Part 30

Hän odotti ja odotti, ja kello löi kaksitoista, mutta tohtori Manettea ei vaan kuulunut. Herra Lorry tuli takasin, mutta ei saanut mitään tietoja hänestä eikä tuonut niitä itsekkään. Missä hän saattoi olla?

He keskustelivat juuri tästä asiasta ja tämä pitkällinen poissaolo herätti heissä hieman toivoa, kun he kuulivat tohtorin tulevan portaissa. Hänen astuessaan huoneeseen selvisi että kaikki oli hukassa.

Oliko hän todellakin käynyt jonkun luona tai oliko hän koko ajan kuljeksinut katuja, ei koskaan saatu tietää. Hänen seisoessaan heihin tuijottamassa, eivät he mitään häneltä kysyneet, sillä hänen kasvonsa ilmaisivat kaiken.

"En voi löytää sitä", sanoi hän, "ja minun pitää päästä selville siitä. Missä se on?"

Hänen päänsä ja kaulansa olivat paljastetut ja tätä sanoessaan ja katsellessaan ympärilleen avuttoman näköisenä, riisui hän takkinsa ja antoi sen pudota laattialle.

"Missä on rahini? Olen etsinyt rahiani kaikkialta, mutta en sitä löydä. Minne he ovat panneet työni? Aika kuluu; minun täytyy lopettaa nuo kengät."

He katsoivat toisiinsa ja heidän verensä jähmettyi.

"Tulkaa, tulkaa", sanoi hän valittaen surkealla äänellä, "antakaa minun mennä työhöni. Antakaa minulle työni."

Kun hän ei saanut vastausta, repi hän tukkaansa ja polki jalkaa kuin ärsytetty lapsi.

"Älkää kiusatko kadotettua ihmisparkaa", rukoili hän kauheasti valittaen, "vaan antakaa minulle työni! Miten meidän käy, elleivät ne kengät valmistu tänä yönä? -- Hukassa, auttamattomasti hukassa!"

Silminnähtävästi oli niin toivotonta keskustella hänen kanssaan tai koettaa saada häntä tajuihinsa, että he -- ikäänkuin sopimuksesta -- panivat kätensä hänen olalleen ja pyysivät häntä istumaan tulen eteen ja lupasivat että hän kohta saisi työnsä. Hän vaipui tuolille, tuumi ja itki hiipuvan takan ääressä. Ikäänkuin kaikki mitä oli tapahtunut ullakkokamarin ajoilta, olisi ollut vain kadonnut haave tai uni, näki herra Lorry hänen vajoovan kokoon, aivan samaksi olennoksi, joka oli ollut Defargen hoitolaisena.

Niin hämmästyneet ja kauhistuneet kuin he molemmat olivatkin tämän hävityksen nähdessään, ei ollut aikaa antautua sellaisten tunteiden valtaan. Hänen yksinäinen tyttärensä, jolta viimeinen toivo ja turva oli riistetty, oli heidän sydäntään liian lähellä. Carton sanoi ensiksi:

"Viimeinen toivo on mennyt; se ei ollut suuri. Niin, parasta on että hän viedään tyttärensä luo. Mutta tahdotteko, ennenkuin menette, kuulla minua tarkasti? Älkää kysykö, miksi teen ne ehdot, joita aion teille asettaa ja vaadin lupausta, jota aion pyytää; minulla on siihen syy -- tärkeä syy."

"Sitä en epäile", vastasi herra Lorry. "Sanokaa pois."

Heidän edessään oleva olento huojui koko ajan ähkien yksitoikkoisesti edestakasin. He puhuivat niin hiljaa kuin olisivat yöllä valvoneet sairasvuoteen ääressä.

Carton kumartui nostamaan laattiasta nutun, joka oli melkein kietoutunut hänen jalkoihinsa. Silloin putosi siitä pieni rasia, jossa tohtorin oli tapana pitää luetteloa päivän toimituksista. Carton otti sen laattialta ja siinä oli kokoon käännetty paperi.

