Part 23

Hän näki pihalla joukkokunnan miehiä ja naisia, ei kumminkaan pihan täydeltä, kenties neljäkymmentä tai viisikymmentä. Taloa vartioiva miehistö oli päästänyt heidät pihalle portista ja he olivat rynnänneet työhön tahkokivelle. Se oli nähtävästi siinä heidän tarpeekseen, paikka kun oli sopiva ja syrjäinen.

Mutta mikä hirvittävä työ, mitkä hirvittävät työntekijät!

Tahkokivessä oli kaksi kampea ja sitä väänsi hurjasti kaksi miestä, joiden kasvot, hiusten liehuessa työn ponnistuksista, olivat julmemmat ja kammottavammat kuin verenhimoisimman villi-ihmisen raakamaisimmassa muodossaan. He olivat varustaneet itseään tekosilmäkulmilla ja tekoviiksillä ja heidän iljettävät kasvonsa olivat veressä ja hiessä, vääntyneet karjunnasta sekä eläimellisestä kiihkosta ja unettomuudesta. Näitten raakalaisten vääntäessä vääntämistään tupsahtivat heidän takkuiset hapsensa milloin silmille, milloin niskaan. Jotkut naisista kohottivat viinipulloja heidän suulleen heidän juotavakseen, ja koko ilman heidän ympärillään näytti tihkuva veri, läikkyvä viini ja kivestä purskuvat säkenöivät kipunat muodostavan hyytyneeksi vereksi ja tuleksi. Silmä ei saattanut keksiä tässä joukossa ainoatakaan olentoa, jossa ei veritahroja olisi näkynyt. Alastomina vyötäisiin asti, koko ruumis verellä räiskytettynä, tuuppivat miehet toisiaan päästäkseen lähelle tahkoa; miehiä kaikennäköisissä verisissä risoissa, miehiä pirullisesti koristettuina pitsi-, silkki- ja nauhasaaliilla ja nämät kaikki naiskorut veressä. Kirveet, veitset, painetit, miekat, kaikki teroitettava oli verestä punanen. Jotkut rikki hakatuista miekoista olivat sidotut kantajiensa ranteisiin liinarievuilla tai vaatteenpalasilla, jos jonkinlaisilla siteillä, mutta kaikki oli saman tumman värin tahraama. Ja kun näitten aseitten mielettömät kantajat riuhtasivat ne pois säkenöivistä kipunoista ja törmäsivät ulos kaduille, hohti sama punanen väri heidän hurjissa silmissään -- silmissä, joita jokainen katsoja, joka ei vielä ollut raaistunut, olisi tahtonut kivetyttää hyvästi tähdätyllä pyssyllä vaikkapa olisi kaksikymmentä vuotta elämästään menettänyt.

Kaikki tämä oli hetken työtä. Se oli kuin hukkuvan miehen, tai kuin jonkun muun suuressa vaarassa olevan ihmisolennon näkö. He vetäytyivät takasin ikkunasta ja tohtori silmäili kysyvästi ystävänsä tuhkanharmaisiin kasvoihin.

"He aikovat murhata vankeja", kuiskasi herra Lorry, ja katseli säikähtyneenä lukittua ovea. "Jos niin on kun sanotte, jos teillä tosiaankin on se voima, jonka luulette itsellänne olevan -- jonka minäkin luulen teillä olevan -- niin ilmottakaa itsenne näille piruille, ja antakaa heidän viedä teidät la Forceen. Ehkäpä se jo on liian myöhäistä, sitä en tiedä, mutta älkää viivytelkö minuuttiakaan enää."

Tohtori Manette puristi hänen kättään, kiiruhti avopäin huoneesta ja oli jo alhaalla pihalla herra Lorryn jälleen astuessa ikkunan luo.

