Part 19

Kanuunia, musketteja, tulta ja savua, mutta yhä vielä edessä syvä kaivanto, yksi nostosilta, paksut kivimuurit ja kahdeksan suurta tornia. Kaatuneet haavotetut järkyttivät hiukkasen kuohuavaa merta. Salamoivia aseita, loimuavia soihtuja, höyryäviä kuormia märkää olkea, ankaraa työtä barrikaadien luona joka suunnalla, huutoja, kiväärinlaukauksia, sadatuksia, rajatonta uljuutta, ruskavia ja jyskiviä palkkeja ja elävän meren raivokasta kohinaa, yhä vielä syvä kaivanto, tuo yksi nostosilta, paksut kivimuurit, kahdeksan suurta tornia ja yhä viinituvan Defarge kanuunansa ääressä, joka oli käynyt kaksinkerroin kuumaksi neljän tunnin raivokkaan palveluksen jälestä.

Valkonen lippu linnoituksen sisässä ja sopimuksenhierontaa -- tämä havaitaan hämärästi hurjan myrskyn läpi mutta ei mitään kuulla --; äkkiä meri kohosi suunnattoman korkealle ja laajeni kulettaen viinituvan Defargen lasketun nostosillan yli, paksujen ulkomuurien sivu, kahdeksan tornin keskelle, jotka olivat antautuneet.

Niin vastustamaton oli sen valtameren mahti, joka oli temmannut hänet mukaansa, että hänen oli yhtä mahdoton vetää henkeä tai kääntää päätään kuin jos hän olisi taistellut Tyynen meren tyrskyissä ennenkuin hän heitettiin maahan Bastiljin ulkopihalle. Nojautuneena muurinkolkkaan, koetti hän sieltä katsella ympärilleen. Jaakko kolmas seisoi melkein hänen rinnallaan, rouva Defarge yhä naistensa etunenässä, näkyi kaukaa, veitsi kädessään. Kaikkialla oli melskettä, riemua, huumaavaa ja hurjaa hämmennystä, hämmästyttävää mylläkkää, raivokasta pantomiimia.

"Vangit."

"Vankiluettelot."

"Salaiset kopit."

"Kidutuskoneet."

"Vangit!"

Kaikesta tästä rääkyvästä ja kymmentuhannesta hajanaisesta huudosta oli huuto: "vangit" se, joka kuuluvimmin kohosi meren helmasta. Kun ensimmäiset laineet vyöryivät ohitse ja tempasivat vankilan päällysmiehet mukanaan uhaten kaikkia silmänräpäyksen kuolemalla jos yksikin salainen soppi jäisi näyttämättä, tarttui Defarge yhtä näistä miehistä niskaan vahvalla kädellään -- se oli harmaapää joka kantoi palavaa soihtua kädessään -- erotti hänet muista ja työnsi hänet muurin ja itsensä väliin.

"Näyttäkää minulle pohjoinen torni!" sanoi Defarge. "Pian."

"Sen teen mielelläni jos tahdotte seurata minua", vastasi mies. "Mutta siellä ei ole ketään."

"Mitä merkitsee sataviisi, pohjoinen torni?" kysyi Defarge. "Pian."

"Mitäkö se merkitsee, herra?"

"Merkitseekö se vankia vai vankihuonetta? Vai merkitseekö se että lyön teidät kuoliaaksi?"

"Tappakaa hänet!" vaakui Jaakko kolmas, joka oli lähestynyt heitä.

"Herra, se on vankikoppi."

"Näyttäkää se minulle."

"Tulkaa siis tätä tietä."

