Part 4
"Rohkeutta, rakas neiti! Rohkeutta! Asioita vain! Pahin on paikalla ohitse; kun olemme oven toisella puolella, on pahin voitettu. Silloin alkaa hyvitys, lohdutus ja onni, jonka te hänelle valmistatte. Antakaa tämän hyvän ystävänne auttaa teitä siinä suhteessa. Sepä hyvä, ystävämme Defarge. Tulkaa nyt. Asioita, asioita vain."
He nousivat ylös hiljaa ja hitaasti. Portaat olivat lyhyet ja he olivat pian päässä. Kun ne muodostivat äkkinäisen käänteen ylhäällä, näkivät he äkkiä edessään kolme miestä, jotka päät yhdessä kumartuivat oveen päin ja kiihkeästi tirkistelivät muutamien seinissä löytyvien rakosten ja reikien läpi huoneeseen. Kun he kuulivat askeleita niin lähellä, kääntyivät kaikki kolme, kohosivat pystyyn ja huomattiin samoiksi miehiksi, jotka joivat viinipuodissa.
"Minä aivan unhotin heidät, niin teidän tulonne minut hämmensi. Jättäkää meidät, hyvät miehet; meillä on täällä jotain suoritettavaa." Nuo kolme luisuivat sivu ja laskeutuivat hiljaa alas.
Kun ullakossa ei näkynyt muuta ovea olevan ja kapakoitsija meni suoraan ovelle, kysyi herra Lorry hieman suuttuneena häneltä, heidän jäätyään yksin:
"Näyttelettekö herra Manettea?"
"Minä näyttelen häntä, kuten näitte, muutamille valituille."
"Onko se oikein?"
"_Minä_ pidän sen oikeana."
"Kutka ovat ne teidän valittunne? Kuinka te valitsette ne?"
"Minä valitsen todellisia ihmisiä -- samannimisiä kuin itse olen -- Jaakko on nimeni -- ja joille se näky mahdollisesti on hyväksi. Kylläksi tästä; te olette englantilainen; se on toinen asia. Olkaa hyvä ja odottakaa hiukkasen."
Varoittavalla liikkeellä käski hän heidän pysähtyä, kumartui alas ja katseli seinän halkeamasta. Pian kohotti hän jälleen päänsä, koputti kaksi, kolme kertaa ovelle -- nähtävästi vain aikaansaadakseen kolinaa. Samassa tarkoituksessa veti hän avainta useamman kerran ovea pitkin ennenkuin hän kolisten pisti sen lukkoon, ja väänsi sitä niin suurella melulla kuin mahdollista.
Ovi aukeni hitaasti sisäänpäin ja hän tirkisteli huoneeseen sanoen jotakin. Heikko ääni vastasi hänelle. Yhtä yksitavuista sanaa enempää ei lausuttu kummaltakaan puolelta.
Hän katseli taakseen olkapäänsä yli ja viittasi heitä astumaan sisään. Herra Lorry kiersi käsivartensa lujasti tyttären vyötäisille ja kannatti häntä, sillä hän tunsi, että tämä oli kaatumaisillaan.
"Tä -- tä -- tä -- mä on asia, asia!" selitteli hän kiihkeästi, ja jotain kosteaa, joka ei kuulunut asioihin, kiilui hänen poskellaan. "Käykää sisään, käykää sisään!"
"Minä pelkään sitä", vastasi neiti Manette väristen.
"Pelkäätte? Mitä?"
"Tarkoitan häntä. Isääni."
Miltei epätoivoissaan hänen tilastaan ja heidän saattajansa viittauksista, pujotti herra Lorry kaulalleen käsivarren, joka vapisi hänen olkapäillään, nosti hänet vähän maasta ja kiiruhti hänen kanssaan huoneeseen. Hän laski hänet maahan aivan oven viereen ja piteli häntä, tytön takertuessa häneen kiinni.
