Part 16

Kummallista! mutta Saint-Antoinen kaunoaisti ei näkynyt lainkaan pitävän ruususta rouva Defargen päähineessä. Kaksi miestä oli tullut sisään yksitellen ja olivat tilaamaisillaan juotavaa, kun huomatessaan tämän uutuuden, epäröivät, olivat etsivinään jotain tuttavaa viinituvasta ja menivät matkoihinsa. Ja niistä, jotka olivat sisällä vieraan tullessa, ei ollut yhtäkään jäljellä. Kaikki olivat tipahtaneet pois. Urkkija oli pitänyt silmänsä auki vaan ei ollut huomannut mitään sovittua merkkiä. He olivat huvenneet nöyrästi, ilman tarkotusta ja sattumalta, eikä heidän katoamisensa voinut herättää epäluuloa.

"_John_", ajatteli rouva, lukien silmukoita kutoessaan, ja vierasta tähystellessään. "Jos olet täällä tarpeeksi kauvan, kudon vielä _Barsadin_ ennenkuin menet."

"Teillä on mies, rouva?"

"On."

"Lapsia."

"Eikä."

"Kauppa näkyy käyvän huonosti."

"Kauppa käy perin huonosti, kansa on niin köyhää."

"Voi sitä onnetonta, viheliäistä kansaa! Ja mitenkä sorrettua se on -- kuten sanotte."

"Kuten _te_ sanotte", oikasi rouva, taitavasti kutoen hänen nimeensä lisäyksen, joka ei tietänyt hyvää.

"Anteeksi, minä sen tosiaankin sanoin, mutta te tietysti ajattelette niin."

"_Minäkö_ ajattelen?" sanoi rouva ääneen. "Minulla ja miehelläni on kyllin tekemistä saadaksemme kauppamme sujumaan, meillä ei ole aikaa ajatella. Kaikki ajatuksemme pyörivät toimeentulossamme. Se on aine, jota _me_ ajattelemme ja siinä on kyllin ajattelemista aamusta iltaan, ei meidän kannata vaivata päätämme toisten asioilla. _Minäkös_ ajattelisin toisten puolesta. Vielä mitä."

Urkkija, joka oli siellä poimiakseen niitä muruja joita sattuisi löytämään, ei antanut pettyneen odotuksensa kuvastua synkillä kasvoillaan, vaan puheli ja mietiskeli yhä nojaten käsivarttaan rouva Defargen pikku tiskille sekä maisteli tuontuostakin konjakkiaan.

"Ikävä juttu, tuo Gaspardin hirttäminen, Gaspard raukka!" Ja hän huokasi sääliväisesti.

"Oh!" sanoi rouva kylmästi ja huolettomasti, "kun käyttää veistä sillä tapaa, saa sen myös maksaa. Hän tiesi kyllä ennakolta mitä hänen rohkea tekonsa tulisi maksamaan ja hän on sen hinnan maksanut."

"Luulenpa", sanoi urkkija, alentaen pehmeän äänensä luottamusta herättäväksi, ja hänen ilkeän naamansa kuvatessa loukattua oikeudentuntoa, "luulenpa että näillä seuduin on paljon osanottoa ja katkeruutta tuon miesrukan tähden? Näin meidän kesken."

"Niinkö?" kysyi rouva hajamielisenä.

"Eikö ole sitten?"

"Tässä on mieheni!" sanoi rouva Defarge.

Viinituvan isännän astuessa sisään, tervehti urkkija häntä hattuaan nostamalla ja sanoi kohteliaasti: "Hyvää päivää, Jaakko!" Defarge seisahtui äkkiä ja tuijotti häneen.

"Päivää Jaakko", toisti urkkija, mutta hänen hymynsä ei ollut aivan niin luonteva kuin äsken.

"Te erehdytte, herra", vastasi viinipuodin isäntä. "Te luulette minua toiseksi. Se ei ole nimeni. Minä olen Ernest Defarge."

"Se on yhdentekevä", sanoi urkkija huolettomasti, mutta samassa pettyneenä. "Hyvää päivää!"

"Hyvää päivää!" sanoi Defarge kuivasti.

"Sanoin juuri rouvalle, jonka kanssa täällä puheskelin teidän astuessanne sisään, että -- Gaspard raukan onneton kohtalo lienee -- eikä ihmettäkään -- herättänyt paljon osanottoa ja katkeruutta täällä Saint-Antoinessa."