"Tutkikaamme tätä?" sanoi hän. Herra Lorry nyykäytti myöntäväisesti päätään. Carton aukasi sen ja huudahti: "Jumalan kiitos!"

"Mitä se on?" kysyi herra Lorry kiihkeästi.

"Odottakaa hetkinen, puhun siitä sitten. Ensi aluksi", hän pisti kätensä takkiinsa ja otti esille toisen paperin, "tämä on todistus, joka oikeuttaa minua lähtemään tästä kaupungista. Katsokaa sitä. Te näette -- Sydney Carton, englantilainen?"

Herra Lorry piti sitä kädessään ja katseli hänen vakaviin kasvoihinsa.

"Säilyttäkää se minulle huomiseen. Minä menen tapaamaan häntä huomenna, kuten muistatte ja on parasta, etten ota sitä mukaani vankilaan."

"Miksikä ei?"

"Enpä tiedä, mutta jätän sen mieluummin tänne. Ottakaa nyt tämä paperi, jota tohtori Manette on pitänyt taskussaan. Samanlainen todistus oikeuttaa hänet, hänen tyttärensä ja tämän lapsen milloin hyvänsä kulkemaan kaupunginporteista ja rajan yli. Näettehän?"

"Näen."

"Hän hankki sen ehkä eilen viimeiseksi varokeinoksi onnettomuutta vastaan. Milloinka se on päivätty? Mutta se on yhdentekevää, älkää viipykö sitä tarkastaessa, vaan piilottakaa se tarkasti yhdessä minun ja omanne kanssa. Kuulkaa nyt tarkasti. Vielä pari tuntia sitten en epäillyt, että hänellä olisi tai että hän voisi itselleen hankkia sellaista paperia. Se kelpaa kunnes se peruutetaan. Mutta peruuttaminen saattaa tapahtua pian ja minulla on omat syyni uskoa, että niin käy."

"Eihän heitä vain uhkaa vaara?"

"Heitä uhkaa suuri vaara. Vaara on siinä että rouva Defarge ilmiantaa heidät, olen kuullut sen hänen omilta huuliltaan. Tänä iltana kuulin siltä naiselta sellaisia sanoja, jotka kuvasivat heidän vaaransa minulle räikeissä väreissä. En ole hukannut aikaa ja senjälkeen olen tavannut vakoojan. Hän todisti pelkoni oikeaksi. Hän tietää, että eräs puunhakkaaja, joka asuu vankilamuurien vieressä, on rouva ja herra Defargen käskyläinen ja on rouva Defargelle kertonut, että hän on nähnyt 'hänen', hän ei milloinkaan maininnut Lucyn nimeä -- antavan merkkejä vangeille. On helppoa arvata, että he tulevat käyttämään tavallista tekosyytä, salaliittoa vankilassa ja että se uhkaa 'hänen' elämätänsä -- ehkäpä hänen lapsensakin -- ja vielä hänen isänsäkin -- sillä molempia on nähty siellä yhdessä hänen kanssaan. Älkää näyttäkö niin kauhistuneelta. Te pelastatte heidät kaikki."

"Suokoon Jumala että voisin sen, Carton. Mutta kuinka?"

"Sanon sen nyt teille. Se riippuu teistä eikä se voisi riippua kenestäkään paremmasta. Tätä kannetta ei varmaankaan tehdä ennenkuin huomispäivän jälkeen, luultavasti ei ennenkuin parin kolmen päivän perästä, luultavasti ei ennenkuin viikon kuluttua. Tiedättehän, että pidetään valtiorikoksena jos joku suree tai osottaa myötätuntoa jollekkin guillotiinin uhrille. Hän ja hänen isänsä tekevät epäilemättä itsensä syypäiksi siihen rikokseen ja tuo nainen jonka pinttynyt viha on selittämätön, on odottava lisätäkseen asiansa voimaa ja varmistuakseen itse. Seuraatteko puhettani?"