Defarge veti avaimen lukosta, sulki oven, lukitsi sen sisäpuolelta, otti taas avaimen suulta ja piteli sitä kädessään. Kaiken tämän teki hän niin meluavasti ja kolisevasti kuin mahdollista. Viimein meni hän tasaisilla askeleilla huoneen toisella puolella olevan ikkunan luo. Siinä hän pysähtyi ja kääntyi.
Ullakkohuone, joka oli aiottu polttopuiden y.m. varastohuoneeksi, oli hämärä ja pimeä, sillä ullakkoikkunana oli oikeastaan aukko katossa, pienine nostokraanoineen, jolla hissattiin ylös tavaroita kadulta; siinä ei ollut lasia ja se oli, kuten kaikki ranskalaiset ovet, kaksiosainen, sulkeutuen keskeltä. Kylmän tähden oli toinen oven puolikas tiiviisti suljettu, ja toinen oli hyvin vähän raollaan. Täten pääsi niin vähän valoa sisälle, että oli vaikea mitään eroittaa sisääntullessa; ja ainoastaan pitkällisen tottumuksen vaikutuksesta taisi hitaasti kehittyä tällaisessa pimeydessä suorittamaan työtä, joka kysyi tarkkuutta. Mutta tässä ullakkokamarissa oli sellainen työ käymässä; sillä selkä ovelle ja kasvot ikkunaan päin, jolla kapakoitsija seisoi häntä katselemassa, istui valkopäinen mies matalalla rahilla, eteenpäin kumartuneena ja uutterasti kenkiä tehden.
KUUDES LUKU.
Suutari.
"Hyvää päivää!" sanoi herra Defarge, katsellen valkoista päätä, joka kumartui syvään suutarityön yli.
Se kohosi hetkeksi ylös ja hyvin heikko ääni vastasi tervehdykseen, ikäänkuin kaukaisuudesta:
"Hyvää päivää!"
"Te olette yhä kiireellisessä työssä, huomaan?"
Pitkän vaitiolon jälkeen kohosi pää toisen kerran ja ääni vastasi: "Niin, minä työskentelen". Tällä kertaa katseli syvälle vaipunut silmäpari kysyjään, ennenkuin kasvot jälleen vaipuivat alas.
Äänen heikkous oli säälittävä ja kauhistuttava. Se ei ollut ruumiillisen uupumuksen heikkoutta, vaikka vankeudella ja huonolla kohtelulla oli epäilemättä myöskin siinä osansa. Se oli harjoituksen puutteesta ja yksinäisyydestä johtuvaa heikkoutta, siinä sen surullinen omituisuus. Se oli kuin viimeinen, heikko kaiku äänestä, joka kuului kauvan, kauvan sitten. Niin täydellisesti oli se kadottanut inhimillisen äänen elon ja soinnun, että se vaikutti mieleen kuin muinoin ihana väri, joka on haalistunut heikoksi vivahdukseksi. Se oli niin matala ja kolea, että se muistutti maanalaista ääntä. Niin selvästi ilmaisi se kadonneen ja toivottoman olennon, että nälkään nääntynyt matkailija, uupuneena yksinäisestä vaelluksestaan erämaassa, olisi sillä äänellä kuiskannut kodistaan ja ystävistään, ennenkuin hän paneusi kuolemaan.
Kotvainen oli kulunut, suutarin hiljaisesti työskennellessä, ja syvälle vaipuneet silmät katsoivat ylös jälleen, ei mistään asian harrastuksesta eikä uteliaisuudesta, vaan hänellä oli tylsä, koneellinen tietoisuus siitä, että paikka jossa hänen ainoa vieraansa oli seisonut, ei vielä ollut tyhjä.
"Minä päästän vähän enemmän valoa tänne", sanoi Defarge, joka ei ollut irroittanut katsettaan suutarista. "Voitteko kestää vähän enemmän valoa?"
Suutari lakkasi työstään ja katseli tylsästi Iaattialle, vasemmalle puolelleen; sitten samaten oikealle puolelle ja viimein ylös puhujaan.