Jaakko kolmas ahnehtivana kuten ainakin ja silminnähtävästi tyytymättömänä ettei keskustelu aiheuttanut mihinkään verenvuodatukseen, piteli Defargea käsivarresta kuten tämä vanginvartijaa. Heidän päänsä olivat olleet aivan yhdessä tämän lyhyen keskustelun aikana ja kuitenkin oli heidän vaikea kuulla toisiaan, niin kauhistuttava oli elävän valtameren kohina sen murtaessa linnoitukseen ja tulviessa yli pihojen, käytävien ja portaitten. Ulkopuolellakin se ryntäsi seiniä vastaan kumealla, käheällä ärjynällä, josta silloin tällöin yksinäisiä ääniä erkani ja räiskyi ilmaan vaahdon tavalla.

Läpi synkkien holvien, joissa päivänvalo ei koskaan ollut loistanut, pimeitten luolien ja häkkien, viheliäisten ovien sivu alas maanalaisia portaita ja taas ylös rosoisia kiviä ja tiilejä, jotka enemmän muistuttivat kuivuneita vesiputouksia kuin portaita, kulkivat Defarge, vanginvartija ja Jaakko kolmas pidellen toisiaan käsistä, niin sukkelaan kuin pääsivät. Siellä täällä, ainakin alussa, kohtasi tulva heidät ja kuohui ohitse, mutta kun he olivat lopettaneet alasastumisen ja alkoivat kiivetä ja kavuta erääseen torniin jäivät he itsekseen. Paksujen muurien ja holvien ympäröiminä, kuulivat he myrskyn sisä- ja ulkopuolella linnoitusta vain kumeasti ja hillittynä raivoavan, ikäänkuin olisi melu, josta he tulivat vahingoittanut heidän kuuloaan.

Vanginvartija pysähtyi matalan oven luona, pisti avaimen rämisevään lukkoon, aukasi hitaasti oven ja sanoi heidän kaikkein taivuttaessa päätään ja astuessa sisään:

"Sataviisi, pohjoinen torni!"

Korkealla seinässä oli pieni lasiton ikkuna varustettuna vahvalla rautaristikolla ja kivivarjostimella, joten ainoastaan syvälle kumartuen ja ylös katsoen taisi nähdä taivasta. Oven vieressä oli pieni rautaristikkoinen tulisija. Liedellä nähtiin kasa vanhaa tuhkaa. Kopissa oli tuoli, pöytä ja olkivuode. Muuten neljä mustunutta seinää, yhdessä ruosteinen rautarengas.

"Kulettakaa soihtua hitaasti seiniä pitkin, että näkisin ne", sanoi Defarge vanginvartijalle.

Mies totteli ja Defarge seurasi valoa tarkasti silmillään.

"Seis! -- Katso tänne Jaakko!"

"A. M!" vaakui Jaakko kolmas, ahnaasti lukien.

"Alexandre Manette", kuiskasi Defarge hänen korvaansa, seuraten kirjaimia ruudista mustuneella etusormellaan. "Ja tässä hän on kirjoittanut: 'onneton lääkäri'. Ja hän se epäilemättä on kaivertanut tämän almanakan näihin kiviin. Mitä teillä on kädessänne? Sorkkarauta? Antakaa se tänne!"

Hänellä oli yhä latasin kädessään, mutta vaihtoi sen nopeasti sorkkarautaan ja kääntyen madonsyömään tuoliin ja pöytään, pilkkoi hän ne palasiksi muutamilla iskuilla.

"Pitäkää soihtu korkeammalla", ärjyi hän vanginvartijalle. "Tarkasta palasia, Jaakko. Ja kuule, tässä on veitseni" -- hän heitti sen Jaakolle, "ratko vuode auki ja tutki olkia. Kohottakaa valoa korkeammalle, kuuletteko!" Katsellen uhkaavasti vanginvartijaan, kapusi hän uunille, tirkisteli ylös uuninpiipusta, koputteli ja nakutteli sen syrjiä sorkkaraudalla, ja kiskoi rautaristikkoa. Kotvasen kuluttua rapisi alas vähän saviruukkia ja soraa. Hän käänsi pois päänsä välttääkseen sitä, ja kopeloi varovaisesti siinä ja vanhassa tuhassa sekä eräässä uunin halkeamassa, jonne hän oli iskenyt työaseensa.