"Niin tarkasti ja niin suurella luottamuksella sanoihinne että tällä hetkellä olen unohtanut", hän kosketteli tohtorin tuolin nojaa, "tämänkin kurjuuden."

"Onhan teillä rahaa ja saatatte hankkia varoja matkustaaksenne rannikolle niin pian kuin sen matkan saattaa tehdä. Pitäkää huomenna aikasin hevoset valmiina että ne voivat lähteä liikkeelle kello kaksi päivällä."

"Se on tapahtuva." Hänen käytöksensä oli niin kiihkeä ja virkistävä, että herra Lorry innostui ja vilkastui kuin nuorukainen.

"Te olette jalo sydän. Sanoinhan, että emme voisi turvautua kehenkään parempaan. Sanokaa 'hänelle' tänä iltana, mitä tiedätte hänen vaarastaan, joka myöskin uhkaa hänen lastaan ja isäänsä. Huomauttakaa tästä, sillä hän laskisi ilolla kauniin päänsä miehensä pään viereen." Hän vaikeni hetkeksi; sitten hän jatkoi kuin ennen: "kuvailkaa hänelle, kuinka välttämätöntä on hänen lapsensa ja isänsä tähden lähteä Pariisista teidän kanssanne sillä tunnilla. Sanokaa hänelle että se oli hänen miehensä viimeinen säädös. Sanokaa hänelle, että siitä riippuu enemmän kuin hän uskaltaa uskoa ja toivoakkaan. Ettekö luule, että hänen isänsä, tässä surullisessa tilassaankin noudattaa häntä?"

"Siitä olen varma."

"Otaksuin niin. Toimittakaa niin että kaikki nämät säädökset tapahtuvat rauhallisesti ja hiljaa täällä pihalla ja istukaa itsekin vaunuihin. Samassa silmänräpäyksessä kun tulen, antakaa minun nousta vaunuihin ja heti ajaa pois täältä."

"Ymmärrän, että minun tulee odottaa teitä kaikissa olosuhteissa?"

"Teillähän on minun passini tallessa muiden muassa ja teidän tulee varata minulle paikka. Odottakaa vain että minun paikkani täytetään ja sitten matkalle Englantiin!"

"Niin", sanoi herra Lorry ja tarttui hänen innokkaaseen, mutta lujaan ja vakavaan käteensä, "silloinhan ei kaikki riipu vanhasta miehestä, vaan minulla on nuori ja voimakas mies rinnallani."

"Niin, Jumalan avulla. Luvatkaa minulle juhlallisesti, ettei mikään saata teitä muuttamaan tätä sopimusta, jonka olemme tehneet keskenämme."

"Ei mikään, Carton."

"Muistakaa näitä sanoja huomenna, jos muutatte suunnitelman tai -- syystä tai toisesta -- viivyttelette, niin ehkei voida yhtäkään henkeä pelastaa ja silloin täytyy välttämättä uhrata monta henkeä."

"Olen muistava niitä. Toivon uskollisesti toimittavani osani."

"Ja minä toivon toimittavani omani. Hyvästi nyt."

Vaikka hän sanoi tämän vakavasti hymyillen ja vieläpä vei vanhuksen kädenkin huulilleen, ei hän kuitenkaan jättänyt häntä oitis. Hän auttoi häntä herättämään tuon huojuvan olennon hiipuvan hiiloksen edestä, panemaan hänen päälleen hatun ja viitan ja houkuttelemaan häntä mukaansa koettamaan ottaa selkoa rahista ja työstä, jota hän edelleenkin pyysi surkealla äänellä. Carton kulki tohtori Manetten toisella sivulla ja seurasi häntä pihaan siihen taloon, jossa surullinen sydän -- niin onnellinen siihen aikaan jolloin hän avasi oman surullisen sydämensä sille -- valvoi tämän hirmuisen yön. Hän meni pihalle, jäi sinne hetkiseksi yksikseen ja katseli ylös valaistuun ikkunaan _hänen_ huoneessaan. Ennenkuin hän lähti, kuiskasi hän siunauksen ja hyvästit.