Hänen lainehtiva, valkonen tukkansa, hänen omituiset kasvonsa, ja se suuri itseluottamus jolla hän pyyhkäsi aseet syrjään kuin veden, voitti heti kaikkein tahkovien sydämet. Kotvasen aikaa oli äänettömyyttä, sitten tungosta ja hälinää ja hänen kuultiin puhuvan jotakin, mistä ei voitu saada selvää. Ja sitten herra Lorry näki hänet kaikkein ympäröimänä ja keskellä kahdenkymmenen miehen ryhmää, jotka astuivat olatusten kantaen hänet ulos huutojen kaikuessa: -- "Eläköön Bastiljin vanki! Apua Bastiljin vangin sukulaiselle la Forcessa! Tilaa Bastiljin vangille! Pelastakaa vanki Evrémonde la Forcessa!" ja tuhat samantapaista huutoa.

Herra Lorry sulki säleuutimet taas sykkivällä sydämellä, sulki ikkunan ja veti uutimet eteen, kiirehti Lucyn luo ja kertoi hänelle, että kansa kannatti hänen isäänsä ja että hän oli mennyt hakemaan hänen miestään. Hän tapasi hänen lapsensa ja neiti Prossin siellä, mutta hänen mieleensä ei juolahtanut ihmetellä heidän sielläoloaan, ennenkuin vasta jälestäpäin, istuessaan heitä katselemassa yön hiljaisuudessa.

Lucy oli vaipunut horroksiin laattialle hänen jalkainsa juureen, pitäen hänen kättään omassaan. Neiti Pross oli asettanut lapsen herra Lorryn vuoteelle ja hänen päänsä oli vähitellen vaipunut tyynylle kauniin suosikkinsa viereen. Oi, sitä pitkää, pitkää yötä, vaimoraukan tuskaisena valittaessa! Oi, sitä pitkää, pitkää yötä, kun isä ei palannut, eikä mitään viestiä kuulunut.

Kaksi kertaa kuului ison portin kello soivan pimeydessä ja kansaa tulvasi taas sisään, ja tahkokivi pyöri ja säkenöi.

"Mitä se on?" huusi Lucy peljästyneenä.

"Hiljaa! Sotilaat tahkovat miekkojaan täällä", sanoi herra Lorry. "Tämä talo on nyt kansallisomaisuutta ja käytetään asehuoneena, lemmittyni."

Vielä kaksi kertaa, mutta viimeisellä kerralla kävi työ heikosti ja epätasaisesti. Vähän aikaa sen jälkeen alkoi päivä koittaa, ja herra Lorry vapautui lempeästi hänen kädestään ja katsoi varovaisesti ulos jälleen. Eräs mies, joka oli niin veren tahraama, että olisi saattanut olla pahoin haavoitettu sotamies, joka tuli tietoihinsa taistelutantereella, nousi maasta tahkokiven vierestä ja katseli ympärilleen tylsällä silmäyksellä. Pian tämä uupunut murhaaja keksi hämärässä valossa Monseigneurin ajopelit. Hän horjui komeitten vaunujen luo, kömpi sisään ovesta, ja sulkeutui sinne lepäämään sen upeilla tyynyillä.

Suuri tahkokivi maa oli pyörinyt ympäri, herra Lorryn jälleen katsellessa ulos, ja päivä paistoi punasena pihalle. Mutta pienempi tahkokivi seisoi siinä tyynessä aamuilmassa yksin, ja siinä näkyi punaa, joka ei ollut auringosta lähtenyttä, ja jota ei aurinko koskaan ollut pois paahtava.

KOLMAS LUKU.

Varjo.

Pankkiajan alkaessa alkoi herra Lorrylle, tunnollisena asiamiehenä selvitä ettei hänellä ollut oikeutta saattaa Tellsonin pankkia vaaranalaiseksi, suojelemalla vangitun emigrantin vaimoa pankin katon alla. Oman omaisuutensa, turvallisuutensa ja elämänsä olisi hän uskaltanut Lucyn ja hänen lapsensa puolesta hetkeäkään epäilemättä, mutta nämät hänen vastattavikseen uskotut kalliit tavarat eivät olleet hänen omiansa, ja tämän suhteen oli hän ankara asiamies.

