Part 20

Mutta ei muutos tässä kylässä eikä monessa muussakaan ollut tämän vaikuttamaa. Vuosikymmeniä oli Monseigneur puristanut sitä ja harvoin muulloin kunnioittanut sitä läsnäolollaan kuin metsästysretkillään käydessään -- jolloin hän metsästi milloin kansaa, milloin eläimiä, joiden suojelukseksi Monseigneur oli laatinut suuria aloja metsäisiä ja hedelmättömiä erämaita. Ei. Muutoksen saivat aikaan kylässä näyttäytyvät oudot kasvot, alhaista syntyperää sekä se seikka, että ylhäinen sääty ja Monseigneurin hienopiirteiset ja muutenkin jalostuneet ylimyskasvot olivat hävinneet.

Sillä nyt kun tientekijä työskenteli yksinään tomussa vaivaamatta paljon päätään sillä ajatuksella että hän itsekin oli tomua ja taas kerran oli siksi tuleva -- sillä hän ajatteli yleensä liian paljon iltaruokansa niukkuutta ja kuinka paljon enemmän hän söisi jos vain syötävää olisi -- ja nosti silmänsä yksinäisestä työstään ja katseli näköalaa, sattui hän joskus näkemään renttumaisen olennon lähestyvän jalkasin, sellaisen joka ennen oli harvinainen näillä seuduilla, mutta nykyään usein nähty. Hänen lähestyessään, havaitsi tientekijä hämmästymättä, että mies oli pörröinen, melkeinpä raakamainen näöltään, pitkä ja laahasi jaloissaan puukenkiä, jotka tientekijänkin silmissä olivat kömpelöt, ruma, mustunut, monen maantien saven ja pölyn peitossa, märkä rämeikköjen kosteudesta, metsäin, oikopoluista lähteneiden okaitten ja lehtien ja sammalten sirottama.

Senlaatuinen mies lähestyi häntä kummituksen tavalla päivällisajan seutuvilla eräänä heinäkuun päivänä hänen istuessaan kivikasallaan kummun alla suojellakseen itseään niin hyvin kuin taisi raesateelta.

Mies katseli häneen, katseli kylää alhaalla notkossa, myllyä ja kalliolla olevaa linnaa. Kun hän jotenkin sameassa muistissaan oli elähyttänyt nämät esineet, sanoi hän tuskin ymmärrettävällä murteella:

"Mitä kuuluu, Jaakko?"

"Hyvää vaan, Jaakko."

"Paiskaa kättä siis!"

He löivät kättä ja mies istui kivikasalle.

"Ei mitään päivällistä?"

"Illallista vain", sanoi tientekijä nälkäisen näköisenä.

"Se on muodissa", mutisi mies, "minä en ole nähnyt mitään päivällistä missään." Hän otti esiin mustuneen piipun, täytti ja sytytti sen limsiöllä ja teräksellä, imi sen hyvin hehkumaan, ojensi sen sitten äkkiä ulommaksi ja pudotti näpistään siihen jotakin, joka leimahti tuleen ja sammui puhahtavaan savuun.

"Paiskaa kättä siis!"

Nyt sanoi tientekijä vuorostaan tämän, tarkasteltuaan näitä temppuja ja he puristelivat taas toistensa käsiä.

"Tänä iltana?" sanoi tientekijä.

"Tänä iltana", sanoi mies ja pisti piipun suuhunsa.

"Missä?"

"Tässä."

Mies ja tientekijä istuivat kiviläjällä ja katselivat sanaakaan sanomatta toisiinsa, raesateen kääpiökuulasateen tavoin piiskatessa maata heidän ympärillään, kunnes taivas kirkastui.

"Näyttäkää minulle", sanoi kuleksija ja nousi mäen päälle.

"Katsokaa!" vastasi tientekijä osottaen sormellaan. "Menkää tuonne alas, suoraan katua myöten, kaivon ohi..."