KOLMASTOISTA LUKU.

Viisikymmentäkaksi.

Conciergerian pimeässä vankilassa odottivat päivän kuluessa tuomitut kohtaloaan. Heitä oli yhtä monta kuin vuodessa viikkoja. Viisikymmentäkaksi tulisi tänä iltapäivänä kaupungin elämänvirtaa myöten vierimään äärettömään, ijäiseen mereen. Ennenkuin he jättivät koppinsa, olivat ne määrätyt uusille tulokkaille; ennenkuin heidän verensä juoksi eilen vuodatettuun vereen, oli jo määrätty, mikä veri sekotettaisiin heidän vereensä huomenna.

Kaksi tiuvia ja kaksitoista oli laskettu. Seitsemänkymmenvuotisesta veronkannonurakoitsijasta, joka ei voinut ostaa henkeään kaikilla rikkauksillaan, kaksikymmenvuotiseen ompelijattareen, jonka köyhyys ja huomaamattomuus eivät voineet häntä pelastaa.

Charles Darnay, joka istui yksinään kopissaan, ei ollut antautunut turhiin toiveisiin tultuaan oikeudesta. Joka rivillä siinä kertomuksessa, jonka hän oli kuullut luettavan, oli hän kuullut tuomionsa. Hän oli täydellisesti käsittänyt, ettei mikään persoonallinen vaikutusvalta saattanut häntä pelastaa, että hänet todenperään oli miljoonat tuominneet ja etteivät yksilöt saattaneet olla hänelle miksikään hyödyksi. Armaan vaimonsa kasvot edessään ei ollut hänen helppo pakottaa itseään kantamaan kuormaansa. Hän oli kovin kiintynyt elämään ja hänen oli kovin, kovin vaikea siitä erota; kun hän monen ponnistuksen jälkeen irtauntui vähän yhdessä kohden, sulkeutui hän taas lähemmäksi elämää toisessa kohden. Hänen ajatuksensa kulkivat kiireesti ja hänen sydämensä työskenteli levottomasti ja kuumeentapaisesti, taistellen alistumista vastaan. Jos hän hetkeksi nöyrtyi alistuen kohtaloonsa, näytti jälkeenelävä vaimo ja lapsi sitä vastustavan.

Mutta nämät olivat vain ohimeneviä mietteitä. Ennenpitkää ajatus, ettei ollut mitään häpeällistä siinä kohtalossa, joka häntä odotti ja että monen täytyi syyttömästi kulkea samaa tietä ja sitä rohkeana astua tuli hänelle mieleen ja avusti häntä. Sitten tuli hänen mieleensä ajatus, että mielenrauha, jota hänen rakkaat lähimpänsä tulevaisuudessa saattaisivat nauttia, paljon tulisi riippumaan hänen levollisesta mielenlujuudestaan. Siten hän vähitellen rauhottui ja tuli paremmalle mielelle ja saattoi kohottaa ajatuksensa korkeammalle ja saada lohdutusta ylhäältä.

Ennen pimeän tuloa hänen tuomiopäivänään oli hän jo päässyt pitkän kappaleen eteenpäin viimeisellä matkallaan. Koska hän oli saanut luvan ostaa kirjoitustarpeita ja kynttilän, istuutui hän kirjoittamaan kunnes vankilan lamput sammutettaisiin.