Alussa kääntyivät hänen ajatuksensa Defargeen, ja hän ajatteli ottaa selkoa viinituvasta ja neuvotella sen omistajan kanssa varmimmasta turvapaikasta tässä kaupungin hämmennystilassa. Mutta seuraavassa tuokiossa hylkäsi hän tämän suunnitelman, asuihan Defarge raivokkaammassa kaupunginosassa, hän oli epäilemättä vaikutusvaltainen henkilö siellä ja otti tuntuvasti osaa sen vaarallisiin tehtäviin.

Päivällisaika tuli mutta tohtori ei palannut ja kun pieninkin viivytys oli pankille vaaraksi, neuvotteli herra Lorry Lucyn kanssa. Lucy sanoi että hänen isänsä oli aikonut vuokrata huoneiston lyhyeksi ajaksi tässä kortteerissa lähellä pankkia. Koska tätä vastaan ei ollut mitään muistuttamista ja koska herra Lorry arvasi että, jos kohta Charlesin hyvin kävisikin ja hän vapautettaisiin, ei hän kumminkaan saattaisi toivoa päästä kaupungista lähtemään, meni herra Lorry kaupungille etsimään sellaista asuntoa, ja löysikin sopivan kaukaisella syrjäkadulla, missä korkeitten synkkien talojen suljetut ikkunat kertoivat hyljätyistä kodeista.

Tähän huoneistoon hän heti muutti Lucyn lapsineen ynnä neiti Prossin, lohduttaen heitä niin hyvin kuin taisi, antoipa heille enemmänkin lohdutusta kuin mitä itsellään oli. Hän jätti Jerryn heidän luokseen. Kelpasihan hän ainakin sulkemaan tietä ovessa ja hänen päänsä kärsi melkoisen monta naputusta. Sitten herra Lorry palasi omiin toimiinsa. Levottomana ja allapäin ryhtyi hän niihin ja hitaasti ja raskaasti kului hänen päivänsä.

Se kului kumminkin loppuun kuluttaen hänenkin kunnes pankki suljettiin. Hän oli jälleen yksin huoneessaan kuten edellisenä iltana, miettien mitä nyt olisi tehtävä, kun hän kuuli askelia portailla. Kotvasen kuluttua seisoi hänen edessään mies, joka terävästi häntä katsellen, mainitsi häntä nimeltä.

"Palvelijanne", sanoi herra Lorry. "Tunnetteko minut."

Hän oli vankka, tummakiharainen mies, neljänkymmenen ja viidenkymmenen välillä. Vastaamatta toisti hän samalla äänellä:

"Tunnetteko minut?"

"Olen jossain teidät nähnyt."

"Ehkäpä viinituvassani."

Kiihkeänä ja liikutettuna sanoi herra Lorry:

"Te tulette tohtori Manetten luota?"

"Niin, tulen tohtori Manetten luota."

"Ja mitä hän sanoo? Mitä hän lähettää minulle?"

Defarge pisti hänen levottomaan käteensä kirjelipun. Siihen oli kirjoitettu tohtorin käsialalla:

/# "Charles on pelastettu, mutta en saata vielä huoletta jättää tätä paikkaa. Olen saanut aikaan sen verran että tämä sanantuoja saa jättää lyhyen kirjeen Charlesilta hänen vaimolleen. Antakaa hänen tavata Charlesin vaimoa." #/

Se oli kirjoitettu la Forcessa tunti takaperin.

"Tahdotteko seurata minua hänen vaimonsa asuntoon", sanoi herra Lorry ilosena ja keventyneellä mielellä luettuaan tämän kirjeen ääneen.

"Tahdon", vastasi Defarge.

Tuskin huomaten miten omituisen umpimielisesti ja koneellisesti Defarge puhui, pani herra Lorry hatun päähänsä ja he menivät alas pihalle. Siellä tapasivat he kaksi naista, joista toinen kutoi.