"Sitä en ole kuullut", sanoi Defarge päätään pudistaen. "En tiedä mitään siitä."

Tämän sanottuaan meni hän pienen tiskin taakse ja seisoi siinä, käsi vaimonsa tuolin nojalla, katsellen täältä muukalaista, jolle he molemmat kantoivat vihaa ja jonka kumpikin olisi suurella mielihyvällä ampunut maahan.

Urkkija, joka oli hyvin harjaantunut ammatissaan, ei muuttanut käytöstään, hän tyhjensi pienen konjakkilasinsa, otti kulauksen kylmää vettä ja pyysi toisen lasin konjakkia. Rouva Defarge kaasi hänelle uutta konjakkia, tarttui kutimeensa ja hyräili pientä laulua.

"Te näytätte tuntevan tämän kortteerin paremmin kuin minä?" huomautti Defarge.

"En suinkaan, mutta toivon, että opin tuntemaan sen paremmin. Otan niin lämpimästi osaa sen onnettomain asukasten kohtaloon."

"Vai niin!" mutisi Defarge.

"Jutellessani teidän kanssanne, herra Defarge", jatkoi urkkija, "muistuu mieleeni, että olen kuullut joitakin huvittavia asianhaaroja, jotka liittyvät teidän nimeenne."

"Todellakin", sanoi Defarge väliäpitämättömästi.

"Niin. Kun tohtori Manette vapautettiin, saitte te, hänen vanha palvelijansa ottaa hänet huostaanne. Hän jätettiin teille. Kuten näette, olen näiden asioiden perillä."

"Niin kyllä oli", sanoi Defarge. Hänen vaimonsa oli kutoessaan ja hyräillessään satunnaisella töykkäyksellä kyynäspäällään neuvonut häntä vastaamaan.

"Teidän luoksenne", sanoi urkkija, "tuli hänen tyttärensä, ja teidän luotanne hänen tyttärensä vei hänet Englantiin sievän, ruskeapukuisen herran seuraamana, mikä hänen nimensä taas oli -- hänellä oli pieni peruukki -- Tellson & Kumpp. pankista."

"Aivan oikein", vastasi Defarge.

"Ne ovat jännittäviä muistoja!" sanoi urkkija. "Tunsin tohtori Manetten tyttärineen Englannissa."

"Vai niin?" sanoi Defarge.

"Te ette kai usein enää kuule heistä puhuttavan", sanoi urkkija.

"Emme", sanoi Defarge.

"Emme", tokasi rouva Defarge, katsellen ylös työstään, "emme kuule heistä enää milloinkaan. Kuulimme heidän onnellisesti tulleen perille, sitten saimme kirjeen tai pari, mutta sittemmin ovat he vähitellen menneet omia teitään ja mekin omiamme, emmekä sittemmin ole olleet kirjevaihdossa."

"Niinpä niinkin, rouva hyvä", vastasi urkkija. "Tytär menee pian naimisiin."

"Niinkö?" sanoi rouva. "Hän oli niin kaunis, kumma ettei hän ennen ole joutunut naimisiin. Te englantilaiset olette kylmiä, luulen."

"Te siis tiedätte, että olen englantilainen."

"Kuulen, että kielenne on englantilainen", vastasi rouva, "ja mies kai on samaa maata kuin kielensäkin."

Barsad ei ollut hyvillään tästä paljastuksesta, mutta hän mukaantui ja pisti nauruksi. Maisteltuaan konjakkiaan, jatkoi hän:

"Niin, neiti Manette menee pian naimisiin. Mutta ei englantilaisen kanssa, hänen sulhasensa on ranskalaista syntyperää kuten hän itsekin. Mutta tulen takasin Gaspardiin (voi Gaspard raukka; se oli julmaa, julmaa!) ajatelkaa, on omituista että neiti Manette menee naimisiin saman herra markiisin veljenpojan kanssa, jonka tähden Gaspard ripustettiin niin korkealle, toisin sanoen nykyisen markiisin kanssa. Mutta hän elää tuntemattomana Englannissa, siellä hän ei ole markiisi, hän on herra Charles Darnay. Hänen äitinsä sukunimi on D'Aulnais."