Hän kirjoitti pitkän kirjeen Lucylle, jossa hän sanoi, ettei hän ollut tiennyt mitään hänen isänsä vankeudesta, ennenkuin hän kuuli sen Lucylta itseltään, ja että hän oli yhtä tietämätön kuin hänkin isänsä ja setänsä syyllisyydestä tähän onnettomuuteen, siihen hetkeen asti jolloin kirjoitus luettiin. Hän oli jo selittänyt hänelle, että jättämänsä nimen salaaminen oli ainoa -- nyt aivan ymmärrettävä -- ehto, jonka hänen isänsä oli pannut heidän kihlauksellensa ja jonka hän uudestaan häneltä vaati heidän hääpäivänsä aamuna. Hän pyysi hänen isänsä tähden ettei hän milloinkaan koettaisi saada selville, oliko hänen isänsä unohtanut sen paperin olemassaoloa tai toiko (satunnaisesti tai pysyväisemmin) kertomus Towernista sen hänelle mieleen sinä pyhänä heidän rakkaan plataaninsa alla puutarhassa. Jos hänellä oli selvä muisti siitä, oli asia ymmärrettävä niin, että hän luuli sen hävinneen Bastiljin mukana, koska hän ei ollut kuullut sitä mainittavan vangeilta jääneitten muistien joukossa, joita kansa oli löytänyt ja joista oli tehty selkoa koko maailmalle. Hän vannotti vaimoaan -- vaikka lisäsi hän, hän tiesi sen olevan tarpeetonta -- lohduttamaan isäänsä kaikella mahdollisella hellyydellä, ettei hän ollut tehnyt mitään, josta hänellä olisi syytä itseään soimata, vaan että hän aina oli unohtanut itsensä kaikkien heidän tähtensä! Lähinnä sitä, että hän painaisi mieleensä miehensä viimeisen kiitollisen ja rakastavan tervehdyksen ja siunauksen ja että hän voittaisi surunsa antautuakseen heidän rakkaalle lapselleen, rukoili hän häntä, niin totta kuin he kerran tapaisivat toisensa taivaassa, lohduttamaan isäänsä.

Vaimonsa isälle itselleen hän kirjoitti samaan henkeen, mutta hän lisäsi että hän nimenomaan uskoi vaimonsa ja lapsensa hänen huostaansa. Ja hän sanoi tämän hyvin pontevasti, toivoen siten havauttaa häntä alakuloisuudesta tai hänen vaarallisesta taipumuksestaan vaipua menneisiin, jotka mahdollisesti saisivat hänessä vallan.

Herra Lorryn huostaan jätti hän heidät kaikki ja selvitti hänelle taloudelliset asiansa. Kun tämä oli tehty ja hän oli lisännyt monta kiitollista ystävyyden ja lämpimän rakkauden vakuutusta, oli kaikki valmista. Hän ei ajatellut koskaan Cartonia. Hänen sydämensä täytti niin hänen omansa ettei hän kertaakaan ajatellut häntä.

Hän ehti lopettaa nämät kirjeet ennen valojen sammuttamista. Paneutuessaan olkivuoteelleen, luuli hän tehneensä tilit tämän maailman kanssa.

Mutta se viittoi häntä takasin unessa ja näyttäytyi hänelle häikäisevissä kuvissa. Vapaana ja onnellisena, sydän selittämättömän kepeänä, oleskeli hän jälleen Lucyn kanssa vanhassa talossa Sohossa (vaikka se ei ollenkaan ollut todellisen talon kaltainen) ja Lucy sanoi hänelle, että kaikki oli vain unta ja ettei hän ole koskaan ollutkaan poissa. Hetkisen unhotusta ja sitten oli hän kärsinyt ja tullut takasin Lucyn luo kuolleena ja rauhan saaneena ja kuitenkaan ei hänessä ollut tapahtunut mitään muutosta. Taas hetken unhotusta ja hän heräsi kolkkona aamuna tietämättä missä oli, tai mitä oli tapahtunut, kunnes hänen sielunsa läpi välähti: "tänään on kuolinpäiväni!"

Siten hän oli viettänyt ajan siihen päivään asti, jolloin ne viisikymmentäkaksi päätä oli katkottavat. Ja nyt kun hän oli tyyni ja toivoi saattavansa kohdata kuolemaa tyynellä uljuudella, alkoivat hänen valppaat ajatuksensa liikkua uudella tavalla, jota oli vaikea hillitä.

