Part 8

Ne olivat juoma-aikoja ne, ja useimmat ihmiset joivat paljon. Niin suuren parannuksen on aika tehnyt sellaisissa tavoissa, että kohtuullinen lasku siitä viini- ja punssimäärästä, jonka mies taisi nielaista illan kuluessa ilman että hänen arvonsa gentlemannina lainkaan siitä aleni, tuntuisi meidän päivinämme naurettavalta liioittelulta.

Lakitieteen ammattikunta ei ollut toisia ammattikuntia huonompi mitä bakkanaalisiin taipumuksiin tulee; eikä myöskään herra Stryver, joka jo hyvässä vauhdissa lisäsi suurta ja tuottavaa praktiikkaansa, ollut vertaisiaan huonompi tässä suhteessa.

Herra Stryver alkoi varovaisesti karsia pois alimmaisia kapuloita niistä tikapuista, joita myöden hän kapusi ylös, suosikki kuin oli sekä Old Baileyssa että oikeusistunnoissa. Niitten täytyi nyt erityisesti kutsua suosikkiaan ikävöivään helmaansa, ja tuppaantuen loordi ylituomarin näkyville Kings Benchissä, näkyi herra Stryverin kukoistava naama joka päivä puhkeavan peruukkien penkillä ikäänkuin suuri auringonruusu, joka nousee kohti aurinkoa keskellä koreita kumppaneja.

Temple Barissa oli kerta tehty muistutus siitä, että vaikka herra Stryver oli suulas mies, vaikka hän oli julkea, rivakka ja rohkea mies, ei hänellä ollut kykyä löytää tosiasioiden ydintä, joka on asianajajan välttämättömimpiä ja pätevimpiä lahjoja. Mutta siinä suhteessa oli hän tehnyt ihmeellisiä edistyksiä. Mitä enemmän hänellä oli tehtävää, sitä suuremmaksi kasvoi hänen kykynsä syventyä asian sydämmeen ja ytimeen, ja juopottelipa hän kuinka myöhään yöhön tahansa Sydney Cartonin kanssa, oli hänellä aamulla kaikki selvänä.

Sydney Carton, joka oli kaikista ihmisistä laiskin ja vähiten toiveita herättävä, oli hänen paras liittolaisensa. Se määrä, minkä he molemmat yhdessä joivat Sakkanuutista Mikonpäivään, olisi kannattanut vaikka sota-alusta. Stryver ei koskaan käsitellyt mitään juttua, ellei Carton ollut läsnä kädet taskuissa ja tuijottaen oikeussalin kattoon; he tekivät yhteisiä käräjämatkoja, ja sielläkin jatkoivat he tavallisia juominkejaan myöhään yöhön, ja huhu tiesi, että Cartonin nähtiin keskellä selvää päivää horjuvana hiipivän asuntoonsa kuin kevytmielisen kissan.

Viimein kerrottiin niiden kesken, jotka olivat asiasta huvitettuja, ettei Sydney Cartonista koskaan tulisi leijonaa, mutta että hän oli erinomaisen hyvä shakaali, ja tässä vaatimattomassa toimessa seurasi ja palveli hän Stryveriä.

"Kello on kymmenen, sir", sanoi viinuri, jonka Carton oli pyytänyt itseään herättämään -- "kello on kymmenen."

"Mikä on?"

"Kello on kymmenen, sir."

"Mitä tarkoitatte? Kymmenen illallako?"

"Niin, sir. Teidän armonne käski minut herättämään."

"Ah, nyt muistan, hyvä on, hyvä on."

Koetettuaan pari kertaa uudestaan nukahtaa, jota viinuri taitavasti esti liikuttamalla tulta herkeämättä viisi minuuttia, nousi hän, pani hatun päähänsä ja meni ulos. Hän meni Templeen ja virkistettyään itseään kävelemällä pari kertaa Kings Bench-walkin ja Paper-buildingssin ohi, kääntyi hän herra Stryverin luo.