"Arvattavasti Rouva Defarge", sanoi herra Lorry, joka muisti hänet melkein samassa asennossa erotessaan hänestä noin seitsemäntoista vuotta takaperin.

"Niin on", vastasi hänen miehensä.

"Seuraako rouva meitä?" kysyi herra Lorry, nähdessään, että hän lähti liikkeelle heidän kanssaan.

"Seuraa, että hän tuntisi kasvot ja henkilöt. Se on heidän omaksi turvallisuudekseen."

Herra Lorry, jota Defargen käytös alkoi hämmästyttää, katseli epäillen häntä ja kävi edeltä. Molemmat naiset seurasivat, toinen oli Kosto.

He kulkivat niin pian kuin pääsivät katuja ja nousivat ylös portaita uuteen asuntoon. Jerry aukaisi heille oven ja he tapasivat Lucyn yksin itkemässä. Hän joutui haltioihinsa niistä uutisista, joita herra Lorry kertoi hänen miehestään, ja tarttui käteen joka jätti hänen kirjeensä -- aavistamatta mitä se oli harjoittanut hänen miehensä läheisyydessä sinä yönä ja mitä se ehkä olisi hänellekin tehnyt ellei sattumus olisi tullut väliin.

/# "Rakkahin. -- Rohkeutta. Olen hyvissä voimissa ja isälläsi on vaikutusvaltaa ympäristööni. Sinä et voi vastata tähän. Suutele lastamme puolestani." #/

Siinä koko kirjeen sisällys. Se sisälsi kuitenkin niin paljon hänelle, joka sen vastaanotti, että hän kääntyi Defargen luota hänen vaimonsa puoleen ja suuteli kutovaa kättä. Se oli tulinen, hellä, kiitollinen, naisellinen teko, mutta käsi ei siihen vastannut, se vaipui alas kylmänä ja raskaana, ja tarttui jälleen kutimeensa.

Tässä kosketuksessa oli jotain, joka vaikutti jäähdyttävästi Lucyyn. Hän pysähtyi käsi pystyssä juuri kun hän oli pistämäisillään kirjelipun poveensa ja katseli kauhistuneena rouva Defargea. Tämä vastasi Lucyn kohotettuihin silmäkulmiin ja rypistettyyn otsaan kylmällä, väliäpitämättömällä katseella.

"Lemmittyni", sanoi herra Lorry selvitellen, "kadulla tapahtuu usein meteleitä ja vaikka ei olekkaan luultavaa että saatte niistä ikävyyksiä, haluaa rouva Defarge nähdä niitä henkilöitä joita hänellä on valta suojella sellaisissa tapauksissa, tunteakseen heidät -- ja voidakseen todistaa keitä he ovat. Luulen", sanoi herra Lorry, joka rauhoittavista sanoistaan huolimatta oli epävakaa, sillä näiden kolmen jäykkä käytös teki häneen yhä vahvemman vaikutuksen, "että esitän asian oikeassa valossa, kansalainen Defarge?"

Defarge silmäili synkästi vaimoaan, eikä antanut muuta vastausta kuin murisevan äänähdyksen, joka merkitsi myöntymistä.

"Lienee parasta, Lucy", sanoi herra Lorry, joka lepyttääkseen heitä teki kaikki voitavansa ääneen ja käytökseen nähden, "että tuotte tänne lapsikullan ja hyvän neiti Prossin. Meidän kunnon neiti Prossimme, Defarge, on englantilainen rouvasihminen, eikä taida ranskaa."

Kysymyksessä oleva rouvasihminen, jonka pinttynyttä vakuutusta, että hän oli parempi kuin mikä ulkomaalainen tahansa ei edes hätä eikä vaarakaan voinut järkyttää, ilmaantui käsivarret ristissä ja sanoi Kostolle, johonka hänen silmänsä ensin kiintyivät englannin kielellä: "Senkin julkea ihminen, kuinka jaksatte!" Myöskin rouva Defargelle omisti hän brittiläisen yskän, muttei kumpanenkaan hänestä paljon piitannut.