"Hiiteen kaikki tuo!" keskeytti toinen silmäillen maisemata. "_Minä_ en mene mitään katuja myöten, enkä kaivon ohi. No?"

"No niin, parin neljänneksen vaiheilla mäen tuolla puolen kylän takana."

"Hyvä. Koska lopetatte työnne?"

"Auringon laskiessa."

"Tahdotteko herättää minut, ennenkuin menette? Minä olen kävellyt kaksi yötä lepäämättä. Kunhan poltan loppuun piippuni, niin nukun kuin lapsi. Tahdotteko herättää minut?"

"Tietysti."

Kuleksija poltti piippunsa, pisti sen puseroonsa, kopisti jalastaan suuret puukenkänsä ja paneutui selälleen kiviläjälle ja nukkui heti sikeästi.

Tientekijän jatkaessa pölyistä työtään ja etenevien raepilvien paljastaessa kirkkaita juovia taivaalla, joita vastasivat hopeajuovat maisemassa, näytti kuin olisi pieni mies (joka nyt käytti punasta lakkia sinisen sijasta) ollut tuon toisen kivikasalla lepäävän miehen noituma. Hänen silmänsä kääntyivät niin usein sinnepäin että hän käytti työkalujaan vain koneellisesti ja sai hyvin vähän aikaan. Pronssinkarvaiset kasvot, takkuinen musta tukka ja parta, karkea, punanen villalakki, renttumaiset vaatteet kotikutoisesta kankaasta ja karvasesta nahasta, huonosta ruoasta riutunut voimakas ruumiinrakennus ja unessa tuimasti ja epätoivoisesti yhteenpuristetut huulet, täyttivät tientekijän pelvolla. Vaeltaja oli taivaltanut pitkän matkan, hänen jalkansa olivat hankaantuneet ja hänen nilkkansa veriset, hänen suuret kenkänsä, jotka olivat täynnä lehtiä ja ruohoa, olivat olleet raskaat laahata jaloissa niin monta peninkulmaa ja hänen vaatteensa olivat yhtä täynnä reikiä kuin hän itse oli haavoja. Kumartuen hänen ylitsensä, koetti tientekijä keksiä vilauksen kätketyistä aseista hänen povessaan tai muualla, mutta turhaan, sillä hän nukkui käsivarret ristissä rinnalla ja yhtä päättäväisesti suljettuina kuin huuletkin. Linnoitetut kaupungit paalutuksineen, vahtihuoneet, portit, vallihaudat, nostosillat olivat tientekijälle ilmaa tämän olennon rinnalla. Ja kun hän nosti silmänsä hänestä ja katsoi taivaanrannalle ja ympärilleen, näki hän ahtaassa mielikuvituksessaan samanlaisten olentojen esteettömästi johdattavan askeliaan kaikille suunnille Ranskassa.

Mies nukkui yhä huolimatta raekuuroista, kirkkaista vilahduksista, auringosta tai varjosta kasvoillaan, huolimatta jääpalasista, jotka pieksivät hänen ruumistaan, tai niistä timanteista, joiksi aurinko ne muutteli, kunnes päivä meni kauvas länteen ja taivas rusotti. Silloin tientekijä, koottuaan työkalunsa ja ollen menossa alas kylään herätti hänet.

"Hyvä", sanoi mies, ja kohosi kyynäspäälleen. "Kaksi peninkulmaa toisella puolen kummun?"

"Niillä main."

"Niillä main. Hyvä."