"Mitä sanoitte?"
"Kestättekö vähän enemmän valoa?"
"Minun täytyy kestää, jos te päästätte sitä sisään." (Hän pani heikon painon toiselle sanalle.)
Aukon toinen puolisko avattiin hiukan enemmän. Leveä valonsäde virtaili ullakkokamariin ja valaisi työntekijää, joka keskentekoinen kenkä polvellaan, lepäsi työstään. Hänen harvat, karkeat työkalunsa ja jotkut nahkapalaset olivat hänen jaloissaan sekä rahilla. Hänellä oli valkoinen, takkuinen, mutta lyhyenlainen parta, kasvot olivat kuopallaan ja silmät erinomaisen kirkkaat. Hänen riutuneissa ja laihoissa kasvoissaan ja tummien kulmakarvojen ja pörhöisen tukan alta olisivat ne näyttäneet suurilta, vaikka olisivatkin olleet pienet; mutta ne olivat luonnostaankin suuret ja vaikuttivat yliluonnollisilta. Hänen keltainen paitariekaleensa oli auki kaulan kohdalla ja paljasti hänen kuivan ja riutuneen ruumiinsa. Hän itse, hänen liinainen puseronsa, riippuvat sukkansa ja kaikki hänen pahaset vaaterepaleensa olivat suoranaisen valon ja ilman puutteesta haalistuneet niin himmeiksi, yksitoikkoisiksi ja pergamentin värisiksi että olisi ollut vaikea eroittaa niitä toisistaan.
Hän varjosti kädellään silmiään valolta ja siinä kädessä näyttivät luutkin läpikuultavilta. Niin istui hän, silmässä tyhjä, tuijottava katse ja lepäsi työstään. Hän ei koskaan katsellut edessään olevaan ihmiseen, silmäilemättä ensin kummallekin puolelle itseään, ikäänkuin ei hän enää pystyisi yhdistämään paikkaa ääneen; hän ei koskaan puhunut silmäilemättä näin ympärilleen ja unohti siten vastata.
"Aiotteko saada valmiiksi tämän kenkäparin tänään?" kysyi Defarge, viitaten herra Lorrya lähemmäksi.
"Mitä sanoitte?"
"Aiotteko lopettaa nuo kengät tänään?"
"En voi sanoa aionko. Arvattavasti lopetan ne. En tiedä."
Mutta kysymys muistutti hänelle työtään ja hän kumartui uudestaan sen yli.
Herra Lorry astui hiljaa esiin, jättäen tyttären oven suuhun. Hänen seistyään minuutin tahi pari Defargen vieressä, katseli suutari ylös. Hän ei osottanut mitään hämmästystä nähdessään uuden olennon edessään, mutta käden levottomat sormet eksyivät hänen huulilleen, kun hän katseli vastatullutta (hänen huulensa ja kyntensä olivat samanväriset, kalpeat ja lyijynkarvaiset), sitten laskeutui käsi työhön, ja hän kumartui jälleen kenkäänsä valmistamaan. Tämä katse ja liike olivat vain silmänräpäyksen työtä.
"Teillä on vieraita, kuten näette", sanoi herra Defarge.
"Mitä sanoitte."
"Täällä on vieras."
Suutari katsoi ylös, kuten taannoin, mutta ei keskeyttänyt työtään.
"Kas niin!" sanoi Defarge. "Täällä on herra, joka taitavasti tehtyä kenkää nähdessään, ymmärtää sitä arvostella. Näyttäkää hänelle tuo kenkä, jota parasta aikaa teette. Herra, ottakaa se."
Herra Lorry otti sen käteensä.
"Kertokaa tälle herralle, minkälainen kenkä tämä on ja sanokaa hänelle tekijän nimi."
Tavallista pitemmän vaitiolon jälkeen vastasi suutari:
"Olen unohtanut mitä minulta kysyitte. Mitä sanoitte?"