"Onko tämä hänen lapsensa?" sanoi rouva Defarge, keskeyttäen työtään ensi kerran, ja osottaen pikku Lucyä sukkapuikollaan kuin olisi se ollut kohtalon sormi.

"On, rouvani", vastasi herra Lorry, "tämä on vankiraukkamme lemmikki ja ainoa lapsi."

Varjo, joka seurasi rouva Defargea ja hänen seuraansa, tuntui niin uhkaavana ja pimeänä lankeavan lapsen yli että äiti vaistomaisesti polvistui hänen viereensä laattialle ja painoi hänet rintaansa vasten.

"Jo piisaa, mieheni", sanoi rouva Defarge. "Olen nähnyt heidät. Menkäämme."

Mutta tässä hillityssä puhetavassa oli siksi paljon uhkaa -- ei selvästi esiintyvää vaan hämärää ja pidätettyä -- että se teki Lucyn levottomaksi, hän laski rukoillen kätensä rouva Defargen hameelle ja sanoi:

"Tahdottehan olla hyvä miesraukkaani kohtaan. Ettehän saata hänelle vahinkoa? Autattehan minua häntä tapaamaan jos voitte?"

"Teidän miehenne ei nyt kuulu minuun", vastasi rouva Defarge, katsellen häneen järkähtämättömällä tyyneydellä. "Teidän isänne tyttären vuoksi minä tulin tänne."

"Olkaa sitten minun tähteni laupias miestäni kohtaan! Lapseni tähden! Hän ristii kätensä ja pyytää teidän olemaan laupias! Me pelkäämme enemmän teitä kuin noita toisia."

Rouva Defarge ymmärsi tämän kohteliaisuudeksi ja katsoi mieheensä. Defarge, joka levottomasti oli pureskellut peukalonsa kynttä häneen katsellen, kävi ankaramman näköiseksi.

"Mitä miehenne sanoo tuossa pienessä kirjeessä?" kysyi rouva Defarge, tuikeasti hymyillen. "Vaikutusvaltaa? Hän puhuu jotain vaikutusvallasta?"

"Että isälläni on suuri vaikutusvalta ympäristöönsä", sanoi Lucy kiireesti, ottaen paperin povestaan mutta hänen levottomat silmänsä kiintyivät kysyjään, eikä kirjeeseen.

"Silloin se varmaankin hänet vapauttaa!" sanoi rouva Defarge. "Ja vapauttakoon vaan."

"Vaimona ja äitinä", puhkesi Lucy hartaasti sanomaan, "vannotan minä teitä säälimään minua, ja rukoilen ettette käyttäisi valtaanne viatonta miestäni vastaan vaan hänen hyväkseen. Oi sisar, ajatelkaa minua. Vaimona ja äitinä minä rukoilen!"

Rouva Defarge silmäili rukoilevaa yhtä kylmästi kuin taannoin ja sanoi kääntyen ystävänsä Koston puoleen:

"Onko niihin vaimoihin ja äiteihin, joita me olemme tottuneet näkemään, ollessamme tämän lapsen iässä ja nuoremmatkin, pantu mitään huomiota? Emmekö kylläksi usein ole nähneet heidän miehiään ja isiään heitettävän vankilaan ja erotettavan heistä. Koko ikämme olemme nähneet sisariemme kärsivän, heidän ja lapsiensa, köyhyyttä, alastomuutta, nälkää, janoa, sairautta, kurjuutta, sortoa ja kaikennäköistä kurjuutta?"

"Emme ole muuta nähneet", vastasi Kosto.

"Olemme kärsineet sitä kauvan", sanoi rouva Defarge kääntäen silmänsä jälleen Lucyn puoleen. "Tuomitkaa itse, onko luultavaa, että yhden vaimon ja äidin levottomuus vaikuttaa meihin paljon nyt?"