Hän ei ollut koskaan nähnyt konetta, joka oli lopettava hänen elämänsä. Kuinkahan korkealla se oli maasta, kuinkahan monta astuinta siinä oli, missä hän tulisi seisomaan, kuinka häntä käsitellään, ovatkohan kädet, jotka häntä koskettavat, veren tahraamat, millehän suunnalle hänen päänsä käännetään, olisiko hän ensimmäinen tai ehkä viimeinen; tämänkaltaiset kysymykset tunkeusivat lukemattomia kertoja hänen mieleensä hänen tahdostaan riippumatta. Niihin ei myöskään liittynyt minkäänlaista pelkoa; häntä ei ollenkaan pelottanut. Ne ennemmin perustuivat kummalliseen, itsepintaiseen haluun tietää, miten hän menettelisi kun aika oli käsissä, halu, joka oli äärettömässä epäsuhteessa niihin muutamiin, lyhyviin hetkiin, joiden ympärillä se liikkui; ihmettely, joka pikemmin syntyi hänessä itsessä olevan toisen henkilön sielussa, kuin hänen omassaan.

Tunnit kuluivat hänen kulkiessaan edestakasin ja kellot löivät lyöntejä, joita hän ei milloinkaan enää kuulisi. Yhdeksän hävinnyt ainaiseksi, kymmenen ainaiseksi, yksitoista hävinnyt ainaiseksi, kaksitoista läheni kadotustaan. Kovan ottelun jälkeen tämän kiihoittuneen ajatustoiminnan kanssa, joka lopulta saattoi hänet aivan hämilleen, oli hän saanut sen asettumaan. Hän kulki edestakasin ja toisti omaistensa nimiä hiljaa itsekseen. Pahin taistelu oli ohi. Hän saattoi kulkea edestakasin häiritsevien kuvittelujen häntä vaivaamatta ja rukoilla itsensä ja heidän puolestaan.

Kaksitoista hävinnyt ainiaaksi.

Hänelle oli ilmotettu että viimeinen tunti oli kolme ja hän tiesi että häntä tultaisiin hakemaan vähän aikasemmin, sillä pyövelirattaat vierivät raskaasti ja hitaasti katuja myöten. Hän päätti senvuoksi ajatella kello kahta viime hetkeksi ja sillävälin vahvistaa itseään voidakseen sitten vahvistaa muita.

Hän kulki säännöllisesti edestakasin kädet ristissä rinnan yli, aivan toisena ihmisenä kuin vanki, joka käveli edestakasin La Forcessa ja kuuli hämmästymättä kellon viimeisen kerran lyövän yksi. Tunti oli ollut yhtä pitkä kuin muutkin tunnit. Sydämestään kiittäen taivasta takasin voitetusta mielenmaltista, ajatteli hän:

"Nyt ei ole enää kuin tunti", ja alkoi taaskin kävellä.

Askeleita kivikäytävässä oven edustalla. Hän pysähtyi.

Avain pistettiin lukkoon ja väännettiin. Ennenkuin ovi avattiin tai juuri sitä avattaessa, sanoi eräs mies matalalla äänellä englannin kielellä:

"Hän ei ole koskaan nähnyt minua täällä, olen välttänyt häntä. Menkää sisään yksinänne; odotan läheisyydessä. Älkää viivytelkö."

Ovi aukaistiin ja suljettiin äkkiä ja kasvot hymyn valaisemina ja varoittava sormi huulilla seisoi Sydney Carton hänen edessään ja katseli häntä tyynesti.

Hänen katseensa oli niin loistava ja ihmeellinen, että vanki ensi hetkellä luuli häntä mielikuvituksensa tuotteeksi. Mutta hän puhui ja se oli hänen äänensä; hän tarttui vangin käteen ja se oli hänen kädenpuristuksensa.

"Kaikista ihmisistä maan päällä olin kai viimeinen, jonka luulitte saavanne nähdä?" sanoi hän.