Rouva Defarge kutoi edelleen, mutta sanoma näytti tuntuvasti vaikuttavan hänen mieheensä. Mitä hyvänsä hän puuhasikin pikku tiskin takana, otti tulta tai sytytti piippuaan, oli hän hämillään ja hänen kätensä ei ollut vakava. Barsad ei olisi urkkija ollutkaan, ellei hän olisi sitä huomannut ja muistiinsa pannut.

Tehtyään edes tämän ainoan keksinnön, minkä arvoinen se sitten lienee ollut, ja koska ei ketään ostajaa eikä vierasta tullut puotiin häntä auttamaan, maksoi herra Barsad juotavansa ja otti hyvästit. Ennen lähtöään sanoi hän kohteliaasti, että toivoi uudestaan tapaavansa herra ja rouva Defargen. Hetki sen jälkeen oli hän lähtenyt Saint-Antoinen ulompiin piireihin ja pariskunta jäi aivan entiseen asentoonsa, hänen palaamisensa varalta.

"Saattaako siinä olla perää mitä hän sanoi neiti Manettesta", sanoi herra Defarge matalalla äänellä vaimolleen, polttaen piippuaan, ja käsi yhä hänen tuolinsa nojalla.

"Koska hän sen sanoi", vastasi rouva hieman kulmakarvojaan kohottaen, "on se luultavasti valetta. Mutta se saattaa myös olla totta."

"Jos niin käy --" alkoi Defarge, mutta vaikeni.

"Jos niin käy?" alkoi hänen vaimonsa.

"-- Ja jos niin käy, että me näemme voiton -- toivon hänen tähtensä, että kohtalo pitää hänen miehensä kaukana Ranskasta."

"Hänen miehensä kohtalo", sanoi rouva Defarge tavallisella kylmäverisyydellään, "vie hänet sinne, minne hänen on mentävä ja johtaa hänet siihen loppuun, joka on hänelle tuleva. Siinä kaikki mitä minä tiedän."

"Mutta on perin omituista -- eikö totta, että on perin omituista", sanoi Defarge, joka melkein mairitteli vaimoaan, saadakseen häntä sitä myöntämään, "että kaikesta siitä osanotosta huolimatta, mitä tunnemme häntä ja hänen isäänsä kohtaan, vie sinun kätesi tällä hetkellä hänen miehensä nimen henkipattojen joukkoon, tuon saastaisen koiran viereen, joka meidät juuri jätti."

"Vielä omituisempia asioita on tapahtuva kun aika on täytetty", vastasi rouva. "Minulla on molemmat nimet varmasti täällä, ja ne ovat täällä kumpikin omien ansioittensa tähden, siinä on kyllä."

Nämät sanat sanottuaan kääri hän kokoon kutimensa ja otti ruusun päähänsä kääritystä huivista. Oliko Saint-Antoinella vaistomainen tunne siitä että tuo loukkaava koriste oli kadonnut, vai oliko Saint-Antoine vaaninut sen katoamista, kuinka lie ollutkaan, pyhimys sai pian rohkeutta puikkia sisälle ja pian oli viinituvalla jälleen vanha leimansa.

Iltasin, niihin aikoihin kun Saint-Antoine käänsi sisäpuolensa ulospäin ja istuskeli portailla ja ikkunoissa ja tuli viheliäisten katujen ja kujien kulmaan vetämään vähän ilmaa keuhkoihinsa, oli rouva Defargen tapana kudin kädessään kuljeskella ryhmästä toiseen, lähetyssaarnaajana -- siellä oli monta sellaista kuin hän -- jonka kaltaista älköön maailma koskaan enää nähkö. Kaikki naiset kutoivat, arvottomia kappaleita tosin, mutta tämä koneellinen työ korvasi koneellisesti ruokaa ja juomaa, kädet liikkuivat leukapielten ja ruoansulattimien sijaan, jos luisevat kädet olisivat olleet hiljaa, olisi nälkä enemmän kurninut suolia.

Mutta sormien liikkuessa, liikkuivat myös silmät ja ajatukset ja aina sen mukaan kuin rouva Defarge kulki ryhmästä toiseen, tuli myöskin enemmän eloa ja hurjuutta joka pikku ryhmään, jonka hän jätti taakseen.

Hänen miehensä poltti piippuaan ovella, katsellen ihastuksella hänen liikkeitään. "Mikä suuri nainen", sanoi hän, "mikä voimakas nainen, mikä suuri, mikä pelottavan suuri nainen!"