Stryverin kirjuri, joka ei koskaan ollut läsnä näissä neuvotteluissa, oli mennyt kotia ja esimies Stryver avasi oven. Hän oli tohveleissa ja väljässä yötakissa ja paljas kaulainen mukavuuden vuoksi. Hänellä oli silmäinsä ympärillä tuo hurja, pinnistetty ja surkastunut piirre, jonka huomaa kaikilla juomareilla hänen luokassaan ja joka esiintyy maalauksissa ja muotokuvissa jokaiselta juoppouskaudelta.

"Sinä tulet vähän myöhään, Sydney", sanoi Stryver.

"Tavallisella ajalla; ehkäpä neljännestä myöhemmin."

He astuivat likaiseen huoneeseen, joka oli täyteen sirotettu kirjoja ja papereita. Takassa leimusi tuli, kattila höyrysi tulella ja keskellä papereita loisti pöytä täynnä viiniä, konjakkia, rommia, sokeria ja sitroonia.

"Sinä olet tyhjentänyt pullon, Sydney, sen huomaan."

"Luulenpa, että niitä oli kaksi tänä iltana. Olen syönyt päivällistä Darnayn kanssa tai nähnyt hänen syövän -- sehän on melkein sama."

"Tuo yhdennäköisyys oli sinulta mainio keksintö. Mitenkä se päähäsi juolahtikaan."

"Minusta hän oli aika pulska mies, ja tulin ajatelleeksi, että jos minua olisi onni seurannut, olisin ollut melkein yhtä pulska."

Herra Stryver nauroi niin, että hänen ennenaikainen pönkkämahansa kellui.

"Sinä ja onnesi, Sydney! Mutta työhön, työhön."

Jotenkin nurpeana avasi shakaali takkinsa, meni viereiseen huoneeseen ja tuli takasin tuoden mukanaan kannullisen kylmää vettä, pesuvadin ja kaksi käsiliinaa. Hän kastoi käsiliinat veteen, pusersi niitä vähän ja kääri ne päänsä ympäri, istuutui pöydän ääreen ja sanoi: "Nyt olen valmis".

"Ei paljon keittämistä, tänä iltana, Muisti", sanoi herra Stryver iloisesti, silmäillen papereitaan.

"Kuinka paljon?"

"Vain kaksi juttua."

"Anna minulle pahin ensin."

"Tuossa on, Sydney. Anna mennä."

Leijona paneusi nyt seljälleen sohvalle toiselle puolen juomapöytää, shakaalin istuutuessa oman, papereilla sullotun pöytänsä ääreen toiselle puolen sitä, pullot ja lasit edessään. Molemmat viljelivät ahkerasti juomapöytää, kukin omalla tavallaan, leijona kädet housunvyötärössä katseli tuleen, silloin tällöin huiskuttaen pienempää asiakirjaa, shakaali taas vaipui rypistynein silmäkulmin ja kiihkeällä katseella niin syvään työhönsä, ettei silmä edes seurannut kättä, jonka hän ojensi ottaakseen lasin ja joka usein kopeloi hetkisen aikaa ennenkuin löysi sen ja kohotti huulilleen. Pari kolme kerta oli asia niin sotkuisa, että shakaali näki parhaaksi nousta ylös ja kastaa pyyhe uudestaan. Näiltä vaelluksiltaan vesikannun ja vadin luo palasi hän niin merkillisen märällä päähineellä, ettei sitä voi sanoin kuvailla, ja hänen huolestunut vakavuutensa teki asian vielä naurettavammaksi.

Vihdoin oli shakaali valmistanut vankan aterian leijonalle ja alkoi sitä tarjota. Leijona vastaanotti sen huolella ja tarkkuudella, valikoiden ja muistutuksia tehden ja shakaali auttoi kummassakin. Kun ateria oli ollut kyllin kauvan keskustelun alaisena, pisti leijona kätensä taas housunvyötäröön ja paneusi pitkälleen mietiskelemään. Shakaali vahvisti sitten kurkkuaan kulauksella ja päätään uudella kääreellä ja varustautui laittamaan kuntoon toista ateriaa. Tämä jätettiin leijonalle samalla tavalla eikä ollut kunnossa ennen kello kolmea aamulla.