"En voinut uskoa, että näin teidät edessäni. Voin sitä tuskin nytkään uskoa. Ette mahtane olla --" tämä epäilys tuli äkkiä hänelle mieleen -- "vankina?"

"En. Minulla on satunnainen vaikutusvalta yhteen täkäläiseen vanginvartijaan ja sitä on minun kiittäminen että nyt seison edessänne. Tulen hänen luotaan -- vaimonne, rakas Darnay."

Vanki puristi hänen kättään.

"Minulla on pyyntö häneltä teille."

"Mikä niin?"

"Vakava, harras ja hellä rukous, jonka hän lausuu teille äänensä liikuttavimmalla kaiulla, joka teille on niin rakas ja jonka niin hyvin muistatte."

Vanki käänsi kasvojansa hiukan sivulle.

"Teillä ei ole aikaa kysyä, miksi minä sen tuon tai mitä se merkitsee, minä en ehdi sanoa sitä teille. Teidän täytyy noudattaa sitä -- vetäkää nuo saappaat jaloistanne ja pankaa jalkaanne minun."

Vangin takana kopin seinämällä oli tuoli. Carton, joka riensi esiin, oli jo salaman nopeudella saanut hänet istuutumaan sille ja seisoi hänen ylitsensä kumartuneena avojaloin.

"Pankaa jalkaanne minun saappaani. Pinnistäkää käsienne voimaa, tahtonne tarmoa. Pian!"

"Carton, pakeneminen ei ole mahdollista, se ei voi tapahtua. Te vain kuolette kanssani. Se on mielettömyyttä."

"Olisi mielettömyyttä, jos käskisin teitä pakenemaan, mutta teenkö sitä? Kun käsken teidän menemään tuosta ovesta, sanokaa silloin minulle että se on mielettömyyttä ja jääkää tänne. Muuttakaa kaulaliinaa ja takkia kanssani. Teidän sitä tehdessänne, irrotan tämän nauhan tukastanne ja levitän tukkanne samalla lailla kuin omani."

Kummastuttavalla nopeudella ja sellaisella tahdon ja toiminnan voimalla, joka tuntui aivan yliluonnolliselta, pakotti hän hänen tekemään nämät muutokset. Vanki oli kuin lapsi hänen käsissään.

"Carton! Hyvä Carton! Tämä on mieletöntä. Sitä ei voi toteuttaa, se ei saata käydä päinsä, sitä on koetettu, mutta se on aina epäonnistunut. Pyydän, ettette lisää kuolemani katkeruutta omalla kuolemallanne."

"Rakas Darnay, kehotanko teitä menemään ulos ovesta? Kun teen sitä, niin kieltäytykää. Kynä, mustetta ja paperia on teidän pöydällänne. Onko kätenne niin varma että voitte kirjoittaa."

"Oli ainakin teidän tullessanne."

"Tehkää se varmaksi taaskin ja kirjoittakaa mitä sanelen. Pian, ystävä, pian!"

Darnay painoi kädellänsä sekaista päätänsä ja istuutui pöydän ääreen. Carton seisoi ihan hänen vieressään oikea käsi takin sisässä.

"Kirjoittakaa aivan sanojeni mukaisesti."

"Kenelle osotan sen."

"Ei kellenkään." Carton piti vielä kättään takkinsa alla.

"Päiväänkö sen?"

"Ei ole tarpeen." Vanki katsoi ylös joka kysymyksen jälkeen. Carton kumartui hänen ylitsensä ja pitäen kättään takin sisässä katsoi häneen.

"Jos muistatte", saneli Carton, "ne sanat, jotka vaihdoimme keskenämme kauvan sitten, ymmärrätte helposti tämän, sen nähdessänne. Tiedän teidän muistavan niitä. Ei olisi teidän kaltaistanne unohtaa niitä."

Hän aikoi vetää pois kätensä, mutta kun vanki hämmästyksissään kirjeen sisällyksestä sattui katsomaan ylös, pysähtyi käsi ja ympäröi jotakin.

