Part 29

He vaihtoivat katseen, mutta kumarsivat minulle samoin kuin minäkin heille ja me erosimme sanaakaan vaihtamatta. -- -- --

Olen väsynyt, väsynyt, väsynyt -- uupunut kurjuudesta. En voi lukea mitä olen kirjoittanut kuihtuneella kädelläni. -- -- --

Aikaseen aamulla jätettiin oveni eteen kultarahakääry minun nimikirjoituksellani. Olin jo alussa tarkoin miettinyt mitä tekisin. Päätin sinä päivänä yksityisesti kirjoittaa ministerille ja ilmottaa hänelle kummankin sairaustapauksen laadun, ja missä olin ollut, sanalla sanoen, kaikki olosuhteet. Tiesin mitä vaikutusvalta hovissa merkitsi ja mitkä vapaudet aatelistolla oli, enkä uskonut että koskaan kuulisin enempää tästä asiasta, mutta tahdoin keventää sydäntäni. Olin pitänyt asian kokonaan salassa, yksin vaimoltanikin ja siitäkin päätin mainita kirjeessäni. En peljännyt omasta puolestani, mutta tiesin muutamien toisten joutuvan vaaranalaisiksi jos ilmottaisin mitä minä tiesin.

Minulla oli paljon työtä sinä päivänä enkä voinut valmistaa kirjettäni illalla. Nousin tavallista aikasemmin seuraavana aamuna kirjoittaakseni sen valmiiksi. Oli vuoden viimeinen päivä. Kirje oli juuri lopetettuna edessäni, kun minulle ilmotettiin, että eräs nainen tahtoi minua puhutella. -- --

Tunnen itseni yhä enemmän ja enemmän voimattomaksi täyttämään tehtävää, johon olen ryhtynyt. On niin kylmä ja pimeä, aistini ovat niin turtuneet ja surumielisyyteni on ääretön.

Nainen oli nuori, miellyttävä ja kaunis, mutta ei näyttänyt pitkäikäiseltä. Hän oli hyvin liikutettu. Hän esitteli itsensä markiisi S:t Evrémonden vaimoksi. Liitin arvonimen, jolla poika puhutteli vanhempaa veljeä, vyöhön ommeltuun alkukirjaimeen ja tein helposti sen johtopäätöksen, että olin hiljan nähnyt sen aatelismiehen.

Muistini on yhä varma, mutta en saata kirjoittaa niitä sanoja joita vaihdoimme. Epäilen että minua valvotaan ankarammin kuin ennen, enkä tiedä milloin minua vakoillaan. Hän oli osaksi arvannut ja osaksi huomannut pääasiallisimmat seikat siinä hirvittävässä tapauksessa, hänen miehensä osuuden siinä, ja että he olivat kääntyneet minun puoleeni. Hän ei tiennyt, että se nuori nainen oli kuollut. Hänen toivonsa, sanoi hän, oli suuressa tuskassaan saada salaisesti osottaa hänelle naisellista osanottoa. Hänen toivonsa oli ollut torjua taivaan viha suvulta, joka kauvan oli ollut suuren, kärsivän joukon vihaama. Hänellä oli syytä uskoa, että löytyi nuori sisar, ja hänen hartain toivonsa oli saada auttaa tätä sisarta. En voinut hänelle muuta sanoa kuin että sellainen sisar oli olemassa, enempää en tiennyt. Luottaen vaitiolooni, oli hän tullut luokseni toivossa että voisin sanoa nimen ja olinpaikan. Mutta tähän onnettomaan hetkeen asti olen tietämätön kummastakin. -- -- --

Paperi rupeaa loppumaan. Muudan lappu otettiin minulta eilen varoituksella. Minun täytyy tänään lopettaa kertomukseni.

Hän oli hyvä, sääliväinen nainen eikä onnellinen avioliitossaan. Kuinka hän olisikaan ollut? Veli epäili ja vihasi häntä, ja kohdisti koko vaikutusvaltansa häntä vastaan, markiisitar pelkäsi häntä ja samoin miestään. Kun saatoin häntä portille, istui lapsi, kaunis kahden, kolmen vuoden vanha poika hänen vaunuissaan.

