Part 32

"Jos koskaan palaamme isänmaahamme", sanoi neiti Pross, "voitte luottaa siihen, että kerron rouva Cruncherille niin paljon kuin muistan ja ymmärrän siitä mitä nyt niin liikuttavasti olette puhunut ja joka tapauksessa voitte olla varma, että todistan teidän ottaneen asian oikein toden kannalta tänä kauheana hetkenä. Mutta tuumikaamme nyt kaikella muotoa! Kunnioitettava herra Cruncher, tuumikaamme!"

Yhä jatkoi rouva Defarge kulkuaan katuja pitkin ja tuli yhä lähemmäksi.

"Jos te menisitte edeltäpäin", sanoi neiti Pross, "ja pidättäisitte hevosia ja vaunuja tulemasta tänne ja odottaisitte minua jossakin, eikö olisi parasta niin?"

Herra Cruncherin mielestä se oli ehkä parasta niin.

"Missä voisitte minua odottaa?" kysyi neiti Pross.

Herra Cruncher oli niin pyörällä päästään ettei hän voinut muistaa mitään muuta paikkaa kuin Temple Barin. Valitettavasti, Temple Bar oli satojen peninkulmien päässä, ja rouva Defarge oli nyt jo ehtinyt hyvin lähelle.

"Tuomiokirkon portilla", sanoi neiti Pross. "Olisiko hyvin suuri mutka ottaa minut tuomiokirkon suuren portin luota, molempien tornien välistä?"

"Ei, neiti", vastasi herra Cruncher.

"Olkaa sitten niin erinomaisen kiltti ja menkää heti postiin ja tehkää se muutos."

"Nähkääs, epäilen", sanoi herra Cruncher viipyen ja pudistaen päätään, "jättää teitä. Emme tiedä, mitä saattaa tapahtua!"

"Ei, sen Jumala tietää", vastasi neiti Pross, "mutta älkää olko levoton minun puolestani. Noutakaa minut tuomiokirkon luota kello kolme tai niillä tienoin, niin olen varma että se on parempi kuin jos lähtisimme täältä. Siitä olen vakuutettu. No, niin, Jumala olkoon kanssamme, Cruncher! -- Älkää ajatelko minua, vaan niitä ihmisiä, jotka ehkä ovat riippuvaisia meistä!"

Tämä puhe ja neiti Prossin molemmat kädet, jotka rukoilevalla tuskalla tarttuivat hänen käsiinsä, ratkaisivat herra Cruncherin päätöksen. Parilla rohkaisevalla nyökäyksellä meni hän heti toimittamaan muutokset ja jätti neiti Prossin tulemaan jälestäpäin ehdotuksensa mukaan.

Oli suuri helpotus neiti Prossille, että hän oli keksinyt varokeinon, jota jo oltiin käytäntöön panemassa. Välttämättömyys pukeutua niin, ettei hänen ulkomuotonsa herättäisi mitään erityistä huomiota kaduilla, huojensi häntä myöskin. Hän katsoi kelloaan ja se oli kaksikymmentä yli kahden. Hänellä ei ollut aikaa viivytellä, vaan hänen täytyi heti valmistautua.

Ylenmääräisessä huumauksessaan pelkäsi neiti Pross yksinäisyyttä tyhjissä huoneissa ja kuvitteli, että häneen joku tirkisteli kaikista avonaisista ovista. Hän otti maljan kylmää vettä ja alkoi pestä silmiään, jotka olivat turvoksissa ja punaset. Tuon kuumeentapaisen pelkonsa ahdistamana ei hän saattanut pitää silmiään minuuttiakaan yhtä mittaa suljettuina, vaan keskeytti valelemistaan tuon tuostakin ja katseli ympärilleen tullakseen vakuutetuksi siitä, ettei kukaan vakoillut häntä. Tuollaisen väliajan kestäessä säpsähti hän ja huudahti, sillä hän näki olennon seisovan huoneessa.