Pimeys peitti maan ja nyt alkoivat kirkonkellot kaikua ja sotilasrummut rämistä kaukana palatsin pihalla naisten yhä kutoessa ja kutoessa. Pimeys verhosi heidät. Niin, pimeys lähestyi myös toiselta taholta yhtä varmasti, pimeys, jonka aikana ne kirkonkellot, jotka nyt hilpeästi Ranskassa soivat monessa ilmavassa tapulissa, sulatettaisiin jyryäviksi kanuunoiksi, jolloin rumpujen pärinä tukahuttaisi vaikeroivia ääniä. Niin moni kokoontui naisten ympärille, jotka siinä istuivat kutomassa, että he ajatuksissaan jo kerääntyivät vielä valmistumattoman rakennuksen ympärille, jossa he tulisivat istumaan ja kutomaan ja yhä kutomaan, laskiessaan katkaistavia päitä.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Hääaatto.

Ei ollut aurinko koskaan kirkkaammalla loistolla laskenut yli Sohon rauhallisen kulman kun eräänä muistorikkaana iltana, jolloin tohtori tyttärineen istui plataanin alla. Ei ollut koskaan kuu lempeämmällä hohteella kohonnut yli suuren Lontoon kuin sinä iltana jolloin se tapasi heidät yhä istumassa puun alla, ja loisti heidän kasvoilleen läpi lehtien.

Lucyn häät olivat huomispäivänä. Hän oli varannut tämän viimeisen illan isälleen ja he istuivat yksin plataanin alla.

"Oletko onnellinen, rakas isäni?"

"Olen lapseni".

He olivat puhelleet vähän, vaikka olivat istuneet siellä kauvan. Vielä oli kylläkin valoista lukea ja työskennellä, mutta Lucy ei ollut kajonnut tavalliseen käsityöhönsä eikä lukenut isälleen ääneen. Hän oli monen monituista kertaa joko lukenut tai työskennellyt hänen vieressään puun alla, mutta tämä ilta ei ollut aivan toisten kaltainen eikä voinut siksi tullakkaan.

"Minäkin olen hyvin onnellinen tänä iltana, rakas isä. Olen niin onnellinen siitä rakkaudesta, jonka taivas niin on siunannut -- rakkaudestani Charlesiin ja Charlesin rakkaudesta minuun, mutta ellen voisi yhä elämääni sinulle pyhittää taikka jos avioliittoni erottaisi meidät toisistamme, vaikkapa vain muutamia katuja, olisin nyt onnettomampi kuin voin sanoin sanoa. Nytkin --".

Hän ei voinut hillitä ääntään.

Surumielisessä kuutamovalossa kietoi hän käsivartensa isänsä kaulaan ja nojasi kasvonsa hänen rinnalleen. Kuutamossa, joka aina on surumielinen, kuten on itse päivänkin valo -- kuten on se valo, jota kutsutaan ihmiselämäksi -- kun se syntyy ja kuolee.

"Rakkahin isäni! Voitko vielä tämän viimeisen kerran sanoa minulle, että olet aivan, aivan varma, ettei uusi rakkauteni, eivätkä uudet velvollisuuteni koskaan asetu väliimme. Minä tiedän sen kyllä, mutta sinä? Tunnetko sen sydämessäsi?"

Hänen isänsä vastasi ilosesti vakuuttaen: "Tunnen varmaan, kultaseni! Vieläpä", lisäsi hän, suudellen häntä hellästi, "on tuleva elämäni muodostuva, Lucy, naimisesi kautta paljon valoisammaksi kuin mitä se olisi ollut -- kuin se koskaan oli -- ilman sitä."

"Jos voisin toivoa _sitä,_ isäni!"

"Usko minua, rakas lapseni. Niin todellakin on. Ajattele kuinka luonnollista ja selvää on, että niin täytyy olla. Sinä olet niin alttiiksiantavainen ja nuori, ettet voi täysin käsittää levottomuutta, mitä olen tuntenut ajatellessani että elämäsi olisi tullut tuhotuksi --".

Lucy vei kätensä hänen huulilleen, mutta hän otti sen pois ja piteli sitä toistaen: "-- tuhotuksi, lapseni -- tuhotuksi -- syösty luonnolliselta uraltaan minun tähteni. Sinä olet niin uhraantuvainen, ettet saata käsittää mihinkä määrin minun ajatukseni ovat olleet siihen kiinnitetyt, mutta kysy itseltäsi, saattaisiko minun onneni olla täydellinen, jos sinun onnessasi jotain puuttuisi."