"Eikö mitään puussa eikä oljissa, Jaakko?"

"Ei mitään."

"Kootkaamme kaikki yhteen keskelle koppia. Kas niin, sytyttäkää ne!"

Vanginvartija sytytti pienen röykkiön, joka leimahti tuleen. He kyykistyivät jälleen päästäkseen ulos matalasta ovesta, jättivät tulen palamaan ja palasivat pihalle. Alas mennessään tuntuivat he vähitellen saavan takasin kuulonsa ja pian he taas olivat kuohuvan virran keskessä.

He tapasivat sen kuohuvassa levottomuudessa etsimässä Defargea. Saint-Antoine vaati meluten viinitupansa isäntää etumaiseksi vahtimaan kuvernööriä, joka oli puolustanut Bastiljia ja ampunut kansaa. Muuten ei kuvernööriä voitu viedä Hôtel de Villeen tuomittavaksi. Hän voisi livahtaa tiehensä ja kansan veri (joka äkkiä oli kohonnut jommoiseenkin arvoon, oltuaan vuosikausia arvotonta) jäisi kostamatta.

Tässä kiljuvassa, intohimoisessa, kamppailevassa joukossa joka näytti ympäröivän vanhaa, tuimaa upseeria, joka tunnettiin harmaasta takistaan ja punasesta ritarinauhastaan, löytyi ainoastaan yksi vallan tyyni olento, ja se oli nainen. "Katsokaa tuossa on mieheni!" huusi hän, osottaen häntä. "Tuossa on Defarge!" Hän seisoi liikkumattomana vanhan, tuiman upseerin rinnalla, oli yhä liikkumattomana hänen rinnallaan kun Defarge ja muut kulettivat häntä katuja pitkin, seisoi liikkumattomana hänen vieressään kun vanki pysähtyi määräpaikkaansa ja häntä alettiin lyödä takaapäin, oli liikkumattomana hänen vieressään silloinkin kun kauvan uhkaavat lyönnit ja iskut satelemalla lankesivat hänen päälleen. Hän oli niin likellä upseeria, hänen kaatuessaan maahan kuolleena, että hän äkisti elpyen asetti jalkansa hänen niskalleen ja julmalla veitsellään -- joka kauvan oli ollut varalla -- leikkasi irti hänen päänsä.

Hetki oli tullut jolloin Saint-Antoine oli täyttävä kamalan aatteensa ja hissaava ylös ihmisiä lyhtyjen asemesta näyttääkseen mitä pystyi tekemään. Saint-Antoinen veri oli kuohuksissa ja rautakätisen hirmuvallan veri vuosi -- vuosi alas Hôtel de Villen portaita, joilla kuvernöörin ruumis lepäsi, vuosi rouva Defargen kengänanturalle, jolla hän oli polkenut ruumista pitääkseen sitä tasapainossa kun sitä silvottiin. "Laskekaa alas lyhty!" huusi Saint-Antoine, mietiskeltyään uutta kuolintapaa, "tässä on yksi hänen sotilaitaan, joka on asetettava vahtiin." Roikkuva vahtisotamies asetettiin paikalleen ja meri pauhasi eteenpäin.

Tässä meressä oli mustaa, uhkaavaa vettä ja tuhoavia ärjyaaltoja, jonka syvyydet vielä olivat mittaamattomia ja jonka voima oli tuntematonta. Se oli armoton meri hurjasti hyökkääviä olentoja, kostonhimoisia ääniä ja kärsimyksen ahjossa kovettuneita kasvoja, joihin ei säälin tunne enää voinut vaikuttaa mitään.