Malja putosi laattiaan ja särkyi ja vesi juoksi rouva Defargen jalkoihin. Omituisia ja kamalia teitä ja suuren verenvuodatuksen kautta olivat nämät jalat tulleet tuon veden yhteyteen.

Rouva Defarge katseli häntä kylmästi ja sanoi:

"Missä on Evrémonden vaimo?"

Salamana lensi neiti Prossin ajatuksien läpi, että kaikki ovet olivat auki ja kertoivat paosta. Hänen ensimmäinen tekonsa oli niitten sulkeminen. Huoneessa oli niitä neljä ja hän sulki ne kaikki. Sitten asettui hän sen huoneen oven eteen, jossa Lucy oli asunut.

Rouva Defargen tummat silmät seurasivat hänen nopeita liikkeitään ja katselivat häntä yhä hänen lopetettuaan. Neiti Pross ei ollut kaunis, vuodet eivät olleet kesyttäneet hänen rajua luonnettaan, eivätkä pehmittäneet hänen jolsaa ulkomuotoaan, mutta hänkin oli päättäväinen nainen omalla tavallaan ja hän mittasi rouva Defargea silmillään.

"Ulkomuodostasi päättäen voisit olla Luciferin vaimo", sopersi neiti Pross itsekseen. "Mutta minua et siltä saa taipumaan, olen englantilaisnainen."

Rouva Defarge katseli häntä halveksien, mutta halveksimiseen liittyi aavistus, että he kaksi nyt taistelivat kovan taistelun. Hän näki edessään karkean, luisevan, jäntevän naisen, kuten herra Lorry monta vuotta sitten oli hänessä nähnyt lujakätisen naisen. Hän tiesi vallan hyvin että neiti Pross oli perheen uskollinen ystävä; neiti Pross tiesi vallan hyvin, että rouva Defarge oli perheen pahansuopa vihollinen.

"Matkallani tuonne", sanoi rouva Defarge osottaen turmiollista paikkaa, "jossa he varaavat minulle tuolini ja kutimeni, tahdoin tervehtiä häntä ohimennessäni. Haluan tavata häntä."

"Tiedän, että aikeesi ovat pahat", sanoi neiti Pross, "ja voit olla varma, että vastustan niitä."

Kumpikin puhui omaa kieltään, ei kumpikaan toistaan ymmärtänyt, mutta molemmat olivat hyvin valppaat ja kiihkeät kasvonilmeistä pääsemään selville mitä käsittämättömät sanat merkitsivät.

"Häntä ei hyödytä, että hän tällä hetkellä minulta kätkeytyy", sanoi rouva Defarge. "Kunnon isänmaanystävät ymmärtävät mitä se merkitsee. Sallikaa minun tavata häntä. Menkää hänelle sanomaan, että tahdon tavata häntä, kuuletteko?"

"Jos silmäsi olisivat ruuvimeisseliä", vastasi neiti Pross, "ja minä olisin englantilainen imperiaalisänky, eivät ne voisi saada minusta naulaakaan irti. Ei, sinä ilkeä ulkomaalainen nainen, pidän kyllä puoleni."

Rouva Defarge ei uutterasti voinut seurata näitä omituisia huomautuksia yksityisseikkoja myöten, mutta hän ymmärsi niin paljon että hän huomasi itseään ylenkatsottavan.

"Kaistapäinen imisä!" virkkoi rouva Defarge rypistäen otsaansa. "En paljon piittaa vastauksestasi. Tahdon tavata häntä. Joko sanokaa hänelle, että pyydän tavata häntä tai menkää pois edestäni ja antakaa minun mennä sisään hänen luokseen." Samassa hän teki vihastuneen liikkeen oikealla käsivarrellaan.

