Part 22

Päihtyneellä isänmaanystävällä oli ne lakissaan ja otti ne esiin. Silmäiltyään Gabellen kirjettä, hämmästyi samanen virkamies ja tuli levottomaksi ja katseli Darnayta hyvin tarkasti.

Hän jätti sekä vartiojoukon että vartioidun sanaakaan sanomatta ja meni vahtihuoneeseen, sillä aikaa istuivat he hevostensa selässä ulkopuolella porttia. Katsellessaan ympärilleen tällä jännityksen hetkellä, huomasi Charles Darnay että porttia vartioitsi sekava joukko sotilaita ja isänmaanystäviä, -- viimemainittujen luku oli suurempi -- ja että mitättömimmänkin henkilön oli vaikea päästä ulos, jotavastoin sisäänpääsy kaupunkiin maalaiskärryille muonatavaroineen ja muulle sellaiselle liikkeelle ja liikkeenharjoittajille oli varsin helppoa. Koko joukko miehiä ja naisia, puhumattakaan eläimistä ja kaikenlaatuisista ajoneuvoista, odottivat ulospääsöä, mutta tarkastus oli niin ankara, että he heruivat salvan läpi hyvin hitaasti. Monet tiesivät, että kestäisi niin kauvan ennenkuin pääsivät kuulusteltaviksi että he paneutuivat pitkäkseen maahan nukkumaan tai polttamaan muitten puhellessa tai vetelehtiessä ympäri. Punanen lakki ja kolmivärinen kokardi olivat yleiset sekä miehillä että naisilla.

Darnayn istuttua puolen tunnin aikaa satulassa, tarkastellen kaikkea tätä, näki hän saman virkamiehen käskevän vartioitten avaamaan salvan. Sitten jätti hän vartioille, päihtyneelle ja selvälle kuitin vangista ja käski häntä astumaan alas ratsun selästä. Hän teki kuten käskettiin ja molemmat isänmaanystävät taluttaen hänen uupunutta ratsuaan kääntyivät ja ratsastivat pois menemättä kaupunkiin.

Darnay seurasi saattajaansa vahtihuoneeseen, joka haisi huonolle viinille ja tupakalle ja jossa jotkut sotamiehet ja isänmaanystävät, nukkuen ja valvoen, päihtyneinä ja selvinä tai tilassa, joka vaihteli valvomisen ja nukkumisen, päihtymisen ja selvyyden välillä, seisoivat tai makasivat siellä täällä. Valo vahtihuoneessa, joka lähti osaksi yön sammuvista öljylampuista, osaksi pilvisestä päivästä oli myöskin epävakaista laatua. Muutamia luetteloja oli eräällä pulpetilla, ja eräs raa'an ja tuimannäköinen virkamies istui niitten ääressä.

"Kansalainen Defarge", sanoi hän Darnayn saattajalle, ottaessaan paperiliuskan kirjoittaakseen. "Onko tämä emigrantti Evrémonde?"

"Hän se on."

"Ikänne, Evrémonde."

"Seitsemänneljättä."

"Naimisissa?"

"Niin."

"Missä?"

"Englannissa."

"Aivan oikein. Missä on vaimonne, Evrémonde?"

"Englannissa."

"Niinpä niinkin. Te olette määrätty la Forcen vankilaan."

"Laupias taivas!" huudahti Darnay. "Minkä lain mukaan ja mistä rikoksesta?"

Virkamies silmäili kotvasen ylös paperistaan.

"Meillä on uudet lait, Evrémonde, ja uusia rikoksia, sen jälkeen kun te olette täällä ollut." Hän sanoi tämän kylmästi hymyillen ja jatkoi kirjoitustaan.

"Pyydän teitä huomioon ottamaan, että olen tullut tänne vapaaehtoisesti erään kansalaisen kirjallisen vetoamisen johdosta, joka on teidän hallussanne. Pyydän vain viipymättä saada selvittää tätä asiaa. Eikö minulla ole oikeutta sitä vaatia?"