"Ja nyt se on tehty, Sydney, täytä maljasi punssilla", sanoi herra Stryver.

Shakaali irroitti käsiliinat päästään, joka taas höyrysi, pudisteli itseään, haukotteli, värisi ja totteli.

"Sinä olit oivallinen, Sydney, tänään tuossa jutussa. Jokainen kysymys teki hyvän vaikutuksen."

"Minä olen aina oivallinen, eikö totta."

"Sitä en väitä vastaan. Miksi olet niin pahalla tuulella, kasta kaulasi punssilla ja kevennä mielesi."

Shakaali totteli jälleen mumisten jotain puolustuksekseen.

"Vanha Carton vanhasta Shrewsbury koulusta", sanoi Stryver, nyykäyttäen hänelle päätään, häntä tarkastellen, "vanha kiikkulauta Sydney, milloin ilmassa, milloin maassa, milloin iloisena, milloin allapäin."

"Niin", sanoi toinen huoaten, "sama Sydney, jolla on sama onni. Silloinkin kirjoitin aineita toisille pojille, ja harvoin itselleni."

"Ja miksi niin?"

"Jumala ties. Se oli kait minun tapani."

Hän istui kädet taskuissa ja sääret ojona katsellen tulta.

"Carton", sanoi hänen ystävänsä tuikeasti, asettuen taistelunhaluisena hänen eteensä, ikäänkuin olisi takka ollut jokin suurien tuumien ahjo, johon vanha Sydney Carton olisi ollut työnnettävä, "sinun tapasi on, ja on aina ollut vetelä. Sinulla ei ole tarmoa eikä päämäärää. Katso minuun."

"Tuhat tulimmaista", sanoi Sydney keveämmästi ja säyseämmästi naurahtaen, "äläpäs _sinä_ rupea siveelliseksi."

"Mitenkä minä olen tehnyt mitä olen tehnyt?" sanoi Stryver. "Mitenkä minä teen mitä teen?"

"Osaksi maksamalla minulle avustani, luulen. Mutta siitä ei kannata puhua minulle eikä tyhjälle ilmalle; sinä teet mitä tahdot. Sinä olet aina kulkenut ensi rivissä ja minä takana."

"Minä tunkeuduin ensi riviin, vai olenko syntynyt siellä?"

"En ollut läsnä niissä juhlamenoissa, mutta minun luuloni on että olet syntynyt siellä", sanoi Carton. Tässä hän taas naurahti ja he nauroivat molemmat.

"Ennen Shrewsburya, Shrewsburyssa ja aina Shrewsburyn jälkeen", jatkoi Carton, "olet kulkenut omassa rivissäsi ja minä omassani. Ollessamme ylioppilastovereita Quartier latinissa Pariisissa, opiskellessamme ranskaa ja ranskalaista lakitiedettä ja kokoellessamme muita ranskalaisia muruja, joista meillä ei ole ollut paljon hyötyä, olit sinä aina jossain ja minä -- en missään".

"Ja kenenkä oli syy?"

"Sieluni kautta, epäilenpä että syy oli sinun, sinä revit ja raastoit ja tuupit ja tunkeilit esiin niin väsymättömästi että minulla ei ollut muuta neuvoa kuin homehtua hiljaisuudessa. Mutta on kolkkoa puhua omasta menneisyydestään näin aamun sarastaessa. Käännä ajatukseni toiseen suuntaan ennenkuin menen."

"Hyvä on, juokaamme kauniin todistajan malja", sanoi Stryver, kohottaen lasiaan. "Oletko nyt hauskemmalla suunnalla?"

Nähtävästi ei, koska hän taas synkkeni.

"Kaunis todistaja", mutisi hän, tuijottaen lasiinsa. "Olen saanut tarpeeksi todistajista tänään; kuka on kaunis todistajasi?"