"Hänen tähtensä, tohtori", sanoi hän ja osotti itkien poikaansa, "tahtoisin koettaa parhaimpani mukaan sovittaa. Muutoin ei milloinkaan onni seuraa hänen perintöänsä. Aavistan, että ellei mitään toista syytöntä uhria sovitukseksi anneta, vaaditaan se kerran häneltä. Mitä vielä voin omakseni kutsua -- ainoastaan muutamia koristeita -- tahdon panna hänen elämänsä tärkeimmäksi tehtäväksi lahjoittaa sille vääryyttä kärsineelle perheelle, jos sisaresta saadaan selvä, kuolleen äitinsä osanoton ja säälin keralla."

Hän suuteli poikaa ja sanoi häntä hyväillen: "Sen teen sinun tähtesi, kultaseni. Tuleehan sinusta uskollinen, pikku Charles?" Lapsi vastasi: "Tulee!" Suutelin hänen kättänsä, hän otti poikansa syliinsä ja ajoi häntä hyväillen pois. En nähnyt häntä koskaan enää.

Koska hän oli maininnut miehensä nimen siinä uskossa että sen tiesin, en maininnut sitä kirjeessä. Suljin sinetillä kirjeeni ja koska en uskaltanut jättää sitä kenenkään toisen huostaan, vein itse sen samana päivänä perille.

Samana iltana, vuoden viimeisenä, kello yhdeksän tienoissa mustapukuinen mies soitti kelloani, pyysi saada puhutella minua ja seurasi ääneti nuorta palvelijaani Ernest Defargea, portaita ylös. Kun palvelijani tuli huoneeseeni, jossa istuin vaimoni kanssa -- oi vaimoni, sydämeni armas! Nuori kaunis englantilainen vaimoni -- näimme miehen, jonka olimme luulleet jääneen portille, seisovan ääneti hänen takanansa.

Vaikea sairauskohtaus S:t Honoré kadun varrella. Se ei veisi paljon aikaa; vaunut odottivat alhaalla.

Ne veivät minut tänne, ne veivät minut hautaani. Kun tulin ulos rakennuksesta, pantiin takaapäin musta side kireästi suuni eteen, ja käteni kiinnitettiin taapäin. Molemmat veljet tulivat yli kadun pimeästä nurkasta ja ilmaisivat käden liikkeillä että olin oikea. Markiisi otti taskustaan kirjeen, jonka olin kirjoittanut, näytti sen minulle, poltti sen lyhdyssä olevaan kynttilään ja polki tuhan murskaksi jalallaan. Ei sanaakaan vaihdettu. Minut vietiin tänne elävään hautaani.

Jos Jumala armossaan olisi taivuttanut noiden kovasydämisten veljien mielen antamaan jonkinlaisia tietoja rakkaasta vaimostani -- yhden ainoan sanankaan, että olisin saanut tietää elikö hän vai oliko kuollut -- uskoisin, ettei Jumala kokonaan ole heitä hyljännyt. Mutta nyt uskon, että punasen ristin merkki tuottaa heille turman ja ettei heillä ole mitään osaa Jumalan armoon. Ja heitä ja heidän jälkeisiään, sukunsa viimeiseen jälkeläiseen asti kutsun minä, Alexandre Manette onneton vanki, tänä vuoden 1767 viimeisenä iltana, sietämättömässä tuskassani edesvastuulle niinä päivinä, jolloin tili on tehtävä kaikesta tästä. Minä kutsun heidät edesvastuuseen taivaan ja maan eteen.

* * * * *

Tämän todistuskappaleen luettua nousi hirveä melu. Kiihkeän himon synnyttämä meteli, josta saattoi erottaa ainoastaan sanan: "veri".