"Emigranteilla ei ole oikeuksia, Evrémonde", kuului tyly vastaus. Virkamies kirjoitti loppuun asti, silmäili mitä oli kirjoittanut, hiekoitti sen ja ojensi sen Defargelle sanoen: "yksinäinen koppi".

Defarge viittasi paperillaan vankia itseään seuraamaan. Vanki totteli ja vahti ynnä kaksi aseellista isänmaanystävää seurasivat heitä.

"Tekö olette", sanoi Defarge matalalla äänellä heidän mennessään alas vahtihuoneen portaita ja kääntyessään Pariisiin päin, "naimisissa tohtori Manetten tyttären kanssa, saman tohtorin, joka istui vankina nyt kukistetussa Bastiljissa?"

"Minä se olen", vastasi Darnay, katsellen häneen hämmästyneenä.

"Nimeni on Defarge ja minulla on viinipuoti Saint-Antoinen esikaupungissa. Ehkäpä olette kuullut minusta puhuttavan."

"Vaimoni tuli teidän luoksenne noutamaan isäänsä."

Sana "vaimo", näkyi ikävästi vaikuttavan Defargeen ja hän sanoi äkillisellä kärsimättömyydellä: "vastasyntyneen, terävähampaisen naisen guillotiinin [mestauskone, joka on saanut nimensä keksijästään lääkäri Guillotinista] nimessä, miksi olette tullut Ranskaan?"

"Kuulittehan äsken syyn. Ettekö luule totta puhuvani?"

"Huono totuus teille", sanoi Defarge rypistynein silmäkulmin ja katseli suoraan eteensä.

"Olen todellakin aivan ymmällä. Kaikki täällä on niin odottamatonta, niin muuttunutta, niin hämmästyttävää ja oikeudetonta, että olen aivan sekasin päästäni. Tahdotteko minua hiukan auttaa?"

"Enkä." Defarge puhui yhä katsellen suoraan eteensä.

"Tahdotteko vastata yhteen ainoaan kysymykseen?"

"Ehkäpä. Se riippuu sen laadusta. Sanokaa, mistä on kysymys?"

"Saanko pitää vapaata yhteyttä ulkomaailman kanssa tästä vankilasta, jonne minut nyt vastoin oikeutta viedään?"

"Sittenpähän näette."

"Haudataanko minut sinne ilman tutkimusta ja tuomiota ja ilman puolustamisen mahdollisuutta?"

"Sittenpähän näette. Ja entäs sitten. Monta ihmistä on ennen teitä samalla tavalla haudattu pahempiin vankiloihin."

"Mutta ei koskaan minun toimestani, kansalainen Defarge."

Kansalainen Defarge katseli häneen, synkästi vastaamatta ja jatkoi kulkuaan itsepäisesti ja tuimasti vaieten. Mitä syvemmälle hän vaipui tähän äänettömyyteen, sitä heikommaksi kävi toivo -- niin Darnaysta ainakin tuntui -- että hän vähääkään pehmenisi. Hän kiirehti sen vuoksi sanomaan:

"Minulle olisi perin tärkeätä (te kansalainen tiedätte vielä paremmin kuin minä kuinka tärkeätä se on) saada ilmottaa herra Lorrylle Tellsonin pankkiin, eräälle englantilaiselle herralle, joka nykyään on Pariisissa, sen yksinkertaisen tosiasian muitta selityksittä, että minut on suljettu la Forcen vankilaan. Tahdotteko toimittaa tämän asian minulle?"

"En tahdo toimittaa teille mitään", vastasi Defarge äkäsesti. "Minulla on velvollisuuksia maatani ja kansaani kohtaan. Olen niiden vannotettu palvelija teitä vastaan. En tahdo tehdä mitään puolestanne."