"Sen kuvamuotoisen tohtorin tytär, neiti Manette."

"Hänkö kaunis".

"Eikö ole sitten?"

"Ei."

"Kuinka ei, koko oikeus häntä ihaili, ihminen!"

"Viis minä koko oikeuden ihailusta! Kuka on valinnut Old Baileyn kauneuden tuomariksi? Hän oli kultakutrinen nukke!"

"Tiedätkö Sydney", sanoi herra Stryver katsellen häntä terävästi ja hitaasti sivellen toisella kädellään kukoistavia kasvojaan, "tiedätkö, että minusta melkein näytti, kuin olisit seurannut osanotolla sitä kultakutrista nukkea, ja olit hyvin nopsa huomaamaan mitä hänelle tapahtui."

"Nopsa huomaamaan mitä tapahtui. Jos tyttö pyörtyy parin kyynärän päässä minun nenästäni, huomaan sen ilman kiikaria, olkoon hän sitten nukke tai ei. Juon maljan mutta en myönnä kauneutta. Ja nyt en tahdo enää juoda. Tahdon mennä levolle."

Hänen isäntänsä saattaessa häntä portaille kynttilä kädessä valaistakseen häntä, pilkoitti päivä kylmästi likaisista ikkunoista. Kun hän astui ulos talosta, oli ilma kylmä ja kolkko, himmeä taivas pilvessä, virta musta ja pimeä ja koko maisema kuin kuollut erämaa. Ja aamutuuli tuprutti pölypyörteitä kuin olisi erämaanhiekka kohonnut kaukana ja sen ensimmäinen ryöppy lennossaan alkanut peittää kaupungin.

Tuhlatut voimat sisässään ja erämaa ympärillään seisahtui tämä mies hiljaisella terassilla ja näki silmänräpäyksen ajan erämaassa edessään kangastuksen kajastavan, jossa kuvastui kunnianhimo, itsensäkieltämys ja uutteruus. Hänen näkynsä ihanassa kaupungissa oli ilmavia saleja, joista lemmenjumalat ja sulottaret häntä katselivat, puutarhoja, joissa elämänpuun hedelmät riippuivat kypsymässä ja joissa vedet välkkyivät toivon lähteissä. Hetkinen vain, ja se oli hävinnyt. Hän kömpi ullakkokamariinsa, heittäysi vaatteet päällä järjestämättömään vuoteeseen ja kastoi tyynynsä turhilla kyyneleillä.

Synkkänä, synkkänä nousi aurinko, eikä se nähnyt synkempää näkyä kuin tämä mies oli. Hän oli lahjakas pään ja tunteitten suhteen, mutta kykenemätön lahjojaan oikein käyttämään, kykenemätön auttamaan itseään ja onnea löytämään. Hän tunsi ruosteen, joka häntä söi, ja alistui sen kulutettavaksi.

KUUDES LUKU.

Sadottain ihmisiä.

Tohtori Manetten rauhallinen asunto sijaitsi rauhallisessa kadunkulmassa lähellä Soho-squarea. Eräänä kauniina sunnuntai-iltapäivänä, neljän kuukauden laineitten vyöryttyä yli maankavallusjutun ja kuletettua sen ynnä yleisön innon ja muistin kauvas ulapalle, herra Jarvis Lorry samoili päivänpaisteisia katuja asunnostaan Clerkenwellissä tohtorin luo päivällistä syömään. Monta kertaa palattuaan asiamietiskelyihinsä, oli herra Lorrysta tullut tohtorin ystävä, ja rauhallinen kadunkulma oli päivänpaisteinen osa hänen elämätään.