Turha oli tälle tuomioistuimelle ja kuulijakunnalle toteen näyttää ettei Defarge ollut julkaissut mainittua asiakirjaa Bastiljista saatujen muistiinpanojen kanssa, jotka kannettiin juhlakulussa, vaan että hän oli kätkenyt ne ja odottanut aikaansa. Turhaa oli huomauttaa, että tuon kammotun sukunimen oli jo aikoja sitten Saint-Antoine julistanut pannaan ja merkinnyt tuhoavaan luetteloon. Se mies ei ollut koskaan maata polkenut, jonka hyveet ja ansiot tänä päivänä ja tässä tilaisuudessa olisivat voineet hänet pelastaa sellaisesta syytteestä.

Ja sen pahempi oli syytetylle, että syyttäjä oli tunnettu kansalainen, hänen harras ystävänsä, hänen vaimonsa isä. Kansanjoukon mielettömiä haluja oli matkia muinaisajan epäiltäviä yleisiä hyveitä ja uhrata itsensä ja muut kansan alttarilla. Kun siis puheenjohtaja sanoi (muuten hänen päänsä olisi ollut löyhässä), että tasavallan oivallinen lääkäri ansaitsisi vieläkin suuremmassa määrässä tasavallan kiitollisuutta hävittämällä vihatun ylimyssuvun ja epäilemättä tuntisi hän pyhää iloa ja riemua saattaessaan tyttärensä leskeksi ja lapsen isättömäksi, nousi raju ihastus, isänmaallinen innostus, ilman vähintäkään inhimillistä osanottoa. "Suuri vaikutusvalta ympäristöönsä", mutisi rouva Defarge hymyillen Kostolle. "Pelastakaa hänet nyt, tohtori, pelastakaa?"

Jokaisen valamiehen ääni otettiin kiljumalla vastaan. Vielä yksi ja vieläkin yksi. Melua ja kiljunaa.

Yksimielinen tuomio. Sydämeltään ja syntyperältään ylimys, tasavallan vihollinen, yleisesti tunnettu kansan sortaja. Takasin Conciergeriaan ja kuolema vuorokauden sisään!

YHDESTOISTA LUKU.

Hämärä.

Viattoman ja kuolemaan tuomitun miehen onneton vaimo vaipui alas tuomion julistettua, ikäänkuin häntä olisi kohdannut kuolettava isku. Mutta hän ei äännähtänytkään ja niin voimakas oli se ääni hänessä, joka sanoi että hänen ennen kaikkia tuli tukea miestänsä onnettomuudessa eikä sitä lisätä, että se äkkiä oikasi hänet suoraksi tämänkin iskun jälkeen.

Koska tuomarin piti ottaa osaa yleiseen mielenosotukseen kaupungilla, keskeytettiin istunto. Melu ja vilkas liike salin tyhjentyessä ei ollut vielä loppunut, kun Lucy nousi ja ojensi kätensä miestänsä vastaan kasvojen kuvastaessa vain rakkautta ja lohdutusta.

"Jos saisin koskettaa häntä! Jos saisin syleillä häntä ainoan kerran! Oi, kansalaiset, jos teillä olisi niin paljon sääliä meitä kohtaan!"

Jälellä oli enää vain yksi vanginvartija ja kaksi niistä neljästä, jotka olivat hänet vanginneet edellisenä iltana ja Barsad. Kaikki muu väki oli kiiruhtanut katsomaan mielenosotusta. Barsad sanoi toisille: "antakaa heidän syleillä toisiaan, sehän on silmänräpäyksen työ". He suostuivat ääneti ja veivät hänen penkkien ohi korotetulle paikalle, josta hän nojautumalla yli aitauksen saattoi sulkea vaimonsa syliinsä.

"Hyvästi, armaani! Viimeinen siunaus sinulle, rakkaani. Tapaamme jälleen toisemme siellä missä uupuneet saavat levähtää."

Ne olivat hänen miehensä sanat vaimolleen, sulkiessaan hänet syliinsä.