Charles Darnay katsoi hyödyttömäksi taivuttaa häntä ja sitäpaitsi oli hänen ylpeytensä loukattu. Heidän vaeltaessaan eteenpäin äänettöminä, ei hän saattanut olla huomaamatta miten tottunut kansa oli näkemään vankeja kuletettavan kadulla. Tuskin lapsetkaan panivat häneen huomiota. Joku harva ohikulkeva käänsi päätään ja joku pui nyrkkiä hänelle, ylimykselle, mutta että hyvissä vaatteissa oleva mies kuletettiin vankeuteen ei muuten ollut merkillisempää kuin että päiväläinen työvaatteissaan meni työhönsä. Kapealla, pimeällä ja likaisella kadulla, jonka läpi he kulkivat, seisoi kiihoittunut puhuja tuolin päällä ja piti esitelmää kiihoittuneelle kuulijakunnalle, kuninkaan ja kuninkaallisen perheen rikoksista kansaa kohtaan. Ne harvat sanat joita Darnay sai kuulluksi tämän miehen huulilta, ilmaisivat hänelle ensi kerran kuninkaan istuvan vankeudessa ja kaikkein ulkomaalaisten lähettiläiden jättäneen Pariisin. Matkan varrella (lukuunottamatta Beauvaisia) ei hän ollut kuullut mitään. Vartiojoukko ja yleinen vartioiminen olivat pitäneet hänet täydellisessä tietämättömyydessä.

Että vaarat kotimaassa olivat melkoisesti kasvaneet hänen Englannista lähdettyään, käsitti hän tietysti nyt. Vaaroja oli keräytynyt taajalti hänen ympärilleen ja että ne vaan taajenisivat, sen käsitti hän nyt myös. Hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän olisi matkaan ryhtynyt jos hän olisi voinut aavistaa mitä muutamassa päivässä tulisi tapahtumaan. Ja kumminkaan eivät hänen aavistuksensa olleet niin mustat kuin olisi voinut luulla ajatellessaan niitä myöhemmän ajan valossa. Olipa tulevaisuus vaikka kuinkakin huolestuttava, oli se kuitenkin tuntematon tulevaisuus ja sen pimeydessä eli salainen toivo. Siitä hirvittävästä, yötä päivää kestävästä verilöylystä, joka ennen viisarien kierrettyä muutaman kerran kellotaulua, oli iskevä verimerkin sadon siunattuun aikaan, ei hän tiennyt sen enempää kuin jos se olisi tapahtunut sadantuhannen vuoden kuluttua. Terävähampainen vastasyntynyt nainen guillotiini oli tuskin nimeltänsäkään tuttu hänelle tai ihmisille yleensäkään. Kauhistuttavat ilkityöt, joita pian oli pantava täytäntöön, eivät arvatenkaan silloin vielä olleet kypsyneet keksijäinsä päässä. Kuinka ne sitten olisivat voineet saada sijaa jalon mielen hämärissä kuvitelmissa.

Hän otaksui todenmukaiseksi tai varmaksikin että häntä kohdeltaisiin vastoin oikeutta ja suljettaisiin vankilaan paljon kovaa kokemaan ja julmasti erotettaisiin vaimosta ja lapsesta, mutta mitään muuta ei hän varmasti peljännyt. Tämä kaikki mielessään -- ja siinä tarpeeksi raskas kuorma kannettavana autiolle vankilan pihalle, saapui hän la Forcen vankilaan.

Pöhönaamainen mies aukaisi raskaan portin ja hänelle esitti Defarge "emigrantti Evrémonden".

"Mitä pirua! Yhäkö niitä on olemassa?" huudahti pöhönaamainen mies.

Defarge otti kuittinsa välittämättä huudahduksesta ja meni matkoihinsa molempain isänmaanystävien seuraamina. "Mitä pirua, sanon vielä kerran", huudahti vanginvartija jäätyään yksin vaimonsa kera, "yhäkö niitä vaan on olemassa!"