Mutta tässä ihmismeressä, jossa jokainen julma ja raivokas ilme eloisasti leimusi, nähtiin kaksi ryhmää kasvoja -- seitsemän kummassakin -- jotka niin suuresti poikkesivat näistä toisista, ettei mikään kuohuva meri milloinkaan ole kulettanut merkillisempiä hylkyjä mukanaan. Seitsemän vapautettua vankia, joiden hautaan myrsky oli murtautunut, avaten ne, kannettiin korkealla joukon pään päällä; kaikki olivat peljästyneet, hämillään, ällistyneet, ikäänkuin olisi viimeinen päivä ollut käsissä ja ikäänkuin olisi riemuitseva joukko heidän ympärillään ollut pahoja henkiä. Toiset seitsemän kannettiin vieläkin korkeammalla, seitsemän kuollutta päätä, joidenka maahanluodut silmäluomet ja puoliavoimet silmät odottivat viimeistä päivää. Jäykät kasvot, joissa vielä näkyi viipyvä ilme, kasvot jotka näyttivät pelottavassa odotuksessa kohottavan vielä kerran alasluodut silmäluomensa ja todistavan verettömin huulin: "_Sinä sen teit_!"

Seitsemän vapautettua vankia, seitsemän veristä, piikkiin pistettyä päätä, vihatun kahdeksantornisen linnan avaimet, joitakin kirjeitä ja muita muistoja entisten aikain vangeista, jotka jo ammoin sitten olivat murtunein sydämin kuolleet, näitä ja muita sentapaista kulettivat Saint-Antoinen äänekkäästi kaikuvat askeleet mukanaan läpi Pariisin keskellä heinäkuuta 1789. Taivas tehköön tyhjäksi Lucy Darnayn mielikuvitukset ja pidättäköön nämät askeleet loitolla hänen elämästään. Sillä ne ovat päättömiä, hurjia ja vaarallisia eikä ole niinkään helppoa puhdistaa niitä niin monta vuotta sen jälkeen, kuin viinitynnyri särkyi Defargen viinituvan edustalla, kun ne kerran ovat punaseksi tahratut.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Meri on yhä kohoomassa.

Kurja, nääntynyt Saint-Antoine oli elänyt vain yhden riemuviikon, jonka kuluessa se niin hyvin kuin taisi mausti niukkaa ja katkeraa leipäpalastaan veljellisillä syleilyillä ja onnitteluilla, kun rouva Defarge taas tavalliseen tapaansa istui tiskinsä ääressä pitäen silmällä vieraita. Rouva Defargen päässä ei nyt näkynyt ruusua, sillä urkkijoitten suuri veljeskunta varoi tämän lyhyen viikon jälkeen antautua pyhimyksen suojeluksen alaiseksi. Lyhdyt sen kaduilla liehuivat niin turmiotatietävästi.

Kädet ristissä istui rouva Defarge keskipäivän kuumuudessa katsellen viinitupaa ja katua. Kummassakin näkyi vetelehtijöitä, likasia ja kurjia kuten ainakin, mutta heidän kurjuuttaan ympäröi nyt selvä tunto vallastaan. Risaisinkin yömyssy, joka heilui viistossa viheliäisimmän kerjäläisen päässä näytti sanovan: "tiedän kuinka vaikeata minun, tämän myssyn kantajalla on ylläpitää omaa elämätäni mutta tiedättekö kuinka helppoa minun, tämän myssyn kantajalla, on päättää teidän elämänne?" Jokaisella laihalla, alastomalla käsivarrella, joka ennen oli ollut työttä, oli nyt aina se työ tarjona, että taisi iskeä kuoliaaksi. Kutovien naisten kädet olivat käyneet vaarallisiksi, opittuaan kynsimään. Saint-Antoinen ulkomuodossa oli tapahtunut muutos, satoja vuosia oli kuvaa nakutettu semmoiseksi kun se nyt oli ja viimeistelevät vasaraniskut olivat paljon lisänneet sen ilmettä.

Rouva Defarge havaitsi tämän hiljaisella hyväksymisellä kuten Saint-Antoinen naisten johtajattarelta tietysti saattoi odottaakin. Muuan sisarista kutoi hänen vieressään. Hän oli nälkään nääntyvän maustekauppiaan lyhyt ja jotenkin lihavanläntä vaimo ja kahden lapsen äiti; tämä varajohtajatar oli jo hankkinut itselleen tuon mairittelevan nimen: "Kosto".

