettuja.
-- Mitä tämä kaikki on? kysyi Henrik.
-- Se on koko ylimäinen hylly kirjakaapissa! vastasi hän.
-- Oletko sinä lukenut kaikki ne kirjat?
-- Olen; tule kanssani, saat nähdä!
Hän veti Henrikiä mukaansa kamariin ja näytti hänelle piironkilaatikon. Se ali kirjoja täynnä.
Henrik pudisti päätänsä.
-- Sitä minä en tarkoittanut!
-- No olisitpa sitten todellakin voinut sanoa mitä tarkoitit! sanoi Ellen pahoillansa. Vaan nyt olet vaiti kuin myyrä, ymmärrätkös!
Hän pani sormen huulilleen. Henrik katseli häntä. Ellen otti häntä käsivarsista kiinni, nousi varpailleen ja suuteli häntä.
-- Et saa minua suudella! sanoi Henrik äkäisesti ja tuuppasi häntä pois.
Ellen suuttui ja osoitti hänelle ovea.
Monta päivää perätysten meni Ellen pois Henrikin tieltä. Kun huomasi että Henrik koetti lähestyä häntä, vältti hän sitä vielä enemmän. Ei enään ollut kartanossa kukaan, jolla olisi ollut mitään sanomista Ellen'in suhteen. Hän sai mennä ja tulla ihan mielensä mukaan. Hän sulki itsensä tavallisesti illalla sisään kamariinsa kun Henrik työn loputtua tuntikausia pelasi shakkia kartanonhaltijan kanssa, joka rupesi tulemaan harmaapäiseksi ja lihavaksi.
Eräänä päivänä juoksi hän kuitenkin Henrikin luo vanhalla tavallansa. Hänellä oli muutamia kirjoja kainalossa.
-- Mitä tämä on? kysyi hän ja näytti Henrikille kirjan.
-- Se on saksaa! vastasi Henrik.
-- Ja tämä?
-- Se on ranskaa?
-- Osaako kukaan sitä lukea?
-- Osaan minä esimerkiksi.
-- Voitko opettaa sitä minulle?
-- Kyllä, jos sinun tekee mieli ja tahdot olla ahkera!
He hankkivat kiireesti itselleen kielioppia ja sanakirjoja, ja sitä aikaa, mikä Henrikiltä jäi työstä ja shakki-pelistä, pani hän vieraitten kielien opettamiseen Ellenille.
Ellen oli ahkera ja edistyi nopeasti. Tällä tavalla aika kului säännöllisesti ja samalla nopeasti ja huomaamatta.
Henrik oli vähitellen tullut kartanonhaltijan lemmikiksi, ja mitä enemmän lihavuus ja huono vointi rupesi vaivaamaan herra Jansen'ia, sitä enemmin kartanon hoito ja hallitus tuli hänen nuoren voimakkaan apulaisensa osaksi. Henrik oli yhtä luotettava työssänsä kuin hän oli harva-puheinen; tämä viimeksi mainittu omaisuus miellytti myös sangen paljon hra Jansen'ia.
Kartanon-omistaja oleskeli nyt enimmiten sisällä ja aika rupesi käymään hänelle pitkäksi. Tähän asti oli hänen kirjalliset tarpeensa supistuneet ainoastaan muutamiin kirjoihin, joita hän alinomaa luki uudestaan; paitsi näitä luki hän vaan sanomalehtiä. Nyt pisti eräänä päivänä päähänsä etsiä jonkun kirjailijan teoksia kaapista. Hän huomasi epäjärjestyksen, joka vallitsi siinä, ja kävi ympäri koko taloa, etsien puuttuvia kirjoja. Ellen oli lähtenyt ulos ajamaan; hänen kamarinsa ovi oli auki ja kartanon-haltija astui sinne. Kummaksensa löysi hän siellä laatikot kaikenlaisia kirjoja täynnä ynnä sanakirjoja ja kieli-oppia. Herra Jansen otti joukosta erään kirjan -- ja rypisti silmä-kulmiansa. Siinä oli kaikenlaisia vanhoja englantilaisia ja saksalaisia romaneja, ranskalaisia näytelmiä, kirjailijoita, jotka olivat olleet päivän sankaria aikoja sitten. Siinä oli semmoisiakin kirjoja, joita ei herra Jansen tietänyt omistavansakaan, ja semmoisia, jotka hän heti pisti metsästystakin suuriin taskuihin.
Tämä oli ikävä seikka isälle, joka juuri oli koettanut sulkea tuota piiriä tyttäreltänsä. Hän katseli tarkasti koko pakan läpi ja meni kyökkiin, syli täynnä kirjoja; siellä teki hän takkaan suuren rovion risuista ja heitti kirjat sinne. Vielä kerran meni hän kirjakaapin luo, tuomitsi sen sisältöä seisoalta ja pani tuomion toimeen ulkona takassa.
Kun Ellen tuli kotia, löysi hän takassa suuren joukon tuhkaa ja puoleksi palaneita kirja-kansia. Hän ei tehnyt kysymyksiä; hän arvasi mitä oli tapahtunut ja kuka oli tämän tehnyt. Tavan mukaan ei tästä sanaakaan puhuttu isän ja hänen välillä. Hänen luonteensa oli käytännöllistä laatua ja hän kunnioitti tekoja enemmän kuin sanoja. Kun hän taas seisoi pahasti kohdellun kirjakaapin edessä, olisi hän, jos hän ylimalkain olisi miettinyt kirjallisuutta, sen nykyisestä sisällöstä voinut päättää kuinka vähän hyviä kirjoja oli kirjallisuuden alalla.
IV.