Vanginvartian vaimo, jolla ei ollut mitään vastattavaa siihen, sanoi vain: "Sinun täytyy olla kärsivällinen, ystäväni!" Kolme vanginvartijaa, jotka tulivat sisään, vaimon soittaessa, yhtyivät häneen ja yksi lisäsi: "vapauden tähden", joka tällä paikalla kuului sopimattomalta lisältä.

La Forcen vankila oli synkkä vankila, pimeä ja likainen ja siellä tuntui saastainen maanneen haju. Merkillistä kuinka pian vangitun unen vastenmielinen löyhkä käy tuntuvaksi kaikissa huonosti hoidetuissa paikoissa.

"Yksityinen koppi", mutisi vanginvartija, katsellen kirjoitettua paperia. "Ikäänkuin täällä ei jo olisi paikat täpösen täynnä!"

Hän pujotti pahantuulisena paperin lankaan, ja Darnay odotti puolen tuntia seuraavaa määräystä, kävellen milloin edestakasin holvatussa huoneessa, milloin istuen kivipenkillä, mutta siinä hänen vaan oli oltava painuakseen päällysmiehen ja hänen käskynalaistensa muistiin.

"Tulkaa!" sanoi päällysmies viimein, ottaen avaimensa, "tulkaa kanssani, emigrantti."

Synkän vankilan hämärässä seurasi hänen uusi vartijansa häntä läpi käytävien ja portaitten, ja moni ovi pamahti ja sulkeutui heidän jälkeensä kunnes tulivat suureen, matalaan, kaarevaan huoneeseen mikä oli täynnä vankeja, kumpaakin sukupuolta. Naiset istuivat pitkän pöydän ääressä lukien ja kirjoittaen, kutoen, ommellen ja korutöitä tehden, miehet seisoivat heidän tuoliensa takana tai kävivät edestakasin huoneessa.

Vaistomaisesti yhdistäen vankeutta kunniattomiin rikoksiin ja häpeään, hätkähti vastatullut tätä seuraa. Mutta tämän pitkän, eriskummaisen matkan viimeinen eriskummaisuus oli se, että he kaikki nousivat yhtähaavaa häntä vastaanottamaan koko sen ajan hienostuneilla liikkeillä ja miellyttävällä sulolla.

Niin oudosti pimensi vankeuden synkkyys tätä hienostunutta käytöstapaa, niin aaveentapaisilta näyttivät he tässä heitä ympäröivässä liassa ja kurjuudessa, että Charles Darnaysta tuntui kuin olisi hän seisonut siinä kuolleitten ympäröimänä. Pelkkiä haamuja! Kauneuden haamu, komeuden haamu, hienouden haamu, ylpeyden haamu, kevytmielisyyden haamu, sukkeluuden haamu, nuoruuden haamu, vanhuuden haamu, kaikki odottivat he vapautumistaan tältä autiolta rannalta, tai käänsivät hänen puoleensa katseita, jotka olivat muuttuneet siitä kuolemasta, jonka ne olivat kärsineet tänne tullessaan.

Hän pysähtyi liikkumattomana. Hänen vieressään seisova vanginvartija ja toiset edestakasin kulkevat vanginvartijat, jotka olisivat aivan hyvin käyneet päinsä mitä ulkomuotoon tulee tavallisissa virkatoimissaan, tuntuivat niin äärettömän kömpelöiltä verrattuina näihin sureviin äiteihin ja kukkeihin tyttäriin -- keikailevaan, nuoreen kaunottareen ja hienostuneeseen, kypsyneeseen naiseen -- että tämä varjojen muodostaman näytelmän takaperoisuus ja uskomattomuus kohosi huippuunsa. Pelkkiä haamuja tottakin. Tämä pitkä, unentapainen matka oli varmaankin ollut sairauden synnyttämä, joka oli kulettanut hänet näitten hämärien varjojen parveen.