"Kuulkaa!" sanoi Kosto. "Kuulkaahan toki! Kuka tulee?"

Pikaisesti kasvava hälinä kohisi eteenpäin kuin olisi ruutisuoni kulkenut Saint-Antoinen kortteerin äärimmäiseltä rajalta viinituvan ovelle ja äkkiä sytytetty.

"Se on Defarge", sanoi rouva. "Hiljaa isänmaanystävät!"

Defarge astui sisään hengästyneenä, otti päästään punasen lakin ja katseli ympärilleen. "Hiljaa kaikki!" sanoi rouva taas. "Kuulkaa häntä!" Defarge seisoi hengästyneenä, taustana kiihkeitä silmiä ja ammottavia suita, jotka olivat kokoontuneet ulkopuolelle. Kaikki viinituvassa olivat nousseet pystyyn.

"Alappas puhua mieheni. Mikä on tapahtunut?"

"Uutisia toisesta maailmasta."

"Kuinka niin?" sanoi rouva halveksivaisesti. "Toisesta maailmasta?"

"Muistatteko kaikki täällä vanhaa Foulonia, joka kehotti nälkään nääntynyttä kansaa syömään ruohoa ja joka kuoli ja meni helvettiin?"

"Kaikki muistamme hänet", huudettiin joka nurkasta.

"Uutiset kertovat hänestä. Hän on meidän joukossamme!"

"Meidän joukossamme!" huusivat kaikki taas. "Onhan hän kuollut?"

"Eikä ole kuollut. Hän pelkäsi meitä niin -- ja syystä kyllä -- että oli kuolevinaan ja sai komeat tekohautajaiset. Mutta hän on löydetty elävänä, piiloutuneena maalla ja on tuotu tänne. Näin hänet aivan nykyään kun hänet vietiin Hôtel de Villeen vankina. Sanoin että hänellä oli syytä peljätä meitä. Sanokaa nyt kaikki. Eikö hänellä _ollut?"_

Ellei tuo viheliäinen kahdeksannellakymmenennellä oleva syntinen olisi sitä ennestään tiennyt, olisi kysymystä vastaava huuto nyt sen hänelle tiettäväksi tehnyt.

Seurasi kotvanen syvää hiljaisuutta. Defarge ja hänen vaimonsa katsoivat lujasti toisiinsa. Kosto kumartui alas ja nyt kuului tiskin takana olevan rummun räminä, jota hän löi.

"Kansalaiset", sanoi Defarge päättävällä äänellä "olemmeko valmiit?"

Rouva Defargen veitsi oli paikalla hänen vyössään, rumpu kieppui kaduilla ikäänkuin olisi se yhdessä pärisyttäjineen noiduttuna lentänyt eteenpäin, ja päästäen pelottavia huutoja ja hosuen käsillään kuin olisivat kaikki neljäkymmentä raivotarta olleet liikkeellä, syöksyi Kosto talosta taloon kutsuen naisia kokoon.