"Kysyin ettekö voi selittää herralle minkälaista kenkää te nyt teette."
"Se on naisen kenkä. Se on nuoren naisen kävelykenkä. Se on viimeistä kuosia. En ole koskaan sitä kuosia nähnyt. Minulla oli malli käytettävänäni." Hän silmäili kenkää ja pikainen ylpeyden vivahdus kuvautui hänen kasvoillaan.
"Entä tekijän nimi?" sanoi Defarge.
Päästettyään työn kädestään, asetti hän oikean käden rystäät vasemman käden sisäpuoleen ja taas päinvastoin, sitten siveli hän toisella kädellään partaista leukaansa ja jatkoi taas edelleen säännöllisesti ja herkeämättä näitä eri liikkeitä. Herättää hänet tästä tylsyydestä, johon hän aina puhuttuaan vaipui, olisi ollut yhtä kuin hyvin heikon ihmisen herättäminen pyörtymisestä tahi yrittäminen kuolevaisen sielua pidättää jonkun ilmestyksen toivossa.
"Kysyittekö nimeäni?"
"Kysyin niinkin."
"Sataviisi, pohjoinen torni."
"Siinäkö kaikki."
"Sataviisi, pohjoinen torni."
Väsyneesti ääntäen -- se ei ollut huokausta eikä ähkymistä, -- kumartui hän jälleen työnsä puoleen, kunnes hiljaisuus uudellen päättyi.
"Oletteko suutari ammatiltanne?" sanoi herra Lorry, katsoen häneen vakavasti.
Hänen kuopallaan olevat silmänsä kääntyivät herra Defargen puoleen, ikäänkuin olisi hän tahtonut siirtää kysymyksen hänelle, mutta kun ei mitään apua lähtenyt sieltä päin, kääntyivät ne takaisin kysyjään harhailtuaan ensin laattialla.
"Suutariko ammatiltani? En, en ollut ammatiltani suutari, minä -- minä -- opin sen täällä. Opin itse. Pyysin lupaa."
Hän vaipui taas tylsyyteen moneksi hetkeksi, jatkaen lakkaamatta tahdinmukaisia käsiliikkeitään. Hänen silmänsä palasivat viimein hitaasti niihin kasvoihin, joita ne olivat välttäneet, hän hätkähti ja alkoi uudelleen, niinkuin nukkunut, joka herätessään palaa takaisin eilisiltaseen asiaan:
"Pyysin lupaa saada oppia sitä, ja se myönnettiin minulle monien vastuksien jälestä kauvan odotettuani, ja siitä pitäen olen tehnyt kenkiä."
Hänen ojentaessaan kättään, ottaakseen kengän, joka häneltä oli viety, sanoi herra Lorry, yhä katsellen häntä vakavasti kasvoihin:
"Herra Manette, ettekö ollenkaan minua muista?"
Kenkä putosi maahan ja hän istui siinä jäykästi katsellen kysyjään.
"Herra Manette"; herra Lorry pani kätensä Defargen käsivarrelle; "ettekö ollenkaan muista tätä miestä? Katsokaa häneen. Ja katsokaa minuun. Eikö mieleenne muistu muuan vanha pankkiherra, eikö vanhoja pankkiasioita, vanha palvelija ja vanhat ajat, herra Manette?"
Monivuotisen vangin silmäillessä jäykästi vuoroin herra Lorrya, vuoroin Defargea, alkoivat toimivan, valppaan älyn kauvan sitten haihtuneet merkit vähitellen työskennellä hänen otsallaan, läpi sen sankan sumun, joka oli laskeutunut hänen ylitsensä. Ne peittyivät jälleen, heikkonivat, poistuivat, mutta olivat silmänräpäykseksi näyttäytyneet. Nuori tyttö oli hiipinyt seinää myöten, asettuen niin, että taisi hänet nähdä. Nyt seisoi hän isäänsä katsomassa ja niin selvästi uudistui tämä ilme tytön kauniilla kasvoilla -- hänen kätensä, jotka hän ensin oli kohottanut pelvosta ja säälistä, milteipä pitääkseen onnettoman vangin loitolla itsestään ja häätääkseen silmistään hänen näköään, ojentuessa nyt häntä kohti, palaen halusta painaa aavemaista päätä hänen lämpimälle povelleen ja rakkaudellaan herättää hänessä eloa ja toivoa -- niin selvästi uudistui tämä ilme (vaikka voimakkaammin) hänen nuorilla, kauniilla kasvoillaan, että näytti kuin olisi se liikkuvan valon lailla muutellut isästä tyttäreen.