"Kokoontuneitten turmatovereitten nimessä", sanoi eräs ylhäisennäköinen ja -tapainen herra, astuen esiin, "minulla on kunnia lausua teitä tervetulleeksi la Forceen ja surkutella sitä onnettomuutta, joka on saattanut teidät joukkoomme. Päättyköön se pian onnellisesti! Kaikkialla muualla mutta ei täällä olisi tungettelevaista kysyä nimeänne ja säätyänne?"

Charles Darnay heräsi ajatuksistaan ja vastasi kysymyksiin niin kohteliain sanoin kuin suinkin taisi.

"Mutta minä toivon", sanoin äskeinen herra, seuraten silmillään päällysmiestä, joka astui poikki huoneen, "että ette tule istumaan yksinäisessä kopissa."

"En ymmärrä oikein mitä se merkitsee, mutta olen kuullut heidän niin sanovan."

"Oi? kuinka säälin teitä! Me surkuttelemme teitä kovin. Mutta rohkeutta vaan, moni tässä seurassa on istunut yksinäisessä kopissa alkuajan, mutta sitä ei kestänyt kauvan." Sitten sanoi hän korotetulla äänellä: "mielipahalla ilmotan seuralle että vieras on tuomittu -- yksinäiseen koppiin".

Kuului äänekästä surkuttelua Charles Darnayn mennessä huoneen poikki ristikko-ovelle, jonka luona vanginvartija häntä odotti ja moni ääni -- myöskin naisten lempeitä ja osanottavaisia ääniä kuului selvästi -- lähetti hänelle onnentoivotuksia ja rohkaisevia sanoja. Hän kääntyi ristikko-ovella sanoakseen heille sydämelliset kiitokset, mutta vanginvartija paukahutti oven kiinni ja haamut hävisivät ainiaaksi hänen silmistään.

Ovi avautui ylöspäin kääntyville kiviportaille. Heidän noustuaan neljäkymmentä astuinta (vain puolen tuntia vankina ollut luki ne jo) avasi vanginvartija matalan, mustan oven, ja he astuivat "yksinäiseen koppiin". Se tuntui kylmältä ja kostealta, mutta ei ollut pimeä.

"Teidän koppinne", sanoi vanginvartija.

"Miksi suljetaan minut tänne yksin?"

"Mistä minä sen tiedän."

"Saanko ostaa kyniä, mustetta ja paperia?"

"Siitä ei puhuta mitään minun ohjeissani. Teitä tarkastellaan ja saatatte silloin kysyä. Nyt saatte ostaa ruokaa, siinä kaikki."

Kopissa oli tuoli, pöytä ja olkimatrassi. Sillä aikaa kun vartija kävi tutkimassa näitä esineitä ja seiniä, ennenkuin hän lähti tiehensä, seisoi vanki seinää vasten nojautuneena vastapäätä häntä miettien puoleksi houreissaan, että tämä vanginvartija oli niin epäterveellisen pöhöttynyt sekä kasvoiltaan että ruumiiltaan, että hän oli kuin hukkunut, vedellä täytetty mies. Vanginvartian mentyä ajatteli hän samaan, harhailevaan tapaan: "nyt olen niin hyljätty kuin olisin kuollut". Hän seisahtui, katseli matrassia, kääntyi siitä pois inhon tunteella ja ajatteli: "ja nämät matelijat tietävät ruumiin ensimmäistä tilaa kuoleman jälkeen".