Tänä kauniina sunnuntaina vaelsi herra Lorry Sohoa kohti varhain iltapäivällä kolmesta tavallisesta syystä. Ensiksi koska hän kauniina sunnuntaina usein käyskenteli ulkona ennen päivällistä Lucyn ja tohtorin kanssa, toiseksi koska hänen sopimattomalla säällä oli tapana seurustella heidän kanssaan perheen ystävänä, jutella, lukea, katsella ikkunasta ja yleensä viettää päivä heidän seurassaan, kolmanneksi oli hänellä omia pieniä, viekkaita epäilyksiä ratkaistavina, ja hän tiesi että tohtorin perhe-elämässä oli tämä hetki sopivin niitä ratkaisemaan.

Omituisempaa kulmaa kuin se, jossa tohtori asuskeli, ei ollut tavattavissa Lontoossa. Siinä ei ollut mitään läpikäytävää ja kadunpuolisista ikkunoista tohtorin talossa oli hauska näköala kadulle, jolla oli miellyttävä, rauhaisa leima. Pohjoispuolella Oxford-roadia oli siihen aikaan harvoja asumuksia ja metsän puut rehottivat, metsäkukkaset kasvoivat ja orapihlaja kukki nyt jo kadonneilla kedoilla. Siksipä puhalsi raitis ilma Sohossa voimakkaasti ja vapaasti ja lähellä löytyi moni uhkea etelämuuri, jolla persikat kypsyivät, kun vuodenaika oli niille suotuisa.

Aikaisemmin päivällä loisti kesäaurinko kirkkaasti kulmalle, mutta katujen kuumetessa oli se varjossa. Se oli viileä paikka, hiljainen ja iloinen, merkillinen kaikumaan, ja oikea rauhan satama keskellä meluavia katuja.

Sellaiseen valkamaan soveltui rauhallinen alus, ja rauhallinen se olikin. Tohtori asui kahdessa kerroksessa, vanhassa hiljaisessa talossa, jossa muka päivin harjoitettiin montakin ammattia, mutta joista hyvin vähän tiesi päivällä ja yöllä ei ollenkaan. Takarakennuksessa, johon pääsi pihan kautta, ja jossa plataanin viheriäiset lehdet humisivat, sanottiin urkuja rakennettavan ja kerrottiin, että joku salaperäinen jättiläinen takoi siellä kultaa ja hopeaa, ja hän olikin naulannut kultaisen käsivarren seinälle etehisen luo -- ikäänkuin olisi hän takoillut itsensä niin kauniiksi ja uhannut kaikkia vieraita samallaisella muutoksella. Näistä ammateista tiesi hyvin vähän, samoin eräästä yksinäisestä vuokralaisesta, jonka kerrottiin asuvan yläkerrassa sekä hämärästä nuoranpunojasta, jonka konttoori muka oli alikerrassa. Silloin tällöin eksynyt käsityöläinen, vetäen takkia päälleen kulki etehisen läpi, jokin vieras tirkisteli sisään, tai kuului pihan poikki etäinen helinä, tai jyske kultaisen jättiläisen luota. Mutta nämät olivat vain poikkeuksia, sillä plataani talon takana ja kaiku kadun kulmassa olivat omia herrojaan sunnuntaiaamusta lauvantai-iltaan asti.

Tohtori Manette vastaanotti täällä potilaita, joita hänen luokseen houkutteli hänen vanha maineensa -- jonka epämääräiset kuiskaukset hänen kohtalostaan olivat herättäneet uuteen eloon. -- Hänen tietonsa, valppautensa ja taitavuutensa kekseliäihin kokeihin nähden, vaikuttivat, että hän oli jotenkin käytetty. Ja hän ansaitsi sen minkä tarvitsi.

Kaiken tämän tiesi, tunsi ja ajatteli herra Jarvis Lorry, soittaessaan rauhallisen kulmatalon kelloa kauniina sunnuntai-iltapuolena.

"Onko tohtori Manette kotosalla?"

Häntä odotettiin kotia.

"Onko neiti Lucy kotosalla?"

Häntä odotettiin kotia.

"Onko neiti Pross kotona."

Mahdollisesti hän oli kotona, mutta palvelijan oli tahdoton ennakolta tietää aikoiko neiti Pross myöntää tai kieltää tätä tosiasiaa.