Miehet olivat kauhistuttavat kun he verenhimoisessa vihassaan katselivat ulos ikkunoista, kiskoivat käsiinsä ne aseet, joita oli käytettävänä ja ryntäsivät kiireesti kadulle, mutta naisten näkeminen olisi voinut hyydyttää veren rohkeimmankin suonissa. Kotoisista askareistaan, joita heidän alaston köyhyytensä salli heidän toimittaa, lastensa, vanhustensa ja sairaittensa luota, jotka makasivat nääntyneinä ja alastomina paljaalla laattialla, ryntäsivät he liehuvin hiuksin, usuttaen toisiaan ja itseään mielettömiksi hurjilla huudoilla ja liikkeillä. "Foulon roisto on vangittu, sisareni! Ukko Foulon on vangittu, äitini! Foulon konna on vangittu, tyttäreni!" Sitten syöksyi joukko toisia naisia näitten joukkoon, löivät rintojaan, raastoivat hiuksiaan ja rääkyivät: "Foulon elää! Foulon, joka käski nälkäistä kansaa syömään ruohoa! Foulon, joka käski vanhan isäni syödä ruohoa kun minulla ei ollut leipää antaa hänelle. Foulon, joka käski pienen vauvani imeä ruohoa kun nämät rinnat olivat nälästä kuivettuneet. Oh! Jumalan äiti, tätä Foulonia! Oi taivas! meidän kärsimyksiämme. Kuule minua, pieni, kuollut vauvani ja riutunut isäni, minä vannon polvillani näillä kivillä, kostavani puolestanne Foulonille. Puolisot, veljet ja nuoret miehet, antakaa meille Foulonin veri, antakaa meille Foulonin pää, antakaa meille hänen sydämensä, antakaa meille hänen ruumiinsa ja sielunsa, raastakaa Foulon kappaleiksi ja kaivakaa hänet maahan että hänestä kasvaisi ruohoa!"

Näin rääkyen juoksi joukko naisia kiihoittuneena sokeaan raivoon, lyöden ja raastaen omia ystäviään kunnes he vaipuivat kouristuksiin ja heidän miehensä pelastivat heitä töin tuskin kuolemasta toisten jalkoihin.

Eikä siltä hukattu hetkeäkään, ei yhtäkään hetkeä. Tämä Foulon oli Hôtel de Villessä ja voisi ehkä päästä vapaaksi. Ei koskaan, jos Saint-Antoine tunsi omia kärsimyksiään, loukkauksiaan ja vääryyksiään. Aseellisia miehiä ja naisia parveili ulos kortteerista ja vetivätpä vielä viimeisenkin sakan mukanaan sellaisella voimalla, että neljännestunnin kuluttua ei Saint-Autoinen helmassa ollut muita eläviä olentoja kuin joitakin vanhoja akkoja ja ruikuttavia lapsia.

Ei. He täyttivät nyt tuomiosalin missä tuo ruma ja ilkeä ukko oli, ja miehittivät läheiset kadut. Defargen pariskunta, Kosto ja Jaakko kolmas olivat pahimmassa tungoksessa salissa ja jotenkin lähellä uhria.

"Katsokaa!" huusi rouva osottaen veitsellään. "Katsokaa, vanha roisto on sidottu nuorilla. Se oli mainiota, että sidottiin kimppu ruohoa hänen selkäänsä. Hah, hah! Se oli mainiota! Syököön hän nyt niitä!" Rouva pisti veitsen kainaloonsa ja taputti käsiään kuin teatterissa.

Ne, jotka seisoivat lähinnä rouva Defargea, ilmaisivat hänen tyytyväisyytensä aiheen takana oleville ja nämät selittivät sen vuorostaan toisille ja nämät taas toisille ja niin kaikuivat läheiset kadut käsientaputuksista. Samalla tavalla levitettiin parin kolmen tunnin juorut ja rouva Defargen lukuisat kärsimättömyyden ilmaisut hämmästyttävällä nopeudella, sitä helpommin kun muutamat miehet, jotka ihmeellisellä ketteryydellä olivat kavunneet ulkoneville pienauksille katsoakseen sisään ikkunoista, tunsivat hyvin rouva Defargen ja muodostivat sähkölennättimen hänen ja ulkopuolella olevan joukon välillä.

Viimein nousi aurinko niin korkealle, että se heitti ystävällisen säteen suoraan vanhan vangin päähän, ikäänkuin olisi se luvannut toivoa tai suojelusta. Tämä suosio oli liikaa, sitä ei voitu kärsiä, silmänräpäyksessä hajaantui se tomu- ja akanamuuri, joka oli seisonut hämmästyttävän kauvan kaikkia tuulia vastaan ja Saint-Antoine sai hänet valtaansa.