"Ellen koskaan olisi nähnyt Charlesia olisin ollut täysin onnellinen sinun kerallasi."

Tohtori hymyili hänen itsetiedottomalle myöntämiselleen, että hän olisi ollut onneton ilman Charlesia hänet kerran nähtyään ja vastasi:

"Lapseni, sinä näit hänet, ja hän on Charles. Ellei se olisi ollut Charles, olisi se ollut joku toinen. Ja ellei se olisi ollut joku toinen, olisin minä ollut syynä siihen, että elämäni pimeä puoli olisi heittänyt varjon, joka lankesi sinun päällesi."

Oikeussalin kuulustelua lukuunottamatta, kuuli Lucy ensi kertaa hänen viittaavan kärsimystensä aikaan. Omituinen ja uusi tunne heräsi hänessä näiden sanojen kaikuessa hänen korvissaan, ja hän muisti ne kauvan jälestäpäin.

"Katso!" sanoi Beauvaisin lääkäri, kohottaen kätensä kuuta kohti. "Katselin sitä vankilani ikkunasta, kun en voinut kestää sen valoa. Katselin sitä, kun olin niin kovassa tuskassa ajatellessani että se valaisi loistollaan sitä, jota olin kadottanut, että löin pääni vankilanseiniin. Olen katsellut sitä kun olin niin tylsässä horrostilassa, että vain ajattelin montako vaakasuoraa viivaa voisin vetää sen yli sen ollessa täysi ja kuinka monella pystysuoralla viivalla voisin nämät leikata." Hän lisäsi mietiskelevällä tavallaan kuuta katsellen: "Niitä oli kaksikymmentä kummallakin puolen ja kahdeskymmenes oli niin vaikea saada sopimaan."

Lucy kuunteli omituisella liikutuksella isänsä puhuessa tästä ajasta ja hänen liikutuksensa yltyi kun tohtori yhä viipyi niissä muistoissa. Mutta siinä tavassa, mitenkä hän niihin viittaili ei ollut mitään, joka olisi Lucyä pelottanut. Hän tuntui vain vertailevan nykyistä iloaan ja onneaan kärsimiinsä koviin koetuksiin.

"Olen katsellut sitä tuhansia kertoja ajatellen sitä syntymätöntä lasta, jonka luota minut temmattiin pois. Oliko se elossa. Oliko se syntynyt elävänä, vai oliko äitiraukan peljästys sen tappanut. Olikohan se poika, joka kerran oli isäänsä kostava. (Oli aika vankeudessani jolloin kostonkaipuuni oli sietämätön.) Oliko se poika, joka ei koskaan tulisi tuntemaan isänsä tarua tai joka kenties epäilisi hänen kadonneen vapaasta tahdostaan? Tai tytär, joka kasvaisi naiseksi."

Lucy painautui lähemmäksi häntä ja suuteli häntä poskelle ja kädelle.

"Kuvailin että tyttäreni aivan unhottaisi minut -- tai oikeammin, että hän oli aivan tietämätön minusta. Laskin hänen ikäänsä vuosi vuodelta. Minä näin hänet naituna miehelle, joka ei tietänyt mitään kohtalostani. Olin kokonaan pyyhkäisty elävien muistista, ja seuraavan sukupolven aikana olisi minun paikkani tyhjä."

"Isäni, kun vaan ajattelenkin että sinä olet niin ajatellut tyttärestä joka on olematon, vihloo sydäntäni, ikäänkuin olisin minä tämä lapsi."

"Sinäkö Lucy. Minulle lahjottamasi lohdutus ja eloonvirkoominen kutsuvat nämät muistot esille tänä iltana leijailemaan meidän ja kuun välillä. -- Mitä sanoinkaan äsken?"

"Ettei tyttäresi tietänyt mitään sinusta, eikä välittänyt sinusta."

"Niin, mutta toisina kuutamoöinä, kun synkkyys ja hiljaisuus vaikuttivat minuun toisella tavalla, -- herättäen minussa ikäänkuin suruisaa rauhan tunnetta, jos niin synkkään suruun perustuvaa tunnetta voi rauhaksi nimittää -- kuvailin että hän astui koppiini ja toimitti minut vapauteen vankilasta. Olen usein nähnyt hänen kuvansa kuutamossa, kuten nyt näen sinut, mutta en koskaan sulkenut häntä syliini, hän seisoi pienen ristikkoikkunan ja oven välillä. Mutta ymmärräthän, että se ei ollut se lapsi josta äsken puhuin?"