"Olenpahan sitten itse kotona täällä", sanoi herra Lorry, nousten yläkertaan.

Vaikka ei neiti Manette lainkaan tuntenut synnyinmaataan, näytti hänellä olevan synnynnäinen lahja vähillä keinoilla saada paljon aikaan, joka on Ranskan tyttärien hyödyllisimpiä ja miellyttävimpiä ominaisuuksia. Joskin kalustus oli yksinkertainen, kaunisti huonetta niin moni pieni koriste, joiden ainoa arvo oli niitten aistikkaisuudessa ja sievyydessä, että se tuntui viehättävältä. Koko kodin järjestäminen suuremmasta pienempään, värien sommittelu, hauska vaihtelu ja vastakohdat, joita oli saavutettu kekseliäiden pikkuseikkain, keveiden käsien, kirkkaiden silmien ja hyvän järjen avulla, olivat samalla kertaa niin miellyttävät itsessään, ja kuvasivat niin talon pikku emäntää, että herra Lorrysta, seistessään ja katsellessaan ympärilleen, näytti kuin olisivat tuolit ja pöydät sillä erityisellä ilmeellä, jonka hän nyt niin hyvin tunsi, kyselleet, hyväksyikö hän heitä?

Molemmissa kerroksissa oli kolme huonetta, ja välillä olevat ovet olivat avoinna, että ilma pääsisi vapaasti kulkemaan niissä. Herra Lorry havaitsi hyvillä mielin, että aistikas sisustus oli joka huoneessa yhtä sopusuhtainen. Ensimmäinen oli paras huone ja siinä olivat Lucyn linnut, kukkaset, kirjat, kirjoitus- ja työpöytä ynnä vesivärilaatikko, toinen oli tohtorin vastaanottohuone ja ruokahuone, kolmas, jonne plataanin kahisevat lehdet pihalta loivat vaihtelevia varjoja, oli tohtorin makuuhuone -- ja siellä olivat nurkassa käyttämätön suutarinrahi ja työkalut, melkein samassa järjestyksessä kuin ne olivat olleet viheliäisen talon viidennessä kerroksessa, viinituvan vieressä, Saint-Antoinen esikaupungissa Pariisissa.

"Minua ihmetyttää", sanoi herra Lorry katseltuaan ympärilleen, "että hän pitää luonaan tätä kärsimyksensä muistia."

"Ja mitä ihmettelemistä siinä?" kuului äkillinen kysymys hänen takanaan, joka sai hänet hätkähtämään.

Se oli neiti Pross, hurja, punatukkainen, kovakourainen nainen, jonka kanssa hän oli tutustunut Royal Georgen hotellissa Doverissa ja jota tuttavuutta hän sittemmin oli uudistanut, joka tämän kysymyksen teki.

"Luulin --" alkoi herra Lorry.

"Te muka luulitte!" sanoi neiti Pross ja herra Lorry nöyrtyi.

"Kuinka jaksatte?" kysyi tämä nainen sitten -- terävästi, mutta samassa koetti hän osottaa, että hän ei kantanut mitään vihaa.

"Jaksan sangen hyvästi, kiitän teitä", vastasi herra Lorry pehmeästi. "Mitenkä itse jaksatte?"

"Ei kehumista", sanoi neiti Pross.

"Eikö todellakaan?"

"Ei todellakaan!" sanoi neiti Pross. "Olen hyvin levoton pikku lintuneidistäni."

"Todellakin?"

"Jumalan tähden sanokaa jotain muuta kuin todellakin, tai te kiusaatte minut kuoliaaksi", sanoi neiti Pross, jonka luonne (vastakohtana hänen vartalolleen) oli lyhyt.

"Todenko perästä?" sanoi herra Lorry.

"Todenko perästä ei myöskään kuulu hauskalta", vastasi neiti Pross, "mutta paremmalta sentään. Niin, olen sangen levoton."

"Saanko luvan kysyä syytä?"