Se tuli heti tietyksi väkijoukon äärimmäisissä riveissäkin. Defarge oli vain harpannut aituuksen ja yhden pöydän yli ja sulkenut viheliäisen vanhuksen kuolon syleilyyn -- rouva Defarge oli seurannut jälestä ja iskenyt kätensä nuoraan, jolla hän oli sidottu -- Kosto ja Jaakko kolmas eivät vielä olleet ennättäneet heidän luokseen eivätkä miehet ikkunalaudoilta olleet vielä heittäytyneet alas ikäänkuin petolinnut korkeilta oksiltaan -- kun jo yli kaupungin kaikui huuto: "tuokaa hänet ulos! ripustakaa hänet lyhtyyn!"

Ja niin häntä retuutettiin ja laahattiin ylös-alasin ja pää roikuksissa rakennuksen portaita alas, milloin polvillaan, milloin jaloillaan, milloin seljällään, puoleksi tukehtuneena niistä ruoho- ja olkitukuista, joita sadat kädet heittivät vasten hänen kasvojaan, revittynä, pehmitettynä, huohottavana ja verta vuotavana, alinomaa rukoillen ja kerjäten armoa. Väliin koetti hän epätoivon tuskalla ryhtyä jotain tekemään kun kapea rakonen syntyi hänen ympärillään kansajoukon tuuppiessa toisiaan taaksepäin nähdäkseen hänet. Väliin raastettiin häntä kuin puupalikkata säärimetsän läpi. Niin hinattiin hän läheisimpään kadunkulmaan, jossa yksi näitä turmallisia lyhtyjä heilui ja siellä rouva Defarge päästi hänet käsistään -- kuten kissa hiiren -- ja katseli häntä ääneti ja kylmäverisesti valmistuspuuhiin ryhdyttäessä ja vangin rukoillessa häneltä armoa. Sillä välin kirkuivat hänelle naiset koko ajan intohimoisesti ja miehet taas vaativat tuimasti, että hän olisi tapettava ruohotukko suussa. Hän hissattiin ylös mutta nuora katkesi ja kansa otti hänet kiljuen vastaan, toisen kerran hissattiin hän ylös, nuora katkesi taas ja taas otettiin hän kiljuen vastaan. Mutta sitten oli nuora armelias ja kesti ja tuossa tuokiossa oli hänen päänsä piikkiin pistetty. Ja niin paljon ruohoa oli suussa, että koko Saint-Antoine tanssi ihastuksesta sitä nähdessään.

Mutta tähän eivät tämän päivän ilkityöt loppuneet, Saint-Antoine kiihotti kiehuvaa vertansa huudoilla ja tanssimisella ja se kuohui taas yli reunojensa saadessaan päivän kallistuessa loppuunsa vihiä siitä, että murhatun vävy joka myös oli kansan vihollisia ja herjaajia, lähestyi Pariisia viidensadan hevosmiehen vartioimana. Saint-Antoine kirjoitti hänen rikoksensa tulipunasille paperiarkeille, otti hänet kiinni -- olisi ryöstänyt hänet vaikka kokonaisen armeijan helmasta saadakseen hänet Foulonille seuralaiseksi -- pisti hänen päänsä ja sydämensä piikkeihin ja kantoi tämän päivän saaliit ympäri katuja kuin olisi susien juhlakulku ollut liikkeellä.

Vasta pilkkosten pimeässä palasivat miehet ja naiset ruikuttavien ja leivättömien lastensa luo. Sitten piirittivät pitkät jonot kurjia leipuripuoteja ja he odottivat kärsivällisesti saadakseen ostaa palasen kehnoa leipää ja siinä odottaessaan, vatsat tyhjinä, kuluttivat he aikaansa syleilemällä toisiaan päivän voittojen johdosta ja uudistivat päivän tapahtumia juoruillaan. Vähitellen harveni ja väheni tämä repaleinen ihmisjono, ja sitten alkoi viheliäisiä kynttiläpahasia tuikkia ullakkoikkunoista ja kaduilla sytytettiin kehnoja tulia, joissa naapurit keittivät yhteisesti ateriansa syödäkseen sen sitten ovensa ulkopuolella.