Mutta pimeys laskeutui taas vangin yli. Hän katseli heitä kumpaakin yhä vähemmällä tarkkaavaisuudella. Hänen silmänsä etsivät synkkinä ja sieluttomina laattiaa ja harhailivat ympäri kuten ennenkin. Viimein tarttui hän syvästi ja pitkään huokaisten kenkään ja jatkoi työtään.
"Oletteko tuntenut hänet, herra?" kysyi Defarge kuiskaten.
"Olen, silmänräpäyksen. Ensin pidin sitä toivottomana, mutta minä olen kieltämättä yhden ainoan silmänräpäyksen nähnyt samat kasvot, jotka ennen niin hyvin tunsin. Hiljaa. Vetäytykäämme kauemmas. Hiljaa."
Tytär oli poistunut ullakon seinästä aivan lähelle rahia, jolla isä istui. Jotain kauhistuttavaa oli tämän täydellisessä tietämättömyydessä tästä olennosta, joka olisi voinut ojentaa kätensä ja kosketella häntä, hänen siinä nojautuessa työnsä yli.
Ei sanaakaan sanottu, ei ääntä kuulunut. Tyttö seisoi kuin henki hänen vieressään, ja hän kumartui työnsä yli.
Viimein sattui hän vaihtamaan kädessään pitelemänsä työkalun suutarinveitseensä. Se ei ollut sillä puolella, missä hänen tyttärensä seisoi. Hän oli ottanut sen käteensä ja kumartunut jälleen jatkamaan työtään, kun hänen silmänsä osuivat tytön hameenhelmoihin. Hän kohotti silmänsä ja näki hänen kasvonsa. Molemmat katsojat ryntäsivät kohdalle, mutta tyttö seisautti heidät kädenliikkeellä. Hän ei kuten he pelännyt suutarin iskevän veitsensä häneen.
Isä tuijotti tyttäreensä kauhistuneen näköisenä ja hetken kuluttua alkoivat hänen huulensa muodostaa sanoja, vaikkei ääntä niistä lähtenyt. Vähitellen kuultiin hänen nopean ja vaivaloisen hengityksen lomassa sanovan:
"Mitä tämä on?"
Kyynelten valuessa tyttären kasvoille vei hän kätensä huulilleen ja heitti vangille lentomuiskuja, sitten painoi hän ne rinnoilleen ikäänkuin olisi hän syleillyt isäraukkansa päätä.
"Ettehän te ole vanginvartijan tytär?"
"En", huokasi tytär.
"Kuka te olette?"
Koska hän pelkäsi äänensä pettävän, istuutui hän rahille suutarin viereen. Tämä vetäytyi syrjään, mutta tyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen. Omituinen vavahdus kulki läpi vangin ruumiin, hän laski hiljaan veitsen kädestään ja istui tuijottaen vieruskumppaniinsa.
Kultahiuksensa, jotka olivat pitkissä kiharoissa, oli tyttö pyyhkäissyt syrjään ja ne aaltoilivat nyt vapaasti hänen kaulallaan. Suutari lähenteli vähitellen kättään, tarttui niihin ja tarkasteli niitä. Kesken tätä puuhaa hän hämmentyi, huokasi jälleen syvään ja tarttui suutarityöhönsä.