"En koskaan uskonut", sanoi neiti Pross, "että haluaisin ymmärtää tyhmää kieltäsi, mutta tahtoisin antaa kaiken omaisuuteni, vaatteetkin päältäni, tietääkseni, epäiletkö totuutta tai kulkevatko ajatuksesi sinnepäinkään."

Ei kumpikaan kääntänyt sekunniksikaan silmiään toisesta. Rouva Defarge ei ollut liikahtanut hitustakaan paikaltaan missä neiti Pross hänet ensin näki, mutta nyt hän otti askeleen eteenpäin.

"Olen englantilainen", sanoi neiti Pross, "olen pois suunniltani. En välitä itsestäni kahden pencen vertaakaan. Tiedän, että mitä kauvemmin pidän teitä täällä, sitä enemmän toivoa on lintuneidilläni pelastua. En jätä päähäsi töyhtöäkään mustasta tukastasi, jos kosket minua sormellakaan."

Niin puhui neiti Pross pudistaen päätään ja silmät salamoivina jokaisen pikaisen lauseen välillä ja jokainen pikainen lause sanottuna yhdessä hengenvedossa. Niin puhui neiti Pross, joka ei koskaan eläessään ollut ketään lyönyt.

Mutta hänen rakkautensa oli tuota järisyttävää laatua, joka pusertaa vastustamatta kyyneleitä silmiin. Se oli rohkeutta, jota rouva Defarge niin vähän ymmärsi, että hän piti sitä heikkoutena. -- "Hahaa!" nauroi hän, "sinä hupakko rukka. Mitä sinä mahdat, käännyn tuon tohtorin puoleen." Hän korotti äänensä ja huusi:

"Kansalainen tohtori! Evrémonden vaimo! Evrémonden lapsi! Kuka tahansa muu, kuin tämä kurja hupakko, vastatkaa kansalaiselle Defargelle!"

Ehkä se oli tätä seuraava hiljaisuus tai ehkäpä jotain neiti Prossin kasvojenilmeessä, ehkäpä äkillinen kaikista ulkonaisista vaikutuksista riippumaton aavistus, joka kuiskasi rouva Defargelle, että he olivat poissa. Hän avasi äkkiä kolme ovea ja katsoi sisään.

"Kaikki huoneet ovat epäjärjestyksessä, on pakattu kiireessä, kaikenlaista rojua on laattialla sikin sokin. Ei ole ketään tuolla takananne olevassa huoneessa. Antakaas minun katsoa."

"En koskaan", sanoi neiti Pross, joka ymmärsi hänen pyyntönsä yhtä hyvin kuin rouva Defarge ymmärsi vastauksen.

"Elleivät he ole tuossa huoneessa, ovat he poissa ja heitä voidaan ajaa takaa ja palauttaa", sanoi rouva Defarge itsekseen.

"Olemme yksin aution pihan varrella olevassa korkeassa talossa, ei ole luultavaa että kukaan meitä kuulee ja rukoilen ruumiillista voimaa pitääkseni sinua kiinni täällä, koska joka hetki, jonka olet täällä, on sadantuhannen guinean arvoinen lemmitylleni", sanoi neiti Pross.

Rouva Defarge meni ovea kohti. Mutta äkillisen mielijohteen vaikutuksesta tarttui neiti Pross molemmin käsin häntä vyötäisistä ja piti häntä kiinni. Turhaan ponnisti rouva Defarge vastaan ja koetti päästä häntä lyömään; rakkauden voimakkaalla itsepintaisuudella, joka aina on voimakkaampi vihaa, piti neiti Pross hänestä kiinni, nostipa hänet painiskelun kestäessä ylös laattialtakin. Rouva Defargen molemmat kädet löivät ja kynsivät hänen kasvojaan, mutta neiti Pross kumartui, piti häntä vyötäisistä ja tarttui häneen lujemmin kuin hukkuva nainen.

Kohta lakkasivat rouva Defargen kädet lyömästä ja kopeloivat sen sijaan vyötäisiä, jotka olivat ruuvipenkissä.