"Voin tämän kantaa, rakas Charles. Olen saanut voimaa korkeudesta, älä sure minun tähteni. Viimeinen siunaus lapsellemme!"

"Lähetän sen hänelle sinun kauttasi. Suutelen häntä sinun kauttasi. Sanon hänelle hyvästi sinun kauttasi!"

"Mieheni! Ei, silmänräpäys!" Mies tahtoi irrottautua vaimostaan. "Emme ole kauvan erillämme. Tunnen että tämä vähitellen murtaa sydämeni, mutta olen täyttävä velvollisuuteni niin kauvan kuin voin ja kun jätän hänet, on Jumala lähettävä hänelle ystäviä, niinkuin Hän teki minullekin."

Hänen isänsä oli seurannut häntä ja olisi langennut polvilleen heidän eteensä, ellei Darnay olisi ojentanut kättänsä ja estänyt häntä siitä huudahtaen:

"Ei, ei! Mitä olisitte tehnyt, että polvistuisitte meidän edessämme. Tiedämme nyt minkä taistelun olette muinoin kestänyt. Tiedämme nyt, mitä te kestitte, kun te epäilitte minun syntyperääni ja kun saitte sen tietää. Tiedämme nyt, mitä luonnollista vastenmielisyyttä vastaan te taistelitte ja minkä voititte tyttärenne tähden. Me teitä kiitämme sydämestämme kaikella rakkaudellamme ja kunnioituksellamme. Taivas olkoon kanssanne!"

Vastaukseksi isä repi valkeata tukkaansa ja väänteli käsiään huudahtaen tuskallisesti.

"Ei saata olla toisin", sanoi vanki. "Kaikki on yhteisesti vaikuttanut tällaisen lopun. Aivan turha koetus täyttää äiti parkani tehtävää saattoi teidät ensiksi onnettomaan yhteyteeni. Mitään hyvää ei voinut seurata niin paljosta pahasta, eikä onnellisempaa loppua niin onnettomalle alulle. Rohkaiskaa itsenne ja antakaa minulle anteeksi! Taivas teitä siunatkoon!"

Hän vietiin pois, hänen vaimonsa päästi hänet irti ja jäi seisomaan katsoen hänen jälkeensä kädet ristissä kuin rukouksessa ja loistavin kasvoin, joilla asui lohdutuksen hymyilykin. Kun hänen miehensä poistui vankien oven kautta, kääntyi Lucy, pani hellästi päänsä isänsä rinnalle, koetti puhua hänelle ja vaipui tiedottomana hänen jalkoihinsa.

Silloin astui Sydney Carton esiin pimeästä nurkasta, jossa hän oli koko ajan seisonut ja nosti hänet ylös. Ainoastaan hänen isänsä ja herra Lorry olivat saapuvilla. Cartonin käsivarsi vapisi nostaessaan häntä ja tukiessaan hänen päätään. Hänessä oli ilme, joka ei ollut ainoastaan sääliä, siinä oli ylpeyttäkin.

"Kannanko hänet vaunuihin? Hän ei ollenkaan paina käsivarrellani."

Hän kantoi hänen kepeästi portille ja laski hänet hellästi vaunuihin. Hänen isänsä ja heidän vanha ystävänsä nousivat niihin ja Carton istui kuskin viereen.

Heidän tultua portille, jossa hän muutamia tuntia sitten oli seisonut pimeässä laskien mille rosoisille katukiville hänen jalkansa oli mahtanut astua, nosti hän hänet vaunuista ja kantoi hänet portaita ylös heidän huoneeseensa. Siellä hän laski hänet sohvalle, jossa hänen lapsensa ja neiti Pross itkivät hänen rinnallaan.

"Älkää herättäkö häntä", kuiskasi Carton viimemainitulle, "hänelle on parempi näin, älkää saattako häntä tietoisuuteen, hänen ollessa näin tainnuksissa."