Tientekijä vaelsi kotiapäin, tomun pyöriessä hänen edellään aina tuulen suunnan mukaan ja hän oli pian kaivon luona. Siellä tunkeutui hän laihojen raavaseläinten sivuitse, joita oli kuletettu sinne juomaan ja näytti melkein kuin olisi hän kuiskutellut niittenkin kanssa kuten koko kylän kanssa. Kun kylä oli syönyt niukan illallisensa, ei se kömpinytkään nukkumaan kuten tavallisesti vaan tuli ulos jälleen ja jäikin sinne oleskelemaan. Siihen oli tarttunut merkillinen kuiskutustauti ja kun se kokoontui kaivon luona pimeässä, huomattiin siinä myöskin merkillinen halu tarkastaa odottavaisena taivasta, mutta ainoastaan yhdeltä kohdalta. Herra Gabelle, seudun päävirkamies tuli levottomaksi, kapusi yksin talonsa katolle ja katseli myös samaan suuntaan, tirkisti savupiippujen takaa synkkiä kasvoja alhaalla kaivon luona ja lähetti sanan lukkarille, jolla oli kirkonavaimet hallussaan, että oli ehkä tarpeen soittaa hätäkelloja pian.

Pimeys yltyi. Vanhaa linnaa ympäröivät puut, jotka sulkivat sen yksinäisen komeuden ulkomaailmasta, liikkuivat kiihtyvässä tuulessa ikäänkuin uhkaisivat ne jykevää rakennusta, joka seisoi vankkana ja mustana pimeässä. Sade virtasi hurjasti molemmille terrassinportaille ja rapisi suurelle ovelle kuin kiirehtivä sanantuoja joka tahtoi herättää sisälläolevia. Levottomia tuulenpuuskia lensi etehisessä vanhojen keihäitten ja veitsien lomassa, kiisi valittaen ylös portaita löyhyttäen uutimia vuoteen ääressä jossa viimeinen markiisi oli levännyt. Idästä, lännestä, pohjoisesta ja etelästä tuli metsistä raskaasti polkien neljä takkuista olentoa, jotka tallasivat korkeata ruohoa ja taittoivat puun oksia lähestyessään hitaasti linnaa yhtyäkseen pihalla. Siellä syttyi neljä kynttilää, jotka poistuivat eri haaroille ja kaikki pimeni jälleen.

Mutta ei pitkäksi aikaa. Pian näyttäytyi linna omituisessa valossa, jonka se itse levitti kuin olisi se tullut valoisaksi. Sitten leimuava viiru leikitteli koristeilla linnan etusivulla ja näytti pilariaitojen, kaarien ja ikkunoitten paikat. Sitten kohosi se korkeammalle ja tuli leveämmäksi ja kirkkaammaksi. Pian leimusivat liekit ulos suurista ikkunoista ja kivikasvot heräsivät ja tuijottivat ulos tulesta.

Talon ympärillä nousi heikko hälinä niitten harvojen ihmisten kesken jotka siellä vielä olivat. Hevonen satuloittiin ja joku ratsasti pois. Kuultiin hänen ravaavan ja kannustavan hevostaan pimeydessä, kylän kaivon luona hän pidätti ja hevonen seisahtui vaahdossa suin herra Gabellen oven eteen. "Auttakaa Gabelle! Auttakaa kaikki!" Hätäkello soi kärsimättömästi, mutta muuta apua (jos sekään oli apu) ei kuulunut. Tientekijä ja kaksisataa viisikymmentä hänen hyvää ystäväänsä seisoivat kädet ristissä kaivolla ja katselivat tulipylvästä, joka kohosi taivasta kohti. "Se mahtaa olla neljäkymmentä jalkaa korkea", sanoivat he tuimasti, mutta paikaltaan liikahtamatta.

Ratsumies linnasta ja vaahtoava ratsu ravasivat kylän poikki ja nelistivät ylös kivistä mäkeä kallion vankilaan. Portilla katseli ryhmä upseereja tulta, vähän matkaa heistä seisoi joukko sotilaita. "Auttakaa, herrat upseerit! Linna on tulessa, arvokkaita kapineita on vielä pelastettavissa jos saamme apua ajoissa. Auttakaa! Auttakaa!" Upseerit silmäilivät sotilaita, jotka katselivat tulta, mutta he eivät antaneet mitään käskyjä, vaan vastasivat olkapäitään kohottaen ja huuliaan purren: "Palakoon."