Ne olivat niukkia ilta-aterioita ja vähän oli lihaa ynnä muuta särvintä huonon leivän lisäksi. Mutta toveruushengestä lähti jonkinlaista ravintoa noihin kivikoviin ruokavaroihin, houkutellen niistä joitakin ilonkipunoita. Isät ja äidit, jotka olivat tehneet voitavansa päivän pahimmassa työssä, leikittelivät sievästi laihojen lastensa kanssa, ja rakastavaiset rakastivat ja toivoivat, vaikka maailma heidän ympärillään olikin sellainen.

Oli jo melkein aamu, kun viimeiset vieraat erkanivat Defargen viinituvasta ja herra Defarge sanoi käheällä äänellään, ovea sulkiessaan:

"Jopa se viimeinkin tuli, kultaseni."

"Niin", vastasi rouva, "melkein."

Saint-Antoine nukkui, Defarget nukkuivat, nukkuipa Kostokin nälkäisen maustekauppiaansa vieressä ja rumpu lepäsi. Rummun ääni oli ainoa Saint-Antoinessa, jota veri ja melu eivät olleet muuttaneet. Kosto olisi rummun vartijana voinut herättää sen ja houkutella siitä saman äänen kuin ennen Bastiljin kukistumista tai vanhan Foulonin vangitsemista, mutta niin ei ollut laita miesten ja naisten käheitten äänien Saint-Antoinen helmassa.

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Tulipalo.

Oli tapahtunut muutos kylässä, missä kaivo lorisi ja missä tientekijä joka päivä nakutteli kivisestä maantiestä itselleen joitakin leipäpalasia joiden oli laastarina pidettävä koossa hänen tietämätöntä sieluaan ja nääntynyttä ruumispahaansa. Vankila kalliolla ei ollut enää niin mahtava kuin ennen, sitä oli sotilaita vartioimassa, mutta ei monta, siellä oli upseereitakin vartioimassa sotilaita, mutta ei yksikään tiennyt mitä hänen väkensä oli tekevä -- paitsi sen, että se todenmukaisesti ei hänen käskyilleen olisi kuuliainen.

Laajalti ja lavealta näkyi vain hävitettyä maata, joka ei kasvattanut muuta kuin alastomuutta. Jokainen viheriä lehti, joka ruoho- ja oljenkorsi oli yhtä kurttuinen ja kurja kuin kylän viheliäinen väestökin. Kaikki oli käpristynyttä, vaivaantunutta, murtunutta ja katkennutta. Asunnot, aidat, kotieläimet, miehet, naiset, lapset ja maa, jota he polkivat -- kaikki oli kulunutta.

Monseigneur (yksilönä useinkin vallan kelpo herrasmies) oli kansalle siunaus, loi moneen seikkaan ritarillisen leiman, oli hienostunut esimerkki upeasta ja loistavasta elämästä ja paljon muuta sentapaista, mutta siitä huolimatta oli Monseigneur luokkana katsoen, tavalla tai toisella synnyttänyt nykyiset olot. Kumma, että erityisesti Monseigneuriä varten aiottu luomistyö väännettiin ja puserrettiin niin pian kuivaksi. Mahtoipa noissa ikuisissa säädöksissä olla jotain lyhytnäköistä. Mutta niinpä asiat vain olivat, ja kun viimeinen pisara verta oli puserrettu piikivestä ja viimeistä ruuvia piinapenkissä oli niin usein väännetty, että sen mutteri katkesi ja että se nyt vääntyi vääntymistään löytämättä mitään iskettäväkseen, alkoi Monseigneur pötkiä pakoon niin alhaista ja käsittämätöntä ilmiötä.