"Se on käsivarteni alla", sanoi neiti Pross tukahutetulla äänellä; "et saa sitä käsiisi. Olen sinua väkevämpi, kiitos taivaan. Pidän sinusta kiinni kunnes jompikumpi meistä pyörtyy tai kuolee."

Rouva Defarge tapaili jotain rinnaltaan. Neiti Pross näki sen, huomasi mitä hän tapaili, löi sitä niin, että siitä lähti salama ja pamaus, ja hän seisoi yksin savun sokaisemana.

Tämä kaikki tapahtui sekunnissa. Kun savu hälveni, jättäen jälkeensä kamalan hiljaisuuden, leijaili se ilmaan kuin raivoavan naisen sielu, jonka ruumis makasi hengettömänä laattialla.

Ensi silmänräpäyksessä meni neiti Pross ruumiin ohi niin kauvas kuin saattoi ja ryntäsi portaita myöten huutamaan hyödytöntä apua. Onneksi tuli hän niin hyvissä ajoin ajatelleeksi tekonsa seurauksia, että hän vaikeni ja kääntyi takasin. Oli hirveätä palata siitä ovesta, mutta hän meni sisään ja menipä vielä lähelle ruumistakin ottaakseen hattunsa ja muita tavaroita, joita hänen täytyi panna yllensä. Hän puki yllensä portaissa, suljettuaan ensin oven ja otettuaan avaimen suulta. Sitten hän istuutui muutamiksi hetkiksi portaisiin hengittämään ja itkemään, nousi sitten ja kiiruhti pois.

Onneksi oli hänellä huntu hatussaan, muuten hän tuskin olisi voinut kulkea kaduilla pysäyttämättä. Onneksi oli hänellä luonnostaankin niin omituinen ulkomuoto, ettei hän nyt näyttänyt yhtä rumalta kuin joku toinen nainen hänen sijassaan. Molemmat edut olivat hänelle tarpeen, sillä raatelevat sormet olivat jättäneet syviä jälkiä hänen kasvoihinsa ja hänen hiuksensa olivat revityt ja hänen pukunsa oli riistetty ja raastettu pahanpäiväisesti.

Kulkiessaan sillan yli heitti hän huoneen avaimen jokeen. Hän tuli tuomiokirkolle muutamia minuuttia ennen seuralaistaan ja odottaessaan siellä, ajatteli hän, että avain jo saattoi olla verkkoon tarttunut ja tunnettu, ovi saattoi olla avattu ja ruumis löydetty, hänet ehkä pysäytettäisiin kaupunginportilla, pantaisiin vankeuteen ja syytettäisiin murhasta! Kesken näitä levottomia ajatuksia tuli hänen seuralaisensa, antoi hänen nousta vaunuihin ja ajoi pois hänen kanssaan.

"Onko mitään hälinää kaduilla?" kysyi neiti Pross.

"Tavallista touhua", vastasi herra Cruncher ja näytti hämmästyvän kysymystä ja neiti Prossin ulkomuotoa.

"En kuule mitä sanotte", sanoi neiti Pross. "Mitä te sanotte?"

Turhaan toisti herra Cruncher sanansa; neiti Pross ei voinut kuulla häntä. "Minäpäs nyökäytän päätäni", ajatteli herra Cruncher kummissaan, "sen hän nyt ainakin näkee." Ja sen hän näki.

"Onko nyt mitään hälinää kaduilla?" kysyi neiti Pross uudelleen.

Herra Cruncher nyökäytti taaskin päätään.

"En kuule."

"Hän on tullut kuuroksi yhdessä tunnissa", sanoi herra Cruncher miettien ja hyvin pelästyksissään. "Mitä hänelle on tapahtunut?"

"Tuntuu", sanoi neiti Pross, "kuin olisi käynyt salama ja pamaus ja kuin se pamaus olisi viimeinen mitä kuulen tässä elämässä."