Mutta sitä ei kestänyt kauvan. Päästäen hänen käsivartensa, laski tyttö kätensä hänen olalleen. Silmäiltyään sitä epäröivästi pari, kolme kertaa, heitti suutari työnsä, nosti kätensä kaulalleen ja veti esiin mustuneen nauhan, johon oli kiinnitetty pieni, kokoontaitettu riepunen. Hän aukasi sen huolellisesti polvellaan, se sisälsi hiukkasen hiuksia, ainoastaan kaksi tahi kolme pitkää, kultaista hiussäiettä, jotka hän muinaisina aikoina oli punonut sormensa ympäri.
Hän otti taas nuoren tytön hiuksia käteensä ja katseli niitä tarkkaan. "Ne ovat samoja, kuinka on tämä mahdollista? Koska? Kuinka?"
Miettiväinen ilme kun taas palasi hänen otsalleen, tuntui hän tajuavan, että sama ilme myöskin näkyi nuoressa tytössä. Hän käänsi hänet kokonaan valoa kohti ja katseli häntä.
"Hän nojasi päätään olkapäälleni sinä iltana kun minut kutsuttiin pois kotoa -- hän oli levoton puolestani, vaikka minä en pelännyt -- ja heidän viedessä minua pohjoiseen torniin, löysivät he nämät hihallani. Jätättehän ne minulle? Ne eivät milloinkaan kykene vapauttamaan ruumistani, mutta ehkä sieluani. Niin minä puhuin. Vielä sen hyvin muistan."
Hän muodosti nämät sanat monta kertaa huulillaan ennenkuin hän ne lausui. Mutta kun hän oli löytänyt sopivat sanat, tulivat ne hänen huuliltaan yhtenäisesti, joskin hitaasti.
"Mitenkä? _Tekö se olitte?"_
Molemmat katselijat ryntäsivät uudestaan esiin nähdessään isän kääntyvän tytärtä kohti peloittavan kiivaasti. Mutta tyttö istui aivan hiljaan hänen vieressään ja sanoi vain matalalla äänellä: "Pyydän hyvät herrat, elkää meitä lähestykö, elkää puhuko mitään, elkää liikkuko!"
"Kuule", huudahti suutari, "kenenkä oli tämä ääni?"
Näin huudahtaen hän päästi tytön käsistään ja vei kätensä valkoiseen tukkaansa, jota hän repi raivokkaasti. Mutta tämä raivo sammui, kuten kaikki häneltä sammui, paitsi hänen työnsä. Hän kääri uudelleen kokoon pienen myttynsä ja koetti kätkeä sen poveensa, mutta hän katseli yhä tyttöä ja pudisti synkkänä päätään.
"Ei, ei, ei, te olette liian nuori ja kukkea. Se olisi mahdotonta. Katsokaa vankia. Nämät eivät ole ne kädet, jotka hän tunsi, nämät eivät ole ne kasvot, jotka hän tunsi, tätä ääntä ei hän koskaan kuullut. Ei, ei. Ne molemmat -- mies ja vaimo -- he elivät ennen noita pitkiä vuosia pohjoistornissa -- miespolvia sitten. Mikä on nimenne, armas enkeli?"
Iloissaan hänen lauhtuneesta äänestään, polvistui hänen tyttärensä hänen eteensä ja laski rukoillen kätensä hänen rinnalleen.
"Oi sir, toisen kerran saatte kuulla nimeni, ja kuka oli äitini, kuka isäni, ja miksi en koskaan tiennyt heidän haikean haikeasta kohtalostaan. Mutta en saata kertoa sitä nyt, enkä täällä. Sen vain voin teille sanoa täällä ja nyt, että pyydän teitä koskettelemaan ja siunaamaan minua. Suudelkaa, suudelkaa minua! Oi rakas, rakas!"
Hänen kylmä, valkoinen päänsä painautui tyttären kiiltäviin hiuksiin, jotka lämmittivät ja valaisivat sitä ikäänkuin olisi vapauden valo loistanut hänelle.