Kun ratsumies jälleen ravasi alas mäkeä ja läpi katujen, hommattiin kylässä ilotulitusta. Tientekijä ynnä hänen kaksisataa viisikymmentä ystäväänsä kaikki yksimielisessä tulitusinnossa syöksyivät koteihinsa, ja asettivat kynttilän jokaisen pienen, himmeän lasiruudun taakse. Yleinen puute kaikesta vaikutti sen, että täytyi lainata herra Gabellelta jotenkin vaativalla tavalla kynttilöitä ja kun tämä virkamies kotvasen epäili ja näytti vastahakoisuutta, lausui tientekijä, joka ennen oli ollut niin alamainen viranomaisille, että vaunut kelpasivat ilotulituksiksi ja että postihevosia saattoi paistaa.

Linna sai mielensä mukaan leimuta ja palaa. Tulipalon loimutessa ja raivotessa, tuntui kuin olisi tulikuuma viima pohjattomasta syvyydestä puhaltanut pois koko rakennuksen. Valon kirkastuessa ja loimutessa näyttivät kivikasvot vaikeroivan. Silloin kun suuria määriä kiviä ja rakennusainetta romahti alas, pimenivät tosin nuo kasvot, joilla oli syvennykset nenäpielissä, kohottaakseen itsensä taas hetken päästä savun seasta, aivan kuin se olisi ollut itse julma markiisi, joka roviolla taisteli tulen liekkiä vastaan.

Linna paloi; lähimmät puut olivat syttyneet tuleen ja kärventyivät ja kutistuivat kokoon; nuo neljä synkkää haamua olivat sytyttäneet etempänäkin olevat puut, joten liekehtivä rakennus jäi kuin savumetsän sisään. Sulaa lyijyä ja rautaa kihisi suihkukaivon marmorialtaaseen, vesi kuivi, tornien suippokatot hävisivät kuin jää kuumuudessa ja valuivat alas tulikoskena. Suuria rakoja ja halkeamia ilmestyi kuin kristalleja pitkin paksuja muureja, huumaantuneita lintuja räpytteli ympärillä ja syöksyi alas pätsiin; neljä synkkää haamua joille heidän sytyttämänsä tulimajakka valaisi tietä, läksi nyt liikkeelle itään, länteen, pohjoiseen ja etelään, seuraaville määräpaikoilleen. Valaistun kylän väestö oli ottanut haltuunsa hätäkellon ja soitteli sitä riemuissaan, ajettuaan pois vakinaisen soittajan.

Mutta ei siinä kyllin; nälästä, palosta ja kellonsoitosta kiihtyneenä ja muistaessaan, että herra Gabelle oli jossain tekemisissä verojen ja arentien noston kanssa -- vaikka hän näinä päivinä oli saanut sisään ainoastaan vähäsen määrän varoja eikä mitään arentia -- kävi rahvas kärsimättömäksi, haluten keskustella hänen kanssaan, sekä ympäröi hänen asuntonsa vaatien häntä tulemaan ulos neuvottelemaan. Silloin herra Gabelle salpasi ovensa ja vetäytyi sisään neuvotellakseen itsensä kanssa. Seurauksena tästä neuvottelusta kiipesi hän taaskin katolle savupiippujen taakse, tällä kertaa sillä päätöksellä, että jos hänen ovensa murrettaisiin, (hän oli pieni eteläranskalainen ja kostonhimoinen luonteeltaan) hän heittäytyisi päistikkaan alas, musertaen pari ihmistä alleen.