"Hän juonittelee, pahuus vieköön", sanoi herra Cruncher, yhä enemmän ja enemmän ihmeissään. "Mitä hän lienee juonut rohkaistakseen itseään? Hiljaa! Siinä kuuluu kamalien rattaiden kolina. Kuuletteko sitä, neiti?"

"En kuule mitään", sanoi neiti Pross, joka huomasi että hän puhui hänelle. "Oi, kunnon ystäväni, ensiksi kuului hirveä pamaus ja sitten syntyi syvä hiljaisuus ja se hiljaisuus tuntuu muuttumattomana jatkuvan eikä lopu elämäni aikana!"

"Jos ei hän kuule noiden kamalien rattaiden kolinaa nyt, kun ne ovat niin lähellä päämääräänsä", sanoi herra Cruncher katsoen taaksensa, "niin luulen, ettei hän milloinkaan tule kuulemaan muutakaan tässä maailmassa."

Eikä hän muuta kuullutkaan.

VIIDESTOISTA LUKU.

Askeleet kuolevat ainiaaksi.

Kuolinrattaat kalisevat Pariisin kaduilla kumeasti ja kamalasti. Kuudet kuormavankkurit kulettavat päivän viiniä guillotiiniin.

Nuo kuudet rattaat näyttävät pyöriessään kyntävän pitkän, mutkikkaan vaon kadulla seisovaan kansanjoukkoon. Kasvot muodostivat jonoja, jotka työntäytyivät molemmin puolin ja vankkurit kulkevat varmasti eteenpäin. Niin tottuneita ovat talojen asukkaat tähän näytelmään, että useissa ikkunoissa ei ole ainoatakaan katsojaa ja muutamien kädet eivät herkeä toimimasta silmien tarkastaessa rattailla olevia kasvoja. Siellä, täällä on vuokralaisella vieraita näytelmää katselemassa, sitten osottaa hän sormellaan rattaisiin, kertoen kuka niissä istui eilen ja kuka toissa päivänä. Jotkut vaunuissa ajajista katselivat tätä ja paljon muuta tällä viimeisellä tiellään väliäpitämättömästi, toiset vielä heikosti kiintyneinä elämään ja ihmisiin. Muutamat istuivat päät painuksissa tai vaipuivat hiljaiseen epätoivoon, toiset taas heittivät ympärilleen niin tarkkaavaisia katseita kuin olisivat olleet teatterissa tai katselleet maalauksia. Muutamat ummistivat silmänsä miettien tai kooten sekanaisia ajatuksiaan. Yksi ainoa kurja olento, heikon näköinen, oli niin epätoivoissaan ja kauhun valtaama, että hän lauloi ja koetti tanssia. Ei yksikään koko joukosta vedonnut liikkeellä tai katseella kansanjoukon sääliin.

Rattaiden edessä kulkee vartio, johon kuuluu muutamia ratsumiehiä ja usein kohottaa joku kasvonsa heihin ja tekee heille kysymyksen. Kysymys näyttää aina olevan sama, sillä vastauksen saatuaan keräytyy kansa aina kolmannen rattaitten ympäri. Niiden rattaiden vieressä kulkevat ratsumiehet osottavat usein sapelilla erästä miestä. Pääasiallisin uteliaisuus haluaisi tietää, kuka hän on; hän seisoo rattaiden perällä ja on kumarassa puhellen aivan nuoren tyttösen kanssa, joka istuu rattaiden laiteella ja pitää häntä kädestä. Hän ei välitä vähääkään siitä mitä hänen ympärillään tapahtuu, hän yhä puhuu tytön kanssa. Siellä täällä pitkällä Saint-Honoré-kadulla kohotetaan huutoja häntä vastaan. Jos niillä on minkäänlaista vaikutusta häneen, ilmenee se vain tyynessä hymyssä, puistaissaan tukkaansa enemmän kasvoille. Hänen ei ole helppo koskettaa kasvojaan, sillä hänen käsivartensa ovat sidotut.