"En ollenkaan siedä että ihmisiä, jotka eivät laisinkaan ole lintuneitini arvoiset, tulee tänne tusinoittain häntä katsomaan", sanoi neiti Pross.

"_Tuleeko_ tänne tosiaankin tusinoittain ihmisiä sitä varten?"

"Sadottain."

Tälle rouvasihmiselle oli omituista (kuten monelle muulle ihmiselle sekä ennen että jälkeen hänen aikaansa) että niin pian kuin hänen ensi lausumaansa epäiltiin, liioitteli hän sitä.

"Hyvänen aika!" sanoi herra Lorry, ja se oli hänestä paras huomautus, minkä hän taisi keksiä.

"Minä olen elänyt lemmittyni luona -- tai lemmittyni on elänyt minun luonani kymmenvuotiaasta asti, hän maksoi minulle elatuksestaan, jota hän ihan varmaan ei olisi tehnyt, siitä voitte panna päänne pantiksi, jos minä olisin saattanut ylläpitää itseäni tai häntä ilmaiseksi. Ja tämä on tosiaankin hyvin kovaa", sanoi neiti Pross.

Koska herra Lorry ei tarkalleen tiennyt mikä oli niin kovaa, pudisti hän päätään, jota hän muuten teki sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa.

"Kaikenmoiset ihmiset, jotka eivät vähääkään ole aarteeni vertaiset, käyvät täällä alinomaa", sanoi neiti Pross. "Kun te alotitte --".

"Kun _minä_ alotin, neiti Pross?"

"Ettekö sitten alottaneet? Kuka palautti hänen isänsä elämään?"

"Oh! Jos _se_ oli alottamista --" sanoi herra Lorry.

"Ei suinkaan se lopettamistakaan ollut? Sanon vain, että kun te alotitte, oli se aika vaikeata, eipä siltä, että näkisin mitään muuta vikaa tohtori Manettessa kuin että hän ei ole sellaisen tyttären arvoinen, ja se ei ole mikään moite häntä kohtaan, sillä eihän saata otaksuakkaan, että kukaan olisi hänen arvoisensa missään suhteessa. Mutta kaksin- ja kolminkerroin vaikeata on nähdä joukottain ja kasottain ihmisiä, jotka juoksevat tohtoria tavottelemassa (hänelle olisin vielä antanut anteeksi) ja ryöstävät lintuneitini rakkauden minulta."

Herra Lorry tiesi neiti Prossin hyvin mustasukkaiseksi, mutta hän tiesi myös, että hänen omituisen pintansa alla piili yksi noita epäitsekkäitä olentoja -- joita vain naisissa tapaamme, -- jotka pelkästä rakkaudesta ja ihailusta antautuvat vapaaehtoisiksi orjiksi nuoruudelle, itse sen kadotettuaan, kauneudelle, jota eivät koskaan omistaneet, luonnonlahjoille, joita heidän ei koskaan onnistunut saavuttaa, ja valoisille toiveille, jotka eivät koskaan valaisseet heidän synkkää olemassaoloaan. Hän tunsi tarpeeksi elämää, tietääkseen, ettei löydy mitään parempaa kuin sydämmen uskollinen palvelus, kun se on siinä muodossa ja suoritetaan vapaana itsekkäisyydestä ja hän tunsi niin lämmintä kunnioitusta sitä kohtaan, että kun hän mielikuvituksessaan jakeli hyvityksiä -- niin me kaikki enemmän tai vähemmän teemme --, asetti hän neiti Prossin paljoa lähemmäksi alimmaisia enkeleitä kuin monen muun naisen, joka luonnon ja olojen puolesta oli verrattoman paljon parempiosainen ja jolla vielä oli tilikin Tellsonin pankissa.

"Ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaankaan kuin yksi mies, joka olisi lintuneitini arvoinen", sanoi neiti Pross, "ja se on veljeni Solomon, ellei hän olisi hieman erehtynyt elämässä."