Luultavasti vietti herra Gabelle pitkän yön siellä ylhäällä, kaukainen linna takkavalkeana ja valona ja kuunnellen koputusta ovellaan sekä ilosoittoa kirkontornissa, puhumattakaan turmiotatietävästä lyhdystä, joka riippui poikki tien postihuoneen portin edustalla, ja jota kylä näkyi hartaasti haluavan muuttaa toiseen paikkaan hänen tähtensä. Miten tuskallisen jännittävää viettää koko kesäinen yö mustan valtameren partaalla, valmiina hyökkäämään sen helmaan kuten herra Gabelle oli päättänyt tehdä. Mutta kun ensimmäinen päivänsarastus näyttäytyi ja kylän kynttiläpahaset olivat loppuun palaneet, hajaantui rahvas onneksi ja herra Gabelle tuli alas ja elämä oli hänellä sillä kertaa tallella.

Kymmenien peninkulmien alalla löytyi sinä yönä ja toisina öinä toisten tulipalojen valossa toisia virkamiehiä, joita seurasi huonompi onni ja joita nouseva aurinko tapasi riippumassa ennen rauhallisilla kaduilla, jossa he olivat syntyneet ja kasvaneet. Olipa myöskin olemassa toisia kyläläisiä ja kaupunkilaisia, jotka olivat kovaosaisempia kuin tientekijä ja hänen toverinsa, sillä virkamiehet ja sotamiehet asettuivat vastarintaan ja hirttivät vuorostaan niitä. Mutta kävi miten kävi, synkät haamut vaelsivat herkeämättä itään, länteen, pohjoiseen ja etelään ja hirtettiinpä kuka hyvänsä, paloi tuli kumminkin. Sen hirsipuun korkeutta, joka muuttuisi vedeksi ja sammuttaisi sitä, ei yksikään virkamies olisi saattanut laskemalla mitata.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Magneettivuori vetää puoleensa.

Tämänlaatuisten tulipalojen ja tulvien kestäessä -- manteretta tärisytti ärjyvä meri, jolla nyt ei ollut mitään pakovettä, vaan ainainen nousuvesi, joka yhä oli kohoamassa rannalla katsojain kauhuksi ja ihmeeksi -- kului kolme myrskyistä vuotta. Kolme pikku Lucyn syntymäpäivää oli kultainen lanka pujottanut elämän rauhaisaan kudelmaan hänen kodissaan.

Monta yötä ja päivää olivat sen asujamet raskaalla mielellä kuulostaneet kulman kaikuja kuullessaan näitä kovia askeleita. Sillä askeleet olivat heistä kuin punasen lipun alla ryntäävän kansan askeleet, kansan, jonka maa on vaarassa, ja joka on muuttunut pedoiksi kauheasta lumouksesta, jonka alaisena se kauvan on huokaillut.

Monseigneur luokkana katsottuna oli kääntänyt selkänsä sille ilmiölle, että häntä ei enää pidetty arvossa ja että hän oli niin vähän tarpeellinen Ranskassa, että oli vähällä joutua poispotkituksi sekä sieltä että koko elämästä. Kuten sadun talonpoika, joka äärettömällä vaivalla manasi esille pirun ja pelästyi niin häntä nähdessään, ettei voinut tehdä paholaiselle ainoatakaan kysymystä, vaan pakeni kiireimmiten, niin Monseigneurkin, sillä luettuaan vuosikausia isämeidän takaperin ja harjoitettuaan monta muuta voimakasta noitatemppua, pakottaakseen paholaista näkyville, oli hän tuskin nähnyt pirun vilahdukselta kaikessa kamaluudessaan ennenkuin lähti jänistämään aatelisine jalkoineen.

Loistava hoviseurue oli hälvennyt, muuten olisi se ollut kansallisten kuulien pilkkatauluna. Hovi oli kokonaan hävinnyt, kaikkein hienoimmasta sisäisestä piiristä alkaen, aina ulommaiseen madonsyömään piiriin, joka oli täynnä salavehkeitä, mädännystä ja ulkokultaisuutta, kaikki oli yhtähaavaa hävinnyt. Kuninkuus oli hävinnyt, se oli piiritetty palatsissaan ja erotettu virastaan viimeisten ilmoituksien mukaan.