Erään kirkon rappusilla seisoo vakooja eli vankilalammas ja odottaa rattaiden tuloa. Hän katsoo ensimmäiseen: ei siinä. Hän katsoo toiseen: ei siinä. Hän jo kysyy itseltään: Onko hän uhrannut minut? Silloin selkenee hänen kasvonsa, kun hän katsoo kolmanteen.

"Kuka on Evrémonde?" sanoo eräs mies hänen takanaan.

"Tuo tuossa. Rattaiden perällä."

"Joka pitää tyttöä kädestä?"

"Niin juuri."

Mies huutaa: "Alas Evrémonde! Kaikki ylimykset guillotiinin uhriksi! Alas Evrémonde!"

"Hiljaa, hiljaa!" pyytää vakooja häntä pelokkaasti. "Hän on menossa maksamaan velkansa, se on maksettu viiden minuutin kuluttua. Antakaa hänen olla rauhassa."

Mutta kun mies jatkaa huutoansa: "Alas Evrémonde!" kääntyvät Evrémonden kasvot hetkeksi häneen. Evrémonde huomaa vakoojan, katsoo häneen tarkkaavaisesti ja jatkaa matkaansa.

Kellot lyövät kohta kolme ja kansanjoukkoon kynnetty vako tekee kaaren tullakseen mestauspaikalle ja päättyy. Molemmille sivuille työnnetyt ihmisjoukot työntäytyvät ja liittyvät yhteen viimeisen auran jälkeen sen ajettua ohi, sillä kaikki seuraavat guillotiinille. Vastapäätä istuu tuoleilla muutamia naisia, kuin yleisessä huvipaikassa ja kutovat ahkeraan. Yhdellä etumaisista tuoleista seisoo Kosto ja katselee ympärilleen hakien ystävätään.

"Thérèse!" huutaa hän kimakalla äänellä. "Eikö kukaan ole nähnyt häntä? Thérèse Defarge!"

"Hän ei koskaan ennen ole laiminlyönyt", sanoo eräs neulova sisar.

"Ei, eikä hän nytkään laiminlyö", huutaa Kosto uhitellen. "Thérèse!"

"Kovempaa!" kehoittaa nainen.

"Niin kovemmin, Kosto, paljoa kovemmin, ja sittenkään hän tuskin sinua kuulee. Vielä kovemmin, ja lisää siihen pieni kirous, mutta kuitenkaan se tuskin tuo häntä sinne. Lähetä muita naisia häntä etsimään, jos hän on viipynyt jossakin; mutta vaikka lähetit ovat aikaansaaneet hirvittäviä urostöitä, on kuitenkin epäiltävää, jos he vapaaehtoisesti tahtovat mennä niin pitkälle, että he löytävät hänet!"

"Mikä onnettomuus!" huudahti Kosto ja polkee jalkaansa tuoliin. "Tässä ovat rattaat! Ja Evrémonden mestaus tapahtuu tuossa tuokiossa ja hän ei ole täällä! Tässä pitelen hänen kudintaan ja hänen tyhjä tuolinsa seisoo ja odottaa häntä. Itken mielipahasta ja pettymyksestä!"

Kun kosto laskeutuu alas korkealta paikaltaan tätä tehdäkseen, alkavat rattaat purkaa kuormaansa. Pyhän Guillotiinin papit ovat valmiina ja pukeutuneet juhlapukuihinsa. -- Krats! -- Päätä näytetään ja neulovat naiset, jotka tuskin nostivat silmiään katsoakseen sitä hetkisen sitten, jolloin se saattoi ajatella ja puhua, lukevat yksi.

Toiset rattaat tyhjennetään ja ajavat pois; kolmannet tulevat esiin. -- Krats! -- Ja kutovat naiset, jotka eivät koskaan haikaile tai lakkaa työstään, lukevat: kaksi.