"Jos ääneni -- en tiedä onko niin -- mutta toivon että niin on -- jos ääneni muistuttaa mieleenne toista ääntä, joka kerran kaikui korvissanne kuin suloisin soitto, niin itkekää sitä, itkekää sitä. Jos kosketellessanne hiuksiani, koskettelette jotain, joka johtaa mieleenne rakasta päätä, joka lepäsi povellanne, ollessanne nuori ja vapaa, niin itkekää sitä! Jos minä puhellessani kodista, joka meitä odottaa, jossa tahdon olla teille uskollinen velvollisuuksissani ja hellä huolenpidossani, palautan muistoonne kodin, joka kauvan on ollut autiona, sydän parkanne nääntyessä, niin itkekää sitä, itkekää sitä."
Hän sulki isän lähemmäksi itseään ja tuuditti häntä sylissään kuin lasta.
"Jos minä, rakkahin, teille kertoessani, että tuskanne on lopussa, että olen tullut tänne vapahtamaan teitä siitä, että lähdemme Englantiin, elääksemme levossa ja rauhassa, jos minä, kertoessani tätä, johdan mieleenne, että hyödyllinen elämänne on hukattu ja että synnyinmaanne Ranska on ollut niin julma kohtaanne, niin itkekää sitä, itkekää sitä. Ja jos, sanoessanne teille nimeni ja kertoessani isästäni, joka vielä elää, ja äidistäni, joka on kuollut, jos silloin kuulette, että minun täytyy polvistua kunnioitetun isäni eteen, rukoilemaan häneltä anteeksi, etten koskaan ole hänen tähtensä ahertanut kaiken päivää, enkä valvonut ja itkenyt hänen kohtaloaan öisin, koska äitiraukkani rakkaus salasi minulta hänen tuskansa, itkekää sitä, itkekää sitä. Itkekää silloin hänen puolestaan ja minun! Kiittäkää Jumalaa, hyvät herrat! Tunnen hänen pyhät kyyneleensä kasvoillani, ja hänen nyyhkytyksensä tunkevat sydämmeeni, oi! katsokaa, kiittäkää Jumalaa puolestamme, kiittäkää Jumalaa!"
Suutari oli vaipunut nuoren tytön syliin ja hänen päänsä oli joutunut hänen rinnoilleen. Tämä näky oli niin liikuttava ja samassa niin kauhea kaiken sen hirvittävän vääryyden ja kärsimyksen tähden, mikä siihen liittyi, että molemmat katselijat peittivät kasvonsa.
Kun hiljaisuus ullakkokamarissa oli kauvan ollut häiritsemättä ja vanhuksen kuohuva povi ja värisevä ruumis jo aikoja oli vaipunut siihen lepoon, joka aina seuraa kaikkia myrskyjä -- vertauskuva ihmiskunnalle siitä levosta ja rauhasta, johon elämän myrskynkin viimein täytyy vaieta -- astuivat he esiin nostaakseen maasta isän tyttärineen. Ensimainittu oli vähitellen vaipunut laattialle ja makasi siinä lamautuneena, aivan horrostilassa. Tytär oli painautunut häneen ja tuki käsivarrellaan hänen päätään, ja hänen hiuksensa aaltoilivat vangin ylitse, suojellen häntä valolta.
"Jos häntä häiritsemättä", sanoi neiti Manette, ojentaen kätensä herra Lorrylle, joka useita kertoja niistettyään nenäänsä, nojautui heidän puoleensa, "voisi järjestää asiat niin, että saattaisimme jättää Pariisin nyt heti, että veisimme hänet suoraa päätä tästä huoneesta..."
"Ajatelkaahan toki onko hänessä miestä lähtemään nyt matkalle?" kysyi herra Lorry.
"Ennemmin hän sen kestää, luulisin, kuin jäädä tähän, hänelle niin hirvittävään kaupunkiin."