"Viisi askelta pitkä, neljä ja puoli leveä, viisi askelta pitkä, neljä ja puoli leveä, viisi askelta pitkä, neljä ja puoli leveä". Vanki kulki edestakasin kopissaan, laski sen laajuutta ja hälinä kaupungista kohosi hänen luokseen kuin rumpujen hillitty pärinä hurjan melun ohessa, jonka ihmisten äänet saivat aikaan. "Hän teki kenkiä, hän teki kenkiä, hän teki kenkiä". Vanki laski taas askeleita ja astui nopeammin riistääkseen ajatuksia tästä viimeisestä toistamisesta. Haamut katosivat oven pamahtaessa kiinni. Siellä oli heidän joukossaan muuan, mustapukuinen nainen, joka nojautui ikkunanlaudalle, ja hänen kultaisilla hiuksillaan väreili päivänsäteitä ja hän muistutti -- -- -- "Ratsastakaamme Jumalan tähden eteenpäin valaistujen kylien läpi, missä väki on valveilla -- -- -- Hän teki kenkiä, hän teki kenkiä, hän teki kenkiä -- -- -- Viisi jalkaa pitkä, neljä ja puoli leveä." Näitten hajanaisten lauseitten kohotessa hänen sielunsa syvyydestä, kulki hän yhä nopeammin ja nopeammin itsepintaisesti lukien ja laskien ja kaupungin hälinä muuttui sen verran että se yhä kuului kuin rumpujen hillitty ääni, mutta hänelle tuttujen äänien valitus sekaantui sitä voittavaan kuohuun.

TOINEN LUKU.

Tahkokivi.

Tellsonin pankki oli Saint-Germainen kaupunginosassa Pariisissa, eräässä suuressa kylkirakennuksessa johon kuului piha ja jota erotti kadulta korkea muuri ja jykevä portti. Talo oli ylhäisen aatelismiehen oma, joka oli elänyt siellä kunnes hän oman kokkinsa puvussa pakeni levottomuuksista ja pääsi rajan toiselle puolelle. Vaikka nyt vain metsästäjää pakeneva otus, oli hän vielä muuttuneissa oloissakin sama Monseigneur, jonka suklaanvalmistukseen oli tarvittu kolme vankkaa miestä, kokkia lukuunottamatta.

Kun Monseigneur oli poissa, ja nuo kolme vankkaa miestä olivat hankkineet itselleen synninpäästön nauttimastaan korkeasta palkasta hänen palveluksessaan, näyttäytymällä perin auliiksi katkaisemaan hänen kaulaansa vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden tai kuoleman ainoan ja jakamattoman tasavallan alttarilla, oli Monseigneurin talo otettu takavarikkoon. Sillä kaikki sujui niin nopeasti ja käskykirja seurasi käskykirjaa niin tulisella kiireellä, että nyt, syyskuun kolmantena iltana olivat muutamat isänmaalliset lain edusmiehet ottaneet Monseigneurin talon haltuunsa. He olivat merkinneet sen kolmivärisellä lipulla ja joivat parastaikaa viiniä sen juhlasalissa.

Sellainen asiahuoneisto Lontoossa kuin Tellsonin asiahuoneisto Pariisissa olisi pianaikaan vienyt johtajalta järjen ja saattanut hänen nimensä sanomalehtiin. Sillä mitä olisi vakava brittiläinen vastuunalaisuus ja arvokkaisuus arvellut ruukuissa olevista appelsiinipuista pankinpihalla, ynnä Cupiidosta tiskin yläpuolella? Niinpä täällä oli. Tellsonilaiset olivat valkaisseet Cupidon, mutta se oli yhä näkyvissä katolla viileässä puvussa tähdäten (kuten hän usein tekee) rahoihin aamusta iltaan. Lombardikadulla Lontoossa olisi vararikko epäilemättä seurannut tämän nuoren pakanan jälkiä, samoin tuon kuolemattoman pojan takana olevaa alkoovia, seinään upotettua peiliä sekä konttoristejä, jotka eivät suinkaan olleet vanhoja ja jotka pistivät tanssiksi julkisesti pienimmästäkin aiheesta. Mutta ranskalainen Tellsonpankki tuli mainiosti toimeen tässä, eikä ollut kukaan miesmuistiin loukkaantunut siitä, eikä ottanut ulos rahojansa.