Hän ryhtyi kutimeensa ja meni ulos. Kosto seurasi häntä. Defarge meni viimeiseksi, sulkien oven.

"Rohkeutta, rakas Lucy", sanoi herra Lorry, nostaen hänet pystyyn. "Rohkeutta, rohkeutta! Tähän asti on kaikki käynyt meille hyvin -- paljon, paljon paremmin kuin viime aikoina monelle ihmisparalle. Piristykää ja olkaa kiitollinen."

"En tahdo olla kiittämätön, mutta tämä kamala nainen tuntuu heittävän varjon yli kaikkien toiveitten."

"Kas niin, kas niin!" sanoi herra Lorry, "mikä alakuloisuus nyt on hiipinyt pieneen uljaaseen sydämeenne? Varjo! Mutta sillä ei ole ruumista, Lucy."

Mutta Defargen pariskunnan varjo pimensi häntä kaikesta huolimatta, ja hänen sielunsa sisimmässä se häntä suuresti vaivasi.

NELJÄS LUKU.

Tyven myrskyssä.

Tohtori Manette ei palannut ennenkuin neljännen päivän aamuna. Tämän kamalan ajan tapahtumia salattiin niin paljon kuin mahdollista Lucyltä. Vasta monta aikaa jälestäpäin kun hän oli kaukana Ranskasta, sai hän tietää että tuhat yksisataa turvatonta vankia kumpaakin sukupuolta ja kaikenikäisiä oli joutunut roistoväen uhriksi, että neljä päivää ja neljä yötä oli tämän ilkityön pimentämää ja että ilma hänen ympärillään oli verilöylyn saastuttamaa. Hän tiesi vain, että hyökkäys oli tehty vankiloita vastaan, että kaikki valtiolliset vangit olivat olleet vaarassa ja että kansanjoukko oli laahannut muutamia ulos ja murhannut ne.

Herra Lorrylle tohtori kertoi vaitiolon lupauksella, että kansanjoukko oli kulettanut hänet la Forcen vankilaan läpi veristen näytelmäin. Että hän vankilassa oli tavannut itsensävalinneen tuomioistuimen, jonka eteen vangit yksitellen tuotiin ja joka ne nopeasti määräsi joko telotettaviksi, vapaiksi tai (joskus) vietäviksi takasin koppiin. Että hän vietiin tämän tuomioistuimen eteen, ja ilmotti sille nimensä ja ammattinsa ja sanoi istuneensa kahdeksantoista vuotta vangittuna Bastiljissa tutkinnotta ja tuomiotta, että yksi tuomioistuimen jäsenistä oli noussut vahvistamaan hänen puheensa todeksi ja että se oli Defarge.

Että hän sen jälkeen oli pöydällä olevista luetteloista saanut varmuutta siitä, että hänen vävynsä oli elävien vankien joukossa ja että hän oli pyytänyt kiihkeästi tuomioistuimelta -- jonka jäsenet olivat toiset nukuksissa, toiset valveilla, toiset murhattujen veressä, toiset puhtaita, toiset selviä, toiset ei -- hänen elämätään ja vapauttaan. Että ensimmäisten innostuneitten riemuhuutojen aikana, joilla häntä tervehdittiin kumotun hallituksen etevänä uhrina, suostuttiin kutsumaan Charles Darnay laittoman tuomioistuimen eteen kuulusteltavaksi. Että hän oli jo melkein saamaisillaan vapauden, kun hänelle edullinen mieliala sai odottamattoman käänteen (tohtorille käsittämättömästä syystä) joka antoi aihetta salaiseen neuvotteluun. Että puheenjohtaja sitten oli ilmottanut tohtori Manettelle että vangin yhä oli jääminen vankeuteen mutta että tohtorin tähden häntä suojellaan kaikelta väkivallalta. Että vanki heti sen jälkeen annetun merkin jälkeen vietiin takasin vankilan sisimpään, mutta että tohtori silloin niin hartaasti pyysi saada jäädä sinne tullakseen vakuutetuksi ettei hänen vävyään ilkeydestä tai erehdyksestä jätettäisi kansanjoukoille, joiden murhanhaluinen rääkynä portin ulkopuolella usein oli hämmentänyt neuvotteluja, että tähän oli myönnytty ja hän oli jäänyt tähän verisaunaan kunnes vaara oli ohi.