"Se on varma", sanoi Defarge, joka oli polvistunut, paremmin nähdäkseen ja kuullakseen. "Ja ennen kaikkea on parasta, että herra Manette lähtee Ranskasta tiehensä. Sanokaa, menenkö vuokraamaan vaunut ja postihevoset."
"Se on toimitettava asia", sanoi herra Lorry, palaten entiseen, säännölliseen käytöstapaansa, "ja missä sellainen on suoritettava, on paras minun se suorittaa."
"Olkaa siis hyvä", pyysi neiti Manette, "ja jättäkää meidät tänne. Te näette mitenkä hän on tyyntynyt, eikä teidän nyt tarvitse huolehtia jättää minut hänen luokseen. Ja minkä vuoksi te pelkäisitte? Lukitkaa vain ovi, ettei kukaan meitä häiritse, enkä epäile että palatessanne tapaatte hänet yhtä tyynenä kuin nytkin. Kaikessa tapauksessa vaalin minä häntä kunnes palaatte, ja sitten kuletamme hänet heti täältä pois."
Sekä herra Lorry että Defarge olivat sangen haluttomat tähän ehdotukseen, ja toinen heistä olisi mieluummin jäänyt heidän seurakseen. Mutta kun paitsi hevosia ja ajopeliä myös oli hankittavana passit ja aika oli täpärällä, sillä päivä läheni loppuaan, päättivät he viimein kiireesti jakaa keskenään välttämättömimmät tehtävät ja kiiruhtivat niitä toimittamaan.
Pimeän tullessa kallisti tytär päänsä kovalle permannolle isän viereen ja katseli häntä. Pimeys pakeni, ja he makasivat molemmat hiljaa, kunnes valonsäde kiilui läpi seinän rakosten.
Herra Lorry ja herra Defarge olivat saaneet kaikki valmiiksi matkaa varten, ja toivat paitsi matkavaippoja ja peitteitä, myöskin leipää, lihaa, viiniä ja lämmintä kahvia. Herra Defarge pani eväät ja kädessään olevan lampun suutarin rahille (huoneessa ei ollut muita kaluja kuin se ja olkinen vuode), jonka jälkeen hän ja herra Lorry herättivät vangin ja auttoivat hänet jaloille.
Ei mikään ihmisjärki olisi hänen kasvojensa tylsässä kauhussa saattanut lukea hänen sielunsa salaisuuksia. Tajusiko hän mitä oli tapahtunut, muistiko hän mitä hänelle oli puhuttu, älysikö hän vapaa olevansa -- siinä kysymyksiä, joihin ei mikään ihmisäly olisi voinut vastata. He kokivat puhutella häntä, mutta hän oli niin sekasin ja niin hidas vastaamaan, että he säikähtäen hänen hämmennystään päättivät jättää hänet rauhaan. Hänellä oli hurja, hämmentynyt tapa tarttua käsin päähänsä, seikka, jota ei tätä ennen oltu huomattu; mutta jokainen hänen tyttärensä äänensointu tuotti hänelle nautintoa, ja hän kääntyi aina tämän puhuessa häntä kohti.
Tottunut kun oli pakkoon ja kuuliaisuuteen, söi ja joi hän mitä hänelle annettiin ja pukeutui vaippaan ja muihin hänelle tuotuihin lämpimiin peitteisiin. Hän antoi mielellään tyttärensä pujottaa kätensä hänen käsivarteensa ja tarttui hänen käteensä ja piteli sitä.
He alkoivat alasmenoa. Herra Defarge kulki edellä lamppu kädessä, herra Lorry päätti tämän pienen kulkueen. He eivät olleet monta askelta astuneet pitkää porraskäytävää, kun Manette pysähtyi tuijottaen kattoon ja seiniin.
"Tunnetko nämät paikat, isäni? Muistatko tulleesi ylös näitä portaita?"
"Mitä sanotte?"
Mutta ennenkuin hän ehti toistaa kysymyksen, mutisi vanki ikäänkuin olisi se hänelle toistettu:
"Muistanko? En muista. Siitä on niin pitkä aika kulunut."