Vale-Evrémonde nousee rattailta ja ompelijatar nostetaan alas heti hänen jälkeensä. Hän ei ole päästänyt hänen kärsivällistä kättänsä noustessaan, vaan pitää siitä vielä, kuten hän lupasi. Hän asettaa hänet varovaisesti selin natisevaan koneeseen, joka alati suristen kohoaa ja lankee ja hän katsoo hänen kasvoihinsa ja kiittää häntä.

"Ilman teitä, rakas muukalainen, en olisi niin rauhallinen, sillä luonnostani olen pieni pelkuri sydänraukka; en myöskään olisi voinut korottaa ajatuksiani Häneen, joka meni kuolemaan, että meillä voisi olla toivoa ja lohdutusta tänään. Luulen, että taivas on lähettänyt teidät luokseni."

"Tai teidät minun luokseni", sanoo Sydney Carton. "Katsokaa minuun, rakas lapsi, älkääkä välittäkö mistään muusta."

"En välitä mistään, niin kauvan kuin pidän teitä kädestä. En välitä mistään, kun irroitan käteni, kunhan he vain ovat nopeat."

"He kyllä ovat nopeat. Älkää peljätkö!"

He seisovat nopeasti harvenevassa uhrilaumassa, mutta he puhuvat kuin he olisivat kahdenkesken. Silmä silmää vastaan, ääni ääntä vastaan, käsi kädessä, sydän sydäntä vastaan ovat nämät molemmat yhteisen äidin lapset, niin eriävät ja kaukana toisistaan, tavanneet toisensa pimeällä maantiellä lähteäkseen yhdessä kotiin lepäämään sen helmaan.

"Jalo ja urhea ystävä, saanko tehdä viimeisen kysymyksen? Olen hyvin tietämätön ja se tekee minut hiukan levottomaksi."

"Sanokaa mitä se on."

"Minulla on serkku, ainoa sukulaiseni, orpo niinkuin minäkin ja josta paljon pidän. Hän on minua viisi vuotta nuorempi ja hän on erään talonpojan luona etelä-Ranskassa. Köyhyys erotti meidät ja hän ei tiedä mitään kohtalostani, sillä en osaa kirjoittaa -- ja jos osaisinkin, kuinka voisin sanoa hänelle --! On parempi niinkuin on."

"Mitä ajattelin tänne tullessamme ja mitä vielä nytkin ajattelen katsellessani teidän ystävällisiin, rohkeihin kasvoihinne, jotka minua niin tukevat, on, että: jos tasavalta todellakin tekee hyvää köyhille ja ne kärsivät vähemmän nälkää ja kaikkea muutakin vähemmin, voihan hän elää kauvemmin; hän ehkä voi tulla vanhaksikin."

"Entä sitten, hyvä sisareni?"

"Uskotteko" -- kärsivälliset silmät, joissa oli niin paljon mielenlujuutta, täyttyivät kyynelillä ja huulet eroavat enemmän ja väräjävät -- "että aika tulee tuntumaan minusta pitkältä odottaessani häntä paremmassa maailmassa, jossa toivon sekä teidän että itseni saavan armeliaan turvapaikan?"

"Se ei ole mahdollista, lapseni, siellä ei ole mitään aikaa eikä mitään surujakaan."

"Te lohdutatte minua suuresti! Olen niin tietämätön. Suutelenko teitä nyt? Onko hetki tullut?"

"On."

Tyttö suutelee häntä suulle, hän suutelee tyttöä ja he siunaavat toisiaan juhlallisesti. Laiha käsi ei vapise, kun hän irroittaa sen omastaan, kärsivälliset kasvot eivät ilmaise mitään muuta kuin lempeätä ja kirkasta mielenlujuutta. Hän on viimeinen hänen edellään -- nyt on hän poissa; kutovat naiset lukevat kaksikymmentäkaksi.