Näkyjä, joita hänen oli täytynyt siellä nähdä, ottamatta lukuun lyhyitä ruoka- ja lepoaikoja, ei hänen käynyt kertominen. Pelastuneitten vankien hurja ilo oli häntä tuskin enemmän hämmästyttänyt kuin mieletön julmuus niitä kohtaan, joita raastettiin kappaleiksi. Siellä oli muuan vanki, sanoi hän, joka oli vapautettu ja tuotu ulos kadulle, vaan jonka yksi noista hurjastelijoista erehdyksestä oli keihäällä lävistänyt, juuri kun hän tuli ulos. Tohtori oli pyynnöstä mennyt samasta portista hänen luokseen sitoakseen hänen haavansa, ja tavannut hänet erään samaritaaniseurueen hoidossa, joka istui omien uhriensa ruumiitten päällä.

Kokonaan ilman johdonmukaisuutta, mikä oli yhtä kuulumatonta kuin kaikki tämän yön kauhistuttavat näyt, olivat he auttaneet lääkäriä ja hoitaneet haavoitettua mitä hellimmällä huolella -- tehneet paarit hänelle ja kantaneet hänet varovasti pois sieltä -- sitten taas ottaneet aseensa ja törmänneet niin kamaliin veritöihin, että tohtori oli peittänyt silmänsä käsillään ja pyörtynyt.

Tätä kuunnellessaan ja katsellessaan jo seitsemälläkymmenellä olevaa ystävätään heräsi herra Lorryssa pelko siitä, että nuo kauheat kokemukset herättäisivät uuteen eloon tuon vanhan vaaran. Mutta hän ei ollut koskaan nähnyt ystäväänsä sen kaltaisena kuin hän nyt oli, hän ei ollut koskaan tiennyt, että hänessä löytyi sitä lujuutta, jota hän nyt osotti. Ensi kertaa tunsi tohtori nyt, että hänen kärsimyksensä olivat antaneet hänelle voimaa ja valtaa. Ensi kertaa tunsi hän, että hän tässä hivuttavassa tulessa vähitellen oli takonut sen raudan, joka saattoi murtaa vankilan oven hänen vävylleen ja vapauttaa hänet. "Kaikki tähtäsi hyvään loppuun, ystäväni, se ei ollut yksinomaan hävitystä ja turmiota. Niinkuin rakastettu lapseni auttoi minua löytämään itseni jälleen, olen minä nyt auttava häntä saamaan takasin kalleimman osan itsestään, Jumalan avulla olen minä sen tekevä!" Niin puhui tohtori Manette. Ja kun Jarvis Lorry näki nuo hehkuvat silmät, päättäväiset kasvot, rauhallisen, voimakkaan katseen ja ryhdin sillä miehellä, jonka elämä oli hänestä monta vuotta tuntunut seisovan hiljaa kuin kello, ja sitten taas pantu käymään uudella voimalla, silloin uskoi hän häneen. Suuremmatkin vaikeudet kuin mitä tohtorilla nyt oli voitettavina, olisivat väistyneet hänen sitkeän tarmonsa tieltä. Pysyen lääkärin ammatissa, jonka tehtävä koski kaikkia ihmisluokkia, vankeja ja vapaita, rikkaita ja köyhiä, pahoja sekä hyviä, käytti hän mieskohtaista vaikutustaan niin viisaasti, että hän pian tuli ylilääkäriksi kolmeen vankilaan, niitten joukossa La Forceen. Hän saattoi nyt vakuuttaa Lucylle, ettei hänen miehensä enää ollut teljetty yksinäisyyteen, vaan että hän sai yhtyä muitten vankien seuraan; hän näki hänen miestään joka viikko ja toi helliä terveisiä hänelle hänen miehensä omilta huulilta; joskus lähetti Darnay Lucylle kirjeen, (ei kuitenkaan koskaan tohtorin välityksellä) mutta Lucy ei saanut kirjoittaa hänelle, sillä niihin moniin järjettömiin epäluuloihin, jotka koskivat salaliittoja vankiloissa, kuului myös se järjettömin, niihin emigrantteihin kohdistuva epäluulo, joitten tiedettiin saavuttaneen ystäviä ja pysyviä suhteita ulkomailla.