"Oi Carton, Carton, rakas Carton!" huusi pikku Lucy tuskan valtaamana -- nousten ja kiihkeästi häntä syleillen. "Nyt olette täällä, luulen teidän tekevän jotain äidin avuksi ja isän pelastamiseksi. Katsokaa häntä, rakas Carton! Voitteko te, joka pidätte hänestä yhtä paljon kuin mekin, nähdä häntä tuossa tilassa?"

Hän kumartui lapsen yli ja painoi hänen kukoistavan poskensa kasvojaan vasten. Sitten hän siirsi hänen tainnuksissa olevaa äitiänsä.

"Saanko", hän keskeytti, "saanko suudella häntä ennenkuin menen?"

He muistivat sittemmin hänen sopertaneen muutamia sanoja kumartuessaan ja huulillaan koskettaessaan makaavan kasvoja. Tyttö, joka seisoi häntä lähinnä, kertoi ne sitten ja kertoi ne lastensa lapsilleen tultuaan kauniiksi vanhaksi rouvaksi, että hän oli kuullut hänen sanovan: "elämä, jota rakastat".

Tultuaan viereiseen huoneeseen kääntyi hän herra Lorryn ja tohtori Manetten puoleen, jotka häntä seurasivat ja sanoi viimemainitulle:

"Vielä eilen oli teillä tohtori Manette paljon vaikutusvaltaa; koettakaa edes sitä vielä käyttää. Tuomarit ja kaikki vallanpitäjät ovat teille hyvin myötätuntoisia ja kiitollisia palveluksestanne, eikö niin?"

"Ei mitään Charlesta koskevaa salattu minulta. Minulle vakuutettiin vahvasti että hänet pelastaisin; ja sen tein." Hän lausui tämän vastauksen hyvin hitaasti ja suuresti liikutettuna.

"Koettakaa uudestaan. Aika huomisiltaan on lyhyt, mutta koettakaa."

"Aion koettaa, en lepää, hetkeäkään."

"Sepä hyvä, tiedän teidän ennenkin osottaneen lujuutta ja tarmoa suurissa asioissa, -- vaikka ei koskaan", lisäsi hän hymyillen ja huokaillen, "näin suuressa asiassa."

"Menen heti paikalla", sanoi tohtori Manette, "yleisen syyttäjän ja oikeuden puheenjohtajan luo ja menen muidenkin luo, joita on parasta olla mainitsematta. Minä kirjoitan myös -- ei sittenkään, on katujuhla, eikä ketään tapaa ennen pimeätä."

"Totta on. No, paraimmassa tapauksessakin se on epätoivoinen koe, eikä se pahene, vaikka siirtyisikin pimeän tuloon. Tahtoisin mielelläni tietää, kuinka teille onnistuu; mutta huomatkaa, en toivo mitään. Koska luulette, Manette, saavanne puhutella niitä pelottavia vallanpitäjiä?"

"Toivoakseni kohta pimeän tultua. Parin tunnin perästä."

"Tulee pimeä kohta kello neljältä. Pankaamme varalta lisää tunti tai pari. -- Jos menen herra Lorryn luo kello yhdeksän, saanko silloin tietää mitä olette saanut aikaan joko ystävältämme tai teiltä itseltänne?"

"Saatte."

"Jospa onnistuisitte!"

Herra Lorry seurasi Sydneytä ovelle, pani kätensä hänen olalleen juuri kun hän oli menossa ja sai hänet kääntymään.

"Minulla ei ole toivoa", sanoi herra Lorry hiljaa ja surullisesti kuiskaten.

"Ei minullakaan."

"Jos yksi näistä miehistä tai kaikkikin tahtoisivat häntä armahtaa -- joka olisi rohkea edellytys, sillä mitä heille on hänen tai muidenkaan henki? -- epäilen heidän uskaltavan häntä armahtaa äskeisen metelin jälkeen."

"Niinpä minäkin arvelen. Siinä melussa kuulin mestauspiilun ääntä."

Herra Lorry nojasi käsivarttansa ovenpieleen pää käsivartta vasten.