"Vartalo ei ollut, -- kasvot -- mielikuvitusko?"

"Ei. Se oli aivan muuta. Se näyttäytyi vain sekaville silmilleni, mutta ei koskaan liikkunut. Se unikuva jota minun sieluni seurasi oli toinen ja todellinen lapsi. Hänen ulkomuodostaan tiesin vain sen, että hän oli äitinsä näköinen. Se toinen oli myös hänen näköisensä -- kuten sinä -- mutta ei ollut sama. Voitko seurata ajatuksiani, Lucy? Tuskinpa. Pelkään, että ainoastaan yksinäinen vanki saattaa käsittää näitä monimutkaisia eriäväisyyksiä."

Hänen tyyni ja levollinen käytöksensä ei estänyt Lucyn verta jähmettymästä, hänen näin selvitellessään entistä tilaansa.

"Tämän rauhallisemman mielialan vallassa, kuvailin hänen tulevan luokseni ja vievän minut ulos vankilasta näyttääkseen minulle, että hänen kotinsa oli täynnä rakkaita muistoja hänen kadotetusta isästään. Kuvani oli hänen seinällään ja hän sulki minut rukouksiinsa. Hänen elämänsä oli toimekasta, ilosta ja hyödyllistä, mutta minun surullinen elämäntarinani tunki kokonaan sen läpi."

"Minä olin tämä lapsi, isäni, en ollut puoleksikaan niin hyvä, mutta rakkaudessani olin tämä lapsi."

"Ja hän näytti minulle lapsensa", sanoi Beauvaisin lääkäri, "ja he olivat kuulleet minusta puhuttavan ja olivat oppineet säälimään minua. Mennessään valtiovankilan ohi pysyttelivät he kaukana sen synkistä muureista ja puhuivat kuiskaillen. Hän ei koskaan voinut minua vapauttaa, minusta tuntui kuin hän aina olisi vienyt minut takasin, näytettyään minulle tämän. Mutta siunattujen kyynelten huojentamana lankesin polvilleni häntä kiittäen."

"Isäni, toivon olevani tämä lapsi. Oi rakas, rakas isä, siunaatko minua yhtä lämpimästi huomenna?"

"Lucy, johdatan mieleeni kaiken tämän vanhan levottomuuden siksi, että minulla tänä iltana on syytä rakastaa sinua enemmän kuin sanoin voin sanoa ja kiittää Jumalaa suuresta onnestani. Silloinkin kun ajatukseni kohosivat korkeimmilleen eivät ne kohonneet lähimaillekaan sitä onnea, jota olen nauttinut sinun kanssasi ja joka meillä vielä on edessämme."

Hän syleili tytärtään, jätti hänet juhlallisesti taivaan huostaan ja kiitti taivasta, joka oli hänet lahjottanut hänelle. Hetken kuluttua menivät he sisään.

Häihin ei ollut kutsuttu muita vieraita kuin herra Lorry. Ainoana morsiusneitona oli oleva jolsa neiti Pross. Naiminen ei ollut muuttava mitään heidän asunnossaan. He olivat laajentaneet sen vuokraamalla itse yläpuolella olevat huoneet, jotka ennen kuuluivat apokryyfiselle, näkymättömälle vuokraajalle, muuta eivät toivoneetkaan.

Tohtori Manette oli hyvin ilonen iltasta syödessä. Heitä oli vain kolme pöydässä ja neiti Pross oli kolmas. Tohtori päivitteli ettei Charles ollut mukana, hän oli halukas vastustelemaan sitä pientä hellää salajuonta, joka pidätti häntä sinne tulemasta ja joi sydämestään hänen maljansa.

Niin oli hänen sanottava Lucylle hyvää yötä ja he erosivat. Mutta kolmannen aamutunnin hiljaisuudessa tuli Lucy jälleen alakertaan ja hiipi hänen huoneeseensa, epämääräisen pelon valtaamana.