Tämä tohtorin uusi elämä oli epäilemättä huolia tuottava, mutta teräväjärkinen herra Lorry näki, että siitä kasvoi pystyssä pitävää ylpeyttä. Tässä ylpeydessä ei ollut mitään rumaa, se oli luonnollinen ja arvokas, mutta hän tarkkasi sitä erityisenä omituisuutena. Tohtori tiesi, että hänen tyttärensä ja ystävänsä tähän asti aina olivat yhdistäneet hänen vankila-aikansa kärsimyksiin, kieltäymyksiin ja heikkouteen. Nyt, kun tämä oli muuttunut ja hän itse oli näitten vanhojen koettelemusten kautta näyttänyt saavuttaneen voimia, joista he molemmat toivoivat Charlesin lopullista pelastusta ja vapautusta, innostui hän niin tästä muutoksesta, että asettui johtavaksi henkilöksi ja vaati että he heikompina luottaisivat ja turvaisivat häneen, vahvempaan. Entinen suhde Lucyn ja hänen välillään oli muuttunut, niinkuin vain hartain kiitollisuus ja hellyys taisi sen muuttaa, sillä tohtorin ylpeys oli vain siinä että hän tiesi palvelevansa Lucyä, joka oli niin paljon tehnyt hänen puolestaan. "Omituista nähdä", mietti tuo rakastettava ja ovela herra Lorry, "mutta perin luonnollista ja oikein, ota sinä vaan johto, rakas ystäväni ja pidä se, se ei saattaisi olla paremmissa käsissä."

Mutta vaikka tohtori yhä koetti eikä koskaan herennyt koettamasta hankkia Charles Darnaylle vapautta tai ainakin pääsyä tuomioistuimen eteen, oli ajan virta hänelle liian vuolas ja vahva. Uusi ajanlasku alkoi, kuningas tutkittiin, tuomittiin ja mestattiin; vapauden, yhdenvertaisuuden, veljeyden tai kuoleman tasavalta julisti voittavansa tai kuolevansa, vaikkakin koko aseellinen maailma nousisi sitä vastaan; musta lippu liehui yötä päivää Notre-Damen suurissa torneissa. Kolmesataa tuhatta miestä, joita kehotettiin nousemaan maan tyranneja vastaan, nousi kaikilta eri haaroilta Ranskassa, ikäänkuin olisi lohikäärmeen hampaita täysin kourin kylvetty ja ikäänkuin ne olisivat kantaneet yhtä runsasta satoa kukkuloilla ja tasangoilla, kallioilla, somerikossa ja mullassa, etelän kirkkaan taivaan alla ja sumeassa pohjolassa, kedoilla ja metsissä, viinitarhoissa ja öljypuunmetsiköissä, ruohokentillä ja sänkipelloilla, leveitten virtojen hedelmällisillä rannoilla ja merenrannikon hiekassa. Mitä olisivat yksityisen ihmisen huolet ja ponnistukset mahtaneet vedenpaisumista vastaan vapauden ensimmäisenä vuonna -- vedenpaisumista, joka kohosi alhaalta päin, eikä kohissut ylhäältä, ja jonka aikana taivaan ikkunat olivat kiinni eivätkä auki.