"Älkää joutuko epätoivoon", sanoi Carton lempeästi, "älkää surko. Minä kehotin tohtori Manettea tähän, koska tunsin että siitä oli kerran tuleva lohdutusta Darnayn vaimolle. Muutoin saattaisi hän ajatella: 'hänen elämänsä uhrattiin turhaan ja hävitettiin', se saattaisi kalvaa häntä."

"Niin, niin", vastasi herra Lorry ja pyyhki silmiään, "olette oikeassa. Mutta hän kuolee, todellista toivoa ei ole."

"Niin hän kuolee, ei ole todellista toivoa", toisti Carton ja meni varmoin askelin portaita alas.

KAHDESTOISTA LUKU.

Pimeyttä.

Sydney Carton pysähtyi kadulle epäröiden minne mennä.

"Tellsonin pankkiin kello yhdeksän", sanoi hän miettivän näköisenä. "Lieköhän oikein näyttäytyä sillä välin? Parasta on että nuo ihmiset saavat tietää, että täällä on minunlaiseni mies; se on viisas varokeino ja ehkäpä välttämätön valmistus. Mutta hiljaa, hiljaa, hiljaa! Minun pitää katsoa eteeni."

Hiljentäen askeleitaan, jotka olivat alkaneet pyrkiä erästä päämaalia kohti, kulki hän kahteen kertaan edestakasin jo pimeää katua ja seurasi mielessään olevaa ajatusta sen äärimmäisiin seurauksiin asti. Hänen ensimmäinen vaikutuksensa osottautui todeksi.

"Parasta on", sanoi hän vihdoinkin ja teki päätöksensä, "että nuo ihmiset saavat tietää että täällä on minunlaiseni mies."

Ja hän suuntasi kulkunsa Saint-Antoineen. Defarge oli tänään sanonut omistavansa viinipuodin Saint-Antoinen esikaupungissa. Sille, joka tunsi kaupungin hyvin ei ollut vaikea kysymättä löytää hänen taloaan. Hankittuaan varman tiedon paikasta, jätti hän nuo kapeat kadut, söi päivällistä eräässä ravintolassa ja vaipui aterian päälle sikeään uneen. Ensi kertaa moneen vuoteen ei hän ollut nauttinut väkeviä.

Kello oli seitsemän kun hän heräsi virkistynein voimin ja meni ulos kaduille jälleen. Kulkiessaan Saint-Antoineen päin, pysähtyi hän erään puodin ikkunan eteen, jossa oli peili, ja harjaili hiukan kaulahuiviaan, kaulustaan ja pörröistä tukkaansa. Tämän tehtyään lähti hän oitis Defargen asunnolle ja kävi sisään.

Viinipuodissa ei sattunut olemaan muita ostajia kuin Jaakko kolmas levottomine sormineen ja vaakuvine äänineen. Tämä mies, jonka hän oli nähnyt valamiehistössä, seisoi juoden pienen tiskin ääressä puhellen Defargen pariskunnan kanssa. Kosto otti keskusteluun osaa, ikäänkuin hän olisi ollut siellä kotonaan.

Kun Carton tuli sisään, istuutui ja (hyvin keskinkertaisella ranskalla) pyysi pientä mitallista viiniä, heitti rouva Defarge väliäpitämättömän silmäyksen häneen mutta sitten terävämmän ja yhä terävämmän; sitten hän itse meni Cartonin luokse ja kysyi mitä tämä oli tilannut.

Carton toisti mitä hän jo oli sanonut.

"Englantilainenko?" tiedusti rouva Defarge kohottaen kysyväisesti tummia kulmakarvojaan.

Katsottuaan häneen ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea ymmärtää ainoatakaan ranskalaista sanaa, vastasi Carton yhtä vieraanvoittoisesti kuin äskenkin:

"Olen, rouva. Olen englantilainen."

Rouva Defarge meni takasin tiskin luo hakemaan viiniä.

Ottaessaan jakobiinilaisen sanomalehden ja ollen sitä vaivoin tavailevinaan, kuuli Carton hänen sanovan:

"Vannon, että hän on Evrémonden näköinen."