Kuinka paljon rahoja tämän jälkeen oli perittävä Tellsonin pankista, ja kuinka paljon oli jäävä sinne unohduksiin ja kadoksiin, kuinka paljon hopeaa ja jalokiviä himmentyisi Tellsonin kätköissä, omistajien nääntyessä vankiloissa tai kuollessa väkivaltaisesti, kuinka monta laskua jäisi suorittamatta tässä maailmassa ja siirrettävä toiseen maailmaan, sitä ei kukaan ihminen olisi voinut sanoa sinä iltana, ei herra Jarvis Lorrykaan vaikka hän syvästi pohti näitä asioita. Hän istui äsken sytytetyn takkatulen ääressä (tänä onnettomana ja hedelmättömänä vuonna tuli kylmäkin ennenaikojaan) ja hänen rehellisillä ja reippailla kasvoillaan näkyi synkkä varjo, joka ei ollut kattolampun eikä minkään muunkaan huoneessa olevan esineen vaikuttama -- kauhun varjo.

Uskollisena toiminimelleen, johonka hän oli kiinnikasvanut kuin syvästi juurtunut muratti, oli hän asettunut asumaan pankin huoneisiin. Se oli jotenkin turvassa päärakennuksen isänmaallisen miehityksen johdosta, mutta sitä ei vanha uskollinen herra lainkaan ottanut lukuun. Kunhan vaan sai velvollisuutensa tehneeksi muu oli hänelle yhdentekevää. Vastakkaisella puolella pihaa pylväistön alla oli tilava vaja vaunuja varten -- siellä seisoi vieläkin muutamia Monseigneurin ajopelejä. Kahteen pilariin oli kiinnitetty kaksi suurta leimuavaa soihtua ja näitten valossa, ulkona seisoi suuri tahkokivi, kömpelö kalu, jota nähtävästi oli kiireessä hilattu sinne läheisestä pajasta tai jostain muusta verstaasta. Kun herra Lorry nousi tuoliltaan ja katseli ulos ikkunasta näitä viattomia esineitä, säpsähti hän ja vetäytyi paikalleen takan ääreen. Hän oli avannut sekä ikkunan että ulkopuoliset säleuutimet, mutta sulki ne jälleen väristen joka jäsenessään.

Kadulta korkean muurin ja jykevän portin takaa kuului kaupungin tavallinen yöllinen melu, johon silloin tällöin sekaantui selittämätön ääni, tenhoava ja aavemainen kuin olisi eriskummaisia, kauhistuttavia ääniä kohoamaisillaan taivaaseen.

"Jumalan kiitos", sanoi herra Lorry, pannen kätensä ristiin, "ettei kukaan läheisistäni ja rakkaistani ole tässä kamalassa kaupungissa tänä iltana. Herra armahtakoon kaikkia vaarassa olevia!"

Vähän ajan kuluttua soi suuren portin kello ja hän ajatteli: "he ovat tulleet takasin!" ja istui kuuntelemassa. Mutta ei kukaan tullut jyryten ja meluten pihalle, kuten hän oli odottanut ja hän kuuli portin jälleen paukahtavan kiinni ja sitten oli kaikki hiljaa.

Hermostuminen ja pelko, joka oli hänet vallannut, synnytti hänessä tuon epävarman levottomuuden pankin suhteen, minkä tärkeä tehtävä luonnollisesti aikaansaa. Pankki oli hyvin vartioittu, ja hän nousi mennäkseen luotettavien miesten puheille, jotka olivat vartioina, kun hänen ovensa äkkiä avattiin ja sisään syöksyi kaksi olentoa, joita nähdessään hän peräytyi tyrmistyneenä.

Lucy ja hänen isänsä! Lucy kädet ojennettuina häntä kohti, tuo vanha, vakava ilme kasvoilla niin voimakkaana ja ilmeisenä, että näytti kuin olisi se varta vasten painettu hänen kasvoilleen antamaan voimaa ja tarmoa tälle ainoalle tapahtumalle hänen elämässään.

"Mitä nyt?" huusi herra Lorry hengästyneenä ja hämillään. "Mikä on hätänä? Lucy! Manette! Mitä on tapahtunut? Mikä tuo teidät tänne? Mitä on tekeillä?"