Tässä olivat herra Lorryn tutkimukset neiti Prossin persoonallisissa elämänvaiheissa vahvistaneet sen tosiasian, että hänen veljensä Solomon oli sydämetön konna, joka oli riistänyt häneltä kaiken omaisuuden omille voitonpyrinnöilleen, jättäen hänet ainiaaksi köyhyyden valtaan, ilman vähintäkään omantunnonvaivaa. Neiti Prossin järkähtämätön usko Solomoniin (pieni erehdys poisluettuna) oli herra Lorryn mielestä vakava asia, ja lisäsi paljon hänen hyviä ajatuksiaan hänestä.

"Koska olemme kahdenkesken tällä hetkellä ja molemmat olemme asiaihmisiä", sanoi herra Lorry heidän palattuaan saliin, johon istuutuivat tuttavallisesti yhdessä, "sallikaa minun kysyä teiltä -- eikö tohtori koskaan Lucyn kanssa puhuessaan viittaile suutariaikaansa."

"Ei koskaan."

"Ja kuitenkin säilyttää hän luonaan tuon rahin ja nuo työkalut?"

"Mutta", sanoi neiti Pross pudistaen päätään, "en sano, ettei hän viittaile siihen sisällisesti."

"Luuletteko hänen paljon sitä ajattelevan?"

"Luulen", sanoi neiti Pross.

"Kuvailetteko --" alotti herra Lorry, mutta neiti Pross keskeytti häntä jyrkästi:

"En kuvaile koskaan mitään. Minulla ei ole lainkaan mitään mielikuvitusta".

"Kiitän oikaisusta; otaksutteko -- te kai joskus menette niin pitkälle, että otaksutte jotain?"

"Silloin tällöin", sanoi neiti Pross.

"Otaksutteko", jatkoi herra Lorry, veitikkamainen välke kirkkaissa silmissään, häntä ystävällisesti silmäillessään, "että tohtori Manettella, näitten vuosien kuluessa on ollut oma ajatuksensa rääkkäyksensä syystä, ja ehkäpä vielä rääkkääjäinsä nimestäkin."

"En otaksu muuta kuin mitä lintuneitini minulle sanoo."

"Ja hän sanoo."

"Että hän niin luulee."

"Älkää nyt minuun suuttuko, joskin teen teille näitä kysymyksiä; olenhan vain tuhma asiamies ja te olette asianainen."

"Tuhma?" sanoi neiti Pross sävyisästi.

Herra Lorry, joka melkein toivoi, että hän olisi jättänyt pois tämän häveliään laatusanan, vastasi: "Ei, ei, ei. Ei suinkaan. Mutta palatkaamme asioihin -- eikö ole omituista, ettei tohtori Manette, joka epäilemättä on syytön kaikkiin rikoksiin, kuten me kaikki olemme vakuutetut, koskaan koske tätä kysymystä. Joskin ei juuri keskusteluissaan minun kanssani, vaikka olimmekin asiatuttavat monta vuotta takaperin ja nyt olemme läheiset ystävät, mutta kauniin tyttärensä kanssa, johon hän on niin kiintynyt, ja joka on niin syvästi kiintynyt häneen. Uskokaa minua, neiti Pross, en ota tätä asiaa puheeksi uteliaisuudesta, vaan lämpimästä osanotosta."

"No hyvä! Minun ymmärrykseni mukaan, ja se ei paljon merkitse, vai mitä", sanoi neiti Pross, lauhtuen hänen anteeksipyynnöistään, "pelkää hän kosketella tätä asiaa."

"Pelkää."

"Onhan se hyvin selvää. Sehän on kauhea muisto, johtuihan hänen heikkomielisyytensä siitä, ja koska hän ei tiedä mitenkä hänen järkensä pimeni, eikä mitenkä hän jälleen tointui, ehkäpä hän pelkää jälleen vaipuvansa entiseen pimeyteen. Tämähän jo minun mielestäni on omiaan tekemään tämän aineen hänelle epämiellyttäväksi."