Defarge toi hänelle viiniä ja toivotti hyvää iltaa.

"Kuinka sanoitte?"

"Hyvää iltaa."

"Oi, hyvää iltaa, kansalainen." Hän täytti lasinsa. "Ah, hyvää viiniä. Tasavallan malja!"

Defarge palasi tiskin luo ja sanoi:

"Hän on todellakin hiukan Evrémonden näköinen."

Rouva vastasi tuikeasti:

"Paljon, sanon minä."

Jaakko kolmas muistutti rauhallisesti:

"Katsokaa, rouva, te ajattelette häntä niin paljon."

Rakastettava Kosto lisäsi nauraen:

"Totta tosiaan! Ja te haluatte niin hartaasti nähdä häntä vielä kerran huomenna."

Carton seurasi rivejä ja sanoja sanomalehdessään hitaasti etusormellaan totisen ja hyvin tarkkaavaisen näköisenä. Kaikki seisoivat tiskin nojassa päät lähekkäin ja puhelivat hiljaa. Hetken vaitiolon jälkeen, jonka aikana he kaikki katsoivat häneen voimatta, kuten näytti, häiritä häntä jakobiinilehden innokkaassa lukemisessa, alkoivat he uudelleen puhella.

"Totta on mitä rouva sanoo", sanoi Jaakko kolmas. "Miksi pysähtyä? Siinä on suuri voima siinä. Miksi pysähtyä?"

"Niin, niin", muistutti Defarge, "mutta johonkinhan sitä on pysähdyttävä. Kysymys on vain, mihin?"

"Perinpohjaiseen hävitykseen", sanoi rouva.

"Erinomaista!" vaakui Jaakko kolmas. Kostokin osotti innokasta mieltymystään.

"Hävitys on hyvä oppi ylimalkaan otettuna, vaimoni", sanoi Defarge hiukan levottomana; "en sano mitään sitä vastaan. Mutta tuo tohtori on kärsinyt paljon; te olette nähneet hänet tänään, te näitte hänen kasvonsa kirjoitusta luettaissa."

"Näin hänen kasvonsa", toisti rouva närkästyksellä ja ylenkatseella. "Näin että hänen kasvonsa eivät olleet uskollisen tasavallan ystävän. Varokoon hän kasvojaan!"

"Ja sinä näit myöskin hänen tyttärensä tuskan, vaimoni", sanoi Defarge lepyttäen; "se tuottanee hirveätä tuskaa hänelle itselleen!"

"Näin hänen tyttärensä!" toisti rouva. "Näin hänet useita kertoja. Näin hänet tänään ja olen nähnyt hänet muina päivinä. Näin hänet tuomiosalissa ja olen nähnyt hänet kadulla vankilan edustalla. Antakaas kun minä nostan vain sormeni --!" Hän näytti nostavan sitä (kuulijan silmät olivat yhä kiinnitetyt sanomalehteen) ja äänekkäästi läimäyttävän sitä tiskille, kuin mestauskirves olisi langennut.

"Kansalainen, te olette suurenmoinen!" vaakui valamiehistön jäsen.

"Hän on enkeli", sanoi Kosto syleillen häntä.

"Mitä sinuun tulee", jatkoi rouva leppymättömällä äänellä kääntyen mieheensä, "vapauttaisit vielä tuon miehen, jos se sinusta riippuisi, jota se onneksi ei tee."

"Enkä", vakuutti Defarge, "en vaikka voisin sen tehdä vain kohottamalla tätä lasia! Mutta minä antaisin asian loppua siihen. Sanon, seis siihen!"

"Kuulkaa tuota, Jaakko", sanoi rouva Defarge suuttuneena, "ja kuulkaa tekin, pikku Kostoni! Ei vain tyranniudesta ja sorrosta, vaan muistakin rikoksista on minulla kauvan aikaa ollut tämä suku listassani tuomittuna häviöön ja perikatoon. Kysykää mieheltäni, onko niin."