Katse häneen kiinnitettynä, kalpeana ja suunniltaan, huohotti Lucy hänen sylissään rukoillen: "Oi, rakas ystäväni! Mieheni!"

"Miehenne, Lucy?"

"Charles."

"Mikä Charlesin on?"

"Hän on täällä."

"Täällä Pariisissa?"

"Hän on ollut täällä joitakin päiviä -- kolme neljä -- en tiedä kuinka monta -- en saata koota ajatuksiani. Jalomielisessä aikeessa lähti hän matkaan meidän tietämättä. Hän otettiin kiinni kaupungin portilla ja pantiin vankeuteen."

Vanha mies ei voinut pidättää huudahdusta. Melkein samassa soi suuren portin kello uudestaan ja äänekäs melu, askelia ja ääniä tunkeusi pihalle.

"Mikä melu se on?" kysyi tohtori, kääntyen ikkunaa kohti.

"Älkää katsoko ulos!" huudahti herra Lorry. "Älkää katsoko ulos! Manette, jos elämänne on teille rakas, älkää kajotko säleuutimiin!"

Tohtori kääntyi, käsi ikkunanhakasella ja sanoi kylmällä, uljaalla hymyllä:

"Rakas ystäväni, tässä kaupungissa on henkeni kuin lumottu. Olen ollut vankina Bastiljissa. Ei sitä isänmaanystävää -- Pariisissa, Ranskassa -- joka kuultuaan olleeni vankina Bastiljissa koskisi minua toisissa aikeissa kuin peittääkseen minut syleilyihinsä tai kantaakseen minut riemukulussa. Entiset kärsimykseni ovat antaneet minulle voiman tunkeutua kaupunginportista sisään ja ovat hankkineet meille tietoja Charlesista ja tuoneet meidät tänne. Tiesin että näin kävisi, tiesin että saattaisin auttaa Charlesia kaikista vaaroista ja sen sanoin Lucylle. -- Mitä rehakkaa tämä on?" Hän pani taas kätensä ikkunanhakaselle.

"Älkää katsoko ulos", huusi herra Lorry aivan epätoivoissaan. "Ei, Lucy, rakkaani, älkää te myöskään!" Hän pani kätensä hänen vyötäisilleen ja piteli häntä. "Älkää niin säikähtykö, kultaseni. Vannon pyhästi etten tiennyt Charlesin joutuneen onnettomuuteen, ei minulla ollut edes aavistusta että hän oli tässä onnettomassa kaupungissa. Missä vankilassa hän istuu?"

"La Forcessa."

"La Forcessa! Lucy, lapseni jos te koskaan elämässänne olette ollut uljas ja rohkea -- ja te olette aina ollut kumpaakin -- niin tyyntykää ja tehkää juuri niinkuin minä pyydän, sillä siitä riippuu enemmän kuin voitte ajatella tai minä voin sanoa. Te ette saata toimittaa mitään tänä iltana, te ehkä ette pääsekkään täältä. Sanon tämän siksi että nyt tulen Charlesin vuoksi pyytämään teiltä jotain hyvin vaikeata. Teidän täytyy paikalla olla tottelevainen, tyyni ja hiljainen. Teidän täytyy sallia minun viedä teidät tänne takimmaiseen huoneeseen. Teidän täytyy jättää minut ja isänne yksin pariksi minuutiksi ja niin totta kuin elämää ja kuolemaa on maailmassa, ette saa vitkastella."

"Minä tottelen. Näen kasvoistanne etten voi toisin tehdä. Tiedänhän minä, että olette uskollinen."

Vanhus suuteli häntä, ja vei hänet kiireesti omaan huoneeseensa ja väänsi oven lukkoon. Sitten kiiruhti hän takasin tohtorin luo, aukasi ikkunan ja osittain säleuutimet ja laskien kätensä tohtorin käsivarrelle katseli hänen kanssaan ulos pihalle.