Oli elokuu vuonna 1792 ja Monseigneur oli siihen aikaan hävinnyt pitkin maailmaa.

Lontoossa oli Monseigneurin pääkortteerina ja kokouspaikkana luonnollisesti Tellsonin pankki. Henkien otaksutaan ilmestyvän niillä seuduilla joissa heidän ruumiinsa ovat oleskelleet, ja Monseigneur jolla ei ollut yhtä guineaa, kävi usein sillä paikalla, jossa hänen guineansa olivat oleskelleet. Sitäpaitsi tulivat huolestuttavat tiedot Ranskanmaalta ensimmäiseksi sinne. Sen lisäksi oli Tellsonin pankki vieraanvarainen toiminimi ja oli hyvin aulis vanhoja, korkeasta asemastaan pudonneita pankkituttaviaan kohtaan. Sen lisäksi aatelismiehet, jotka ajoissa olivat nähneet myrskyn ja aavistaneet ryöstöä ja takavarikkoonpanoa, olivat varovaisesti lähettäneet remissejä Tellsoniin ja heidän hätääkärsivät veljensä taisivat aina siellä saada heistä viestejä. Tähän on vielä lisättävä, että jokainen Ranskasta vastatullut ilmottautui heti Tellsonin pankissa. Näistä monista syistä oli pankki tähän aikaan jonkinlaisena pörssinä ranskalaisiin uutisiin nähden. Ja tämä oli niin levinnyt yleisön tietoon, ja kyselyjä sateli siellä niinmuodoin niin tiheään, että Tellsonilaiset väliin kirjoittivat viimeiset uutiset muutamilla riveillä paperille ja asettivat sen pankin ikkunaan, jotta kaikki Temple Barilla käyskentelevät taisivat ne lukea.

Eräänä usvaisena iltapäivänä istui herra Lorry pulpettinsa ääressä ja Charles Darnay seisoi siihen nojautuneena ja puheli hänen kanssaan hillityllä äänellä. Se rangaistuskoppi jota ennen oli käytetty keskusteluja varten toiminimen johtajan kanssa oli nyt uutispörssi ja tulvillaan ihmisiä. Oli noin puolituntia pankin sulkemiseen.

"Vaikka te olette nuorekkain mies maailmassa", sanoi Charles Darnay, vähän epäröiden, "täytyy minun kuitenkin huomauttaa teille --".

"Ymmärrän. Että olen liian vanha?" sanoi herra Lorry.

"Epävakainen sää, pitkä matka, epäluotettavat kulkuneuvot, järjestämätön maa, kaupunki, jossa ehkä tekään ette ole varma."

"Rakas Charles", sanoi herra Lorry ilosella luottamuksella, "te mainitsette syitä, jotka kehottavat minua matkustamaan eikä kotia jäämään. Minä olen kyllin hyvässä turvassa, ei kukaan välitä hätyyttää vanhaa kahdeksannellakymmenellä olevaa vanhusta, kun löytyy niin monta jota kannattaa mieluummin hätyyttää. Ja ellei kaupunki olisi niin sekavassa tilassa, ei meidän pankistamme lähetettäisi sikäläiseen konttooriimme henkilöä täältä, joka vanhastaan tuntee kaupungin ja meidän asiamme ja joka nauttii Tellsonilaisten luottamusta. Mitä taas tulee epäluotettaviin kulkuneuvoihin, pitkään matkaan ja talvi-ilmaan niin ... ellen minä kaikkien näitten vuosien jälkeen suostuisi kärsimään muutamia ikävyyksiä Tellsonin pankin tähden, kuka sen tekisi?"

"Toivon, että itse voisin matkustaa", sanoi Charles Darnay jotenkin levottomasti ja ikäänkuin olisi ääneen ajatellut.