"Niin on", sanoi Defarge kenenkään kysymättä.

"Suurten päivien alkaessa, kun Bastilji kaatui, löysi mieheni sen paperin ja toi sen mukanaan kotiin, ja keskellä yötä, kun täällä on tyhjää ja ovet suljettuina, luimme sen, tällä paikalla, tämän lampun valossa. Kysykää häneltä onko asia niin."

"Niin on", myönsi Defarge.

"Sinä yönä, jolloin kirjoitus oli luettu ja lamppu palanut sammuksiin ja päivä häämöitti noiden ikkunaluukkujen yläpuolelta ja tuon rautaristikon läpi, sanoin hänelle että minulla oli ilmotettavana hänelle salaisuus. Kysykää häneltä, onko niin."

"Niin on", myönsi taaskin Defarge.

"Ilmotin hänelle sen salaisuuden. Löin molemmin käsin rintaani, niinkuin nytkin, ja sanoin hänelle: 'Defarge, minut kasvatettiin kalastajien keskuudessa rannikolla ja se talonpoikaissuku, jota Evrémonden veljekset sortivat, kuten tuo kirje Bastiljista kuvaa, oli minun sukuni. Kuoliaaksi haavoitetun pojan sisar oli minun sisareni, mies oli sisareni mies, syntymätön lapsi oli heidän lapsensa, veli oli minun veljeni, isä minun isäni, kuolleet minun kuolleitani ja tämä edesvastuun vaatimus kaikesta tästä on mennyt perintönä minulle!' Kysykää häneltä, onko niin."

"Niin on", myönsi Defarge vielä kerran.

"Käske sitten myrskyn ja tulen asettua", vastasi rouva, "mutta älä minun."

Molemmille kuulijoille tuotti rouva Defargen verenhimoinen suuttumus julmaa iloa ja molemmat kiittivät häntä ihastuneina. Defarge -- heikko vähemmistö -- muistutti muutamalla sanalla markiisin sääliväistä vaimoa, mutta siitä oli vain seurauksena, että hänen oma vaimonsa toisti viimeisen vastauksensa: "käske myrskyn ja tulen asettua, mutta älä minun!"

Puotiin tuli vieraita ja ryhmä hajaantui. Englantilainen ostaja maksoi mitä hän oli nauttinut, luki vaivaloisesti takasin saamansa pikkurahat ja kysyi kuten muukalainen ainakin tietä Kansallispalatsille. Rouva Defarge seurasi häntä ovelle ja pani käsivartensa hänen käsivarrelleen osottaessaan tietä. Eipä paljon puuttunut, ettei englantilaisen ostajan mieleen johtunut ajatus että se, joka kohottaisi tämän käsivarren ja tähtäisi siihen terävän ja syvän iskun tekisi hyväntyön.

Mutta hän meni menojaan ja hävisi vankilan seinän varjoon. Määräaikana hän hiipi esille lähteäkseen uudelleen herra Lorryn asunnolle, jossa hän tapasi vanhuksen kävelemässä edestakasin tuskallisessa levottomuudessa. Hän sanoi olleensa Lucyn kanssa tähän asti ja eronneensa hänestä ainoastaan hetkiseksi, ettei jäisi pois sovitusta yhtymisestä. Lucyn isää ei ollut näkynyt sittenkuin hän oli lähtenyt pankista kello neljän tienoissa. Hänellä oli hiukan toivoa, että hänen välityksensä pelastaisi Charlesin, mutta se toivo oli hyvin heikko. Hän oli ollut poissa kuudetta tuntia; missä hän saattoi olla?

Herra Lorry odotti kymmeneen, mutta kun tohtori Manettea ei kuulunut ja hän ei tahtonut jättää Lucyä enää yksin, sovittiin että hän palaisi Lucyn luo ja tulisi pankkiin puoliyön aikaan. Sillä välin Carton istuisi yksin takan ääressä odottamassa tohtoria.