"Oletteko kirjoittanut: unohtaa niitä?" kysyi Carton.

"Olen. Aseko teillä on kädessänne?"

"Ei, en ole aseellinen."

"Mikä teillä on kädessänne?"

"Saatte sen pian tietää. Kirjoittakaa; on jälellä vain muutamia sanoja." Hän saneli taaskin. "Olen kiitollinen siitä, että se hetki on tullut, jolloin voin ne todistaa. Että teen sen, ei anna aihetta mihinkään suruun eikä sääliin." Tätä sanoessaan ja katsellessaan kirjoittajaan, antoi hän kätensä hitaasti ja varovaisesti vaipua alas tämän kasvojen läheisyyteen.

Kynä putosi Darnayn kädestä pöydälle ja hän katseli tylsästi ympärilleen.

"Mikä haju se on?" kysyi hän.

"Hajuko?"

"Jotakin luikahti ohitseni."

"Sitä en tiedä, täällä ei voi olla mitään. Ottakaa kynä ja lopettakaa. Joutukaa, joutukaa!"

Vanki koetti terottaa huomiotaan, ikäänkuin hänen muistinsa olisi tylsistynyt ja hänen sielunkykynsä eivät olisi toiminneet. Hänen katsellessaan Cartoniin tylsästi ja aivan muuttuneella hengityksellä, katsoi tämä häneen terävästi, käsi taaskin nutun alla.

"Joutukaa, joutukaa!"

Vanki kumartui taaskin paperin yli.

"Jos olisi ollut toisin" -- Cartonin käsi solui taas varovasti ja hiljaa alas -- "en koskaan olisi käyttänyt hitaampaa keinoa. Jos olisi ollut toisin --" käsi oli nyt vangin kasvojen luona -- "olisi minulla ollut vain sitä enemmän vastattavaa. Jos olisi ollut toisin --" Carton katsoi kynään ja huomasi että se juoksi vaivaloisesti ja muodosti vain epäselviä koukeroita.

Cartonin käsi ei enää siirtynyt takin alle. Vanki hyppäsi pystyyn katsellen nuhtelevaisesti ystävätään, mutta Carton pani kätensä lujasti ja varmasti hänen sieramilleen ja tarttui vasemmalla kädellä häntä vyötäisiin. Hän paini heikosti muutamia silmänräpäyksiä sen miehen kanssa, joka oli tullut uhraamaan elämänsä hänen edestään, mutta hetken perästä makasi hän tajutonna laattialla.

Ripeästi ja yhtä päättäväisin käsin, kuin sydämin, pukeutui Carton niihin vaatteisiin, jotka vanki oli riisunut päältään, kampasi tukkansa taaksepäin ja sitoi sen nauhalla, jota vanki oli käyttänyt. Sitten hän huusi hiljaa: "tulkaa sisään!" ja vakooja näyttäytyi.

"Näettekö?" sanoi Carton ja katsahti häneen polvistuessaan tainnoksissa olevan viereen ja pistäessään paperin hänen takkinsa sisään. "Oletteko suuressakin vaarassa?"

"_Tämä_ ei saata minua suureen vaaraan täällä vallitsevan kiireen aikana, jos vaan rehellisesti pysytte sopimuksessamme."

"Älkää minun tähteni peljätkö. Olen uskollinen kuolemaan saakka."

"Niin teidän on oleminen, herra Carton, että luku viisikymmentäkaksi täyttyy. Jos te tuossa puvussa täytätte lukumäärän ei minun tarvitse peljätä."

"Älkää peljätkö mitään! Minä olen kohta kykenemätön teitä vahingoittamaan ja ne toiset, Jumalan kiitos ovat pian täältä kaukana. Hakekaa apua ja kantakaa minut alas vaunuihin!"

"Teidätkö?" sanoi vakooja levottomasti.

"Hänet, jonka kanssa olen osaa vaihtanut. Menettekö ulos samasta portista, josta toitte minut tänne?"

"Tietysti."