"Todellakin, te olette oivallinen tekemään muistutuksia ja antamaan neuvoja!" huudahti herra Lorry. "Toivotte, että voisitte itse matkustaa. Ja te olette ranskalaista syntyperää. Mainio neuvonantaja totta tosiaan!"

"Rakas herra Lorry, juuripa siksi että olen itse ranskalainen on se ajatus (jota ilmottaa täällä ei ollut tarkoitukseni) usein juolahtanut mieleeni. Se, joka on tuntenut myötätuntoisuutta tätä kurjaa kansaa kohtaan ja on uhrannut jotain sen eteen" -- hän puhui vanhalla miettiväisellä tavallaan, "ei saata olla ajattelematta, että hän ehkä voisi vaikuttaa siihen kansaan ja houkutella sitä jonkinlaiseen maltillisuuteen. Viimeistään eilisiltana, teidän mentyänne, puhellessani Lucyn kanssa --."

"Puhellessanne Lucyn kanssa", kertoi herra Lorry. "Kummastelen, ett'ette häpeä mainita Lucyn nimeä. Ja samassa toivotte, että voisitte matkustaa Pariisiin!"

"Mutta, enhän aio lähteä", sanoi Charles Darnay hymyillen. "Itsehän sanotte aikovanne lähteä."

"Ja niin aionkin täydellä todella. Te, rakas Charles", sanoi herra Lorry silmäillen kaukaisuudessa olevaa johtajaa ja alentaen äänensä kuiskaukseksi, "ette saata aavistaa mitä hankaluuksia on pankkimme hoidossa nykyään, eikä sitä vaaraa jonka alaisena kirjamme ja paperimme ovat tuolla puolen Kanaalin. Herramme tietää mitä pahoja seurauksia koituisi lukuisille ihmisille, jos joitakin meidän asiakirjojamme otettaisiin takavarikkoon tai hävitettäisiin ja se saattaa tapahtua milloin tahansa, kuten tiedätte, sillä kuka takaa ettei Pariisia sytytetä tuleen tänään tai ryöstetä huomenna? Mutta nyt saattaa tuskin kukaan muu kuin minä kiireimmän kautta viisaasti valikoida näitten papereitten joukosta ja kaivaa ne maahan tai muulla lailla saada ne vahingoittumatta talteen (hukkaamatta kallista aikaa). Ja minäkö peräytyisin kun Tellsonilaiset tietävät ja sanovat tämän -- Tellsonilaiset, joiden leipää olen syönyt nämät kuusikymmentä vuotta -- siitä syystä että jäseneni ovat vähän jäykät? Minähän olen vain poikanen, vertaillessani itseäni toisiin ukkorähjiin täällä!"

"Kuinka minä ihailen nuorekasta urheuttanne, herra Lorry."

"Hiljaa! mitä joutavia! -- Ja rakas Charles", sanoi herra Lorry silmäillen johtajaa taas, "muistakaa, että on melkein mahdotonta saada mitään Pariisista nykyään, oli se sitten mitä tahansa. Juuri tänäpäivänä toivat meille papereita ja muita kalleuksia (uskon sen teille syvimmässä salaisuudessa, ei ole asiamiehen tapaista kuiskaamallakaan puhua siitä, ei edes teille) eriskummallisimmat sanantuojat mitä ajatella voi. Kunkin elämä oli hiuskarvan varassa heidän mennessään kaupungin portista. Toisina aikoina tulisivat ja menisivät lähetyksemme yhtä helposti kuin vanhassa Englannissa, mutta nyt tulee kaikki pidätetyksi."

"Matkustatteko tosiaan tänä iltana?"

"Matkustan tosiaankin tänä iltana, sillä asia on käynyt niin kiireiseksi, ettei se siedä viivytystä."

"Ja ettekö ota ketään kanssanne?"