"Minä olen ylösnousemus ja elämä, sanoo Herra, joka uskoo minun päälleni, hän elää, ehkä hän olisi kuollut ja jokainen, joka uskoo minun päälleni, ei hänen pidä kuoleman ijankaikkisesti."

Monien äänien kahina, monet kohotetut kasvot, monet kiiruhtavat askeleet kansanjoukossa, jotka ahdistavat sen eteenpäin kuin kuohuvan hyökylaineen, kaikki katoaa kuin salama. Kaksikymmentäkolme!

* * * * *

Kaupungilla kerrottiin hänestä sinä iltana, että hänen kasvonsa olivat rauhallisemmat mitä milloinkaan oli siellä nähty. Moni lisäsi, että hänen ulkomuotonsa oli ylevä ja profeetallinen.

Eräs saman mestauskirveen etevimpiä uhreja -- eräs nainen -- oli jonkun aikaa sitä ennen saman mestauslavan juurella pyytänyt saada kirjoittaa muistiin ne ajatukset jotka liikkuvat hänessä. Jos kaksikymmentäkolme olisi ilmaissut omansa ja ne olisivat olleet profeetallisia, olisivat ne kuuluneet näin:

"Näen Barsadin ja Clyn, Defargen, Koston, valamiehen ja tuomarin, suuren joukon uusia sortajia, jotka olivat kohonneet entisten häviöstä, heittävän henkensä tämän kostokapineen kautta, ennenkuin se lakkaa toimimasta. Näen kauniin kaupungin ja loistavan kansan kohoavan tästä syvyydestä ja heidän taisteluissaan todellisen vapauden puolesta, heidän voitoissaan ja tappioissaan pitkien, tulevien vuosien kuluessa näen tämän aikuisen ja edellisten aikojen pahan, josta tämä on luonnollinen jälkeläinen, vähitellen toimittavan sovintouhreja itsensä puolesta ja häviävän.

"Näen heidät, joiden puolesta olen henkeni uhrannut, jatkavan rauhallista, hyödyllistä, kukoistavaa ja onnellista elämää Englannissa, jota en koskaan enää näe. Näen hänet lapsi sylissä, lapsi, joka kantaa minun nimeni. Näen hänen isänsä, vanhana ja kumarassa, mutta muutoin toipumassa, uskollisena kaikille lääkärialallaan ja rauhallisena mieleltään. Näen hyvän vanhuksen, joka niin kauvan on ollut heidän ystävänsä, kymmenen vuoden kuluttua antavan heille kaiken omaisuutensa ja rauhallisena menevän pois palkkansa vastaanottamaan.

"Näen, että minulla on pyhä paikka heidän ynnä heidän jälkeistensä sydämessä polvesta polveen. Näen hänen vanhana naisena itkevän kohtaloani tämän päivän vuosipäivänä. Näen hänen miehineen matkansa määrään päästyään, lepäävän vieretysten viimeisellä maallisella vuoteellaan, ja tiedän etteivät he toinen toistaan enempi kunnioittaneet ja pyhänä pitäneet kuin he molemmat minua.

"Näen sen lapsen, joka oli hänen povellaan ja kantoi minun nimeäni, miehenä edistyvän sillä elämänuralla, joka kerran oli minun. Näen hänen onnistuvan niin hyvin että minun nimeäni ylistetään hänen nimensä loisteessa. Näen sen tahran, joka oli sitä himmentänyt, haihtuvan pois. Näen hänen, etumaisena oikeudellisten tuomarien ja kunnioitettujen miesten joukossa, vievän tälle paikalle -- joka on silloin kaunis, ilman merkkiäkään siitä, joka sitä nyt rumentaa -- minun nimisen kultakutrisen pojan, jonka otsassa on ilme, jonka niin hyvin tunnen ja kuulen hänen kertovan lapselle elämäni tarinan hellällä ja väräjävällä äänellä."

_Loppu_.