Mutta kaikki oli paikoillaan, kaikki oli hiljaa, ja Lucy näki isänsä nukkuvan valkoiset hiukset sileän tyynyn päällä ja kädet rauhallisina peitteellä. Hän asetti tarpeettoman kynttilänsä varjoisaan paikkaan, hiipi hänen vuoteensa luo ja painoi huulensa hänen huulilleen, sitten hän kumartui hänen ylitsensä ja katseli häntä.

Vankeuden katkerat kyyneleet olivat hänen kasvoihinsa uurtaneet syviä ryppyjä, mutta hän peitti niitten jäljet niin voimakkaalla päättäväisyydellä, että hän hillitsi ne unessakin. Merkillisempiä kasvoja tyynessä, päättäväisessä ja valppaassa taistelussaan näkymätöntä ahdistajaa vastaan ei sinä yönä nähty koko unen laajassa valtakunnassa.

Lucy laski arasti kätensä hänen rakkaalle rinnalleen ja rukoili hiljaisen rukouksen että voisi aina pysyä niin uskollisena hänelle kuin hän rakkaudessaan tahtoi olla ja kuin hänen isänsä surut ansaitsivat. Sitten veti hän kätensä pois, suuteli hänen huuliaan vielä kerran ja lähti pois. Jo koitti aamu, ja plataanilehtien varjot liikkuivat yhtä hiljaa tohtorin kasvoilla kuin Lucyn huulet, rukoillessaan hänen puolestaan.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Yhdeksän päivää.

Hääpäivä oli loistavan kirkas, ja he odottivat valmiina tohtorin huoneen ovella tämän puhellessa Charles Darnayn kanssa. He olivat menossa kirkkoon, kaunis morsian, herra Lorry ja neiti Pross, joka tällä hetkellä vähitellen leppyneenä ja välttämättömyyteen alistuen olisi ollut suoranaisesti autuaallinen, ellei häntä vielä olisi pistelyttänyt ajatus, että hänen veljensä Solomonin olisikin oikeastaan pitänyt olla sulhasena.

"Tätä varten siis", sanoi herra Lorry, joka ei tarpeeksi saattanut morsianta ihailla, ja joka oli kierrellyt häntä, tarkastellakseen erikseen jokaista pikkuseikkaa hänen yksinkertaisessa, kauniissa puvussaan, "tätä varten siis Lucy-kultani, vein teidän Kanaalin yli pikkuvauvana. Jumala varjelkoon, kuinka vähän ajattelin mitä tein. Kuinka pieneksi arvostelin palvelusta, jonka tein ystävälleni Charlesille."

"Ette te sitä siinä aikomuksessa tehnyt", muistutti kuivanjärkevä neiti Pross, "ja kuinka te siis olisitte sen tiennyt, lörpötyksiä!"

"Todellakin, mutta älkää itkekö", sanoi ystävällinen herra Lorry.

"Minä en itke", sanoi neiti Pross. "_Tehän_ itkette."

"Minäkö neiti Pross?" (nykyään uskalsi herra Lorry silloin tällöin laskea leikkiä hänen kanssaan).

"Niin äsken, minä näin teidän itkevän ja mitäpäs kummaa siinä. Niin paljon pöytähopeaa olette heille antanut että se nostaisi kyyneleitä vaikka kenenkä silmiin. Siinä kokoelmassa ei ole kahvelia eikä lusikkaa", sanoi neiti Pross, "jota nähdessäni en olisi itkenyt eilisiltana laatikon tullessa, kunnes en voinut nähdä niitä enää."

"Minua se suuresti ilahuttaa", sanoi herra Lorry, "vaikka kunniani kautta, tarkotukseni ei ollut saattaa näitä vaatimattomia muistoja näkymättömiksi kellenkään. Herra Jumala! Tämä on tilaisuus, joka saattaa ihmisen tuumimaan, mitä on kadottanut. Voi armias, kun ajattelen, että olisi saattanut löytyä rouva Lorry, lähes viisikymmentä vuotta sitten."

"Eipä suinkaan", pääsi neiti Prossin suusta.

"Te tuumitte ettei rouva Lorrya koskaan olisi saattanut löytyä?" kysyi tämänniminen gentlemanni.

"Kaikkia vielä, te olitte vanhapoika jo kehdossa".

"Niin!" sanoi herra Lorry loistavana, järjestäen pikku peruukkiaan, "sekin on hyvin todenmukaista."

"Ja te olitte leivottu vanhaksipojaksi", jatkoi neiti Pross, "ennenkuin teidät pantiin kehtoon."