"Kaikenlaisia ihmisiä on minulle ehdotettu, mutta en huoli kenestäkään. Aion ottaa Jerryn mukaani, Jerry on ammoin ollut henkivartiani sunnuntai-iltoina ja minä olen häneen tottunut. Ei kukaan epäile Jerryä muuksi kuin englantilaiseksi verikoiraksi, eikä luule hänellä olevan päässään muita tuumia kuin karata jokaisen kimppuun, joka ryhtyy hänen herraansa."

"Sanon vielä kerran että sydämestäni ihailen urheuttanne ja nuorta mieltänne."

"Ja minä sanon vielä kerran, joutavia, joutavia. Kun olen toimittanut tämän pienen tehtävän, vastaanotan ehkä Tellsonilaisten ehdotuksen, vetäydyn rauhalliseen yksityiselämään. Silloin on kyllä aikaa miettiä vanhaksi tulemista."

Tämä keskustelu oli tapahtunut herra Lorryn tavallisen pulpetin ääressä, Monseigneurin harhaillessa lähitienoilla ja laverrellessa mitä hän oli tekevä kostaakseen ennen pitkää tuolle roskaväelle. Monseigneurin tapana onnettomana maanpakolaisena ollen -- kuten myöskin aivan liian paljon oli maassa syntyneen brittiläisen puhdasoppisuuden tapana -- oli puhua tästä kauheasta vallankumouksesta ikäänkuin olisi se ainoa sato taivaan alla, jota ei koskaan oltu kylvetty -- ikäänkuin koskaan olisi tehty tai jätetty tekemättä mitään, joka olisi voinut antaa aihetta siihen. He eivät olleet tietävinään että ne, jotka olivat tarkastaneet onnettomia miljoonia Ranskassa ja niitä väärinkäytettyjä ja väärennettyjä keinoja, jotka olisivat saattaneet tehdä ne onnellisiksi, olivat vuosikausia sitten nähneet sen välttämättömästi lähestyvän ja selvin sanoin lausuneet nähtävänsä. Sellaista jaaritusta ynnä Monseigneurin eriskummallisia hankkeita palauttaa olojen järjestystä, joka jo aikoja sitten on aikansa elänyt ja kuluttanut taivaan ja maan ja vielä itsensä kaupanpäälliseksi, taisi ilman vastaväitteitä tuskin kukaan järkevä ihminen kärsiä, joka oli totuuden perillä. Tämä jaaritus hänen ympärillään, hämmennys hänen omassa päässään sekä levottomuus hänen sielussaan, oli tehnyt Charles Darnayn huolestuneeksi.

Puhelevien joukossa oli Stryver Kings Benchistä, joka oli aika vauhtia nousemassa virka-arvossaan ja sen vuoksi jutteli hyvin suuriäänisesti tästä aineesta, ilmottaen Monseigneurille tuumiaan mitenkä voisi räjähyttää ilmaan kansan, hävittää sen juuria myöten maanpinnalta ja tulla toimeen ilman sitä ja muitakin samantapaisia keksintöjä, kuten hävittää kotkia sirottamalla suolaa niitten pyrstölle. Darnay kuunteli häntä erityisellä vastenmielisyydellä ja hänen siinä epäillessään menisikö hän matkaansa päästäkseen kuulemasta enempää tai jäisikö sinne ja sekaantuisi puheisiin, alkoi asia, joka oli tapahtuva, kehittyä.

Johtaja lähestyi herra Lorrya ja asetti tahraisen ja avaamattoman kirjeen hänen eteensä kysyen eikö hän vieläkään ollut löytänyt mitään jälkiä henkilöstä, jolle se oli osotettu. Johtaja asetti kirjeen niin lähelle Darnayta, että hän näki osotteen -- sitä paremmin kun se oli hänen oma todellinen nimensä. Osoite käännettynä oli seuraava: "Hyvin tärkeä. Herra, entinen markiisi St Evrémonde Ranskasta. Osoite: Tellson & Kumpp. Lontoo. Englanti."